Tässä osiossa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyötä suhteessa yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Köyhäinhoito siirtyy seurakunnilta kuntien vastuulle

Varhaiselta keskiajalta periytyneessä kirkkopitäjäjärjestelmässä seurakunnan vastuulla oli toimitusten ja jumalanpalvelusten lisäksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito. Vuonna 1865 kunnallishallinto ja seurakunnan hallinto erotettiin toisistaan. Tässä yhteydessä seurakuntien vastuulla olleita tehtäviä ryhdyttiin siirtämään kunnille. Lopullisesti köyhäinhoidon tehtävät siirtyivät pois seurakunnilta vuonna 1923, jolloin köyhäinhoitolaki astui voimaan.

Miten kirkko suhtautui tähän? Kirkon piirissä oli käytetty tuolloin puheenvuoroja, joissa muutosta pidettiin hyvänä. Jotkut kokivat köyhäinhoidosta vastaamisen paitsi taloudellisesti raskaaksi myös kirkon perustehtävän kannalta epäolennaiseksi tehtäväksi, niin kutsutuksi ”vieraaksi ikeeksi”. Vuoden 1869 kirkkolaissa kuitenkin todettiin, ettei köyhäinhoidon siirtyminen pois kirkolta saa merkitä laupeudentyön lakkaamista. Paikallishallinnossa tapahtuneet muutokset merkitsivät samalla seurakunnan toiminnan ja aseman uudelleenmäärittelyä. Kun vaivaishoito siirtyi maallisen hallinnon vastuulle, tuli seurakunnallinen laupeudentyö määritellä uudelleen. Tähän muutokseen liittyi voimakkaasti virinnyt keskustelu seurakuntadiakoniasta, joka tarjosi siihen oman perustelunsa. (Ks. esim. Pyykkö 2004, 115.)

Saksan sisälähetyksen synty 1800-luvulla vaikutti paitsi suomalaisen laitosdiakonian niin myös seurakuntadiakonian syntyyn. Yhteiskunnallisten epäkohtien kasvun ja kirkon aseman heikentymisen synnyttämä huoli kanavoitui uudistusliikkeeksi, jossa keskeisenä näkynä oli jälleen kerran pyrkimys palata alkuseurakunnan ideaaliin. Ajateltiin, että yhteiskunnallinen ja hengellinen rappio on korjattavissa evankeliumin julistamisen ja kärsivien auttamisen kautta.

Sisälähetyksen keskeinen uranuurtaja Johan Hinrich Wichern (1808–1881) määritteli kolme diakonian uudistusaluetta. Tuli uudistaa ”vapaata diakoniaa” eli ihmisten lähipiirissä toteuttamaa lähimmäisenrakkautta; vapaata se oli siinä merkityksessä, että se on kirkollisista ja valtiollisista elimistä riippumatonta. Toisena muotona oli ”yhteiskunnallinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti nimenomaisesti yhteiskunnan vastuulla olevaa sosiaalihuoltoa. Kolmas ja keskeisin uudistuksen kohde oli ”kirkollinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti köyhien ja sairaiden auttamista. Tavoitteena oli, että jokaiseen seurakuntaan perustettaisiin diakonian virka. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut, ja seurakuntien sijaan diakoniareformaatio kanavoitui laitoksiin. (Wichernin lisäksi keskeisiä diakoniareformaation vaikuttajia olivat Theodor Fliedner (1800–1864, Kaiserswerthin diakonissalaitos) sekä Wilhelm Löhe (1808–1872, Neuendettelsaun laitokset). Löhe edusti voimakasta näkemystä vahvan seurakuntadiakonian kehittämisestä; yhdistystoiminta oli vain väliaikainen ratkaisu. Ks. esim. Ahonen 1991, 57–66.)

Kansainvälisten diakoniavaikutteiden innoittamana perustettiin vuonna 1867 Helsingin diakonissalaitos ja vuonna 1869 Viipurin diakonissalaitos. Vähitellen maassa toimi useita diakonialaitoksia ja -yhdistyksiä. (Suomalaisen laitosdiakonian synnystä ks. Mustakallio 2001, 21–31.) Diakonialaitoksissa ja -yhdistyksissä virinnyttä laupeudentyön aatetta haluttiin pitää yllä myös seurakunnissa. Diakonissalaitoksista valmistuneet sisaret työskentelivät paitsi laitosten piirissä ja seurakunnissa myös kuntien palkkaamina. Jo 1880-luvun lopulla esitettiin, että seurakunnat palkkaisivat diakonissoja vierailemaan vankien, sairaiden, lapsien ja vanhusten luona. Vuonna 1905 perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo hahmotteli näkemystä seurakuntadiakoniasta, joka omalta osaltaan voisi täydentää kunnallista vaivaishoitoa. Niin sanotun laitosdiakonian rinnalle nousi näin pyrkimys toteuttaa seurakuntadiakoniaa. Seurakuntia velvoitettiin perustamaan diakoniakassoja ja kokoamaan niihin varoja.

Merkittävää seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta oli, että seurakunnat palkkasivat diakonissoja usein valtionavulla, joka oli tarkoitettu kiertävien sairaanhoitajattarien palkkaamiseen. Samalla tätä diakonissojen sairaanhoitajatoimintaa kritisoitiin, koska ajateltiin sen estävän heitä keskittymästä seurakuntadiakoniaan. (Ks. Mustakallio 2001 ja 2002, 211–214; Pyykkö 2004, 117–118.)

Seurakuntadiakonian rooli nähtiin tuolloin jännitteisesti. Toisaalta haluttiin enemmän ”seurakunnallistaa” sairaanhoitoon keskittynyttä diakoniaa, toisaalta taas oltiin huolestuneita siitä, mitä tehtäviä seurakuntadiakonialle jäisi, kun yhteiskunta laajentaisi vastuutaan. Vuonna 1901 perustettiin Sortavalan diakonissalaitoksen rinnalle diakonilaitos kouluttamaan seurakuntiin miesdiakoneja. Tavoitteena oli kouluttaa uudenlaisia ammattilaisia, joilla ei olisi vastuullaan sairaanhoitoa. Diakonien toiminta-alueiksi määriteltiin mm. vaivaishoito, puutteessa olevien lasten kasvatus ja opetus sekä Raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden levittäminen. Lisäksi ajateltiin, että diakonit toimisivat sunnuntaisin kirkoissa suntioina. (Ks. esim. Mustakallio 2002, 209.)

Koska vain pieni osa seurakunnista palkkasi diakoneja, koulutus jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1921. Näin esitetystä kritiikistä huolimatta diakoniatyö pysyi seurakunnissa vahvasti sairaanhoitopainotteisena. Kuitenkin keskustelu seurakuntadiakonian suuntaamisesta huoltotoiminnan suuntaan jatkui vilkkaana. Tämän seurauksena Sortavalassa aloitettiin vuonna 1934 uusi koulutuslinja, huoltosisarkoulutus, josta oli karsittu pois sairaanhoitajapätevyys. Tämä koulutuskokeilu päättyi kuitenkin pian, koska seurakunnat edelleen palkkasivat mieluummin valtionavun piirissä olevia sairaanhoitajakoulutuksen saaneita diakonissoja. Valtio ei antanut seurakunnille hoidettavaksi sosiaalihuollon tehtäviä. (Pyykkö 2004, 118–122.)

Sodan jälkeinen sosiaalipolitiikka

Suomi säilyi pitkään maatalousvaltaisena yhteiskuntana. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen maahan luotiin tarkoituksella runsaasti pientiloja. Ajateltiin, että muuttamalla maaseudun poliittisesti arvaamaton köyhälistö maata omistavaksi pientilallisväestöksi voitaisiin paremmin turvata yhteiskuntarauha. Kun tällä tavoin teollisuustyöväestön suhteellinen osuus koko väestöstä pysyi pienenä, ei syntynyt myöskään tarvetta sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa perhe ja suku yleensä takasivat turvan koskien esimerkiksi työkyvyttömyyttä ja vanhuutta. (Urponen 1994, 165–167.)  

Valtiojohtoinen, tulonsiirtoihin perustuva sosiaalipolitiikka alkoi Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sodan aikana oli kehittynyt valtiollinen sääntelyjärjestelmä ja laaja-alainen yhteinen huoltovastuu. Sota oli synnyttänyt uusia yhteiskunnallisia ongelmia: sotalesket, -orvot, rintamamiehet, sotainvalidit ja luovutetun Karjalan siirtoväki. Sosiaalimenojen osuus valtion menoista oli ennen sotia noin kolme prosenttia, 1940-luvun loppuun mennessä osuus oli kasvanut 15 prosenttiin.

Uuden sosiaalipolitiikan avauksena voi pitää vuoden 1948 lapsilisäjärjestelmää. Asuntopolitiikassa ryhdyttiin suuntaamaan asuntotuotannon painopistettä kaupunkien ja asutuskeskusten sosiaaliseen asuntorakentamiseen. Kansaneläkeuudistus oli 1950-luvun merkittävin sosiaalipoliittinen uudistus. Suomi siirtyi 1960-luvulla maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollistuneeseen ja kaupungistuneeseen yhteiskuntaan. Muutos merkitsi siirtymistä osittaisesta omavaraistaloudesta rahatalouteen. Ihmiset olivat yhä enemmän riippuvaisia palkkatyöstä ja julkisesta sosiaaliturvasta.

Urponen luonnehtii sosiaalipolitiikan muutoksia siten, että 1940-luvun lopulla painopisteenä oli perhepolitiikka, 1950-luvulla työllistäminen, sosiaalivakuutusjärjestelmät rakennettiin 1950- ja 1960-luvuilla. 1970-lukua voidaan kutsua sosiaalipalveluiden vuosikymmeneksi. (Urponen 1994, 228–252.)

Suomalaisen sosiaalipolitiikan merkittävimmän uudistajan, Pekka Kuusen, vaikutuksesta Suomessa omaksuttiin näkemys sosiaalipolitiikan ja talouden myönteisestä suhteesta. Aiemmin sosiaalipolitiikka oli koettu lähinnä taloudelliseksi rasitteeksi. Taustalla on brittiläisen John Maynard Keynesin näkemys, jonka mukaan valtion harjoittamalla tulonsiirtopolitiikalla pyritään kasvattamaan kokonaiskysyntää. Kun pienituloiset käyttävät saamansa lisätulot kulutukseen, samalla myös talouskasvu voimistuu. Tämä puolestaan synnyttää kansantaloudessa enemmän jaettavaa. Tulonsiirtojen avulla tuotannossa aktiivisesti mukana olevat tukevat niitä, jotka eivät osallistu tuotantotoimintaan, kuten lapsia, vanhuksia, sairaita, työkyvyttömiä ja työttömiä. Sosiaalipolitiikan avulla pyrittiin vauhdittamaan yhteiskunnan rakennemuutosta; tuotantoa tuli tehostaa, joten teollisuuden ja palveluiden työntekijämäärää pyrittiin kasvattamaan.

Hyvinvointivaltion voimakas kehitys ja seurakuntadiakonian muutokset

Seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta ratkaisevaa oli, että vuonna 1943 kirkkolakiin lisättiin kohta, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakoniatyöntekijän virka: ”Jokaisen seurakunnan tulee harjoittaa kristillistä laupeudentointa ja ottaa palvelukseensa siihen tarvittavia henkilöitä” (KL 11 §). Osaltaan tähän vaikutti pelko, että diakonissakoulutuksen saaneet hakeutuisivat terveyssisariksi kuntiin. (Mustakallio 2002, 217; Pyykkö 2004, 122.)

Kirkkolaissa määriteltiin diakoniatyön sisältöä. Kristillisen laupeudentoimen tarkoituksena oli ”hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen seurakunnan hädänalaisille”. Lisäksi linjattiin, että diakonian ”tulee erityisesti kohdistua niihin, joiden hätä on suurin tai joihin muu avustustoiminta ei ulotu” (KL 88 §). Tässä kohden linjataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taholta ensimmäisen kerran sitä, millä tavoin kirkon tulee etsiä oma diakoninen toiminta-alueensa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Ajateltiin, että seurakuntadiakonian tehtävänä on täydentää kunnan tarjoamia palveluita. (Diakoniatyön virallistamisesta ks. esim. Malkavaara 2007, 103–105.)

Diakonissakoulutusta haluttiin kirkossa uudistaa siten, että siinä painottuisivat seurakunnalliset tavoitteet. Lääkintöhallitus myönsi uuden koulutusohjelman mukaisen koulutuksen saaneille diakonissoille oikeuden toimia myös sairaanhoitajina. Vuonna 1953 Suomen kirkon seurakuntaopisto aloitti sosiaalihuollollista osaamista painottavan diakoniakoulutuksen. Koulutus kytkettiin yhteiskunnan sosiaalityöhön; ajateltiin, että diakoniatyössä tulisi laittaa painoa enemmän hädän syiden ja yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien selvittämiseen. (Malkavaara 2002a, 237–238; Pyykkö 2004, 124.)

Kirkon ohjauspyrkimyksistä huolimatta diakonissat toimivat pitkään varsin tiiviisti sairaanhoitotyössä. Vallitsi työnjako kuntien terveyssisarten kanssa: terveyssisaret keskittyivät lapsiin, kun diakonissojen työ suuntautui aikuisten ja vanhusten kotisairaanhoitoon. Kun kunnalliset terveydenhuoltopalvelut laajentuivat, alkoi kuitenkin tapahtua eriytymistä siten, että diakonissojen kotikäyntien sisältönä alkoi yhä useammin olla sairaanhoidon sijaan henkinen ja hengellinen huolto eli sielunhoito. (Pyykkö 2004, 125–126.)

Kirkon piirissä oli 1960-luvun lopulla eriäviä mielipiteitä siitä, mikä olisi seurakuntadiakonian paikka laajentuvassa hyvinvointivaltiossa. Toisaalta haluttiin painottua henkisen ja hengellisen hädän alueille, toisaalta taas vaadittiin suuntautumista yhteiskunnallisempaan diakoniatyöhön. Vuonna 1972 aloitettiin uudenlaisten diakoniatyöntekijöiden, seurakuntakuraattoreiden koulutus, joka painottui keski-ikäisille suunnattuun mielenterveys- ja sielunhoitotyöhön. (Pyykkö 2004, 126–127.)

Vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki vaikutti merkittävästi seurakuntadiakoniaan. Valtionavun turvin kuntiin rakennettiin paitsi koulut ja kirjastot myös terveyskeskukset. Terveyskeskusjärjestelmän myötä toteutettiin maksuttomat terveyspalvelut. Lakia säädettäessä sen ulkopuolelle jätettiin kuitenkin seurakuntien sairaanhoitajadiakonissat. Kun aikaisemmin seurakuntadiakonian vastuu kotisairaanhoidosta oli osa virallista työnjakoa kuntien kanssa, uudessa laissa ei enää tätä huomioitu. Diakonissat menettivät näin perinteisen toiminta-alueensa, kotisairaanhoidon. Luontevat yhteydet kunnan ja seurakunnan välillä katkesivat. Diakoniatyöntekijöistä tuli selkeämmin kirkon ja seurakuntien työntekijöitä. Muutoksen seurauksena virkistystoiminta ja hengellisen ulottuvuuden korostus diakoniassa kasvoivat. (Sihvo 1970, 62–64; Malkavaara 2002b, 248–249; Pyykkö 2004, 127–128; Malkavaara 2007, 110–111.)

Seurakuntien diakoniatyö painottui 1980-luvun lopussa vanhustyöhön ja sielunhoitoon. Työtä oli suunnattu edellisten lisäksi myös vammaisryhmiin, perheisiin ja työttömiin. Työntekijät itse näkivät työnsä keskeisenä sisältönä henkisen ja hengellisen tukemisen. Taloudellista avustamista ei nähty diakoniatyön toiminta-alueena; Suomeen oli luotu vuosikymmenen alussa toimeentulotukijärjestelmä ja muutoinkin elettiin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän vakiintumisen aikaa. Kun 1980-luvun loppupuolella yhteiskunnassa lisättiin niin kutsuttua avohoitoa, mielenterveysongelmista kärsivät hakeutuivat diakoniatyöntekijöiden luo. Sielunhoidollisten keskustelujen määrä kasvoi. (Ks. esim. Malkavaara 2000b, 42–43.)

Samaan aikaan 1980-luvulla tapahtui diakonian sisäistä radikalisoitumista; kaikki diakoniatyöntekijät eivät olleet tyytyväisiä vanhus- ja virkistystoimintapainotteiseen diakoniaan. Kirkossa vaikutteita haettiin ja tuotiin tuolloin ulkomailta, esimerkiksi vapautuksen teologiasta ja ekumeenisesta köyhyysteologiasta. Taustalla oli yhteiskunnallinen tilanne, jossa tulo- ja varallisuuseroista ja samalla köyhyydestä tuli aikaisempaa näkyvämpää. Kirkon piirissä uskallettiin nostaa Yhteisvastuukeräyksen kotimaisiksi keräyskohteiksi niin kutsuttuja kunniattomia ryhmiä, kuten päihdeongelmaiset, asunnottomat ja vangit. Kirkossa haluttiin vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja koviin asenteisiin. (Malkavaara 2000a, 172–174; 2007, 112–114.)

Vaikka muutoksen merkkejä oli havaittavissa jo 1980-luvulla, todelliseksi seurakuntadiakonian muutoksen vauhdittajaksi muodostui 1990-luvun lama.

Lamaantuva Suomi ja diakonian murros

Voimakas taloudellinen kasvu taittui 1990-luvun alussa Suomessa talouskriisiin, jonka seurauksena työttömyys nousi yli 20 prosentin. Julkista taloutta leikattiin voimakkaasti. Leikkaukset sosiaaliturvassa näkyivät seurakuntien diakoniatyössä. 1990-luvun laman murroksessa työikäisten osuus avun tarvitsijoista kasvoi. Kotikäyntityön sijaan työtä tehtiin yhä enemmän vastaanotoilla. Henkisen ja hengellisen tuen rinnalle nousi voimakkaasti taloudellinen ja aineellinen avustaminen. Kun yhteiskunnan tarjoama perusturva osoittautui riittämättömäksi, syntyi jälleen tiiviimpää tarvetta kunnan ja seurakunnan keskinäiseen yhteistyöhön. Kuntien suhde myös muihin palveluntuottajiin muuttui; järjestöjen ja niiden piirissä toimivien vapaaehtoisten merkitys tunnustettiin.

Diakonian rooliin kuuluu Kirkkojärjestyksen määritelmän (3 luku 24 §) mukaisesti eräänlainen yhteiskunnallinen tienraivaajan ja sosiaalisen innovaattorin tehtävä: “Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin.” Laman aikana kirkon ansiosta esimerkiksi perustettiin Takuu-Säätiö, jonka toimintaideana on neuvotella velkojien kanssa ihmisen velkojen kohtuullistamisesta ja koota monet yksittäiset lainat yhdeksi helpommin hoidettavaksi lainaksi, jonka Takuu-Säätiö sitten takaa. Toinen esimerkki diakonian tienraivaaja- ja innovaatioroolista on velkaneuvontatoiminta. Laman vaikutuksesta lukuisat kotitaloudet olivat ajautuneet velkakriisiin. Velkaongelmaiset alkoivat ottaa hädissään yhteyttä myös seurakuntiin, joissa diakoniatyöntekijät ryhtyivät velkaneuvojiksi. Kolmas esimerkki liittyy diakonian nk. profeetalliseen eli yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Joukkotyöttömyyden kasvun ja pidentymisen myötä seurakunnat ryhtyivät järjestämään ruokailuja työttömille ja jakamaan ruokaa tarvitseville (ruokapankit). Kirkon ruokapankkiprojektin toimesta koottiin yhteiskunnallisten vaikuttajien ryhmä, niin kutsuttu Kirkon nälkäryhmä, joka vaikutti kannanotollaan mm. uuteen hallitusohjelmaan. (Malkavaara 2000a, 198–207; Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä 1998.) Piispat esittivät puolestaan keskustelua herättäneen sosiaalieettisen puheenvuoron Kohti yhteistä hyvää (1999).

Laman myötä diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, lapsiperheisiin ja syrjäytymisuhanalaisiin lapsiin. Samalla työ painottui aikaisempaa enemmän taloudellisissa vaikeuksissa olevien tukemiseen. Seurakuntien diakoniatyöhön tuli uusia työmuotoja, kuten tukiasuntotoiminta, talous- ja velkaneuvonta, rikosuhripäivystys, henkinen huolto onnettomuustilanteissa, ruokapankit, työttömien ruokailut ja muu työttömien omaehtoinen toiminta. Avohoidon lisääntyessä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten sekä vammaisten ryhmien, leirien ja retkien merkitys kasvoi. (Anne Birgitta Pessi (ent. Yeung) on tyypitellyt julkisen sektorin ja kirkon sosiaalisen vastuun historiallisia kehityssuuntia, ks. Yeung 2003, 206; Kallunki 2009, 7.)

Muutokset taloudellisessa avustamisessa heijastavat osaltaan yhteiskunnallisia muutoksia. Elinkustannusten, kuten elintarvikkeiden ja vuokrien nousu näkyi diakoniatyössä mm. lisääntyneinä avustushakemuksina. Monella taloudellinen suojapuskuri on niin heikko tai sitä ei käytännössä ole, että yhteiskunnalliset muutokset, kuten esimerkiksi sosiaaliturvaa koskevat leikkaukset, järkyttävät ihmisten toimeentulon perustaa. Sosiaaliturvajärjestelmä on lisäksi apua tarvitseville liian monimutkainen ja osin tukimahdollisuuksia ihmisiltä kätkevä.

Kuntien taloudellisen tilanteen heikentyessä odotuksia on suunnattu mm. järjestöille ja seurakunnille. Edellä on kuvattu hieman, miten seurakunnat ovat tukeneet taloudellisissa vaikeuksissa olevia. Sen lisäksi voi mainita muutamia muita yhteistyöalueita: maahanmuuttajatyö, vanhusten huolto, perheet, lasten ja nuorten syrjäytyminen, asumisongelmat, päihdeongelmat, vammaiset, mielenterveystyö, omaishoitajat. Seurakuntia, kuntia ja hyvinvointialueita yhdistää yhteinen tavoite, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen.

Kirkko ja palvelutuotannon murrokset

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on veronkanto-oikeus ja viranomaistehtäviä, joiden perusteella sitä voi kutsua julkisyhteisöksi. Seurakuntien diakoniatyö, jossa on mukana myös vapaaehtoisia, muistuttaa kuitenkin kolmannen sektorin toimintaa. Kirkon diakoniatyö, jota on aika ajoin kutsuttu myös kirkon sosiaalityöksi, on laajuudestaan huolimatta epävirallista sosiaalityötä.

Diakoniatyö on tutkitusti paikannut yhteiskunnan turvaverkon aukkoja. (Juntunen 2011; Juntunen & Grönlund & Hiilamo 2006; Kinnunen 2009.) Kun yhteiskunnassa julkisten palvelujen kilpailuttaminen, ulkoistaminen ja yksityistäminen ovat lisääntyneet, onkin kysytty, voisiko kirkon rooli hyvinvointipalveluiden tuottajana olla nykyistä vahvempaa ja laajempaa. Yhteistyö kuntien ja seurakuntien välillä on 1990-luvun laman myötä monin paikoin syventynyt kumppanuudeksi. Seurakunnat ovat arvopohjaltaan, maantieteellisessä kattavuudessaan ja myös työntekijäresurssiensa osalta merkittävä yhteistyökumppani.

Julkisen sektorin ja seurakuntien välisen yhteistyön mahdollisuuksia kartoitettiin rakenteellisiin muutoksiin liittyen kahdesti 1970- ja 1980-luvuilla. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman Diakoniatyöryhmän (1978) tehtävänä oli selvittää kirkon diakoniatyön asemaa sosiaali- ja terveyspalvelujen jakajana, tehdä ehdotus kirkon diakoniatyön tarjoamien ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta sekä tehdä ehdotus toiminnan koordinoimisesta. (Työryhmämuistio 1978:2. Sosiaali- ja terveysministeriö.) Sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 1983 Diakoniatyöryhmän 2:n, jonka tehtävänä oli arvioida, miten aiemmin suoritettu selvitystyö kirkon diakonian ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta on toteutunut. (Ks. Diakoniatyöryhmä 2 1985, 12–14 ja 19–30.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi muun muassa, että diakoniatyön on joskus arveltu toimivan seurakunnan julistustoiminnan välineenä. Työryhmä arveli, että epäily on saattanut johtua siitä, että pyrkiessään auttamaan ihmistä kokonaisvaltaisesti diakonia ei ole väistänyt kohtaamasta myöskään ihmisten uskonnollisia kysymyksiä. Erityisesti diakonisessa vanhustyössä uskonnollisten kysymysten kohtaamista on pidetty tärkeänä ihmisen auttamisen ulottuvuutena. Diakoniatyöryhmä 2 totesi merkittäväksi haasteeksi sen, että vaikka diakoniatyöhön velvoitetaan kirkkolaissa, jokainen seurakunta voi itsenäisesti päättää nk. diakoniapalveluista. Vapaus paikallisissa ratkaisuissa toisaalta vaikeuttaa yhteistyön suunnittelua, toisaalta tarjoaa mahdollisuuksia joustavuuteen ja uudenlaisiin yhteistyömahdollisuuksiin kunnan kanssa. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 82.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi kuntayhteistyössä yhdeksi kasvavaksi mahdollisuudeksi hyödyntää laajemmin diakoniatyön kautta saatuja kokemuksia vapaaehtoisten rekrytoinnista ja vapaaehtoistyön käyttömahdollisuuksista. Työryhmä toteaa myös, että vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita on pyritty saattamaan entistä paremmin kuntalaisten ulottuville tiedotuksen, neuvonnan ja ohjauksen avulla, on edelleen henkilöitä, jotka eivät tiedä palveluista eivätkä heille kuuluvista etuuksista. Tässä seurakuntien diakoniatyöllä on mahdollisuus rohkaista ja ohjata palveluja tarvitsevia. Vastaavasti kunnan työntekijät voivat ohjata seurakuntiin ihmisiä, jotka haluavat käsitellä uskonnollisia kysymyksiä.

Yleisesti Diakoniatyöryhmä 2 linjasi, että diakoniatyön palvelukset ovat pääsääntöisesti ilmaisia, mutta mikäli kuntalaisten ja seurakuntalaisten kannalta on kuitenkin ”edullista”, että joitain palveluja tuotetaan diakonian toimesta, kunta korvaa tästä yhteistyöstä koituvat kustannukset erikseen tehtävän sopimuksen mukaisesti. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 83.)

Diakonian palvelutuotantolinjaus

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunta käsitteli puolestaan vuonna 2005 kannanotossaan kirkon roolia hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Siinä todetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä aiemmin tehtyjen linjausten mukaisesti, että kirkko on vahvasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin takana. Kirkon 1990-luvun laman jälkeen esittämissä kannanotoissa on johdonmukaisesti korostettu valtion ja kuntien vastuuta edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta eli niin kutsuttua pohjoismaista mallia. Kun sanalla palvelu viitataan markkinoilla tuotettavaan ja korvausta vastaan tapahtuvaan kaupalliseen toimintaan, sitä pidetään vieraana diakonialle, joka ”ei ole palvelutuotantoa vaan osa kirkon elämänmuotoa”. Kun palvelulla tarkoitetaan lähimmäisen rakastamista, ollaan kirkon ydintehtävän alueella. Kuten kannanotossa todetaan, kirkolla on vuosisataiset perinteet sellaisten palvelujen tuottamisessa, jotka edistävät ihmisten hyvinvointia.

Pohjoismaisessa mallissa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Julkisen vallan rinnalla kirkot ja sosiaali- ja terveysalan järjestöt tuottavat hyvinvointipalveluita. Nämä toimijat ovat tuottaneet lakisääteisiä palveluita kuntien kanssa tehdyin ostopalvelusopimuksin. Esimerkiksi kuntien ja seurakuntien välillä on ollut ostopalvelusopimuksia vanhuspalveluissa, perheneuvonnassa, lasten iltapäivähoidossa ja päihdepalveluissa. Seurakuntien lisäksi diakonialaitokset, -säätiöt ja -järjestöt toimivat hyvinvointipalveluiden tuottajina. (Diakoniajärjestöistä ks. esim. Malkavaara 2002a.)

Vuonna 2005 toteutetussa Kuntaliiton ja kirkkohallituksen selvityksessä kartoitettiin, miten kunnissa ja seurakunnissa suhtaudutaan seurakuntien toimimiseen ostopalvelujen tuottajina. Lisäksi kartoitettiin, missä määrin ja minkälaisia ostopalvelusuhteita kunnilla ja seurakunnilla on. (Kallunki 2007, 181.) Kuntavastaajat suhtautuivat myönteisesti ajatukseen siirtää seurakunnille palvelujen tuottamista ostopalvelusopimuksin. Seurakuntavastaajat suhtautuivat kuitenkin ajatukseen huomattavasti kielteisemmin; diakonian työalalla toimivat vastaajat suhtautuivat ostopalvelumahdollisuuteen kielteisimmin. (Kallunki 2007, 182–183.) Selvitystyön tehnyt tutkija Valdemar Kallunki arvioi, että merkittävin selittävä tekijä tässä saattaa olla diakonian yhteiskuntakriittinen asennoituminen. Diakoniassa on korostettu 1990-luvun lamakokemusten jälkeen hyvinvointivaltion vastuuta; on pidetty kiinni näkemyksestä, että diakoniatyön tehtävä on olla yhteiskunnan palveluja täydentävä, ei korvaava. (Ks. esim. Grönlund & Hiilamo 2006, 41–42.) Laman aikana koettiin, että hyvinvointivaltio ei vastannut sille kuuluvista tehtävistä. Esimerkiksi kysymys ruokapankkien roolista nousi tuolloin polttavaksi; korvattiinko siinä yhteiskunnan palveluja ja tehtiin näin tilaa palvelujen leikkaukselle. Ruokapankkitoiminnan valintaa Yhteisvastuukeräyskohteeksi jouduttiin perustelemaan yhteiskunnallisella hätähuudolla ja protestilla. (Malkavaara 2000a, 204–206; 2002b, 302.) Kuntien myönteinen suhtautuminen ostopalvelukumppanuuteen seurakuntien kanssa näyttäisi selittyvän 1990-luvun laman synnyttämistä hyvistä yhteistyökokemuksista ja kirkon tuolloin osoittamasta yhteiskuntavastuusta. (Kallunki 2007, 186–187.)

Kallungin selvityksessä kävi ilmi, että diakoniatyön ja kuntien välistä yhteistyö harjoitettiin aktiivisimmin vanhustyössä, kriisituen järjestämisessä, vammaistyössä ja päihdetyössä. Yhteistyö vanhus- ja vammaistyössä on vahvinta maaseudulla, kun taas kaupungeissa aktiivisinta on päihdehuollon yhteistyö. (Kallunki 2007, 190.)

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunnan kannanotossa (2005) todettiin, että kuntien ja valtion rahapula suuntaa odotuksia yritysten ja kansalaisjärjestöjen sekä kirkon suuntaan. Palvelujen tuotteistaminen saattaa parhaimmillaan parantaa tuottavuutta, mutta on suuri riski, että palvelujen laatu ja saavutettavuus heikkenevät. Toimikunta totesikin, että kunnilla on velvollisuus seurata ulkoistettujen julkisten palvelujen laadun kehitystä. Tämä synnyttää myös kirkon diakonialle tärkeän tehtävän toimia haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten palvelujen laadun ja saavutettavuuden valvojana.

Toimikunta totesi Diakoniatyöryhmä 2:n tavoin, että omat reunaehtonsa asettaa se, että jokainen seurakunta voi päättää itsenäisesti diakoniatyönsä sisällöstä. Seurakuntalaisilla ei ole myöskään lakisääteisiä oikeuksia vaatia seurakunnalta tiettyjä palveluja. Tämä malli mahdollistaa toisaalta suuren paikallisen vaihtelun, toisaalta sen turvin seurakunta voi reagoida oman asuinalueensa haasteisiin ja kohdistaa apua kirkkolain mukaisesti erityisesti niihin, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta. Kannanotossa korostetaan, että diakoniatyön tehtävä on puolustaa asiakasta selvittämällä, mihin palveluihin ja tulonsiirtoihin hän on oikeutettu ja tarvittaessa auttaa niiden saavuttamisessa.

Palvelutuotannon haasteita

Käydyissä keskusteluissa todettiin, että diakonian tulee säilyttää vapautensa etsiä yhteiskunnassa marginaaliin joutuneita hädänalaisia ja osoittaa yhteiskunnallisia kipupisteitä. Diakonian tulee olla ensinnäkin vapaa kehittämään uudenlaisia tapoja olla ja kulkea ihmisten tukena, mutta myös siirtää ne aikanaan julkisen vallan vastuulle, kuten esimerkiksi velkaneuvonta. Mikäli seurakunnat lähtisivät määrätietoisemmin mukaan esimerkiksi tilaaja-tuottaja-mallin mukaiseen toimintaan, tulisi silloin varmistaa, etteivät sopimukset sido seurakuntia sellaiseen toimintamuotoon, joka estää seurakuntaa reagoimasta muuttuneisiin olosuhteisiin. Diakoniatyön joustavuus ja reagointiherkkyys tulee säilyttää.

Seurakuntadiakoniassa yksi keskeinen käsite on diakoniaseurakunta; tärkeä osa seurakunnan diakoniatoimintaa on seurakuntalaisten kutsuminen, innostaminen ja varustaminen diakonian toteuttamiseen. Sitoutuminen sopimuksellisten palvelujn tuottamisen voisi pahimmillaan kuluttaa seurakunnan voimavaroja ja näin haitata esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan kehittämistä. Diakonian vapaus edellyttää myös nk. profeetallista vapautta tuoda kriittisesti esiin niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja vääryyksiä, joita diakoniatyössä kohdataan. Jos seurakunta sitoutuu sopimukselliseen palvelujen tuottamiseen ja tulee siten osaksi palvelujärjestelmää, voiko se aidosti puhua ihmisten oikeuksien puolesta. Voiko se tällöin pyyteettömästi ja vapaasti toimia ihmisten puolustajana suhteessa julkiseen valtaan. Näkemykset näistä riskeistä ja niiden painoarvosta ovat vaihdelleet. Esimerkiksi Valdemar Kallunki on esittänyt, että osallistuminen palvelutuotantoon ei rajoittaisi diakonian yhteiskuntakriittisyyttä. (Kallunki 2007.) Heikki Hiilamo on puolestaan ehdottanut kirkolle kaksoisstrategiaa. Kirkko voi edelleen puolustaa pohjoismaista mallia, mutta mikäli julkisia palveluja puretaan, kirkko voi ottaa kantaakseen sellaista vastuuta, ”jonka se voi luontevasti ottaa” ja johon sillä on osaamista ja resursseja. (Hiilamo 2005.)

Ammatillisten hyvinvointipalvelujen tuottaminen sopii jo osaamisenkin perusteella luontevimmin diakonialaitoksille, -säätiöille ja -järjestöille sekä näiden yhteydessä toimiville yrityksille. Seurakuntien ja näiden muiden diakoniatoimijoiden on kuitenkin mahdollista ja perusteltua edistää nykyistä vahvempaa kumppanuutta. Vaativammat ammatilliset hyvinvointipalvelut on viisaampaa tuottaa em. diakoniatoimijoiden toimesta. Seurakuntien toiminnan painopistettä voisi kohdistaa etsivään ja osallisuutta edistävään työhön sekä kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen.

Kirkko ja julkiset palvelut -prosessi

Edellä mainittua diakoniaa koskevaa palvelutuotantolinjausta lähdettiin laajentamaan koskemaan koko kirkkoa. Diakonian ja sielunhoidon yksikön (nykyään Diakonia ja yhteiskunta) johtajan Kalle Kuusimäen aloitteesta Kirkkohallitus käynnisti ensin selvitystyön (ks. Valdemar Kallungin tutkimus Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana 2014), minkä jälkeen käynnistyi Kirkko ja julkiset palvelut -linjausprosessi. Prosessin lopputuloksena julkaistiin mietintö Kirkko ja julkiset palvelut (2018). Mietinnössä linjattiin, ettei Suomen ev.lut. kirkon ja seurakuntien tule tavoitella ”merkittävää vastuuta julkisten palvelujen kilpailutetussa tuottamisessa”. Mietinnössä katsotaan, että palveluiden tuottaminen on Suomen ev.lut. kirkon piirissä kirkollisten säätiöiden, järjestöjen, yhdistysten ja mahdollisten yhtiöiden tehtävä. Seurakuntien roolina on luontevampaa toimia esimerkiksi taustayhteisöinä sekä yhteistyökumppanina. Mietintö korosti seurakuntien ja kuntien kumppanuuden vahvistamista.

Kuntien ja seurakuntien yhteistyöllä on pitkät perinteet. Sote-uudistuksen myötä perinteinen yhteistyömalli on muutosvaiheessa (2023) hyvinvointialueiden otettua sosiaalihuollon, terveydenhuollon ja pelastustoimen tehtävien järjestämisvastuun itselleen. Seurakuntien on asemoitava yhteistyönsä uudella tavalla ja tunnistettava uudet yhteistyörakenteet ja niiden tuomat mahdollisuudet.

Kuntaliiton, Kirkkohallituksen ja Kirkkopalvelujen yhteistyöllä on tuotettu kumppanuuteen suuntaavia ohjeistuksia, jota on päivitetty muutamien vuosien välein. Tuorein julkaisu (2023) tarkastelee kuntien, seurakuntien ja nyttemmin hyvinvointialeuiden yhteistä tehtävää hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä: Kunnat ja hyvinvointialueet – merkityksellistä yhteistyötä seurakuntien kanssa.

Aikaisemmat julkaisut: Kunnat ja seurakunnat yhdessä (1998), Kunta ja seurakunta – yhteistyössä yhteisön hyväksi (2002), Kunta ja seurakunta – vuorovaikutusta ja yhteistyötä (2011), Kunta ja seurakunta paikallisen hyvinvoinnin edistäjinä (2018).

Diakonia ja koronakriisi

Tuorein kirkkoa ja diakoniatyötä haastanut kriisi oli koronapandemia.

Tässä osiossa on kuvattu, millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntadiakonia on etsinyt ja hahmottanut identiteettiään suhteessa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Seurakuntadiakoniasta ja sen roolista suomalaisessa yhteiskunnassa voi todeta ensinnäkin, että diakoniatyöllä on yhteiskunnallista palvelutarjontaa täydentävä, uudistava ja uutta luova merkitys. Diakoniatyön kautta kirkolle kertyy tietoa palvelujärjestelmän epäkohdista ja tarvetta osaltaan vaikuttaa niiden korjaamiseksi. Toisinaan kirkossa puututaan näihin epäkohtiin myös ennakoivasti kuten esimerkiksi lainsäädäntöprosesseissa. Diakoniatyöhön kuuluu etsivä luonne: siinä pyritään näkemään ja löytämään niitä ihmisiä, jotka ovat erityisen haavoittuvassa tilanteessa. Seurakunnat kantavat yhteiskunnallista vastuutaan kehittämällä yhdessä muiden toimijoiden kanssa uusia toimintakeinoja. Samalla seurakunnilla on etenkin diakoniatyön kautta kertynyttä osaamista ja valmiutta erilaisissa yhteiskunnallisissa muutoksissa ja haasteissa, kuten esimerkiksi koronapandemian aikana. Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen yhdistää seurakuntia, kuntia ja hyvinvointialueita.

Kirjallisuutta

Diakonian kehittymisestä Mustakallio 2002; Malkavaara 2002a, 2002b, 2015 ja 2022; Arffman 2009.

Ahonen, Risto A.

1991: Diakonaatin uudistus. Diakonian viran kehittäminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja muissa luterilaisissa kirkoissa. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A Nro 56. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Arffman, Kaarlo

2009: Hyvinvointivaltion synty ja kerjäämisen katoaminen Pohjoismaista. Teoksessa Virpi Mäkinen & Anne Birgitta Pessi (toim.): Kerjääminen eilen ja tänään. Historiallisia, oikeudellisia ja sosiaalipoliittisia näkökulmia kerjäämiseen. Tampere: Vastapaino. 173–206.

Diakoniatyöryhmä

1978: Sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon diakoniatyön yhteistyön edistäminen. Diakoniatyöryhmän muistio. Työryhmämuistio 1978:2. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Diakoniatyöryhmä 2

1985: Sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon diakoniatyön yhteistyön edistäminen. Diakoniatyöryhmä 2:n muistio. Työryhmämuistio 1985:10. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Grönlund, Henrietta & Hiilamo, Heikki

2006: Diakoniatyö hyvinvointivaltion mittarina. Teoksessa Elina Juntunen, Henrietta Grönlund & Heikki Hiilamo: Viimeisellä luukulla. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkaisuja 2006:7. Helsinki: Kirkkohallitus. 29–50.

Hiilamo, Heikki

2005: Diakonia- ja yhteiskuntatyön kaksoisstrategia. Teoksessa Käytännöllinen teologia – teoriaa vai käytäntöä? Toim. Jaana Kivekäs. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 245. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 62–71.

Juntunen, Elina

2011: Vain hätäapua? Taloudellinen avustaminen diakoniatyön professionaalisen itseymmärryksen ilmentäjänä. Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2011:3. Helsinki. Diss. Helsinki: Kirkkohallitus.

Juntunen, Elina & Grönlund, Henrietta & Hiilamo, Heikki

2006: Viimeisellä luukulla: tutkimus viimesijaisen sosiaaliturvan aukoista ja diakoniatyön kohdentumisesta. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kallunki, Valdemar

2009: Yhteistyötä herätyskristillisen ja kansankirkollisen jännitteessä – uskonnollinen ja yhteiskunnallinen toimintakenttä kuntayhteistyössä. Julkaisussa Diakonian tutkimus 1. 5–35.

2014: Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 40.

Kinnunen, Kaisa

2009: Sairas köyhyys. Tutkimus sairauteen liittyvästä huono-osaisuudesta diakoniatyössä. Suomen ev.lut. kirkon julkaisuja 2009:7. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kohti yhteistä hyvää

1999: Kohti yhteistä hyvää. Piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Kirkkopalvelujen julkaisuja 5 (2000). Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 313–342.

Kunnat ja hyvinvointialueet – merkityksellistä yhteistyötä seurakuntien kanssa

2023: Toim. Markus Ylimaa & Sami Lahtiluoma. Helsinki: Kuntaliitto.

Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä

1998: Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä. Nälkäryhmän kannanotto ja selvitys suomalaisesta köyhyydestä. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 343–388.

Malkavaara, Mikko

2000a: Yhteisvastuukeräyksen viisi vuosikymmentä. Teoksessa Mikko Malkavaara (toim.): Ei etsi omaansa. Tutkimuksia altruismista ja yhteisvastuusta. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 127–227.

2000b: Diakonian, teologian ja diakonian teologian murrokset. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 17–57.

2002a: Sodasta laman kynnykselle. Köyhyys ja diakonia hyvinvointivaltiota rakennettaessa. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 221–260.

2002b: Nälkä ja köyhyys kirkon asiaksi. Näkökulmia laman ja markkinakilpailun aikaan. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 283–312.

2007: Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan. Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia. Kirjapaja: Helsinki 195–208.

2009: Den finländska diakonins historia och nuläge. Teoksessa Pia Kummel-Myrskog & Birgitta Sarelin & Sixten Ekstrand (red.): Där nöden är störst. En introduktion i diakoni ur finländsk synvinkel. Publikationer utgivna av Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland 2009:1. Helsingfors: Kyrkostyrelsen. 30–80.

2015: Diakonia ja diakonivirka. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 26. Kirkko ja toiminta. Kirkkohallitus. Helsinki 2015.

2022: Diakonia on kutsumustyötä. Diakonia Suomessa 1850–1944. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Mustakallio, Hannu

2001: Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun diakonissakoti 1896–1916. Oulu: Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö

Sihvo, Jouko

1970: Yhteiskunnan muuttumisen vaikutus seurakuntasisaren työhön. Teoksessa Pentti I. Hissa. (Toim.): Diakonia ja muuttuva yhteiskunta. Helsinki: Kirkon diakoniatoimikunta. 46–55.

Urponen, Kyösti

1994: Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon. Teoksessa Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka & Kyösti Urponen. Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto. 163–260.

Yeung, Anne Birgitta

2003: The Re-Emergence of the Church in the Finnish Public Life? Christian Social Work as an Indicator of the Public Status of the Church – Journal of Contemporary Religion 18:2. 197–211.