Tältä sivulta löydät syventäviä puheenvuoroja jumalanpalveluksesta. Osa teksteistä on julkaistu Pax! jumalanpalveluksen uutiskirjeen yhteydessä. Voit tilata uutiskirjeen sähköpostiisi Tästä linkistä.
Rukoushetket innostuksen lähteenä
Petri Samuel Tikka, pastori, väitöskirjatutkija
Monille seurakuntalaisille ja seurakuntien työntekijöille rukoushetket eli ns. hetkirukoukset ovat tuttuja erityisesti hiljaisuuden retriiteistä, mutta yhä enenevässä määrin myös muista tilanteista. Itse tutustuin rukoushetkiin, kun löysin ne virsikirjasta teini-ikäisenä ja opetin ne vanhemmilleni!
Laudes, ad sextam, vesper ja kompletorio ovat olleet vaihtelevassa määrin osa elämääni noin kaksi vuosikymmentä. Rukoushetket tuovat minulle päivän eri hetkiin – aamuun, päivään, iltaan ja yöhön – kolmiyhteisen Jumalan levollisen ja innostavan läsnäolon. Ne ovat messun jatketta, jumalanpalveluselämää arkipäivänä yksinkin tai ystävän tai puolison kanssa. Vuorolaulujen ja psalmien eteenpäin kuljettama yhteen kokoontunut seurakunta voi saada niistä puhtia, iloa ja kiitosmieltä. Ylistämme eri hetkissä Luukkaan evankeliumin sanoin Johannes Kastajan isän Sakariaan, äiti Marian sekä vanhan Simeonin kanssa Jumalaa, joka ei ole hylännyt kansaansa – tai ketään – näinä kahtia jakavina aikoinakaan.
Aikaa rakkaudelle
Joku voi kysyä, onkohan tämä nyt vain kirkollisen sisäpiirin puhetta? Onko järkevää puhua tällaisesta jokseenkin tehottomalta vaikuttavasta työmuodosta? Ovatko rukoushetket vain keskiaikaista ajanvietettä, johon on vaikea löytää kosketuspintaa? Pappina olen usein viettänyt rukoushetkiä seurakunnan ja kollegoiden kanssa ja niistä olemme saaneet paljon yhteistä energiaa ja mielekkyyden kokemusta, joka on heijastunut muuhun työhön ja yhteishenkeen. Olen toteuttanut rukoushetkiä kokonaan laulaen (ja laulaminenhan on hyvä mielenterveydelle), vaikka hetkiä voi aivan yhtä hyvin viettää täysin puhuen. Viime kesänä, kun olin töissä Vihdin seurakunnassa, sain jälleen positiivisen kokemuksen rukoushetkistä. Ennen kuin kerron siitä lisää, vastaan monien mielissä oleviin eri vastalauseisiin liittyen rukoushetkiin.
Rukoushetkiä ajatellessamme helposti huokaamme: ”Aika ei kerta kaikkiaan riitä kiireisessä seurakuntatyössä saatikka sitten omassa henkilökohtaisessa elämässä edes yhteen keskittyneeseen rukoilemisen hetkeen päivässä!” Näin rukoushetket saattavat jäädä retriittien tai leirien ohjelmaksi. Ajattelen, että rukoushetkien on tarkoitus olla juuri vastakulttuuria stressin ja valtaamalle kirkolliselle mielelle.
Kaikkeen, mitä teemme ei tarvitse olla järkevää syytä tai tarvetta: rukous, myös rukoushetkien muodossa, on jatkuvaa rakkaussuhdetta yläkertaan. Rakkaus ei selitystä tai anteeksipyyntöä kaipaa. Rukoushetkissä aika pyhitetään Jumalalle ja Rakkauden tuomalle levolle. Jumalanpalvelusbarometrin mukaan seurakunnan työntekijät jaksavat paremmin työssään, jos messu ja rukous ovat heille tärkeitä myös henkilökohtaisessa elämässä. Rukoushetket tarjoavat aina valmiin, helpon sabluunan rukoilemiseen meditatiivisessa, rauhoittavassa hengessä, tavalla, jota voi soveltaa sekä omassa elämässään että seurakuntatyössä.
Tapa varjelee sinua
Rukoushetkien ei ole tarkoitus syrjäyttää muunlaista rukousta. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua, sanotaan. Rukoushetket varjelevat ydintämme, sillä niissä yhteys Elämään (so. Jeesukseen) elää, hengittää, saa muodon. Joskus henkilökohtainen, mielensisäinen rukous elämän asioiden puolesta voi muuttua liian tunteikkaaksi ja näin kuormittavaksi. Rukoushetkien rakenne auttaa siinä. Rukoushetkiin saa myös yhdistettyä ajankohtaisia, sydämellä olevia aiheita. Hetkirukouksia voi myös varioida ja liittää ajankohtaisiin aiheisiin.
Löytääkö some-virrassa uiva nykyihminen kosketuspintaa rukoushetkiin? Monet seurakunnasta irrallaan olevat hakevat tietoisen keskittynyttä ja stressitöntä olemisen tapaa joogasta ja mindfulnessistä. Miksipä emme seurakunnissa tarjoaisi, jo kirkon pitkän perinteen innostamana, jatkuvaa keidasta mielenrauhaan: sekä seurakuntalaisten että ympäröivän yhteiskunnan syvätason tarpeiden hyväksi. Hetkien rauhallisuus vahvistaa mahdottomalta vaikuttavaa uskoa maailmanrauhaan. Onhan rauhan rukous suositeltava osa päivärukousta (ad sextamia).
Kokemus rukoushetkistä kesältä 2023
Rukoushetkien viettäminen lähtee seurakuntien jäsenten ja työntekijöiden innostuksesta. Viime kesänä Vihdin seurakuntalaiset innostuivat rukoushetkistä, joita rupesin viettämään säännöllisen epäsäännöllisesti Nummelan kirkossa. Seurakunnan viestintä oli laittanut niistä tietoa eteenpäin. Rukoushetkiin tuli kymmenen tai jopa kaksikymmentä ihmistä. Vähemmän käytetyn työmuodon kohdalla se on valtava määrä ja jopa yli kolmasosa Nummelan messun keskivertokävijämäärästä. Seurakuntalaisten keskuudessa oli halua jatkaa rukoushetkien viettämistä. Tämän vanhan perinteen elvytystä oli siellä jo toivottukin – minun siitä tietämättäni.
Kesätyöni lopuksi järjestin seurakuntalaisille rukoushetkikoulutuksen, ja nyt Nummelan kirkossa on vapaaehtoisten pitämä päivärukous joka tiistai lähetyskahvion päätteeksi. Rukoushetkissä kävi myös paljon ortodokseja. Emmekö hyppäisi yhteiseen, jakamattoman kirkon virtaan? Oma innostukseni rukoushetkiin onkin ollut ekumeenista, sillä käyn usein Studium Catholicumissa Helsingissä järjestettävässä torstaisessa ekumeenisessa aamurukouksessa, jossa eri seurakuntien jäsenet ja työntekijät viettävät perinteensä mukaisia rukoushetkiä.
Monissa ev.lut. kirkon seurakunnissa onkin jo järjestetty tai järjestetään säännöllistä hetkirukouselämää: esimerkkeinä vaikka Vaasan suomalainen seurakunta, Turun ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnat, Kallion seurakunta, Pitäjänmäen seurakunta ja nyttemmin tosiaan Vihdin seurakunta. Voi myös mainita Tukholman S:ta Clara kyrkan, jossa aamun ja illan rukoushetket linkittyvät diakonisen yhteisön luomiseen.
Aloittaminen vaatii vähän vaivaa
Summa summarum: aluksi rukoushetkien liikkeelle paneminen vaatii hieman työntekijäresurssia tai muuta määrätietoista alkua. Niiden pitämiseen pitää rohkaista, kouluttaa ja antaa tilat. Loppujen lopuksi on mahdollista saada aikaan toimintamuoto, joka pitää yllä itseään seurakuntalaisten innostuksen ja sitoutumisen varassa. Samalla ylläpidetään konkreettisesti ja näkyvästi seurakunnan yhteistä rukousta ja vahvistetaan toivoa ja rakkauden tekoja tässä maailmanajassa. Innostutaan siis rukoushetkistä!
Kolmiyhteisen Jumalan siunausta sinulle ja seurakuntaasi!
pastori Petri Samuel Tikka, väitöskirjatutkija
Lisää aiheesta: Pikaopas rukoushetkiin – Petri Samuel Tikka http://www.mobiilikirkko.fi/hetket/
Lataa teksti pdf-muodossa tästä
Uskonpuhdistuksen muistopäivästä reformaation päiväksi Uskonpuhdistuksen muistopäivän nimi on kirkolliskokouksen päätöksellä 6.8.2021 muuttunut reformaation päiväksi. Muutoksen tarkoitus on kohdistaa huomio historiallisesta tapahtumasta meidän aikanamme tapahtuvaan kirkon uudistamiseen ja siihen, että eri kirkkojen kristityt ovat samalla puolella, eivät toisiaan vastaan. Reformaation päivää vietetään 22. sunnuntaina helluntaista.
Mitä muutos tarkoittaa käytännössä? Reformaation päivän aineistoihin evankeliumikirjassa ei tullut muutoksia, ja myös sanaa ”uskonpuhdistus” voi edelleen käyttää. Se esiintyy evankeliumikirjassa paitsi reformaation päivänä, myös 1. adventtisunnuntain, juhannuspäivän ja Pyhän Henrikin muistopäivän yhteydessä.
Uskonpuhdistuksen muistopäivän taustaa Lokakuun 31. päivä tuli melko aikaisin 1500-luvun protestanttisen reformaation symboliksi, ja päivää vietetään vuosittain useissa luterilaisissa kirkoissa joko tuona kalenteripäivänä tai sen lähellä olevana sunnuntaina. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon evankeliumikirjassa päivää on kutsuttu uskonpuhdistuksen muistopäiväksi (reformationsdagen).
Sanoja uskonpuhdistus ja reformaatio käytetään yleisesti toistensa vastineina. Suomen kielessä sana reformaatio on näistä kahdesta sanasta vanhempi. Sitä on käytetty 1600- luvulta asti. Sanan uskonpuhdistus ensimmäinen tunnettu esiintymä on vuodelta 1847. Sana on käännöslaina 1700-luvulla kehitetystä saksan kielen sanasta Glaubensreinigung, jolla pyrittiin korvaamaan sanaa Reformation ajan kielikulttuuristen ihanteiden mukaisesti. Uskonpuhdistus näyttää tulleen suomen kieleen sanana suoraan saksan kielestä.
Saksan kielessä sanan Glaubensreinigung käyttö väheni 1800-luvulta alkaen, eikä se siis onnistunut syrjäyttämään sanaa Reformation, mutta suomen kielessä uskonpuhdistus jäi käyttöön. Vuonna 1999 hyväksyttyyn evankeliumikirjaan tehty sanavalinta uskonpuhdistuksen muistopäivä kertoo osaltaan sanan silloisesta vakiintuneesta käytöstä Suomessa.
Mitä puhdistettiin? Uskonpuhdistus-sanaa on yhä enemmän kritisoitu. Sen katsotaan korostavan uskoa muutosten kohteena, vaikka suuri osa Martti Lutherin kritiikistä osui uskon sijaan kirkon käytäntöihin, kuten anekaupan vääristymiin. Uskonpuhdistus-sanan katsotaan myös ilmentävän huonosti reformaation vaikutuksia yhteiskuntaan, kun valtasuhteet kirkon ja hallitsijoiden välillä muuttuivat useissa eri maissa. Uskoon ja sen puhdistamiseen viittaava sana kuvaa heikosti tätä uudistuksen yhteiskunnallista puolta. Reformaatio, uudelleen muotoilu, puolestaan kuvaa muutoksia osuvammin. Käsite reformaatio tulee latinan kielen sanoista re eli uudelleen ja forma eli muoto. Martti Luther ja hänen myötään luterilainen reformaatio tähtäsi lännen katolisen kirkon reformoimiseen – ei uuteen kirkkoon, vaan ytimen löytämiseen kaiken sen ympärille kertyneen toisarvoisen sijasta.
Ekumeeninen näkökulma Vuonna 2017 vietetyn reformaation merkkivuoden ekumeenisen valmistelun yhteydessä uskonpuhdistus-sanan katsottiin olevan ylemmyydentuntoinen ja muita näkemyksiä huonosti arvostava. Sen koettiin vahvistavan vanhoja historiallisia rajanvetoja, joissa luterilaiset iloitsivat elävän uskon löytämisestä ja katolilaiset surivat kirkon hajaannusta. Reformaatio-sanaa puolestaan pidettiin enemmän yhteistä uskoa, yhteistä rukousta ja yhteistyötä vahvistavana.
Suomen ev.lut. kirkon piispainkokouksen 13.4.2021 hyväksymässä ekumeenisessa toimintalinjauksessa Ovet auki ykseydelle ja yhteydelle todetaan, että ”luterilaisuus ja ekumeenisuus ovat saman uskon ilmentymiä”. Siten on perusteltua käyttää ilmaisuja, jotka eivät anna aihetta tehdä eroa muiden uskon ja ”puhdistetun uskon” välille ja toisaalta kuunnella sitä, miten muut kirkot kuulevat viestintämme. Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on konkreettinen osoitus siirtymisestä menneiden aikojen vastakkainasettelusta yhteiseen uskoon ja yhteistyöhön. Sitä sopisikin nostaa vahvemmin esiin vuosittain juuri reformaation päivänä. Lisätietoa yhteisestä julistuksesta löydät Luterilaisen maailmanliiton sivuilta: www.lutheranworld.org/jddj
Lähteet: Fonsén, Tuomo (2017). Suomen uskonpuhdistus käännöslainana saksan sanasta Glaubensreinigung. Virittäjä, 121(3). https://doi.org/10.23982/vir.52559 Mielikäinen, Aila (2014). Uskonpuhdistus ja reformaatio. Kielikello 2/2014. www.kielikello.fi/-/uskonpuhdistus-ja-reformaatio Vastakkainasettelusta yhteyteen. Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen ulkoasiain osasto (KUO) ja Katolinen tiedotuskeskus (KATT), Helsinki 2013. https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/1105
Kirkkovuoden loppu ja lapsen oikeuksien päivä Kirkkovuoden lopulla voidaan käsitellä lapsen oikeuksia liittyen erityisesti 20.11. vietettävään Kansainväliseen lapsen oikeuksien päivään.
Lasten oikeudet ja seurakunta Mahdollisuus käsitellä kirkkovuoden lopun saarnoissa lapsia ja lasten asemaa seurakuntaelämässä syntyy kahdesta seikasta. Ensinnä siitä, että Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi. Päivän tarkoituksena on muistuttaa mieliin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.
Toinen seikka nousee kirkkomme elämästä. Kirkolliskokous päätti keväällä 2014, että lapsivaikutusten arviointi sisältyy vuoden 2015 alusta kirkkojärjestykseen. Kirkollisten viranomaisten on päätösten valmistelussa arvioitava ja otettava huomioon niiden vaikutukset lapsiin. Lapsiin vaikuttavat vaikkapa päätökset työntekijäresursseista, kiinteistöistä ja budjetista.
Tuolloinen lapsiasiavaltuutettu ja kirkolliskokouksen jäsen Maria Kaisa Aula totesi päätöksen merkitsevän sitä, että aikuiset päättäjät oppivat ajattelemaan todellisuutta enemmän lasten kannalta. Kirkossa päätöksenteko avautuu ulospäin ja vuorovaikutus seurakuntalaisten kanssa paranee.
Nykyinen lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila totesi lehtihaastattelussa kesällä 2014, että kirkkojen lapsi- ja perheystävällisyys näkyy siinä, mihin lasten leikkipaikka on sijoitettu. Onko leikkipaikka kaukana kirkon takana vai kirkkotilan etuosassa – vai onko sellaista lainkaan? Siitä voi tulkita, miten kyseinen seurakunta lapsiin suhtautuu. Koetaanko pikkuväen hälinä häiriöksi vai ovatko lapset luontevasti osa seurakuntaa ja jumalanpalvelusta? Miten mahtaa olla saarnakirkossasi? Mitä näet saarnatuolista? Näetkö kirkossasi mitenkään sen, että huomattava osa seurakunnan jäsenistä on lapsia ja nuoria?
Kuka on suurin? Lapsivaikutusten arvioinnin taustalla ovat tekstin Matt. 18:1–10 (Mark. 9:33–37, Luuk. 9:46–48) kertomat tapahtumat. Opetuslapsilla on menossa teologinen väittely. He puhuvat siitä, mikä on Jumalan valtakunta ja mikä on heidän osallisuutensa siinä. Heidän puheensa on suuruuden ja vallan puhetta. Puhe kumpuaa pätevyyden, näkyvyyden, suureksi tulemisen ja kilpailun maailmasta. Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?
Jeesus puuttuu keskusteluun asettamalla lapsen kiistelevien opetuslasten keskelle. Hän toivoo, että lapsen näkeminen murtaa aikuisten ajattelutottumukset. Jeesus asettaa opetuslasten (kirkon) keskelle nimenomaan lapsen, ei esimerkiksi naista, köyhää miestä tai pakanaa. Meille ei kerrota, onko hän tyttö vai poika, ei nimeä, ei mitään hänen iästään tai olemuksestaan. Lapsi ei sano mitään, hän on hiljaa opetuslasten keskellä.
Matt. 18:1–10 on osa Jeesuksen matkasta Jerusalemiin ja ristinkuolemaan. Matka alkaa Tiberiaan Kesareasta, jonka kylissä Jeesus ensimmäisen kerran ilmoittaa kärsimisestään ja kuolemastaan. Kun Jeesuksen ja opetuslasten askeleet suuntautuvat kohti Jerusalemia, on kuin kaksi ääntä kävisi kiivasta väittelyä. Yhtäältä kuuluvat opetuslasten äänet, kuka meistä on suurin, kuka meistä on johtaja, kuka on ensimmäinen. Toisaalta kuuluu Jeesuksen toistuva viesti: joka tahtoo seurata minua, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.
Matkalla Jeesus on monin tavoin selittänyt edessä olevia tapahtumia ja ristin tietä. Nyt ollaan jo lähestymässä Jerusalemia, yhä opetuslapset kysyvät samaa, kuka meistä on suurin. Silloin – Jerusalemin häämöttäessä näköpiirissä ja ristin heijastaessa varjoaan – Jeesus nostaa lapsen opetuslasten keskelle.
Kuitenkaan tekstin ydin ei ole lapsi, eivätkä lapseen tai lapsuuteen liittyvät asiat. Lapsi keskellä kirkkoa tuo esiin uuden näkökulman siitä, kuka Jumala on ja miten Jumala toimii. Saman, jota tuomiosunnuntain saarnatekstitkin nostavat esiin. Uskonpuhdistajamme Martti Luther sanoi aikanaan, että kaiken kielen on mentävä ristin kylvyn kautta. Samalla tavalla voimme ajatella, että kaiken tulee kohdata ajatus lapsesta keskellä kirkkoa. Lapsi keskellä on kuin näkyvä sana, kuin tienviitta ja majakka. Kun Jeesus asetti lapsen opetuslastensa keskelle, hän kehotti heitä nostamaan katseensa ja näkemään oman elämänsä ja sen tärkeysjärjestykset uudella tavalla. Tärkeintä ei ole valta, näkyvyys, suuruus, vaan sitoutuminen, nöyryys ja pienuus.
Jeesus ei asettanut lasta opetuslasten keskelle ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi, ei myöskään siksi, että lapsi tarvitsisi jonkinlaista hoitoa tai hoivaa, ruokaa, ystävyyttä tai mitään tällaista. Lapsi opetuslasten keskellä on Jumalan läsnäolon merkki ja avain Jumalan valtakuntaan. Hän on avain siksi, että hän omalla olemisellaan haastaa meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden kohtaamiseen. Lapsi keskellä kirkkoa on kutsu muutokseen.
Pienuudessa on suuruutta Englantilaisessa Pyhän Elisabethin seurakunnassa uusi kirkkorakennus oli vuosien ajan jatkuvan ilkivallan kohteena. Kun ilkivallan tekijöitä saatiin selville ja heidän kanssaan keskusteltiin, kävi ilmi, että näiden nuorten mielissä kirkko samaistui vanhempien vallankäyttöön – enemmän resursseja, enemmän kokemusta, enemmän fyysistä voimaa. Keskustelujen sävy muuttui, kun mielikuva kirkosta vaihtui lapseksi – hoivaa tarvitsevaksi, avoimeksi kaikenlaisille kysymyksille, tarvittaessa itsepäiseksi. Seurakunnassa vahvistui näkemys, että se tarvitsi väärinymmärrysten ja luottamuspulan leimaamassa ilmapiirissä uuden lähestymistavan ympäristöönsä. Kirkko tulisikin hahmottaa pikemmin avuttomana lapsena kuin arvovaltaisena vanhempana. Kirkon ei tulisi sanoa: ”Tulkaa sinne, missä jo olemme”, vaan asettua kuuntelijan ja oppijan asemaan.
Vallan tavoittelu ja komentelu vähentävät elinvoimaa, eivät lisää sitä. Heikkous voi olla myös vahvuutta (2. Kor. 12:9).
Ajatus heikkoudesta kirkon vahvuutena on näkyvissä myös kristikunnan ehkä vanhimmassa graffitissa, seinäkirjoituksessa. Se löytyy Jerusalemista, Pyhän haudan kirkon alla olevasta luolasta: purjeveneen kuva, laivan masto kumollaan, haaksirikko. Noin 100-luvulta jKr. peräisin olevan kuvan alla on teksti: Domine ivimus – Herra, me olemme tulleet.
Kasvatuksen arvomaailma Mitä tapahtuu kirkoissamme ja maailmassamme, jos yhä useammat äidit, isät ja muut kasvattajat alkavat uskoa, että kasvatus ja koulutus ovat vain valmentautumista tulevaisuuden kovaan kilpailuun? Silloin toinen ihminen alkaa näyttää uhalta ja kilpailijalta, jota ei sovi auttaa. Kaikkien ihmisten edessä on kova ja kylmä tulevaisuus. Ihmisen peruskysymys: kuka olen? on kääntymässä muotoon: mitä minusta on tarkoitus tulla? Meistä, Jumalan luomista ihmisistä on tulossa välineitä, olemme arvokkaita vain niin kauan kuin pärjäämme ja tuotamme. Tätä kehitystä vastaan sekä tuomiosunnuntain tekstissä että lapsivaikutusten arvioinnissa asetutaan. Martti Lutherin mukaan maailman tavallisin epäjumala on mammona. Hän ei tarkoita mammonalla vain rahaa ja omaisuutta, vaan kaikkea sitä näkyvää ja käsin kosketeltavaa oppineisuutta, älyä, valtaa ja suosiota, johon ihminen koko sydämellään luottaa. Sen turvissa ihminen rehentelee niin taipumattoman varmana, ettei välitä kenestäkään vähääkään.
Mammonan palvonnasta eroon kilvoitteleva seurakunta lähtee siitä, että kasteessa ihminen puetaan kohtalonyhteyteen ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kanssa (Gal. 3:27). Risti opettaa antamaan omastaan toisille ja osoittaa suuntaa ”tulla itse kukin toisemme Kristukseksi, jotta olisimme molemminpuolisesti Kristuksia ja Kristus olisi sama kaikissa” (Luther). Kun oma elämä ja tulevaisuus on uskottu Jumalan käsiin, tilaa ja aikaa vapautuu lähimmäisille, heidän pyynnöilleen ja vetoomuksilleen. Uskossa kristitty on vapaa, kaikkien asioiden herra ja kuningas, mutta rakkaudessa sidottu, kaikkien palvelija ja orja.
– Kalevi Virtanen
Esirukous ja esirukouspyynnöt Tuomasmessussa Tuomasmessu tunnetaan musiikistaan, mutta monille siellä tärkeintä on rukous. Esirukousosio on messun alkupuolella ja sen aikana ihmiset kiertelevät rukousalttareilla kirjoittaen lapuille omia rukouksiaan. Mitä rukouksille tapahtuu messun jälkeen? Pirjo Kantala, Tuomasyhteisön hiljattain eläkkeelle jäänyt pappi, kertoo.
Muutamia vuosia sitten pysähdyin katselemaan Pyhän Antonius Padovalaisen patsasta Santa Maria in Trasteveren kirkossa Roomassa. Jokainen patsaan rakonen oli täytetty pienillä paperilappusilla, joihin oli kirjoitettu rukouspyyntöjä. Lappuset oli taiteltu ja niitä oli röykkiöittäin myös pyhimyksen jaloissa. Rukoileeko joku rukouspyyntöjen puolesta, pohdin. Se jäi satunnaiselle kulkijalle epäselväksi. Rukouspyynnön jättäjälle riitti kenties, että tämä ihmeidentekijäpyhimys taivaassa rukoili hänen puolestaan.
Seuraavana sunnuntaina katselin ihmisiä Helsingin Mikael Agricolan kirkon sivukäytävillä tungeksimassa rukousalttareilla, kirjoittamassa rukouspyyntöjä seinää vasten, jättämässä niitä koreihin. Muutama pyyntö valittiin luettavaksi Tuomasmessun esirukouksen aikana.
Messun jälkeen noin 150–200 rukouspyyntöä jaettiin kirjekuoriin ja lähetettiin rukousryhmille, jotka rukoilivat ja edelleen rukoilevat rukouspyyntöjen puolesta seuraavan viikon aikana. Esirukouslappusten lisäksi rukouspyyntöjä tulee tekstiviesteinä, netin ja Askel-lehden kautta. Parhaimmillaan muutama vuosi ennen pandemiaa rukouspyyntöjä kertyi vuodessa noin 11 000.
”Kuka tarvitsee kirjoitettuja rukouspyyntöjä? Ei kai ainakaan Jumala.” Tämän toteamuksen kuulin joskus kriittiseltä messukävijältä. Moni ihminen kokee olevansa oman elämänsä ja sen huolien kanssa yksin. Yksin myös rukoillessaan, tuntuu kuin kukaan ei kuulisi ja rukous pyörii lähinnä oman pään sisällä. Messuyhteisössä sanoitettu ja jaettu rukous saa muodon ja kuulijan. Asiansa voi kertoa esirukouksessa rukousavustajalle tai jättää kirjoitettuna esirukouspyyntönä luettavaksi messussa tai seuraavalla viikolla rukousryhmässä. Syntyy kokemus, että en ole enää yksin asiani kanssa, vaan tiedän, että joku ajattelee huolen aihettani ja puhuu siitä Jumalalle. Esirukouspyynnön sanoittaminen lausuen tai kirjoittamalla luo muodon ja tekee todeksi pyynnön sisällön, sen mitä tarvitsen tai kaipaan. Jaettu esirukouspyyntö vahvistaa uskoa ja toivoa, mutta erityisesti tietoisuutta yhteisön kannattelusta. En ole yksin.
Dialogia Jumalan kanssa Jumala on Sana: hän puhuttelee meitä. Meidän rukouksemme on vastaus hänen puhutteluunsa, sanoin tai sanoitta. Hengellisessä elämässä on viime vuosina korostettu sanattoman rukouksen, meditaation ja kontemplaation merkitystä. Monen rukoilijan kokemus onkin se, että sanat vähenevät ja hiljainen läsnäolo lisääntyy. Oraatio muuttuu kontemplaatioksi.
Sanojen käyttäminen itseilmaisuun on kuitenkin ihmiselle ominainen kyky ja tarve. Meillä on tarve sanoittaa asioitamme toinen toisillemme, mutta myös Jumalalle. Kulttuurinen ja koulutuksellinen taustamme vaikuttaa siihen, mitä ja miten sanoitamme asiamme. Joku saattaa hyvin yksinkertaisin ja rujoin sanoin purkaa huolensa paperilappuselle tai tekstiviestiin. Kynnys tällaiseen rukoukseen on matala.
Rukouksesta keskusteltaessa pyyntörukousta pidetään joskus toisarvoisena, joka sopii kyllä aloittelijalle, mutta siitä täytyy kasvaa vähitellen pois hengellisen elämän syventyessä. Tuomasmessussa tämä on osoittautunut vääräksi uskomukseksi. Osallistujilla riittää asioita ja ongelmia, kun on lupa ja hyväksyttyä kertoa tai kirjoittaa tarpeistaan ja toiveistaan. Jeesuskin opettaa meitä pyytämään jokapäiväistä leipää. Rukoukseen kannattaa aina rohkaista, olipa pyynnön sanoitus kuinka kömpelö tai hauras tahansa. Jokaisella on oikeus sanoittaa huolensa ja siihen rohkaisee hyväksyntä ja rohkaisu esirukouksen kirjoittamiseen. Syntyy haparoiva rukous, yhteys ihmisen ja Jumalan välille joko yhdessä yhteisön tai toisen rukoilijan kanssa.
Wilfrid Stinissen kirjoittaa: ”Oman järjen kuunteleminen, kun se sanoo, että Jumala jo tietää mitä me tarvitsemme eikä meidän siksi pidä ”inttää” sitä, merkitsee joutumista vaaralliseen ansaan. Juuri meille itsellemme on tärkeätä, että rukoilemme sitä, mitä tarvitsemme. Silloin meille selkiytyy, että kaikki on lahjaa, että jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä (Jaak.1:17). Jo pelkästään tämä, että voimme nostaa kaikki pienet päivittäiset tilanteet Jumalan eteen rukoillen hänen apuaan, on itsessään lahja, joka antaa koko elämälle uuden ulottuvuuden.”
Myös Jumala tahtoo, että lähestymme häntä, että pyydämme häneltä. Hän haluaa vastata meille. Rukous on jo yhdistymistä Jumalaan ja esirukouksessa rukoillessani toisten puolesta astun myös ulos oman itseni ympyrästä. Ajattelen toisia ja heidän tarpeitaan. Jätän oman itsekkyyteni ja omat ajatukseni kiinnittyäkseni jonkun toisen elämään.
Uskontopsykologian näkökulma esirukoukseen Amerikkalainen uskontopsykologi Donald Capps tarkastelee pyyntörukousta analyysissään rukouksesta rooliteoreettisin termein ja pitää sitä keskeisimpänä ja problemaattisimpana rukouksen muotona. Pyyntörukouksen olemuksen voi hänen mielestään ymmärtää parhaiten kommunikaation näkökulmasta. Pyyntörukouksen keskeisimmät kysymykset ovat: ”Tavoitanko Jumalan?” ”Kuuleeko Jumala minua?”. Kun ihmiseltä kysytään, miksi hän rukoilee, hän useimmiten vastaa: ”Jumala kuulee ja vastaa rukouksiini.”
Capps etsii vastausta tähän kysymykseen ja selitystä sisäiselle kommunikaatiollemme Jumalan kanssa lapsen kehityksestä. Lapset huomioivat 9–12-vuotiaina erityisen tarkasti ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä ja tästä syystä ihmissuhteet ja niiden sisältö vaikuttavat myös lapsen uskonnollisuuden kehittymiseen. Se, mitä lapsi havainnoi ja oppii ihmissuhteista, muodostuu osaksi lapsen uskonnollisuutta ja liittyy juuri pyyntörukouksiin. Tämän kehityksen seurauksena pyyntörukoukset tulevat osaksi lapsen rukouksia luonnollisella tavalla. Rukous ei ole lapselle yksisuuntaista kommunikaatiota vaan kaksisuuntaista kommunikaatiota, jossa rukoillessa saa vastauksen. Psykologisesti nähtynä pyyntörukous on Jumalan ja ihmisen välistä dialogia.
Jälleen skeptikko kysyy, miten voimme olla varmoja, että Jumala vastaa. Vasta silloinhan voimme puhua dialogista. Ihmisellä on kyky aavistaa vastauksia vuoropuhelussa, varsinkin hyvin tuttujen ihmisten kanssa. Uskonnollisen tradition kautta olemme oppineet, miten Jumalalla on tapana vastata. Raamattu ja kristillinen traditio kertoo meille Jumalan vastauksista ylipäätään rukouksiin, mutta myös pyyntörukouksiin. Sitä kautta olemme oppineet rukouksen sisäistä dialogia, joka on uskomme olemus ja sielu. Olemme oppineet Jumalan tavasta vastata tai olla hiljaa. Kristittyinä kanssakulkijoina, sielunhoitajina ja hengellisinä ohjaajina käytämme tätä sisäistä tietoa Jumalasta hyväksemme rukouksessa.
Vastaako Jumala rukouksiin? Progressiivisen teologian näkökulmasta rukous muiden ja omasta puolesta tuntuu olevan ongelmallista. Pyyntörukouksessa pyydetään jotakin itselle tai toiselle, esitetään Jumalalle toivelistoja, joiden esittäminen saattaa tuntua hölmöltä. Ehkä vielä hämmentävämpää on ajatuksen taustalla oleva maaginen jumalakäsitys, käsitys Jumalasta, joka toisinaan tekee intervention elämäämme, toisinaan taas ei. Sukua tälle ajattelulle ovat kysymykset, miksi Jumala ei pelastanut ihmisiä holokaustin kauhuista tai miksi viattomille lapsille tapahtuu kauheita asioita.
Amerikkalainen raamattututkija Marcus J. Borg kirjoittaa, että vaikka hän ei usko interventionistiseen Jumalaan, hän rukoilee silti itsensä, perheensä ja niiden, joiden puolesta on pyydetty esirukousta. Hän rukoilee rauhaa ja oikeudenmukaisuutta maailmaan. Miksi, jos hän ei usko interventionistiseen Jumalaan?
Borg rukoilee monistakin syistä; tuntuu luonnolliselta rukoilla, sillä se on tapa välittää ihmisistä. Jos ei rukoilisi enää toisten, esimerkiksi läheisten ja ystävien puolesta, kun heillä on vaikeaa, tuntuisi kuin ei rakastaisi heitä.
Lisäksi Borg uskoo paranemista pyytävien rukousten vaikuttavan toisinaan. Hän pitää parantumisrukousten pohjalta tehtyjä tilastollisia havaintoja kiinnostavina. Paranormaaleja parantumisia on tapahtunut kautta historian ja niitä tapahtuu edelleen. Monissa niistä rukous on ollut mukana yhtenä tekijänä. Viimeiseksi Borg lausuu, että jos ei rukoilisi muiden puolesta siksi, että ei ymmärrä, miten rukous toimii, hän syyllistyisi älylliseen ylpeyteen.
Lopuksi Pyyntörukoukset palvelevat rukoilemisen päätarkoitusta, yhteyden luomista Jumalaan. Tarttuminen kynään ja paperilappuun oman tai toisen asian puolesta, sanojen muodostaminen huolesta tai asiasta ja niiden kohdistaminen Jumalalle, luo yhteyden ihmisen ja Jumalan välille. Se on jo rukous. Ehkä Jumala tietää asiamme, mutta läheisyys on sitä, että on läheinen suhde. Suhde Jumalaan syvenee, kun häneen ollaan yhteydessä ja hänelle avaudutaan, kun vietämme aikaa jumalasuhteessamme ja muistutamme itseämme siitä.
Kirjallisuus: Heikki Kotila, toim.: Tuomasmessu – uskon juhla. Kirjapaja. Wilfrid Stinissen: Syvemmälle rukoukseen. Kohti hengellistä ydintä. Antoon Geels – Owe Wikström: Uskonnollinen ihminen, Johdatus uskontopsykologiaan, s.108–110. Kirjapaja. Marcus J. Borg: Kristinuskon sydän. Uudelleen löydetty usko. Copyright Tuomas von Martens.
Jumalanpalvelus ja sakramentaalinen elämä digitaalisten välineiden kautta pandemian aikaan Professori Dirk G. Lange, LML | 24/3/2020 Käännös: Timo Helenius, Tomi Karttunen, Terhi Paananen, Kati Pirttimaa
Liturginen kriteeri Pandemian aikaisen jumalanpalveluselämän mahdollisimman hyvän organisoinnin ja rakentamisen keskeisin kysymys on jokaisessa tilanteessa sama: miten liturgia välittää evankeliumin tälle ajalle, tässä kontekstissa? Tämä kysymys (ja siihen annettu vastaus) on määrittävä arviointiperuste omalle jumalanpalveluksellemme ja jumalanpalveluksen muotoa koskevalle liturgiselle järjestykselle.
Kriteeri on mahdollista sanoittaa kuten Martti Luther teki kommentoidessaan uusia ja ajankohtaisia jumalanpalveluskäytäntöjä omana aikanaan (1526): ”Joillakin on mitä parhaimmat tarkoitusperät, mutta toisilla ei ole kuin halu tuottaa jotain uutta vain siksi että he voisivat loistaa ihmisten edessä johtotähtinä pikemminkin kuin tavallisina opettajina.”*
Meitä ei ole kutsuttu olemaan ”johtotähtinä” vaan toimimaan tavallisina opettajina ja, lisään tähän, käytännön työntekijöinä, jotka kysyvät syvästi liturgisen kysymyksen, evankeliumiin liittyvän kysymyksen: Mitä evankeliumi on tässä hetkessä? Ja kuinka se ilmaistaan liturgiassa? Kohdistaako liturginen soveltaminen (tai innovaatio) huomion “minuun” liturgiaa johtavana tai sitä suunnittelevana vai osoittaako se evankeliumiin eli Jeesukseen keskellämme?
Sakramentit ja kehollisuus Tässä kirjoituksessa on tarkoitus keskittyä joihinkin välttämättömiin ydinvalintoihin, jotka on tehtävä. Ne koskevat erityisesti pappeja sanan ja sakramenttien palvelutehtävässä. Näinä aikoina on toistuvasti esitetty kysymys virtuaali- tai verkkoehtoollisen viettämisen mahdollisuudesta. Lähestytään tätä kysymystä kahden tekstin kautta. Ensimmäinen teksti ei itsessään käsittele pyhän ehtoollisen sakramenttia vaan kastetta sakramenttina. Tämä johtaa ajattelemaan, mitä sakramentti tarkoittaa. Lutherin Iso katekismus toteaa, että jotkut tahtovat erottaa uskon siitä kohteesta, johon se on liittynyt. Ihmisyyteen liittyvän ruumiillisuutemme takia usko liittyy sen kohteeseen, sillä emme ole pelkkiä ”henkiä”. Uskon täytyy tarttua johonkin ja niin se tarttuu kasteeseen, Sanaan ja veteen. Luther torjuu joidenkin esittämän vähättelyn ”ulkoista” merkkiä koskien. Ulkoinen (ruumis) kuuluu uskoon, sillä se on osa elämäämme.
”Pitäähän sen pakostakin olla ulkonainen, jotta se voitaisiin aistein havaita ja käsittää sekä viedä niiden välityksellä sydämeen. Onhan näet koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa.”** (Iso katekismus, IV osa, Kaste) Vesi ja kasteen toimitus – veteen upottaminen ja sieltä ylös nostaminen – syöty leipä ja juotu viini ovat julistuksen ulkoista muotoja. Kasteessa symbolin (veteen upottamisen) tulee olla täysi, jotta kehomme ymmärtävät mitä on tapahtumassa. Me emme ole vain rationaalisia ja tietoisia mieliä vaan myös kehollisia olentoja. Ruumis ja sielu kulkevat yhdessä. ”Samoin kuin sana tunkeutuu korviin kohdatakseen sydämen, samoin kohtaa itse toimitus silmät taivuttaakseen sydämen. Sanan ja toimituksen vaikutus on sama.”*** (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIII)
Tästä johtuen vesi on kasteessa olennaista. Veteen upottaminen on tärkeää. Kehollisuus on tärkeää. Voisimme jopa muotoilla ”sanan ja sakramentin” uudelleen julistukseksi Sanassa ja kehossa tai Sanassa ja riitissä. Ehtoollisen suhteen täyden osallistumisen mahdollistava ateria on tärkeätä. Oikea leipä ja viini sekä ihmiset yhdessä syömässä ja juomassa. Seurakuntayhteisö muotoutuu tällaisen, Jumalan mittaamatonta hyvyyttä koskevan julistuksen ympärille, ja tämä yhteys voi puolestaan, vaikka pienenäkin uskonyhteisönä, muokata yhteiskuntaa.
“Ruumis on keskipiste: kuinka kohtelemme apua tarvitsevia osoittaa, millaiseksi yhteiskunta on organisoitunut.”**** Tänään jokainen keho on puolustuskyvytön. Jokainen ihmisruumis on altis COVID19-virukselle. Kiinnittäessään tarkkaa ja syvästi kunnioittavaa huomiota kehollisuuteen ja erityisesti niihin, jotka ovat kaikkein heikoimmassa, uskonyhteisö voi auttaa koko yhteiskuntaa järjestäytymään koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi ja ihmisten parantumiseksi.
Sakramentit ja yhteys Toinen tarkasteltava teksti on Yksimielisyyden ohjeen ”Täydellinen selitys” (Solida declaratio). ”Täydellinen selitys” on arvokas osa ekumeenista ja sovittelevaa historiaamme ja kuuluu luterilaiseen tunnustukselliseen aineistoon. Vaikka kaikki luterilaiset kirkot eivät ole sisällyttäneet Yksimielisyyden ohjetta tunnustusperustaansa, ’Täydellinen selitys” ja sen artikla 7, Pyhä ehtoollinen, voi auttaa meitä tänään: ”Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. (…) Meidän on noudatettava Kristuksen käskyä: ’Tehkää tämä’. Siihen kuuluu koko toimitus, koko sakramentin toimittaminen. Kristillisen seurakunnan kokouksessa otetaan esiin leipää ja viiniä, toimitetaan siunaaminen ja jakaminen; ehtoollinen otetaan vastaan, syödään ja juodaan; samalla julistetaan Herran kuolemaa. Tämä käsky on pidettävä siitä mitään poistamatta tai muuttamatta. Näin pyhä Paavali (1 Kor. 10:16) kuvaa meille leivänmurtamisen sekä jakamisen ja vastaanottamisen koko toimituksen.”***** (Yksimielisyyden ohje, Solida declaratio §7) Osuvasti nimetty ”koko toimituksen sääntö” laittaa erityisen painon eukaristian tai Pyhän ehtoollisen täydelle liturgiselle viettämiselle. Katkelman avauslause on ravisuttava erityisesti luterilaisten seurakuntien sekavien käytäntöjen valossa tänään ja menneinä aikoina: ”asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan”. Asetussanat eivät ole maagisia taikasanoja. Ne eivät osoita erityiseen hetkeen, jossa ”jotain” tapahtuu. Sen sijaan, täysi liturginen ehtoollisenvietto selebraatio kulminoituu suureksi kiitosrukoukseksi Pyhässä Hengessä, joka tuo esiin Jumalan radikaalin, itsensä antavan lahjan – Jumala lahjoittaa itsensä – Jeesuksen Kristuksen armon keskellämme. Jälleen esitetään vaatimus liturgisesta kokonaisuudesta ja yhteen kokoontuneiden ihmisten yhteisestä tekemisestä.
Kumpikin tarkasteltu teksti osoittaa samaan suuntaan: ”Ei” virtuaali- tai verkkoehtoollisen viettämiselle. Mutta ei hätä,ä! Ei ole tarvetta huolestua tällaisesta verkkoympäristössä tapahtuvien sakramentaalisten käytänteiden kiellosta. Ensinnäkin, kirkko ei ole ennenkään monina aikoina ja monin paikoin voinut viettää ehtoollista yhdessä (aikoina, jolloin on kohdattu vainoa, sotaa, nälänhätää, sairautta ja niin edelleen). Bonhoeffer kirjoittaa kirjassaan Yhteinen elämä, että “Jumalan kansa on hajallaan ja pysyy yhdessä vain Jeesuksessa Kristuksessa, tultuaan yhdeksi, koska he muistavat häntä kaukaisissakin maissa. Uskovan ei lainkaan tarvitse tuntea häpeää kaivatessaan toisten kristittyjen fyysistä läsnäoloa, niin kuin hän muka näin tehdessään eläisi vielä liian lihallisesti.”******
Tämän päivän erilainen kuuliaisuus Osana kutsumustamme Sanan ja sakramentin palvelijoiksi, joudumme nyt odottamaan ehtoollisen viettämistä. Meidän ei ole syytä tuntea häpeää, sillä tämä odotus tähtää lähimmäisen hyvään ja vahvistaa kaipaustamme saada jälleen kokoontua yhteisöksi, henkilökohtaisesti ja kehollisesti läsnäolevina.
Toiseksi, olettehan uskollisesti opettaneet seurakunnissanne kasteen armon harjoittamisesta? Se ei tarkoita mitään muuta kuin uudistettavaksi itsensä antamista ja Jumalan suunnitelmiin suostumista. Tämä tarkoittaa sitä, että ajoittain jopa hyvien, hengellisten aikeiden tulee odottaa. (Niinpä, ajoittain Pyhä Henki voi jopa ottaa meiltä pois uskomme vahvimmat kiinnekohdat.) Tämä pandemian aika kutsuu meidät luottamuksen, odotuksen, valppauden ja toivon hengelliseen harjoitukseen, samoin kuin syvään kaipaukseen toinen toisiimme liittymisestä. Toisin sanoen, kasteen harjoittaminen ei ole välittömän hengellisen tyydytyksen tavoittamista.
Kolmanneksi, pohditaanpa mikä tekee Pyhän ehtoollisen vieton, ”the celebration of Holy Communion”, kommuunioksi? Kyse ei ole papin lausumista sanoista vaan Jumalan toiminnasta yhteen kokoontuneen seurakunnan keskellä ja keskuudessa. Voisiko Jumala toimia toisinkin, käyttäen muita välineitä kommuunio-yhteyden tuottamiseksi? Ilman muuta! Poikkeusaikoina yhteyttä rakentavat hehkuva rukous, Jumalan sanan mietiskely, julistaminen, opettaminen, syntien tunnustaminen, uusien tapojen etsiminen toinen toistemme taakkojen kantamiseksi, lukeminen ja laulaminen sekä eläminen Jumalan sanan mukaan. On myös olemassa meille vielä tuntemattomia välineitä. Jumalan ehdoton lupaus toimii myös vain Pyhän Hengen tiedossa olevin salatuin ja yllättävin väylin, käyttäen pyhien yhteyden kautta moninaisia välineitä historiamme kudoksessa. Vaatiessani seurakunnan fyysistä kokoontumista eukaristian viettoon, en tarkoita sitä, että digitaalisen maailman tarjoamat välineet tulisi unohtaa. Niitä tulee käyttää luovasti ja oivaltavasti jumalanpalvelukseen. Mutta haluan korostaa sitä, että jokainen väline ei sovellu liturgisen ja sakramentaalisen elämän kaikkiin muotoihin.
Kun ihmisten yhteen kokoontuminen ei ole mahdollista, niin kuin nyt ei ole, ja ehtoollisen vietto ei ole siksi mahdollista, Jumala ei tuomitse seurakuntaansa tästä mahdottomuudesta. Rohkenen ajatella, että Jumala päinvastoin kiittää seurakuntaansa itsekurista ja maltista, sillä tämä itsehillintä tähtää lähimmäisen – etenkin vanhojen ja kaikista haavoittuvimpien – terveyteen ja hyvään, samoin kuin julkisen terveydenhuollon ja lopulta koko yhteiskunnan hyvään, jotta paluu normaalirytmiin ja elämään mahdollistuisi.
Kutsu luottavaan odotukseen Neljänneksi, kirkolla on ollut käytäntönä viedä ehtoollista niille, jotka eivät ole päässeet sunnuntain jumalanpalvelukseen. Liturgia tuntee lyhyen rukouksen ja lähettämisen niille ehtoollispalvelijoille, jotka vievät leivän ja viinin yhteisestä kokoontumisesta poissaoleville. [Tällainen ehtoolliskäytäntö on kuvattu myös Jumalanpalvelusten oppaan 2009 sivulla 102.] Tämä käytäntö on kaunis side Jumalaa palvelevaan yhteisöön ja myös evankeliumin julistamista tässä yhteisössä. Mutta nyt ei tavoitella seurakuntalaisen ja työntekijän kohtaamista. Koronaviruksen maailmassa kommuunio saa hyvin toisenlaisen muodon. Kyse ei ole ennalta konsekroitujen leivän ja viinin vastaanottamisesta tai jostain sellaisesta vaan tänään meitä kutsutaan johonkin erilaiseen. Jumala kutsuu meitä nyt inhimillisen rajallisuuden tilaan. Jumala kutsuu meitä odotuksen tilaan, odottamaan Jumalan työtä. Tässä odotuksessamme astumme myös sellaiseen ulottuvuuteen pyhien yhteydessä, jossa liitymme kaikkiin niihin, jotka ikänsä, sairauksiensa tai terveydellisten haasteidensa takia eivät säännönmukaisesti pääse osallistumaan jokaviikkoiseen ehtoollisenviettoon.
Viidenneksi, evankeliumimme tänään on odotus. Tätä voi kenties pitää kaikista perustavimpana määritelmänä kiteytykselle ”yksin uskosta”. Kun kaikki on riisuttu pois, voimme ainoastaan tukeutua uskossamme Jumalaan. Ja luottaa siihen, että Jumala ei tuota pettymystä odottavalle ja etsivälle sydämelle kuten ei myöskään odottavalle ja kaipaavalle yhteisölle. Me emme voi aina saada kaikkea haluamaamme saman tien. Pandemian aikaan Jumala vakuuttaa meille, että emme olemme saaneet pelkuruuden henkeä vaan pikemminkin ”voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” (2. Tim. 1:7). Meidät on kutsuttu pidättyvyyden hengelliseen harjoitukseen. Nälkämme – meidän yhteisöllinen kaipauksemme – tuo esiin ja kasvattaa uskonyhteisön sisällä kasvavaa yhteisöllisyyttä. Tämä kaipaus on uusi hengellinen todellisuus meille monelle, mutta se on myös ikivanha tässä pyhien yhteydessä.
Lopuksi, sunnuntaiseksi jumalanpalvelukseksi verkossa, kirkko tarjoaa nyt sanajumalanpalveluksia tai päivittäisen rukoushetken mahdollisuuden. Kirkko on historiansa läpi jollain tavalla rukoillut päivittäin ja siis palvellut Jumalaa läpi viikon vailla ehtoollisenviettoa. Tällaisen jumalanpalveluksen muoto on yksinkertainen – psalmeja ja rukousta – vaikkakin monet uskonyhteisöt ovat laajentaneet palvelusta siten, että se kattaa johdannon, psalmin, Raamatun lukemisen ja rukouksen. Antakaa tämän yksinkertaisen kaavan ohjata verkossa toimitettavia jumalanpalveluksianne.
Paavali kirjoittaa: ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Huone. 8:38–39) Siunatkoon ja varjelkoon Jumala sinua tänä poikkeuksellisena aikana. ____ Martti Luther, ”The German Mass” trans Dirk G. Lange teoksessa ”The Annotated Luther: Church and Sacraments”, vol 3 (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2016). ** Kolb, Robert ja Wengert, Timoteus. J. ”Yksimielisyyden kirja: evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukset” (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2000), 460.
*** Kolb ja Wengert, ”Yksimielisyyden kirja”, Augsburgin tunnustuksen anteeksipyyntö, 13 artikla. **** Sallie McFague, ”Elämä runsasta” (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2001), 174. ***** Kolb ja Wengert, ”Yksimielisyyden kirja”, 607 ****** Dietrich Bonhoeffer, ”Elämä yhdessä ja Raamatun rukouskirja”, trans. Daniel W. Bloesch ja James H. Burtness (Minneapolis: Fortress Press, 2005), 28 ja 29.
Messu ja lähetys – kymmenen askelta yhteisellä tiellä
Ylitse kaikkien rajojen Kristuksen kirkko on yksi ja monikulttuurinen sekä maailmaan lähetetty eli missionaarinen. Lähetettynä oleminen koskee koko kirkkoa ja kaikkia seurakuntalaisia, ja yhteinen lähetystehtävämme (missio) on palvella, keskustella ja verkostoitua yli kansallisten, kulttuuristen ja uskonnollisten rajojen. Kysymys on yhdestä tehtävästä, joka ulottuu sekä lähelle että kauas.
Herran kansan matkasaattoon Lähetystehtävä ja messuelämä punoutuvat yhteen monin säikein. Esirukous lähetystyön puolesta ja varainkeruu lähetysjärjestöjen toiminnan tukemiseen tulevat kenties ensimmäisinä mieleen. Olennaisinta kuitenkin on, että kolmiyhteinen Jumala uudistaa messuun kokoontunutta seurakuntaa evankeliumin sanalla ja sovinnon aterialla; siunaa sitä armolla ja anteeksiantamuksella; virittää sitä hiljaisuuden ja sävelten sekä kuvien, liikkeiden ja eleiden välityksellä; ja lähettää sen tiellä eteenpäin: toimimaan toivossa, osoittamaan rakkautta, puolustamaan oikeutta ja rakentamaan rauhaa.
Ken on mun lähimmäiseni Kristittyinä me kutsumme ja kastamme lähimmäisiämme seurakuntayhteyteen ja uuden elämän osallisuuteen. Uskomme, että hyvät uutiset Jumalan rakkaudesta ja läsnäolosta sekä lähimmäisrakkaus ja lähimmäisvastuu koskevat kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa. Meidän tulee kuitenkin huomioida muut itsenäisinä toimijoina eikä omien toimintojen kohteina. Emme ole myyntitykkejä, emme sotureita emmekä tuomareita. Olemme rauhan lähettiläitä: lähimmäisiä lähimmäisten keskellä ja luotuja osana muuta luomakuntaa.
Ei itää eikä länttäkään Avoin kohtaaminen ihmisten välillä jättää tilaa Jumalalle, joka on uuden luomisen asialla. Avoin kohtaaminen ottaa todesta Jumalan, jonka keskustelukumppanina on koko ihmiskunta ja joka kommunikoi koko luomakunnan kanssa. Avoimessa kohtaamisessa tunnistetaan koko maailman yhteinen kärsimys ja Jumalan ehtymätön rakkaus kaikkia luotujaan kohtaan. Viime kädessä ei olekaan enää ”meitä” ja ”muita”. Avoin kohtaaminen on jaettua elämää ja seurallista toveruutta, joka lakkauttaa vastakkaisuuden antajan ja vastaanottajan välillä.
Rakkaus olet ääretön Jumala on suurempi kuin kukaan tai mikään muu. Hän voi toimia omalla tavallaan myös kirkollisten piirien ulkopuolella. Hän on muutosvoimainen toimija, joka on alati liikkeellä luomakunnassaan. Hän pitää huolta, ottaa osaa kärsimykseen ja päästää vapaaksi. Kun kristillinen kirkko vedetään mukaan tähän liikehdintään, myös siitä tulee muutostekijä omassa maisemassaan. Silloin seurakunnat pystyttävät merkkejä tulevasta Jumalan valtakunnasta jo tässä ajassa. Me etsimme silloin yhteistä hyvää emmekä omaa etua. Puutumme kaltoin kohteluun ja syrjintään sekä ihmisarvon ja – oikeuksien polkemiseen. Tahdomme olla mukana parantamassa ei vain hengellistä vaan myös ruumiillista, yhteiskunnallista ja ekologista hyvinvointia.
Jos käymme samaan pöytään Lähetyksen lähtöpiste onkin oikeastaan kaksoispiste: ei ainoastaan alttari eikä yksinomaan toimintaympäristö vaan nämä molemmat. Arkipäivän maanläheiset kokemukset ja pyhäpäivän toivorikkaat näköalat peilautuvat toisiinsa ja liittyvät yhteen. Me paahdumme piinaviikkojen helteissä ja sulamme pääsiäisauringon lämmössä. Me kokoonnumme yhteen pöytään sovinnon ja samastumisen aterialle ja hajaannumme monenlaisiin pöytiin, joissa kaikenlaiset katsomukset ja kokemukset kohtaavat. Me pysymme kuitenkin aina sovinnon puolella. Niissä pöydissä, joissa lietsotaan vihaa ja pelkoa, me viestimme armovoimaa ja luottamusta.
Kiitä Herraa, yö ja päivä Myös lähetystehtävä on oikeastaan kahtalainen. Meidät on kutsuttu sekä rakentamaan rauhaa että ylistämään Jumalaa. Jumalaa ylistetään ottamalla kiitollisena vastaan hänen lahjansa ja anomalla häneltä apua hädässä. Jumalaa ylistetään yhtä lailla arkena kuin pyhänä, yhtä lailla tallissa kuin taivasalla ja yhtä lailla kirkossa kuin kaupungilla. Messualttari on seimi, ruokapöytä ja katafalkki; se on Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Jumala on kuitenkin läsnä ja liikkeellä myös ulkosalla: katukuiluissa ja kylänraiteilla siinä missä paimenten kedollakin.
Autuuden ja armon sana Lähetystehtävä on eri aikoina ja eri tahoilla ymmärretty erilaisin painotuksin. Yksi tutuimmista malleista kiteytyy ns. lähetys-, kaste- ja rippikoulukäskyyn (Matt. 28: 18– 20). Tämä malli on ylösnousseen Jeesuksen toimeksianto seuraajilleen. Lähtökohtana on vuori Galileassa ja tavoitteena saavuttaa kaikki kansat. Toinen, viime vuosikymmeninä vapautuksen teologioiden vaikutuksesta ekumeeniseen ajatteluun levinnyt malli tiivistyy puolestaan Jeesuksen ohjelmanjulistukseen julkisen toimintansa alkuvaiheessa (Luuk. 4: 18–19). Siinä lähtökohtana on köyhyyden, vankeuden, sokeuden ja sorron todellisuus ja tavoitteena vapaaksi päästäminen ja olojen korjaaminen.
Kaikuvat virret enkeleiden kuoron Lähetystehtävään sisältyy yhtäältä ylistys ja toisaalta rauhanrakennus, olipa asialla sitten yksilö tai yhteisö. Tämä katsantokanta kuvastuu sekä rakkauden kaksoiskäskyssä (Matt. 22:37–39) että varsinkin jouluyön hymnissä (Luuk. 2:14). Jouluyön hymni – ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” – nivoo yhteen ylistyksen ja rauhanrakennuksen ja kutsuu kuulijansa liittymään kuoroon, jossa kiitetään Jumalaa koko kansan Vapauttajasta. Kun hahmotamme lähetystehtäväämme Raamatun tarjoamin sanakääntein, meillä onkin aihetta tarkentaa katseemme ei vain Galilean vuorelle tai sorron todellisuuteen vaan myös Betlehemin kedolle. Tässä mallissa lähtökohtana on maa, jota taivas koskettaa, ja tavoitteena ylistys ja rauha. Malli myös ruokkii paitsi ajattelua ja toimintaa myös sydämellä katselua.
Kunnia Herran, maassa nyt rauha Jouluyön hymni kertautuu myös messun johdanto-osan Gloriassa eli Suuressa kunniassa: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Ainoastaan paastonaikoina eli ennen Jeesuksen syntymä- ja ylösnousemusjuhlia Gloria jätetään pois. Toisaalta silloinkin, kun Gloriaa ei lauleta ääneen, seurakunta on kutsuttu noudattamaan sen sisältöä elämäntavoissaan. Kun veisaamme Gloriaa messussa, olemme jalkeilla kunnioituksesta. Kun elämme Gloriaa todeksi messun ulkopuolella, olemme jalkeilla rakkaudesta ja teemme yhteistä matkaa Jumalan valmistamiin juhliin.
Kirjoittajasta: Tiina Ahonen (TT, LuK) on pappi ja retriitinohjaaja. Hän toimii seurakuntapastorina Vuosaaren seurakunnassa Itä-Helsingissä.
Yhteisöllisyys pelastaa kirkon? Yhteisöllisyys pelastaa kirkon, väitetään. Yhteisöllisyydellä voidaan tarkoittaa monia asioita, ja joidenkin kokemuksissa se on synonyymi sisäänpäin kääntyneille kaikkein pyhimpien kuppikunnille, joihin ulkopuolisella ei ole asiaa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.
Yhteisöllisyys on yhdessä tekemistä Se on mahdollisuutta vaikuttaa, toimia ja tehdä – riippumatta siitä oletko kirkossa palkallinen työntekijä vai vapaaehtoinen vastuunkantaja. Niin kirkossa kuin sen ulkopuolella eletään ihmisten oman toimijuuden vahvistumisen aikaa. Useimmat eivät halua olla toisten tekemisen kohteita, vaan olla itse rakentamassa omaa elämäänsä, myös kristittynä, yhdessä toisten kanssa.
Yhdessä tekeminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän keskustelua kuin se, että työntekijä toteuttaa kaiken yksin ja ”tehokkaasti”. Yhteisöllisyys on seurakunnan kaiken toiminnan suunnittelemista yhdessä työntekijöiden, seurakuntalaisten ja alueen muiden asukkaiden kesken. Yhteisöllisessä seurakunnassa subjekteja ovat kaikki, eivät vain työntekijät.
Vinkki työntekijälle: älä suunnittele mitään tapahtumaa tai toimintaa ilman että pyydät suunnitteluun mukaan seurakuntalaisia tai alueen asukkaita. Älä tee mitään yksin! Ole kärsivällinen, muutos vaatii aikaa. Juhlikaa onnistumisia! Vinkki seurakuntalaiselle: kun innostut jostain jutusta, etsi ympärillesi joukko toisia innostuneita. Älä odota, että työntekijä yksin toteuttaa toiveesi kuin tilauksesta. Ole kärsivällinen, muutos vaatii aikaa. Juhlikaa onnistumisia!
Yhteisöllisyys on suhteessa olemista Yhteisöllisyys voi myös tarkoittaa kohdatuksi ja nähdyksi tulemista. Kokemus yhteisöstä ja yhteisöön kuulumisesta rakentuu pienistä asioista sekä pitkäjänteisestä työstä. Se voi yksinkertaisimmillaan alkaa ihmisten tervehtimisestä tai kirkkokahvien järjestämisestä.
Vinkki työntekijälle: Jumalanpalveluksen tekeminen yhdessä on tärkeää, mutta ei ratkaise kaikkea. Yhteisöllisyyteen tarvitaan monenlaisia tilaisuuksia ja pienempiä ryhmiä, pajoja, talleja ja piirejä, joissa ihmisten on helpompi tutustua toisiinsa.
Yhteisöllisyys muuttaa työntekijän roolia Yhteisöllisyyttä täytyy tietoisesti rakentaa ja siihen tarvitaan aikaa. Yhteisöllisessä seurakunnassa työntekijä ei ole asiantuntija, vaan hänen tehtävänsä on olla ihmissuhteiden verkoston rakentaja ja tukija. Ihmisten verkostot eivät kuitenkaan muodostu työntekijöiden ympärille tai varaan.
Vinkki työntekijälle: anna tilaa keskustelulle. Mieti, millaisia vuorovaikutuksen ja yhdessä tekemisen mahdollisuuksia seurakunnan toiminnat tarjoavat. Kun seurakuntalaiset innostuvat jostain, anna heille lupa ja tila toimia. Luota seurakuntalaisiin, työntekijää ei tarvita joka ryhmään! Anna avaimet. Muista kannustaa ja ole nostamassa ja tukemassa, kun on tarve. Anna myös seurakuntalaiselle mahdollisuus ratkoa ongelmia, se kasvattaa.
Yhteisö ei ole olemassa vain itseään varten Yhteisöllisyys voi toteutua jumalanpalveluksessa tai sen ulkopuolella, erilaisissa ryhmissä ja kokoonpanoissa. Kirkkorakennus voi olla yhteisöjen talo, monien yhteisöjen alusta. Seurakunnan yhteisö voi verkostoitua alueensa muiden yhteisöjen ja toimijoiden kanssa. Vaatii kuitenkin jatkuvaa työtä, ettei yhteisöstä tule kuplaa eikä se sulkeudu, vaan se pysyy auki.
Vinkki työntekijälle ja seurakuntalaiselle: tutkikaa yhdessä, mitä paikkakuntanne ihmisten elämään kuuluu. Jutelkaa ohikulkijoiden ja alueen asukkaiden kanssa. Käykää tapaamassa muiden yhteisöjen edustajia, ja kysykää, mitä heille kuuluu ja mitä ehkä voisitte tehdä yhdessä.
Yhteisössä tärkeintä on keskus, ei rajat Yhteisö on joukko ihmisiä, jotka ovat suhteessa Kristukseen, kukin omassa kohdassaan ja omalla paikallaan. Tärkeämpää on keskus, joka yhdistää, kuin rajat tai samankaltaisuuteen pyrkiminen.
Vinkki työntekijälle ja seurakuntalaiselle: kuuntele, kannattele rohkeasti ja osallistu vuoropuheluun erilaisista tavoista olla kristitty. Joku kaipaa hiljaisuutta, toinen haluaa ylistää, kolmas toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Älä rajaa joukkoa omien mieltymystesi mukaan, vaan anna yhteisön kasvaa eri suuntiin. Vinkki yhteisönrakentajalle: Etsi aikaiset omaksujat. Kaikkia ei tarvitse vakuuttaa heti. Voit luottaa että Taivaan isä tekee jo ihmisten sydämissä enemmän kuin osaamme odottaa. Yhteisö tarvitsee syntyäkseen aina pientä ihmettä. Etsi ne ihmiset, joilla on jo sisimmässään samanlaisia uumoiluja yhteisöstä kuin sinulla. Yhdessä voitte alkaa jakaa ajatuksianne ja hioa ideaanne. Kun mukana on lisäksesi toinen ihminen tai useampi, vaikutuskanavina toimivat ihmissuhdeverkostot moninkertaistuvat. Epäilevällä kannalla olevat taas saavat orastavalle yhteisölle uusia kasvoja – ja uusia kontaktipintoja joihin liittyä.
Kirjoittajat: Petri Patronen, Alppilan kirkon toiminnanjohtaja, Olli Viljakainen, nuorten aikuisten pastori, Tampereen seurakunnat Hanne von Weissenberg, asiantuntija, Tampereen
Hengellinen elämä tässä ajassa Kuka saa puhua uskonnosta julkisessa tilassa? Mikä ääni kuuluu? Mikä miellyttää, millainen uskonnollisuus ja henkisyys on kansan suosiossa? Mitkä uskonto- ja henkisyystrendit ovat nousussa, mitkä laskussa? Miten vastaamme kulttuurin muutokseen?
Uudet uskonnot näkyvät – kestääkö kirkko? TV 1:n puoli yhdeksän uutiset tiesivät kertoa maanantaina 15.1.2018, että vuonna 2017 kirkosta erosi enemmän ihmisiä kuin edellisenä vuonna, reilut 52 000 ihmistä. Uutisen kuvituksena näkyi tyhjä kirkkosali.
Sama uutislähetys kertoi hetken kuluttua mainiosti toimitettuna ja kuvitettuna okkultisti, ”uuden aikakauden profeetta” Aleister Crowleyn suomennetuista teoksista. Aleister Crowley harjoitti rituaaliseksiä sekä naisten että miesten kanssa ja loi uuden uskonnon: ”Hän oli nero joka osasi myös huijata ihmisiä”. Uutiset tiesivät mainita myös David Bowien ja Beatlesien kiinnostuksen ”satanismin isoisään”.
Yle uutisoi 23.1.2018: ”Hyvinvointi ja terveys ovat megatrendi, ja esimerkiksi vaihtoehtohoitojen kirjo on lavea. Bisnes kiinnostaa yksityisyrittäjien lisäksi myös kauppa- ja hotelliketjuja, – Esimerkiksi Pohjois-Karjalan Osuuskauppa PKO on luonut Uumen-konseptin, joka tarjoaa asiakkaille ohjelmallisia retriittiviikonloppuja Kolin ja Bomban Sokos-hotelleissa. Retriittien vetäjinä on ollut joogaohjaajia, mutta myös esimerkiksi henkisen kasvun opettaja, jolta on voinut lisämaksusta tilata ”näkijähetken”. – Tänä keväänä ohjelmistossa ovat muun muassa Sensuelli nainen enkelijumalatar -retriitti sekä Feeniksin valo -retriitti. PKO aloitti Uumen-tapahtumat kolme vuotta sitten. Retriittien hinnat lähtevät 300 eurosta, ja suosituimmat niistä myydään loppuun kuukausia etukäteen.”
Kirkon on keksittävä uusia tapoja puhua uskosta Nämä molemmat uutiset kertovat siitä, että evankelisluterilaisella kirkolla ei ole enää uskontouutisoinnin monopolia. Kirkkomme on nyt uudessa tilanteessa. Uskontopuhe on nyt vapailla markkinoilla. Kirkko on yksi vaihtoehto muiden vaihtoehtoisten maailmankatsomusten joukossa, jonka omaa totuuttaan esitellessään on suhtauduttava asiallisesti ja dialogisesti toisiin uskomustraditioihin ja totuusperheisiin.
Kirkon on myös keksittävä uusia tapoja, miten esitellä keskeistä sisältöään kiinnostavasti ja katu-uskottavasti. On keskusteltava kielellä, jota ymmärretään, ja ihmisten on löydettävä kirkon kielestä heille tärkeitä elementtejä. Tämän ajan hengellinen elämä Uuden henkisyyden, aikamme kansanuskonnollisuuden, spiritualiteettia on voisi luonnehtia näin: • Spiritualiteetin tulee olla ruumiillista • Spiritualiteetin tulee olla demokraattista • Spiritualiteetin tulee olla kokemuksellista • Spiritualiteetin tulee olla omaa projektia tukevaa • Spiritualiteetin tulee olla holistista • Spiritualiteetin ei tule edellyttää pitkäaikaista sitoutumista
Miten kirkkomme vastaa näihin tarpeisiin? Siitä jotakin seuraavassa.
Uskon ruumiillisuudesta Kristinuskon perusta on ihmiseksi, keholliseksi tullut Jumala, joka jakoi ruumissaan ilomme ja surumme. Ruumiissaan Jeesus, niin uskomme, kärsi myös syntiemme seuraukset. Lopullisesti.
Uskomme ruumiin ylösnousemukseen, emme alati yhä korkeimmille tasoille omin voimin henkistyvään ihmiseen. Kristinusko tekee tyhjäksi hengen ja ruumiin jaottelun dualismin. Tässä ruumiissa, tällaisina, meille tarjotaan yhteys kaikkivaltiaaseen Jumalaan.
Totta vieköön, kristinuskon historiaan kuuluu tiukkaa asketismia, ja kaiken ruumiillisen kieltämistä, mutta se ei ole uskomme ydintä, vaan pikemminkin kaikkiin uskomustraditioihin pesiytyvää yleisuskonnollisuutta.
Miten uskon ruumiillisuus kuuluu ja näkyy kirkossamme? Helppo ja huono ratkaisu on liittää maallisen ja uushenkisen kulttuurin käytänteitä sellaisenaan kirkon ohjelmatarjontaan. Kirkon omassa rikkaassa traditiossa on vaikka millä mitalla käytänteitä, korostuksia ja harjoitteita, jotka ottavat kehollisuutemme tosissaan.
Uskon demokraattisuudesta Kristinusko kuuluu kaikille ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi”. Luterilaisessa kirkossa puhumme yhteisestä pappeudesta. Se tarkoittaa, että jokaisella on yhtäläinen pääsy uskon salaisuuksiin. Kirkon virka ei muodosta hengellisen arvoasteikon hierarkiaa, vaan toinen palvelee toista yhteisen päämäärän hyväksi. Kirkon palvelijat eivät suorita uskomista muiden puolesta. Kirkon virka on tukijärjestelmä, jonka tehtävä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen”.
Kristinuskon jalkauttaminen on aikamme ilmeinen haaste. Miten kirkko palvelee tänään parhaiten herättääkseen ja kehittääkseen uskoa aikana, joka kammoaa patriarkaalista, laitosmaista, ylhäältä sanelevaa uskonnollisuutta?
Uskon kokemuksellisuudesta Yhtenä luterilaisuuden syntyhetkenä voidaan pitää Lutherin tornikokemusta, kokemusta. Uskominen ei ole lauseiden totena pitämistä, vaan persoonallinen suhde Luojaan. Se on kaikille mahdollista sovituksen kautta. Inkarnaatio on sovituksen ensimmäinen ehto, mutta ei vielä riittävä. Tulemalla lapseksi, nuorukaiseksi ja aikuiseksi jumalihminen ei hyväksynyt syntiä, vaan ihmisyyden. Synnin hän tosin joutui kohtaamaan, kokemaan ja kantamaan, mutta se oli meidän syntimme, ei hänen.
Jeesuksen seura muistuttaa meitä siitä, mitä on tosi ihmisyys ja siitä, että olemme poikenneet pois tosi ihmisyyden tieltä ja näyttää, miten me tästä dilemmasta selviämme. Se on kaikki koettavissa.
On uskallettava puhua koettavasta uskosta. Maailmalla kasvavinta kristillisyyttä on helluntailais-tyyppinen ja karismaattinen liike. Myös hiljaisuuden liike ottaa tosissaan sen, että uskoa voidaan kokea. Olisiko tästä jotakin siirrettävissä jumalanpalveluselämäämme ja kirkon opetustehtävään?
Oman projektin keskeisyys Ihmiselon suunnattoman kaunis projekti on Jumalan luomistyön tuote. Ihmiseksi syntymisemme ei ole kenenkään omaa keksintöä – se on saatua tavaraa. Kuulin tarinan: Jumala juoksi taivaassaan uutta tulokasta vastaan ja kysyi: ”Mitä pidit siitä?” ”Ai niin, mistä?” ”No. Maailmastani.”
Elämme Jumalan maailmassa Jumalan luotuina. Kirkon on pystyttävä vakuuttamaan jäsenensä siitä, että Jumalan projekti on myös jokaisen ikioma projekti. Arkinen elämämme, juhlamme, surumme, tappiomme, ilomme ja kärsimyksemme on osa Jumalan projektia. Meidän projektimme on hänen projektinsa. Olisi perin kummallista, jos kirkkomme julistus- ja palvelutyö ei pystyisi tukemaan kunkin omia projekteja. Huomio vain tulisi kiinnittää tiukemmin tähän aspektiin.
Holistinen usko Luterilaisuutta on syytetty aivouskoisuudesta. Buddhalaiset ystäväni ovat useammin kuin kerran väittäneet, että kristinusko on ennen kaikkea totenapitämisen uskonto, uskoa dogmeihin.
Jos näin on, usko koskettaa vain pientä osaa olemustamme. Olemme järkeä, ratiota, mutta myös fysiikkaa, kemiaa, genetiikkaa, sisäeritystä, hormonitoimintaa, sosiaalisuutta, tahtoa ja tunne-elämää. Tässä ruumiissa meillä on mahdollisuus jumalayhteyteen ja yhteyteen muun kosmoksen kanssa. Kehomme koostuu tähtipölystä, samasta materiasta kuin universumimme.
Raamatun luomiskertomuksesta opimme, että tehtävämme on pitää maailmasta huolta – olemmehan osa sitä. Jos maailma voi hyvin, mekin voimme. Jumalan taloudenhoitajina olemme hänen arvostettuja ja rakastettuja yhteistyökumppaneitaan, holistisesti. Johanneksen evankeliumi kuvaa Jeesusta: ”Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus”. Sana on elämä ja elämän valo – siitä ei puutu mitään – kaikesta ei puutu mitään. Kristinuskon holistisuutta ei saa eikä kannata unohtaa.
Usko ja rajalliset projektit On vaikea käsittää kaikkea kerralla. Elämä on rajattava projekteiksi, pitkäkestoisimmiksi tai lyhyemmiksi. Perheen perustaminen on suhteellisen pitkäaikainen homma, ohukaisten paistaminen, mansikkahillon ostosreissu ja naapurin vanhan rouvan roska-astian uloskiikuttaminen ovat lyhytkestoisempia. Hyväntekeväisyystyössä on huomattu, että lyhytaikaisten projektien markkinointi on helpompaa kuin sitouttaminen pitkäaikaisiin avustus- ja osallistumissuhteisiin. Kirkkomme on osin, ja hyvin, seurannut tätä trendiä: Helsingin Tuomasmessu aktivoi viikon ajaksi noin seitsemänkymmentä vapaaehtoista. Suurella sydämellä –hanke tarjoaa mielekkäitä palvelutehtäviä. Kuinka monta projektimahdollisuutta mahtaakaan vielä olla hyödyntämättä?
Evankeliumia ei tarvitse muuttaa. Siitä on vain löydettävä ne ulottuvuudet, jotka ovat nyt ajankohtaisia.
Kirjoittajasta: Pekka Yrjänä Hiltunen on emeritus uskontokasvatussihteeri ja uskontodialogin asiantuntija Kirkkohallituksesta. Hän toimii hengellisenä ohjaajana, retriitinohjaajana ja Helsingin hiippakunnassa hengellisten ohjaajien kouluttajana.
”Kasteessa on avain seurakunnan uudistumiseen”, väittää Paul Hoffman Paul Hoffman oli yksi vuoden 2019 Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivien pääpuhujista. Hän piti päivillä kaksi työpajaa kasteen teologiasta ja saarnaa Tuomasmessussa. Paul Hoffman on toiminut luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana Seattlessa, joka on yksi Pohjois-Amerikan maallistuneimpia kaupunkeja. Tällä hetkellä hän toimii kouluttajana, luennoitsijana ja mentorina seurakunnille.
Mistä johtuu, että jotkut seurakunnat ovat täynnä intoa ja elämää? Tällä hetkellä huoli kirkosta on suuri sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Aktiivisesti osallistuvien seurakuntalaisten määrä näyttää vähenevän monin paikoin. Samalla luterilaisten kirkkojen seurakunnissa on sellaisiakin, joissa ihmisten osallisuus vahvistuu, monet vahvistuvat uskossa ja ovat syvästi sitoutuneita kirkon missioon, tehtävään. ”Olen vakuuttunut siitä, että siellä missä sitoutuminen on vahvaa, on panostettu kasteeseen. Siellä on otettu tukeva ote kasteen järjestämisestä, kastetta valmistellaan monipuolisesti ja osallistavasti ja myös tehdään uskollisesti niitä asioita, joihin kaste meitä kutsuu”, kuvailee Paul Hoffman.
Kaste on seurakunnan uudistumisen perusta ”Mikään ei ole perustavampaa ymmärryksellemme siitä, mitä on olla seurakunta, kuin kasteen pyhä sakramentti”, julistaa Hoffman. Kasteen juuret ovat syvällä niissä Raamatun tapahtumissa, missä tarina muuttaa suuntaa: luomisessa, Nooan tarinassa, erämaavaelluksessa ja Jeesuksen kasteessa. Kaste liittää meidät suoraan luterilaisen uskon ymmärryksen juurille ajatuksiin, joista usein ilmaistaan vastakohtapareina: • kuolema ja ylösnousemus • synti ja anteeksiantamus • orjuus ja vapaus • kuolema ja elämä.
Hoffman kertoo omana havaintonaan, että kun paikallinen kristillinen yhteisö antaa itselleen mahdollisuuden kokea näiden vastakohtaparien luova voima, yhteisöt sekä vahvistuvat että syvenevät. Paikallisseurakunta voisi joskus kysyä rehellisesti itseltään: ”Mistä voimme luopua? Mitkä asiat voivat kuolla?” Näin tehdessään yhteisö samalla avautuu kuoleman vastakohdalle: kasteen ja ylösnousemuksen armolle. Seurakunnassa tulee tilaa uudelle elämälle, jota Kristus herättää. Paul Hoffman on nähnyt useita seurakuntia, joissa tällainen syvä luottamus kasteeseen on tehnyt seurakunnista eläviä ja kutsuvia sekä johdattanut aktiivisesti tekemään rakkauden tekoja ja palvelemaan maailmaa.
Kuolemasta uuteen elämään Mitä tällainen ”kuoleminen” voi käytännössä tarkoittaa? Eräs seurakunta päätti luopua vanhasta, seurakunnan perinteisestä etnisestä taustasta nousevasta musiikista. Tyhjä tila täyttyi nopeasti suuresta määrästä iloisia virsiä, jotka olivat peräisin useista eri kulttuuritaustoista. Toisessa seurakunnassa luovuttiin ulkoa opettelusta. Lyhyessä ajassa seurakunnassa huomattiin, että koko ilmapiiri oli muuttunut keskustelevammaksi, kokemuksellisemmaksi ja eri sukupolvia yhdistäväksi. Syvemmällä tasolla paikalliset yhteisöt voivat tutkia, onko seurakunnassa rasistisia tai seksistisiä käytäntöjä, joista olisi syytä ”kuolla pois”. Erilaisten vähemmistöjen tuomat lahjat voivat antaa seurakunnalle uuden elämän.
Tällaiset muutosprosessit nousevat kasteen teologiasta. Perusteellinen kasteen teologiaan syventyminen rohkaisee avautumaan uusille mahdollisuuksille. Näitä löytöjä voidaan tehdä niin aikuiskasteelle valmistautuessa kuin kastekeskusteluissa. Erityisen tärkeää on kasteen muistaminen ja kasteeseen palaaminen seurakunnan jumalanpalveluksessa.
”Olen innoissani näistä näköaloista”, sanoo Paul Hoffman, joka vuosikausia johti seurakuntatyötä yhdessä Pohjois-Amerikan maallistuneimmista kaupungeista. ”Uskon, että tällaisella seurakunnalla on merkitystä omassa kaupungissaan ja ympäristössään.”
– Terhi Paananen Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntija Kirkkohallituksessa
Seurakunta on nälkäisten yhteisö Jeesus kehotti seuraajiaan jatkamaan kokoontumista yhteisen aterian merkeissä. ”Tehkää se minunmuistokseni”, hän sanoi viitaten aikaan, jolloin ei enää itse olisi opetuslasten seurassa. Kysymys ei ollut mistä tahansa ateriasta, vaan ateriasta Jeesuksen muistoksi.
Yhteinen ateria ei ollut uusi asia Jeesuksen ajan maailmassa. Juutalaisten elämässä jokaviikkoinen sapattiateria oli tärkeä. Suurten juhlapyhien aikaan, kuten pääsiäisenä, nautittava ateria oli monivaiheinen, ja sen ruuilla oli jokaisella oma erityinen merkityksensä. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa oli myös tapana kokoontua yhteiselle aterialle keskustelemaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä tai vaikka oman ammattikunnan asioista. Tällaisia ateriakokoontumisia syntyi myös pohtimaan erilaisia aatteita. Siksi Paavalin lähetysmatkojen synnyttämät kristittyjen kokoontumiset eivät aluksi herättäneet ihmetystä ympäristössään; niitä pidettiin vain tavallisina aatteellisina nyyttikesteinä.
Varhaiset kristityt pitivät yhteistä ateriaa niin suurena itsestäänselvyytenä, että sitä ei juurikaan kuvata Uudessa testamentissa. Apostolien teot kuittaa tämän aterian, josta myöhemmin tuli messu, kahdella sanalla: leivän murtaminen. Tähän leivän murtamiseen liittyi monta asiaa: kokoontuminen viikon ensimmäisenä päivänä, keskinäinen yhteys, rukous, kiitos, apostolien opetus ja puheita sekä keskustelua (Ap.t. 2:42; 20:7–12; 26:25). Yhteisissä kokoontumisissa myös ilmeisesti laulettiin yhdessä, kuten Paavali ja Silas tekivät jouduttuaan vankilaan Filippissä (Ap.t. 16:25). Yhteiset ateriat eivät aina olleet ongelmattomia. Jo Jerusalemissa aivan seurakunnan alkuvaiheessa oli hämminkiä (Ap.t. 6:1) ja kirjeessä Korintin seurakunnalle Paavali puuttuu väärinkäytöksiin: ”Jakakaa ruoka tasaisesti, ottakaa köyhemmät huomioon, älkää syökö uhrilihaa, välttäkää loukkaamasta toisianne, älkää etsikö omaa etuanne”, hän kehottaa. Nälkäänsä olisi hyvä syödä kotona, koska yhteinen leivän murtaminen on Herran ateria, Kristuksen ruumis. Yhteys Kristuksen ruumiiseen on myös yhteys kokoontuneeseen kristittyjen yhteisöön. Yhteinen ateria ravitsee siis muutenkin kuin fyysisesti. Jo Paavalin aikana yhteisen aterian hengellinen merkitys oli selvä, ja Paavali piti sitä jopa tärkeämpänä kuin fyysistä ateriointia (1. Kor. 10:16–17, 24–25; 11:20–33). Raamatun kertomusten mukaan kristittyjen yhteinen ateria vahvisti uskovien yhteyttä ja lisäsi heidän rohkeuttaan.
Evankeliumeissa syödään usein Jeesus eli sellaisessa kulttuurien polttopisteessä, jossa kokoonnuttiin syömään yhdessä. Yhdessä aterioimiseen liittyi sääntöjä ja syviä merkityksiä. Vihamiehiä ei kutsuttu aterialle vaan vain luotettuja ystäviä. Jos jonkun kanssa oli riitaa, yhteistä ateriaa välteltiin.
Kun varhaiset kristityt kokoontuivat yhteisen aterian merkeissä, he muistelivat Jeesusta ja apostolien opetuksia. Näissä kokoontumisissa kerrotut tarinat koottiin kirjalliseen muotoon, evankeliumeiksi. Koska kokoontumiset olivat ateriapainotteisia, ei ole mikään ihme, että evankeliumeissa on useita kertomuksia aterioista tai syömisestä. Evankeliumeista me luemme, kuinka Jeesus menee fariseuksen kotiin aterialle, kutsuu itse itsensä aterialle Sakkeuksen kotiin, antaa Martan valmistaa aterian Marian istuessa hänen jalkojensa juuressa. Erään aterian aikana nainen pesee hänen jalkansa kyynelillään ja kuivaa hiuksillaan. Jeesus nauttii pääsiäisaterian opetuslasten kanssa sekä syö leipää ja kalaa ylösnousemisen jälkeen
Gennesaretinjärven rannalla. ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan” (Luuk.15:2). Jeesus ruokkii viisituhatta miestä yhdellä kerralla, opettaa taivaallisesta leivästä, puhuu esi-isien nauttimasta mannasta, kertoo vertauksia pidoista ja vastaa kysymyksiin paastosta.
Nälkä oli tuttu varhaisten seurakuntien jäsenille. Apostolien teoissa kuvataan, kuinka kristittyjen yhteisistä varoista jaettiin kaikille heidän tarpeensa mukaan. Toiset saivat silloin vähemmän kuin ennen, toiset todennäköisesti ensimmäisen kerran elämässään riittävästi. Lopulta valittiin seitsemän diakonia huolehtimaan päivittäisestä avustusten jakamisesta (Ap.t. 6:1). Paavalikin viittaa kirjeissään muutaman kerran siihen, että kärsiessään evankeliumin puolesta hänkin on ollut nälkäinen. Nälkä on yksi maailman kärsimyksistä, joita kristitty saattaa kohdata: ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?” (Room. 8:35).
Kolehti ja ehtoollinen Varhaisten kristittyjen yhteiseen kokoontumiseen jokainen toi mukanaan vähän leipää ja vähän viiniä. Ennen ehtoollisen viettoa koottiin kaikkien tuoma leipä yhteen koriin ja kaikkien tuoma viini kaadettiin yhteen ruukkuun. Rikkaat toivat hyvää leipää ja hyvää viiniä, köyhät toivat huonompaa leipää ja halpaa viiniä. Kaikki leivät kuitenkin laitettiin samaan koriin ja kaikki viini kaadettiin samaan ruukkuun. Leivästä ja viinistä tuli seurakunnan yhteistä. Rukouksen jälkeen leipää ja viiniä jaettiin niille, jotka olivat paikalla. Se, mikä leivästä ja viinistä jäi yli, vietiin köyhille.
Samalla tavalla kuin ehtoollinen koottiin seurakunnan jäsenten tuomista tarvikkeista, nykyään sunnuntaisin messussa kootaan kolehti. Meidän aikanamme on helpompi koota rahaa kuin elintarvikkeita. Ei ole sattumaa, että kolehti kerätään juuri samaan aikaan kuin ehtoollinen katetaan kirkon alttarille. Sillä, mitä kokoontunut seurakunta antaa, autetaan köyhiä ja avuntarpeessa olevia. Kun me lahjoitamme rahaa kolehtiin ja se tuodaan alttarille ja sen puolesta rukoillaan, se lakkaa olemasta minun ja siitä tulee seurakunnan yhteistä rahaa, jolla autetaan monia. Nälkäiset auttavat näin toisia nälkäisiä.
Mitä me voisimme tehdä? On mahdollista, että kaikilla syömiseen ja ateriaan viittaavilla kertomuksilla puhutaan seurakunnan leivän murtamisesta, ehtoollisesta. Siihen nähden miten paljon Uudessa testamentissa puhutaan seurakunnan kokoontumisista, leivän murtamisesta ja yhteisistä aterioista, me puhumme yhdessä syömisestä todella vähän. On aiheellista kysyä, ovatko kokoontumisemme erkaantuneet liian kauas varhaisten kristittyjen aterioista. Mitä voisimme tehdä, saarnata ja veisata, jotta hengellinen ja fyysinen nälkämme saisi täyttymyksen?
Artikkeli on julkaistu vuoden 2018 Yhteisvastuukeräyksen verkkosivuilla.
Terhi Paananen Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana Kirkkohallituksessa
Yhteisöllistä kieltä etsimässä Jumalanpalveluksessa käytetyn kielen kankeudesta ja ulkopuolisuuden kokemuksesta valitetaan usein. Voisiko inklusiivinen puhetapa olla yksi vastaus?
Elokuun 2013 alkupäivinä helteiseen Keski-Saksaan Würzburgin kaupunkiin kokoontui 250 liturgiasta ja jumalanpalveluksesta kiinnostunutta kirkkojen ja oppilaitosten edustajaa. Societas Liturgican konferenssin osallistujat tulivat viideltä mantereelta ja edustivat lukuisia eri kirkkoja ja traditioita.
Konferenssiviikon teemana oli jumalanpalveluksen ja liturgian uudistaminen, joka näyttää olevan ajankohtainen kysymys kaikkialla. Viikon aikana vuorollaan valokeilassa olivat mm. uudistamisen teologiset periaatteet, kieli, kirkkotila, rukoukset ja musiikki.
Inklusiivinen kieli Jumalanpalveluskielen uudistamisen tarve toistui seminaarissa. Puhuttiin elekielestä, rukousten kielestä ja kielen muuttumisesta. Usein kuulin myös sanat: inklusiivinen kieli. On havaittu, että kielellä on voima luoda yhteisöllisyyttä tai sulkea ihmisiä yhteisön ulkopuolelle. Sen vuoksi moni kirkko eri puolilla maailmaa on muokannut jumalanpalveluksen kieltä inklusiiviseen suuntaan.
Inklusiiviseksi kieleksi kutsutaan sellaisia sanavalintoja tai sellaista puhetapaa, joka luo yhteyttä eikä rajaa ihmisiä ulkopuolelle esimerkiksi sukupuolen, vammaisuuden, ihonvärin, kansallisuuden tai iän perusteella. Suomessa inklusiivisesta kielestä ei ole juurikaan keskusteltu, koska suomen kieli on sukupuolineutraalia: substantiivit eivät ole maskuliinista tai feminiinistä sukua. Siinä mielessä olemme onnekkaita. Kuitenkin kirkossamme huudetaan voimakkaamman yhteisöllisyyden perään. Voisiko uudenlainen puhetapa auttaa sen rakentamisessa? Käytämmekö vahingossa, huomaamattamme ulos sulkevia tapoja viestiä?
Rakastavaa puhetta Näitä miettiessäni sain konferenssin viimeisenä päivänä käteeni pienen kirjasen: A Guide to Inclusive Language. Sen kirjoittaja Santhosh S. Kumar, Bangaloren teologisen seminaarin liturgiikan professori myös esitelmöi konferenssissa. Intiassa, kuten monessa muussakin maassa, naiset, eri kastiset ja eri kansallisuuksia edustavat olivat kokeneet, ettei heitä huomioitu tasavertaisina seurakunnan jäseninä. Professori Kumarin kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita siihen, miten puhetapaa muutetaan enemmän yhteisöllisyyttä luovaksi.
Inklusiivinen kieli pohjaa siihen kristillisen uskon perusajatukseen, että Jumala on rakkaus. Jumalan rakkaus haastaa seurakunnat ja työntekijät ilmaisemaan itseään sellaisella tavalla, että jokainen ihminen voi kokea olevansa Jumalalle arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jumala ei halua sulkea ketään ulkopuolelle. Seurakunnassa kaiken puheen pitäisi olla rakastavaa puhetta, joka sulkee ihmisiä sisäänsä ja liittää ihmiset ”meihin”. Erityisen tärkeää tämä on jumalanpalveluselämässä, mihin ihmiset tulevat kuulemaan Jumalan ääntä. ”Inklusiivinen kieli ei siis ole vain poliittisesti korrektia, vaan kertoo uskon sisällöstä ja kirkon arvoista”, kirjoittaa professori Kumar.
Inklusiivisuus on paljon enemmän kuin vain sukupuoliroolittuneiden ilmaisujen korvaamista sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla. Siihen kuuluu yksilöiden tai ihmisryhmien leimaamisen, väheksymisen, tai mitätöimisen välttäminen.
Sanavalinnat kantavat merkityksiä Huomaamattamme saatamme tiedostamattomilla, huonoilla sanavalinnoilla tuottaa seurakuntalaisille ulkopuolisuuden kokemuksen. On opittava herkäksi huomaamaan, milloin sanavalinnat voivat satuttaa ihmistä sukupuolen, etnisen alkuperän, kansallisuuden, ihonvärin, vammaisuuden tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella.
Vaikka suomen kieli onkin sukupuolineutraali, kutsutaan Jumalaa useimmiten isäksi. Inklusiivisuutta voi lisätä jo kehittämällä vaihtelua rukousten puhutteluun. Oppia voisi ottaa vaikka Psalmeista. Niissä Jumalaa kutsutaan Auttajaksi, Linnaksi, Turvapaikaksi ja Paimeneksi. Nämä nimitykset eivät ole sukupuolisidonnaisia.
Entä kuinka puhumme toisistamme? Henkilöstä, jolla on jokin vamma, tulee helposti pyörätuolimies, sokea nainen tai kuuro vanhus. Kaikki he ovat paljon muutakin kuin tuon vamman kantajia. Ulossulkevaa on, kun ihminen leimataan häntä koskevan ominaisuuden perusteella. On opittava toimimaan toisin.
Älä siis sano vanhus, jos voit kutsua häntä nimeltä.
Älä puhu ihmisestä hänen etnisen taustansa mukaan, älä nimitä häntä ihonvärin, kansallisuuden tai äidinkielen mukaan, jos voit kuvata häntä neutraalilla tavalla. Älä kutsu ihmistä hänen näkyvän tai ilmeisen rajoituksensa mukaan.
Katso häntä silmiin ja huomaa hänet ihmisenä, ainutlaatuisena yksilönä. Ja muista, että Jumala rakastaa häntä juuri sellaisena.
Rohkeasti epämukavuusalueelle Kieleen ja puheeseen liittyvien tapojen muuttaminen on haastavaa. Kieli on jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia ja puhetavan muuttamiseen liittyy vastarintaa. Siitä huolimatta, kirkossa ja yhteiskunnassa, kieli ei ole vain väline, jolla ilmaisemme itseämme, vaan se on silta toisten ihmisten luo.
Henkilökohtaista viestintää muuttaessa joutuu menemään omalle epämukavuusalueelle. Niin on tehtävä, koska niin välitämme Jumalan rakkautta eteenpäin.
Artikkeli on julkaistu Kirkonkello-verkkolehdessä 22.08.2013. Terhi Paananen Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana Kirkkohallituksessa