Sata vuotta uskonnonvapautta

Kuluvana vuonna Suomessa on muistettu sata vuotta täyttävää uskonnonvapautta. Itsenäinen Suomen valtio oli nuori ja irrottautunut muutamaa vuotta aiemmin Venäjän imperiumista. Itsenäisyysaatteessa luterilaisesta uskosta oli tullut yksi merkittävä suomalaisuuden tunnusmerkki suhteessa venäläisyyteen ja siihen liitettyyn ortodoksisuuteen.

Vuonna 1923 voimaan astunut uskonnonvapauslaki mursi luterilaisuuden aseman suomalaisen yhteiskunnan oletusasetuksena. Laki turvasi muillekin uskonnollisille yhteisöille oikeuden toimia Suomessa. Kansalaisille se taas turvasi vapauden kuulua vakaumuksensa mukaiseen uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta mihinkään niistä. Pian lain voimaantulon jälkeen rekisteröityjen uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvoi merkittävästi. Pinnan alla vallinnut moninaisuus tuli näkyväksi ja Suomen uskonnollisella kartalla alkoi muutos, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Uskonto julkisessa tilassa

Edelleen lähes 65 prosenttia Suomessa asuvista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kulttuurinen ja uskonnollinen moninaisuus lisääntyy kuitenkin jatkuvasti. Kehitys haastaa luterilaisen valtakulttuurin perinteen myös suhteessa totuttuihin tapoihin ja arvoihin.

Uskontojen moninaisuus näkyy myös katukuvassa ja koulujen käytävillä. Islam on noussut ortodoksisuuden ja helluntailaisuuden rinnalle – ja ohikin – Suomen suurimmaksi vähemmistöuskonnoksi. Suhtautuminen muutokseen ei ole ollut yksinomaan rakentava. Suhtautuminen islamiin on globaalistikin tarkasteltuna Suomessa poikkeuksellisen kielteistä, kuten Teemu Pauha lokakuun alussa ilmestyneessä Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa kirjoittaa. Samaan aikaan yhteiskunnassamme on vahvistunut käsitys uskonnon kuulumisesta yksityisyyden piiriin.

Nukkuva jättiläinen

Ajatus uskonnottomasta julkisesta tilasta on maailmanlaajalla mittakaavalla tarkasteltuna poikkeus.  Uskonto on valtaosalle maailman ihmisistä merkittävä osa omaa ja oman yhteisön elämää. Esimerkiksi suurimmassa osassa Afrikan valtioita yli 80 prosenttia väestöstä pitää uskontoa merkittävänä osana elämäänsä. Etiopiassa luku on jopa 98 prosenttia.

Oma usko ja muiden kanssa jaettu uskonto yhdessä vaikuttavat ihmisen maailmankuvaan, käsitykseen ihmisarvosta tai vastuullisuudesta suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja koko elonkirjoon. Se, mitä uskontojen piirissä opetetaan ja miten niiden piirissä eletään, heijastuu kulttuuriin ja koko yhteiskuntaan.

Ei siis ihme, että uskontoa on kutsuttu kehityksen nukkuvaksi jättiläiseksi. Jättiläiseksi, sillä uskonto säätelee tai vaikuttaa yksilön ja yhteisön elämään laajasti. Nukkuvaksi, sillä uskonnolliset yhteisöt eivät aina ymmärrä tai halua ymmärtää, minkälaiset kehityksen avaimet niillä on käsissään.

Joillekin yhteisöille tämä on tietoinen valinta, sillä ne katsovat, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttuminen vie huomion pois siitä tärkeimmästä, itse uskonnosta. Monille uskonnollisille yhteisöille esimerkiksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan eteen tehtävä työ nousee kuitenkin suoraan uskonnon perussanomasta. Molempia asenteita löytyy kaikkien suurten maailmanuskontojen piiristä.

Uskonto kuuluu julkiseen tilaan

Kysymys siitä saako kirkko osallistua julkiseen, erityisesti poliittiseen, keskusteluun on tuttua Suomessakin.

On tärkeää ymmärtää, että kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun omasta uskostaan ja arvopohjastaan käsin. Yhteiskunnallinen keskustelu on useimmiten myös poliittista keskustelua. Se, että kirkko sattuu edustamaan samoja arvoja jonkun poliittisen toimijan kanssa, ei tarkoita sitä, että kirkon pitäisi vaieta kyseisestä asiasta. Toisaalta se, että joku poliittista puolueista sattuu olemaan kirkon kanssa samoilla linjoilla joissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ei tee kirkosta kyseisen puolueen kannattajaa.

Moninaistuvassa Suomessa evankelis-luterilainen kirkko joutuu yhä useammin ottamaan huomioon muutkin kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Uskontojen yhteistyö Suomessa on jo vakiintunutta. Sitä on merkittävällä tavalla rakentanut vuonna 2011 perustettu USKOT-foorumi, joka edustaa tällä hetkellä kaikkia maassamme vaikuttavia uskontoja.

Haavoittuva uskonnonvapaus

Uskonnon merkityksellisyys ja vaikutus yhteiskunnassa ei aina kulje käsi kädessä uskonnonvapauden kanssa. Suurimmassa osassa maailman maita uskonnonvapaus ei toteudu. Uskonnon- ja omantunnonvapautta rajoitetaan monin tavoin. Yhdellä uskonnolla voi olla dominoiva asema, yksilöllä ei tosiallisesti ole mahdollisuutta valita mitä uskontoa tunnustaa tai uskonnollisten yhteisöjen toimintaa rajoitetaan merkittävästi.

Uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutuminen on tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaa. Monissa maissa se tukee myös kansalaisten yhdenvertaista mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Meillä ja muualla uskonnonvapauden toteutuminen vahvistaa yhteiskuntarauhaa ja aitoa moninaisuutta. Uskontolukutaidon pitäisi kuulua keskeisiin kansalaistaitoihin Suomessakin.

Uskonnonvapauden turvaaminen on siis tärkeää myös demokratian ylläpitämisen ja vahvistamisen vuoksi. Siksi työn on tärkeää jatkua juhlavuoden jälkeenkin sekä omassa kirkossamme, yhdessä muiden Suomessa vaikuttavien kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa että laajemminkin uskonnonvapauden edistämiseksi maailmassa.

Kirjoittaja:

Kaisamari Hintikka

Espoon hiippakunnan piispa, TT