Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlavuoden yksi huippukohdista on käsillä, kun itse kokouksen käynnistymisen vuosipäivä 20.5. lähestyy. Opilliset teemat oli kokoontumisessa käsitelty 19.6.325 mennessä.

Nimi ”Nikea” kokouksen nimessä viittaa siihen, että vuonna 324 koko Rooman valtakunnan keisariksi tullut Konstantinus Suuri kutsui koolle koko valtakuntaa käsittävän yleisen kirkolliskokouksen Nikean eli nykyiseen Iznikin kaupunkiin Luoteis-Anatoliassa eli nyky-Turkissa.

Alun perin oli tarkoitus järjestää kokous Galatian provinssin pääkaupungissa Ankyrassa eli nykyisessä Ankarassa, jolla oli pitemmät kristilliset juuret ja jossa oli jo pidetty alueellinen kirkolliskokous vuonna 314. Kokous kuitenkin siirtyi Nikeaan. Keskustelua on ollut, miksei kokousta järjestetty Nikean lähellä olleessa hallintokaupunki Nicomediassa, jossa oli keisarillinen tuomioistuin. Keisari Konstantinuksen perusteluista säilyneessä asiakirjassa siirtoa Ankyrasta perusteltiin kolmella käytännöllisellä syyllä: 1) Nikean edullisempi ilmasto, 2) edullinen sijainti, niin että kaupunkiin saattoi saapua Italiasta ja Euroopasta sekä 3) läheisyys keisarilliseen tuomioistuimeen Nicomediassa.

Taustalla oli kuitenkin otollisen sijainnin lisäksi myös se, että keisari halusi kokouksen pidettäväksi mahdollisimman puolueettomalla maaperällä. Nikeassa ei ollut piispaa, jolla olisi ollut käsiteltävästä aiheesta jo vankka käsitys. Kokouksen sijainnin hallintokeskuksen lähellä ratkaisi lopulta se, että keisari otti itse osaa kokoukseen henkilökohtaisesti. Konstantinus hallitsi viereisestä Nicomediasta käsin, kunnes Konstantinopolista tuli uusi valtakunnan virallinen pääkaupunki vuonna 330. Nicomedian oli keisari Diocletianus nostanut keisarilliseksi pääkaupungiksi 300-luvun alussa sen keskeisen ja strategisen sijainnin vuoksi.

Keisari ja kirkolliskokous

Kristinuskolla alkoi vuonna 325 olla merkittävä asema Rooman valtakunnan uskonnollisessa kentässä ja yhteiskunnallisessa elämässä. Vuoteen 350 mennessä kristittyjä katsotaan yleisesti olleen selkeä enemmistö valtakunnan väestöstä. Näin ollen kristillisen teologian, jolla on aina myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuutensa, tuli löytää paikkansa tässä kontekstissa tavalla, jossa uskon identiteetti säilyy mutta samalla myös vastakulttuurinen suola ja valo.

Uskontoa ja politiikkaa ei moderniin länsimaiseen tapaan erotettu. Konstantinus näyttää selvästi omaksuneen hellenistisen ja myös Rooman keisari-instituutioon kuuluneen ajatuksen, jonka mukaan keisarin vastuulle oli jumalallisesti asetettu valtakunnan kaikenpuolinen hyvinvointi, uskontoa unohtamatta. Konstantinus ei ollut teologi vaan sotilas, johtaja ja hallintomies. Silti hän osasi käyttää hyödykseen avustajiensa teologista asiantuntemusta etsittäessä ratkaisua teologiseen ongelmaan.

Konstantinuksella kerrotaan olleen vuonna 312 uskonnollinen kokemus, johon on perinteisesti liitetty näky Kristus-monogrammista, merkistä, jonka nimessä hän oli voittava: ”in hoc signo vinces”. Hän yhdisti näyn Mulviuksen sillalla vastustajastaan Maxentiuksesta saamaansa voittoon, jonka ansiosta hänestä tuli yksin Rooman länsiosien hallitsija.

Vuonna 314 Konstantinus kutsui koolle läntisen Rooman keisarina Arlesin piispainsynodin, jossa otettiin myönteinen kanta vainojen aikana pyhiä kirjoituksia luovuttaneiden ottamiseen takaisin kirkon yhteyteen ja hylättiin jyrkkä donatolainen kanta. Konstantinus oli näin ollen ollut kristinuskon kanssa tekemisissä jo yli kymmenen vuotta. Vähitellen hänen kristillinen identiteettinsä vahvistui. Kuolinvuoteellaan hän otti kasteen. Ajoitus noudatti ajalle melko yleistä tapaa turvata kasteen pesun jälkeinen puhtaus.

Nikean kirkolliskokouksessa 325 älykkäänä hallitsijana Konstantinus hyödynsi osaavien teologien kuten pitkäaikaisen neuvonantajansa Cordoban piispan Ossiuksen ja Aleksandrian piispan Aleksanterin teologista osaamista, kun hänen tukemanaan Nikean kirkolliskokous hyväksyi ilmauksen, jonka mukaan Jeesus Kristus Jumalan Poikana on samaa olemusta kuin (kr. homoousios) Isä Jumala.

Myöhemmässä teologisessa tulkinnassa on kristallisoitunut tämän termin asema keskeisenä avainkäsitteenä, joka selkeytti kristillisen pelastuskäsityksen perustaa. Sen mukaan Jumala on yksi, mutta hänellä on kolme persoonaa ja Jeesus Kristus on Jumalan Poika ja ihminen. Pelastus armosta edellytti itsensä Jumalan Pojan syntymistä ihmiseksi, Herraksi ja veljeksi. Näin hänessä kohdattiin itse Jumala, mikä antoi pohjan ilmoitukselle Jumalan ilmoituksena.

Uskontunnustuksen oppi Kristuksesta kirkon profeetallisen äänen perustana

Joskus korostetaan kohtuuttomasti ja jopa kyynisesti keisarin valtapolitiikkaa Nikean kirkolliskokouksen ja sen päätösten taustana. Onkin totta, että keisarin kutsu ja tietty vauhditus edisti päätöksentekoa. Sen pohjana oli kuitenkin uusitestamentillinen, liturginen ja kristilliseen opetukseen ja julistukseen pohjaava uskonperintö, jota Nikeassa vuonna 325 ja Konstantinopolissa vuonna 382 selkeytettiin myös älyllisesti pitkän prosessin lopputuloksena.

Viime vuosina on uudella tapaa nähty sen merkitys, että nikealainen oppi Kristuksesta Jumalan Poikana, samaa olemusta kuin Isä, merkitsi myös hänen julistamansa rakkauden lain auktoriteetin korostamista. Kirkolla on uskostaan käsin sanoma, joka velvoittaa tarpeen tullen puhumaan myös totuutta vallalle. Näin teki jo esimerkiksi Milanon piispa Ambrosius, kun hän moitti kovin sanoin keisari Theodosiusta. Ambrosius julisti keisarin erotetuksi ehtoollisyhteydestä, ellei hän katuisi sitä, että tapatti vuonna 390 tuhansia kansalaisia Thessalonikissa näiden surmattua armeijan komentajan.

Nikean kokouksen torjuma areiolainen ohut kristologia antoi itse asiassa perustan valtiokirkolliselle ajattelulle, jossa keisarista tehdään toinen Kristus. Nikealaisen Kristuksen edessä taas keisari on ihminen toisten joukossa, rakkauden lain alainen. Tässä on pohjaa myös nykyiselle kirkon profeetallisen äänen käytölle oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ykseyden puolesta. Purettaessa lännen kristittyjen kolonialistista taakkaa tänään tämä on erityisesti nostettu esiin.

Nikean uskontunnustuksen pysyvä ja ajankohtainen merkitys

Nikean uskontunnustus kertoo siitä, kuka kristinuskon Jumala on ja mitä hän on tehnyt luomakunnan ja ihmisten hyväksi. Tämän viestin voivat jakaa, vähintään periaatteellisesti, eri puolilla maailmaa elävät kristityt. Uskontunnustuksessa voidaan nähdä kokonaisvaltainen tulokulma uskoon ja evankeliumiin, joka koskettaa elämän eri ulottuvuuksia. Se on koeteltu perusta, joka on tarjolla, vaikka itse on epävarma, tuki, jonka varassa voi myös kasvaa ja kysellä.

Kyse on pohjimmiltaan Jumalaa kohti suuntautumisesta, ylistyksen ja kiitoksen ilmapiiristä, joka nousee rakkauden osallisuudesta, muistamisesta ja kiittämisestä kaikesta siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Kyse on toivon tulevaisuudesta Hänen yhteydessään. Kyse ei ole luomakunnasta etäällä olevasta Jumalasta vaan läsnä olevasta persoonasta, johon voidaan olla rukousyhteydessä. Uskon lähde ei ole kuivunut; opin kiteytymistä voi edelleen iskeä lämmintä tulta.

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija

ekumenia ja teologia, Kirkkohallitus

Globaali ilmastonmuutos vaikuttaa jo voimakkaasti luontoon ja ihmisiin kaikkialla, myös meillä Suomessa. Erityisen uhkaava tilanne on alueilla, joilla asuu alkuperäiskansoja – myös meillä Suomessa.

Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa tunnustettu alkuperäiskansa, ja arktisilla alueilla ilmasto lämpenee huomattavasti muuta maailmaa nopeammin vaikuttaen jo nyt haitallisesti kasvien, eläinten ja ihmisten elinolosuhteisiin. Myös globaali poliittinen ilmaston muutos koskettaa uhkaavasti meitä kaikkia. Suomessa koemme lähikosketuksessa erityisesti rajanaapurimme Venäjän sotaisan aggression, joka johti hyökkäys- ja tuhoamissotaan Ukrainassa helmikuusta 2022 alkaen. Näiden molempien globaalien muutosten erilaisille kosketuskepinnoille perustettiin Altalla Pohjois-Norjassa 11.9.2024 uusi pohjoismainen, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisten hiippakuntien muodostama Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto edistämään Pohjolan ympäristön ja ihmisten yhteisiä asioita ja hyvinvointia sekä ylläpitämään kirkollista yhteyttä ja vuorovaikutusta.

Uusi pohjoismainen Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto ei syntynyt tyhjästä. Sillä on pitkä ja kunniakas taustahistoria ajassa ennen poliittisessa ilmastossa tapahtunutta rajua muutosta.  

Sydänten ekumeniaa: Barentsin kirkkojen neuvosto

Vuonna 1996 perustettiin Barentsin kirkkojen neuvosto, jossa pohjoismaisten hiippakuntien – Oulun evankelis-luterilaisen ja Oulun ortodoksisen, Nord-Hålogalandin ja Sør-Hålogalanin (Norja) sekä Luulajan (Ruotsi) hiippakunnan – lisäksi ovat kuuluneet Venäjältä Murmanskin, Arkangelin ja Petroskoin ortodoksiset hiippakunnat sekä Inkerin kirkko. Neuvosto määritteli tehtäväkseen edistää kirkkojen välistä ymmärrystä Barentsin alueella, tarjota keskustelufoorumi alueen kirkoille erilaisissa kirkollisissa asioissa ja edistää alueen kouluttavien laitosten yhteistyötä.

Neuvostolla on ollut aivan viime vuosiin saakka merkittävä rooli kirkollisten yhteyksien luojana ja ylläpitäjänä Pohjoisessa – erityisesti, kun puhutaan yhteyksistä pohjoismaisten hiippakuntien ja Venäjän ortodoksisten hiippakuntien välillä Barentsin alueella, Inkerin kirkkoa ja sen Petroskoin rovastikuntaa unohtamatta.  Yhteyksien vaalimisen ohella varsinkin ympäristökysymykset sekä alkuperäiskansojen, luonnollisesti erityisesti saamelaisten elämästä nousevat kysymykset ovat olleet keskeisesti neuvoston asialistalla. Vastavuoroinen jumalanpalveluselämään tutustuminen ja pyhiinvaelluksen tyyppisten matkojen sekä lasten- ja nuorten tapahtumien järjestäminen ovat olleet elimellinen osa toimintaa. Resurssiensa puitteissa neuvosto on pyrkinyt tukemaan seurakuntien ja kirkon jäsenten välistä kohtaamista.

Neuvosto on edustanut luonteeltaan virallista hiippakuntatason ekumeniaa, mutta se ei ole ollut opillisten kysymysten käsittelyn foorumi. Sen sijaan painopiste tietoisesti haluttiin pitää jo alusta saakka pohjoisen ihmisten arkista elämää ja yhteisiä haasteita koskevissa asioissa ja niiden keskinäisessä jakamisessa.

Toiminnalla oli hyvät ja inhimilliset, ihmiskasvoiset lähtökohdat: yhteydet pohjoismaisten hiippakuntien ja Venäjän ortodoksisten hiippakuntien välillä alkoivat kehittyä perustuen luottamukseen, joka rakentui ensin Nord-Hålogalandin piispan Ola Steinholtin ja Murmanskin metropoliitta Simonin välille mutta laajentui pian koko pohjoisen piispakuntaa ja muita toiminnassa mukana olleita yhdistäväksi vastavuoroiseksi luottamukseksi.

Syntyi käsite pohjoisesta ”sydänten ekumeniasta” joka oli vahvempaa kuin erityisesti 2010-luvulla voimistumaan alkaneet poliittiset ja kirkkopoliittiset jännitteet, jotka johtivat siihen, että Moskovan patriarkaatti katkaisi viralliset yhteydet Ruotsin ja Norjan luterilaisiin kirkkoihin näiden samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittoa koskevien päätösten vuoksi. Ylimmän tason viralliset oppikeskustelut myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä päättyivät samansisältöisestä syystä vuonna 2014.

Barentsin kirkkojen neuvosto oli pitkään kansainvälisestikin hyvin poikkeuksellinen virallisen ekumeenisen kanssakäymisen foorumi, jossa Venäjän ortodoksisen kirkon edustajat metropoliitan johdolla istuivat saman pöydän ääressä ja toimivat yhteistyössä kaikkien pohjoismaisten kirkkojen kanssa.

Toisin kuin ympäristöä uhkaavassa globaalissa ilmastonmuutoksessa, jonka vaikutukset tuntuvat ensin voimakkaimmin pohjoisilla arktisilla alueilla, globaalin poliittisen ilmaston muutoksen ensimmäiset Venäjältä saapuvat virtaukset eivät heti vaikuttaneet pohjoisessa. Pohjoiseen nuo virtaukset saapuivat täydellä voimallaan vasta kun Ukrainaan iskeytyvien venäläisten pommien räjähdysten ja niiden aiheuttaman järkytyksen aallot pyyhkivät yli Euroopan aina sen pohjoisimpia osia myöten – ja Venäjän ortodoksinen kirkko patriarkka Kirillin johdolla asettui yksiselitteisesti ja koko arvovallallaan tukemaan hyökkäyssotaa ja verenvuodatusta Ukrainassa. Myös Murmanskin metropoliitta oli vaihtunut vuonna 2019, kun metropoliitta Simon oli vapautettu tehtävästään ja siirretty Moskovan liepeille eläkepäiviä viettämään. Samalla päättyi varsinainen ”sydänten ekumenian” aika, sillä metropoliitta Simon oli ollut sen henkilöitymä ja takuumies Venäjällä.

Helmikuussa 2022 sydämet lopulta myös särkyivät, ennen kaikkea Venäjän aloittamien massiivisten sotatoimien ja ukrainalaisten hädän vuoksi, mutta paikallisemmin myös siksi, että metropoliitta Simonin seuraajaksi asetettu metropoliitta Mitrofan osoittautui jopa poikkeuksellisen kiivaaksi ja kovasanaiseksi sodan kannattajaksi.

Maaliskuussa 2022 Pohjoismaiden pohjoisten hiippakuntien piispat jäädyttivät yhteisellä päätöksellä suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan seurauksena. Samalla Barentsin kirkkojen neuvoston toiminta keskeytettiin vuoteen 2024, jolloin sen tulevaisuutta olisi mahdollista arvioida uudelleen. Neuvoston toimintatauon aikana yhteistyötä pohjoismaisten hiippakuntien kesken päätettiin kuitenkin jatkaa, ilman Venäjän kirkkojen edustusta, nimellä ”Pohjoiskalotin kirkollinen yhteistyöverkosto”, sillä pohjoisia hiippakuntia yhdistävät asiat ja tarve käsitellä niitä yhdessä eivät toki olleet kadonneet minnekään. Luulajassa 2023 pidetyn vuositapaamisen yhteydessä yhteistyöverkosto järjesti seminaarin, jossa keskityttiin sovintoprosesseihin saamelaisten sekä vähemmistöryhmien kuten meänkielisten ja kveenien kanssa.

Viimeinen luku Barentsin kirkkojen neuvoston yhden sukupolven mittaisessa tarinassa kirjoitettiin kuluvan vuoden syyskuussa. Tällöin sananmukaisesti ympyrä sulkeutui, kun vuonna 1996 Altassa perustettu neuvosto myös virallisesti lakkautettiin Altassa 10.9.2024 viimeiseksi jääneessä vuosikokouksessaan. Näin päättyi jotain arvokasta. Samalla uusi huomen – ja uusi alku – odotti Altaan matkustanutta kokousväkeä vain yhden nukutun yön päässä.

Laskee päivä, nousee päivä: Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto

Altan kokousväen uusi huomen 11.9. alkoi aamuhartaudella, josta metropoliitta Elian johdolla vastasi Oulun ortodoksinen hiippakunta. Sen yhteydessä isä Rauno Pietarinen piti viisaan ja syvällisen hartauspuheen, jossa hän muistutti koko kristillisen uskon ja toivon perustuvan siihen, että se, mikä koko maailman silmissä näyttää tappiolta ja kaiken loppumiselta onkin alku jollekin, mitä toivotaan ja odotetaan: Vapahtajan ristinkuolema julistaa tästä. Siksi Altan kokousväenkään ei pidä jäädä kiinni liiaksi siihen, mitä on jäänyt taakse vaan katsoa siihen, mitä on edessäpäin.

Kokouspaikkana toimi Altan Revontulten kirkko.
Kuva Juha Rauhala

Isä Raunon viisaat sanat olivat oivallinen saate ja rohkaisu päivän tehtävään, joka oli uuden, pohjoismaisen Pohjoiskalotin alueen hiippakuntien ekumeenisen yhteistyöelimen virallinen perustaminen. Aamupäivän työskentelyn päätteeksi saatiinkin iloita uudesta hiippakuntatason kirkollisesta yhteistyöelimestä, joka sai nimen Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto (Nordkalottens kyrkliga nätwerk/Network of Churches in the North Calotte region).  Pelkästään pohjoismaisestakin näkökulmasta katsottuna – siis silloinkin, kun Venäjällä sijaitsevat alueet ja hiippakunnat täytyy rajata pois – pohjoisen hiippakunnilla on monia niitä yhdistäviä erityiskysymyksiä, joita on hyödyllistä ja jopa olennaista käsitellä myös yhdessä eikä pelkästään kukin erikseen kansallisesti. Varsinkaan Pohjoismaiden välillä valtioiden välisillä rajoillakaan ei ole pohjoisessa aivan samaa merkitystä kuin etelässä. Rajat ylittävä ihmisten arkinen liikkuvuus on pohjoisilla rajaseuduilla perinteisesti hyvin suurta jo pelkästään työperäisesti. Arki on pohjoisessa eri tavalla yhteistä ja jaettua kuin etelässä.

Uusi Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto omaksui hyvin pitkälti samat tehtävät ja tavoitteet kuin sitä edeltänyt Barentsin kirkkojen neuvosto. Pohjoisen hiippakuntien välisen yhteyden vaaliminen on erityinen, tunnustettu arvo jo itsessään, ja erityisinä painoalueina säilyvät ja merkitykseltään edelleen korostuvat ilmasto- ja alkuperäiskansoihin ja myös vähemmistöihin liittyvät kysymykset.

Niin ikään toiminnassa halutaan edelleen kiinnittää erityistä huomiota sekä satsata panoksia lasten ja nuorten hyvinvointiin, osallisuuteen ja kasvun tukeen. Saamelaisten ja nuorten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia verkoston toiminnassa halutaan kehittää ja viedä toimintaa vielä entistä lähemmäs seurakuntien käytännöllistä elämää.

Verkoston kohdalla on tärkeää myös tiedostaa, että huolimatta siitä, ettei Venäjän ortodoksinen kirkko ole nykyisessä kirkkojen kokoonpanossa mukana, verkosto on edelleen luonteeltaan ekumeeninen yhteistyön elin, koska Suomen ortodoksinen kirkko on siinä sitoutuneesti mukana. Verkostolla on halua myös ekumeenisen ulottuvuuden kehittämiseen. Keskustelua on käyty esimerkiksi Tromssan katolisen hiippakunnan/prelatuurin kutsumisesta verkoston jäseneksi.

Mitä tulee yhteyksiin Venäjälle ja erityisesti Venäjän ortodoksisen kirkon hiippakuntiin, on rehellistä todeta, että yhteyksien uutta avaamista ei tällä hetkellä ole näköpiirissä. Samalla on hyvä tiedostaa, että ihmisten ja kansojen kanssakäymisen historiassa asiat jatkuvasti muuttuvat eikä kulloinenkin nykyhetki vielä tarkoin determinoi tulevaa. Poliittisen ilmaston muutoksessa erilaiset tuulet ja virtaukset muuttavat suuntaa alati vaihtuvissa sykleissä, joiden kestolle ajan perusyksikkö ei ole niinkään vuosi vaan sukupolvi. Noin kaksi sukupolvea kestäneen Neuvostoliiton kommunistisen ajan ja sitä seuranneen hyvin dramaattisen poliittisen ilmaston muutoksen jälkeen Barentsin kirkkojen neuvoston ja ”sydänten ekumenian” aikaa kesti noin yhden sukupolven ajan ennen uutta dramaattista poliittisen ilmaston muutosta ja sydänten särkymistä.

Lieneekin realistista olettaa, että nykytilanteen selkeään muuttumiseen menee vähintään yhden sukupolven mittainen aika – ja samalla toivoa, että tuo aika voisi riittää. Tämän tavoitteen edistämiseen tarvitaan myös kirkkoja, työskentelemään pysyvän ja oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi ja toivon tuomiseksi keskelle ahdistusta, jota ei tunneta vain läntisellä puollella Venäjän rajaa, vaan myös Venäjän puolella tavallisten ihmisten keskuudessa. Venäjän diktatuuri on vienyt vapauden ja alistaa myös omia kansalaisiaan.

Pohjoiskalotin kirkkojen neuvosto ja globaalit ilmastonmuutokset

Nykytilanteesta johtuvan akuutin hädäntunteen rinnalla kulkee myös syväluotaavampi huolenaihe: onko nyt akuutti poliittisen ilmaston muutos merkki jostain pysyvämmästä globaalista muutoksesta kansakuntien poliittisessa historiassa, todellisesta ilmastonmuutoksesta sanan varsinaisessa mielessä, yhteen kirjoitettuna?  Ovatko demokratiat ja sopimuspohjainen maailmanjärjestys uhattuina, korvautuvatko ne diktatuureilla ja nationalistisilla vähemmistöjä, alkuperäiskansoja ja muukalaisia sortavilla kansallisilla hankkeilla ja ideologioilla?

Pohjoiskalotin pohjoismaisten kirkkojen verkosto ja kansalliset rajat ylittävä kirkkojen kiinteä yhteistyö on eräs tärkeä ja konkreettinen vastatoimi edellä mainittuja uhkia vastaa. On kaksi ilmastonmuutosta – toisaalta ympäristöä ja toisaalta kansakuntien välistä yhteistä tulevaisuutta koskeva – joiden torjumiseen kirkkojen on tärkeää yhdessä sitoutua. Tässä on myös kaksi painavaa syytä, miksi Pohjoiskalotilla kirkkojen ei pidä jäädä kiinni siihen mitä on jäänyt taakse vaan katsoa kohti sitä, mikä on edessä ja millaiseen toimintaan ja tavoitteisiin se johtaa.

Suurista haasteista huolimatta toivottomaan pessimismiin ei ole aihetta, vaikka katteeton optimismi torjutaan. Kristillinen toivo on ylisukupolvista ja siksi Oulun luterilaisen hiippakunnan piispa Jukka Keskitalon muistutus Pohjoiskalotin kirkkojen verkoston perustamiskokouksessa Altassa 11.9. oli viisas: maantieteellisesti Pohjoiskalottiin kuuluu myös Murmanskin alue Venäjällä.

Tulevaisuutta emme vielä tiedä, mutta jo nimessään Pohjoiskalotin kirkkojen verkosto on tulevaisuudelle avoin eikä poissulkeva.

Ari Ojell
asiantuntija, teologia ja ekumenia
Kirkkohallitus

Ystävyysseurakuntatoiminta on merkittävää kirkon kansainvälistä työtä, jota toteutetaan seurakunnissa ruohonjuuritasolla. Useimmilla seurakunnalla Suomessa on ystävyysseurakunta maailmalta. Sukupolvien ja vastuunkantajien vaihtuessa aktiivinen yhteydenpito ystävyysseurakuntien välillä usein hiipuu. Seurakuntien yhteys ja ystävyyssuhteen monet mahdollisuudet voivat kuitenkin löytyä uudelleen.

Vantaan Hämeenkylän seurakunnalla on 1980-luvulle ulottuva ystävyyssuhde Salgótarjánin luterilaisen seurakunnan kanssa. Salgótarján on kaupunki Pohjois-Unkarissa, jossa on asukkaita n. 40 000. Iván Balicza toimi 1980-luvulla Salgótarjánin seurakunnan pappina ja piti yllä aktiivisesti ystävyysseurakuntatoimintaa Hämeenkylän seurakunnan kanssa. Toimintaan sisältyi esimerkiksi molemminpuolisia vierailuja.

Ystävyysseurakuntatoiminta Hämeenkylän ja Salgótarjánin välillä pääsi hiipumaan vuosien varrella ja vastuu yhteistyöstä siirtyi Vantaan seurakuntayhtymälle. Kunnes vuodesta 2023 alkaen aktiivinen ystävyys on saatu elvytettyä uudelleen.

Esitimme kysymyksiä Vantaan Hämeenkylän seurakunnalle sekä Salgótarjánin seurakunnalle heidän yhteisestä matkastaan kohti virallista ystävyysseurakuntasopimusta sekä näkymistä tulevaisuuden ystävyyssuhteelle.

Uuden kipinän löytämiseen tarvitaan aluksi vain muutama aktiivi

Hämeenkylän seurakunta sai kutsun Salgótarjánin luterilaisen seurakunnan uuden papin Ádám Horváth-Hegyin virkaanasettamiseen huhtikuussa 2023. Vantaalta lähtikin matkaan seurakuntayhtymän ja Hämeenkylän seurakunnan delegaatio. Vierailun aikana alettiin puhua ystävyysseurakuntasuhteen uudelleen käynnistämisestä, ja delegaatio kutsui Ádámin vastavierailulle Suomeen. Virallinen uusi ystävyysseurakuntasopimus allekirjoitettiin Ádámin vieraillessa Suomessa lokakuussa 2023.

Ystävyyden yhteiset suuntaviivat

Salgótarjánin seurakunnan pappi Ádám Horváth-Hegyi kertoo, että häntä kannusti ystävyysseurakuntasuhteen aloittamiseen ajatus siitä, kuinka tärkeää luterilaisten eri puolilta maailmaa on oppia tuntemaan toisensa ja luoda keskinäisiä suhteita.

”Haluamme, että yhteistyön kautta yhteisöt vahvistuvat uskossaan ja sitoutumisessaan kirkkoon”, Ádám tiivistää.

Ádám kuvailee tärkeimmäksi ystävyyssuhteen perustaksi sitä, että kirkot puhuvat samaa kieltä, Raamatun kieltä, ja sitä kautta löytävät paljon yhteisiä keskustelun aiheita.

Jarkko Vähäsarja, projektikoordinaattori Vantaan Hämeenkylän seurakunnasta, oli myös mukana vierailulla Salgótarjánissa.

”Ystävämme Unkarissa on vähemmistökirkko, johon kuuluu 2 % Unkarin väestöstä. Meihin tekikin vaikutuksen pienen kirkon kaikessa toiminnassa näkyvä vahva luterilainen identiteetti.”

Jarkko kertoo, että käytännössä yhteistyö voi tarkoittaa esirukouksia puolin ja toisin sekä yhteydenpitoa seurakuntien välillä. Yhteistyöhön Hämeenkylän ja Salgótarjánin seurakuntien välillä voi sisältyä myös retkiä ja leirejä, taloudellista tukea erilaisiin hankkeisiin ja tietotaidon jakamista.

Salgótarjánin seurakunnan pappi Ádám nostaa myös vierailut tärkeään osaan ystävyysseurakuntasuhdetta, vierailuilla toisten luona on suuri merkitys yhteyden luomisessa sekä siinä, että kumpikin osapuoli voi jakaa ajatuksiaan ja samalla oppia toiselta. Hän myös mainitsee kiitellen, että taloudellisella tuella on pystytty esimerkiksi ostamaan elektroninen piano, uusia tuoleja sekä satsaamaan äänilaitteisiin, jotka kaikki edistävät yhteisön kasvua paikallisesti.

Koko seurakunnan asia: miltä tulevaisuus ystävysten välillä näyttää?

Jarkko Vähäsarja kertoo, että vuodesta 2023 uudelleen virinnyt ystävyystoiminta Hämeenkylän ja Salgótarjánin välillä luo pohjaa jatkuvalle ja hedelmälliselle yhteydelle seurakuntien välillä. Hän myös väläyttää mahdollisuutta kenties tulevaisuudessa jopa työntekijöiden vaihtoon tai opiskelijavaihtoihin.

Myös Ádám Horváth-Hegyi on samoilla linjoilla ystävyyssuhteen kehittämisen kanssa.

”Tutustuminen toisen yhteisöön, oppiminen toiselta ja positiivisten puolien omaksuminen osaksi omaa kirkkoa, on ystävyyden tärkein tavoite.”

Tulevaisuudessa Ádám näkee mahdollisuuden yhä syvempään yhteistyöhön, joka kattaisi myös paikalliset seurakuntalaiset Unkarissa, tätä voisi toteuttaa esimerkiksi suomalaisten vieraiden majoittamisella kotimajoituksissa seurakuntalaisten luona. Myös nuorten osallisuuden hän näkee tärkeänä, esimerkiksi tulevaisuudessa voisi pitää yhteisiä kesäleirejä unkarilaisille ja suomalaisille nuorille.

Vain mielikuvitus on rajana, kun ystävyyssuhdetta lähdetään kehittämään. Joskus alkuun pääsyyn tarvitaan muutama aktiviininen osallistuja, joiden innostuksen kautta voi alkaa pitkä, vakiintunut ja molemmille antoisa ystävyysseurakuntasuhde.

Petra Arki
tapahtumakoordinaattori
Kirkon ulkoasiain osasto

Lisätietoa ystävyysseurakuntatoiminnasta

Tämänvuotinen kristittyjen ykseyden rukousviikko tuo terveisiä Burkina Fason vaikeassa tilanteessa eläviltä kristityiltä, jotka kaiken keskellä ammentavat voimaa elämäänsä Raamatun, kristillisen uskon ja ekumeenisen yhteyden syvistä lähteistä. He ovat valmistelleet kansainvälisen aineiston, jota käytetään ekumeenisen rukousviikon perinteisenä oktaavina 18.–25.1. Viikon alussa muistetaan perinteisesti sitä, kuinka Pietari tunnusti Jeesuksen Kristukseksi ja viikon päätteeksi apostoli Paavalin kääntymistä kristittyjä vainonneesta Saulista Kristuksen ja hänen armonsa evankeliumin suureksi lähettilääksi.

Jo ekumeenisen rukousviikon perusteissa on siis keskiössä Kristuksen tunnustaminen Herraksi ja Vapahtajaksi sekä toivo siitä, että myös vainoajat voivat löytää valon ja armon ja tulla kääntymykseen rakkauden voimasta. Rukousviikon tämänvuotinen tunnus ”Rakasta Herraa, Jumalaasi … ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27) on peräisin laupias samarialainen -vertauksen yhteydestä. Tuo peruskertomus kuvaa ja viestii Jumalan rakkautta ja rohkeaa lähimmäisen puolesta toimimista yli ennakkoluulojen katsoen todellista inhimillistä tarvetta ja todistaen samalla Jumalan hyvyydestä auttavien kätten puheen kautta.

Laupiaan samarialaisen teologiaa

Monet vanhan kirkon opettajat, kuten Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Johannes Khrysostomos ja Augustinus, näkivät laupiaan samarialaisen hahmossa kuvan Kristuksesta ja koko vertauksessa symbolisesti esitettynä koko Jumalan pelastussuunnitelman maailmaa kohtaan. Jerusalemista tuleva mies kuvaisi Aadamia eli ihmiskuntaa, joka elää langenneessa maailmassa sen kaikkien vaarojen ja rikkinäisyyden keskelle, ja rosvot ovat kuva meitä vastaan hyökkäävistä, vihamielisistä voimista. Luukkaan evankeliumin 10. luvussa on juuri ennen vertausta kuvattu sitä, kuinka Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta olivat voittaneet Paholaisen ja pahan valtojen vastarinnan Jeesuksen lähettiläinä, ja Kristus itse lupaa antaneensa heille tämän vallan: ”te voitte polkea… kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä”.

Kristuksen itsensä vanhan kirkon opettajat näkivät tulevan myötätuntoisesti auttamaan puolikuollutta miestä, hoitamaan hänen haavojaan ja viemään hänet turvaan majataloon. Majatalo nähtiin kuvaksi kirkosta ja samarialaisen lupaus tulla takaisin ennakoivana lupauksena Herran paluusta. Myös Luther painotti, että vertauksessa laupiaasta samarialaisesta tulee esiin paitsi lähimmäisenrakkauden merkitys myös se, millainen Jumala rakastavana, armahtavana Isänä ja puolestamme ristillä kärsivänä ja kuolevana Poikana on. Luther kirjoittaa:

”[Kristus] on tullut meidän syntiseen elämäämme, metsään täynnä murhia ja tappoja. Kristus tulee ihmisen luokse, katsoo häntä, armahtaa, vuodattaa öljyä hänen haavoihinsa, ts. tuo evankeliumin. Hän sälyttää ihmisen juhtansa päälle, kantaa häntä ja hoitaa hellästi, ts. hän kuormaa meidät päälleen ja tulee uhrieläimeksi, joka kantaa syntimme. Sitten hän vie meidät majataloon, so. kristilliseen kirkkoon, sallii kastattaa meidät ja ottaa vastaan molemmat sakramentit. Hän jättää meidät pappien haltuun ja antaa näille molemmat testamenttinsa, jotta he hoitaisivat ihmisiä uskossa ja rakkaudessa.” (suom. Tuomo Mannermaa)

Toivo väkivallan keskellä

Väkivallan keskellä eläminen ja siitä selviytyminen sekä samanaikainen rakkauden painottaminen Jumalan ominaisuutena ja hänen rakastamisensa sekä lähimmäisen rakastaminen kuin itseään tienä kestävään onneen ja autuuteen puhuttelevat erityisellä tavalla silloin, kun ympäristö on konkreettisesti väkivaltainen ja uhkaava ja janotaan toivoa, laupeutta ja ihmisyyttä. Olemme voineet tämän havaita omassa kokemusmaailmassamme varsin lähelle tullen sodan sytyttyä Ukrainassa Venäjän hyökättyä ja Lähi-idän väkivaltatilanteen pahennuttua terrorin ja vastahyökkäyksen noidankehässä. Erityisen lähelle elämän hauraus tulee myös Sahelin alueella Burkina Fasossa, missä rukousviikon aineistoja on koottu.

Rukousviikon materiaalissa kuvataan tämän Afrikan kolkan järkyttävää tilannetta: ”Burkina Fasossa on tällä hetkellä vakava turvallisuuskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin. Burkina Fason turvallisuustilanne ja sen myötä väestön sosiaalinen koheesio heikkenivät dramaattisesti vuonna 2016 maan ulkopuolelta tehdyn suuren jihadistisen hyökkäyksen seurauksena.

Maa on kärsinyt terrori-iskujen, laittomuuksien ja ihmiskaupan lisääntymisestä. Niiden seurauksena yli kolme tuhatta on kuollut ja lähes kaksi miljoonaa joutunut maan sisäisiksi pakolaisiksi. Tuhansia kouluja, terveyskeskuksia ja kaupungintaloja on suljettu, ja suuri osa sosioekonomisesta ja liikenteen infrastruktuurista on tuhoutunut. Tiettyihin etnisiin ryhmiin kohdistuvat hyökkäykset lisäävät yhteisöjen välisten konfliktien riskiä. Erityisesti kristilliset kirkot ovat joutuneet aseellisten hyökkäysten kohteiksi. Pappeja, pastoreita ja katekeettoja on tapettu jumalanpalvelusten aikana, eikä siepattujen kohtalosta ole tietoa. Suurin osa maan pohjois-, itä- ja luoteisosien kristillisistä kirkoista on jouduttu sulkemaan terrorismin vuoksi. Monilla näistä alueista ei voida enää viettää julkista kristillistä jumalanpalvelusta.” 

Jumalanpalveluksen vietto etuoikeutena ja dialogin voima

On hyvä saada konkreettinen muistutus siitä, että mahdollisuus vapaasti kokoontua jumalanpalvelukseen ei suinkaan ole itsestään selvyys. Tilanteen vakavuudesta huolimatta – tai juuri siksi – Burkina Fason kristityt pyrkivät kilvoittelemaan rakkauden käskyn noudattamisessa. Ekumeeninen kristittyjen yhteyden tarve korostuu vainon ja ahdistuksen aikana. Ääriryhmien leviäminen tekee maasta yhä epävakaamman. Samalla kristittyjen, muslimien ja perinteisten uskontojen välille on rakennettu jonkinlaista yhteyttä ja solidaarisuutta. Heidän johtajansa pyrkivät löytämään kestäviä ratkaisuja rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon saavuttamiseksi. Vuoropuhelua pyritään rakentamaan eri uskontojen ja etnisten ryhmien välille.

Jopa Burkina Fason hallitus on kehottanut uskonnollisia yhteisöjä rukoilemaan rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon puolesta. Yksittäiset kirkot ja seurakunnat jatkavat päivittäisten rukousten järjestämistä ja paastoamista. Ekumeeniset toimet kotiseudultaan pakenemaan joutuneiden auttamiseksi ovat lisääntyneet. On yhdessä pohdittu ja nostettu tietoisuutta veljeyden arvosta ja kehitetty strategioita kestävän rauhan rakentamiseksi.

Alueen perinteinen sananlasku valaa toivoa: ”Taistelun luonteesta tai kestosta huolimatta kerran koittaa sovinnon hetki.” Vähän samaan tapaan ja vielä voimakkaammin meitä rohkaisee Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokouksen tunnus: ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen.” Olemme kutsuttuja rukoilemaan ja toimimaan tämän suuntaisesti yksilöinä, yhteisöinä ja instituutioiden vaikuttajina.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus

Kristittyjen yhteistä ekumeenista lähetyspyhää vietetään nykyään lokakuun toisena viikonvaiheena (lauantaista sunnuntaihin). Tarkoituksena on vahvistaa kristittyjen yhteistä todistusta, keskinäistä rauhaa, sovintoa ja rakkautta sekä innostaa erityisesti nuorisoa lähetysvastuuseen. Pohdin seuraavassa lähetyspyhään liittyen, mitä annettavaa syykuussa pidetyllä Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen viestillä on kirkon missiolle. Viestin sitaattien suomennokset ovat kirjoittajan.

Vuoden 2023 lähetyspyhän teema on: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan. Raamatullista taustaa haetaan 1. Joh. 2:15–17, jossa kirjoittaja asettaa maailman rakastamisen ja Jumalan rakkauden vastakkain. ”Maailma tarjoaa erilaisia pikavoittoja ihmisille, jotka etsivät ensisijaisesti nautintoja ja tyydytystä pinnallisesta elämäntavasta. Ne jättävät ihmisen usein entistäkin tyhjemmäksi. Mikään ei enää riitä”, lukee sanan selityksessä.

Vanha kristillinen perinne puhuu kohtuullisesta. Kohtuullisuutta on käytetty Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tärkeänä välineenä taistelussa ilmastonmuutoksen vaikutuksia vastaan. Ei tarvitse kovin paljoa seurata erilaisia kehityslinjoja ja historian tapahtumia, huomatakseen, että ihmisellä on taipumusta uskoa ”pikavoittoihin”. Ne tuovat kuitenkin usein suurta tuskaa ja jopa kärsimystä ihmisten elämään. Kaikkein eniten niiden yhteinen tavoittelu osuu ikävästi kaikkein köyhimpiin ja heihin, joilla ei ole päätäntävaltaa. Tämä näkyy luterilaisten kirkkojen arjessa.

Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen viesti puhuu mission toteuttamisesta

Luterilaisen maailmanliitto kokoontui teeman ”Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo” alle Puolan Krakovassa 13.–19.9.2023. Teemaa käsiteltiin monin tavoin yleiskokouksen aikana.  Työskentelyn monipuolisuus näkyy viimeisenä päivänä julkaistussa yleiskokouksen viestissä. Viesti noudattaa suoraviivaisesti etukäteen julkaistun teemakirjan rakennetta. Viestin kokoamista ja editointia yleiskokouksen aikana johti piispa Kaisamari Hintikka. (Teemakirjan aiheista on Kirkkomme Lähetyksessä julkaistu syksyn mittaan kirjoituksia. Linkki tekstin lopussa.)

LML:n viesti jäsenkirkoille ja kaikille kristityille toistaa ajatusta evankeliumista sekä voimana että tehtävänä. Jokainen kristitty on kutsuttu jo kasteessa osallistumaan siihen pelastavaan toimintaan, jota Jumala jo tekee tässä maailmassa.

”Kasteen kautta meitä kutsutaan ja lähetetään julistamaan vapauttavaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumia sanoin ja teoin. Henki kutsuu meitä oikeuden, rauhan ja sovinnon välikappaleiksi, parantaen haavoja omien kirkkojemme sisällä ja yhteisessä maailmassamme. Pyhän Hengen voimalla varustettuina meitä rohkaistaan rakentamaan toivon yhteisöjä kaikkialla, missä evankeliumia jaetaan ja eletään todeksi.”

Evankeliumi ei siis ole jotain, joka on tarkoitettu vain ulkopuolella oleville. Se kuuluu yhtä hyvin meille kaikille ja voi tehdä suuria kirkkojen sisälläkin. Kirkko Kristuksen ruumiina on yhtä lailla kivun ja haavojen paikka kuin oli Kristus itse. Hajaannus, väärinkäytökset, evankeliumia vääristävä teologia ja vallan keskittyminen ovat myös kirkkojen ongelmia. Meillä on kuitenkin aarre, evankeliumi, joka vapauttaa tällaisista kahleista ja antaa mahdollisuuden rakentaa uutta, toisenlaista todellisuutta.

Evankeliumista itsestään nousee lisäksi velvoitus etsiä yhteyttä. Maailman kriisien keskellä, polarisaation pyörteissä, eriarvoisuuden vallitessa, meitä kutsutaan antamaan uskottava ja yhdenmukainen todistus evankeliumista. Yhteyden etsiminen ei rajoitu vain kirkon sisälle, tai kirkkojen välille vaan koko ihmiskuntaan ja koko luomakuntaan.

Toisenlaisen todellisuuden rakentamista ei ole tarkoitettu vain kirkkoa varten, vaan koko maailmaa.

Merkityksellistä ja vaikuttavaa toivoa

Yleiskokouksen viestissä käytetään sanaa rakkaus vain muutaman kerran. Silti viestin sisältö kuvaa rakastamista, välittämistä, toisista huolehtimista ja yhdessä rakentamista. Yhdessä meidän vahvuutemme on siinä, että me julistamme evankeliumia eri tavoin, eri vuodenaikoina, eri kulttuureissa, erilaisissa talouksissa ja poliittisissa konteksteissa, pyrkiessämme olemaan maan suola ja maailman valo. Jokainen saa kuulla evankeliumin omalla kielellään. ”Evankeliumi kutsuu meitä toivoon ja oppimaan Jumalan lupauksen merkkien lukemista kaikkialta maailmasta, koska toivomme perustuu Jeesus Kristukseen.”

Viesti lähtee liikkeelle kuvauksella maailman rikkinäisyydestä. ”Elämme jaetussa maailmassa, jossa ruumiit ovat loukkaantuneita, hylättyjä, syrjittyjä ja maapallo, yhteinen kotimme, kärsii kasvavan ympäristö- ja ilmastokriisin vaikutuksista.” Tämä ei kuitenkaan ole kristityn ainoa näkökulma tähän maailmaan. Tämä on myös Jumalan maailma. Siksi, kuten ekumeenisen lähetyspyhän aineisto sen sanoittaa, meidän elämämme veneessä on kaksi airoa, joita meidän tulee liikuttaa yhtä voimakkaasti. Toisen airon nimi on ”rakasta Jumalaasi” ja toisen airon ”rakasta lähimmäistäsi”.

”Pohdiskellessamme työtämme kirkkojen yhteisönä, meidän on löydettävä uusia tapoja tarjota toivoa kaikille ihmisille. Ei tyhjää toivoa, vaan rohkeaa toivoa, joka saa innoituksensa uskostamme Jumalaan ja jota seuraa toimintamme palvellaksemme köyhiä, apua tarvitsevia, maahanmuuttajia, pakolaisia ja kriisien vaikutuksista kärsiviä. Toivo antaa meille voimaa puhua julkisesti oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämän toivon on tultava käsin kosketeltavaksi kirkon toiminnassa, jumalanpalveluksessa ja lähetystehtävässä.”

Toivo ja rakkaus käsinkosketeltaviksi

Ei siis ihme, että viestissä käsitellään konkreettisia asioita ja konkreettisia toimia. Krakovassa kokoontunut väki haluaa, että toivo ja rakkaus tulevat näkyviin, jotta Kristuksen ruumis, ihmiskunnan ruumis, koko luomakunnan ruumis voisi kokea evankeliumin. Lähtökohtana on, että osallistumme Jumalan kokonaisvaltaiseen missioon, joka sisältää julistamisen, vaikuttamisen, diakonian toteuttamisen sekä kansainvälisesti että paikallisesti omien kirkkojemme piirissä.

Tässä poimintoja tuosta konkretisoinnista:

• Erityisesti nuorten johdolla olemme sitoutuneita toimimaan tehokkaammin taloudellisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden puolesta, suojellen planeettaa ja sen resursseja tuleville sukupolville. Yhdessä vahvistamme, että luomakunta ei ole kaupan.
• Hylkäämme kaikenlaiset väkivallan ja syrjinnän muodot, jotka perustuvat rotuun, etnisyyteen, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, luokkaan, ikään, vammaisuuteen, muukalaiskammoon, kastiin tai yhteiskunnalliseen taustaan. Kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuviksi, ja heillä on yhtäläinen arvo, jota ei voi vaarantaa.
• Vaadimme teologista pohdintaa ja koulutusta sukupuolten oikeudenmukaisuudesta sekä jatkuvaa naisten ja tyttöjen voimaannuttamista, varmistaen, että he voivat nauttia tulevaisuudessa reilusta, oikeudenmukaisesta ja mahdollisuuksia tarjoavasta elämästä.
• Tiedämme, että kristilliset kirkot ovat kokeneet erimielisyyksiä ja jakautumisia vuosisatojen ajan, mutta uskomme, että meitä yhdistää enemmän kuin erottaa, ja olemme päättäneet kulkea eteenpäin yhdessä.
• Sitoudumme opettamaan ja saarnaamaan vastuullisen teologian periaatteiden mukaisesti. Vastuullinen teologia on kokonaisvaltaista, käyttää inklusiivista kieltä ja monipuolisia sekä saavutettavia viestintäkeinoja. Se rakentaa inklusiivisia yhteisöjä ja pyrkii tavoittamaan marginaalissa olevat ihmiset.
• Olemme sitoutuneita toimimaan hyvinä naapureina uskonnollisesti moninaisissa yhteiskunnissa ja yhteistyössä eri uskontojen edustajien kanssa edistämään oikeudenmukaista, rauhanomaista ja sovinnollista maailmaa.
• Meitä kehotetaan tunnistamaan Kristus toisissamme ja vastustamaan vihapuhetta, joka loukkaa ihmisarvoa ja johtaa haitallisiin toimiin yksilöitä tai yhteisöjä vastaan.
• Pyrimme aktiivisesti taistelemaan rasismia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa ja riistoa vastaan, jotka valitettavasti ovat edelleen läsnä sekä kirkossa että yhteiskunnassa nykypäivänä.
• Uskomme kirkkojen jatkuvaan uudistumiseen ja olemme valmiita jakamaan maailman ilot ja kärsimykset Kristuksen kautta. Meitä kutsutaan tunnistamaan ja vastaamaan LML-yhteydessä ja maailmanlaajuisesti nouseviin haasteisiin, sekä työskentelemään rauhan puolesta maailmassa, ihmisten välillä, maiden välillä ja koko luomakunnan kanssa.

Viesti päättyy perinteisesti meidänkin messussamme olevan lähettämisen kaltaisiin sanoihin:

”Yhtenä Ruumiina, Yhden Hengen kutsumana, Yhdessä Toivossa, lähdemme (Krakovasta) kaikkiin maailman kolkkiin julistaaksemme evankeliumia siitä, että olemme Jumalan armosta vapautettuja ja lähetettyjä palvelemaan lähimmäistämme.”

Siis: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan.

• Yleiskokouksen viesti englanniksi
• Lähetyspyhä 2023: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan (ekumenia.fi)
• Kirkkomme lähetys (linkki vie ensimmäiseen kirjoitukseen yleiskokouksen teemakirjasta)

Vesa Häkkinen
asiantuntija
Kirkon lähetystyön keskus