Kahden joulun maa: Valko-Venäjän kriisillä on uskonnolliset juonteensa

Valko-Venäjän kriisi heijastuu myös alueen uskontoihin, jotka ilmentävät maan historiassa vaihdellutta asemaa itäisen ja läntisen kulttuuripiirin rajalla. Ortodoksisuus on Valko-Venäjän valtauskonto, mutta roomalaiskatolinen kirkko on myös vahva.

Valko-Venäjä idän ja lännen välissä

Valko-Venäjä on ollut pitkään maa, jota ei ole. Ei ainakaan yleisessä tietoisuudessa. Sitten maa nousi kertaheitolla yleiseen tietoisuuteen kesällä 2020. Tuolloin vuodesta 1994 hallinnut Aljaksandr Lukašenka julistettiin jälleen presidentinvaalien voittajaksi.

Vaalien tulosta pidettiin yleisesti vääristeltynä. Seurauksena oli laajoja mielenosoituksia ja länsimaiden pakotteita.

Kirkot eivät suinkaan ole jääneet kiistassa sivuun. Tähän vaikuttaa sekin, että maan uskonnollisessa tilanteessa heijastuu Valko-Venäjän asema idän ja lännen välillä. Valtauskonto on ortodoksisuus, johon identifioituu kolme neljästä valkovenäläisestä. Arviolta 10–15 prosenttia väestöstä on roomalaiskatolisia.

Valko-Venäjän sijainti idän ja lännen välillä konkretisoituu siinä, että maassa joulua vietetään kahdesti. Sekä katolisen että ortodoksisen tradition mukaiset joulupäivät ovat kansallisia vapaapäiviä. Lukašenka toivottaa virkansa puolesta hyvää joulua molempina päivinä.

Lukašenka itse on sanonut olevansa ortodoksinen ateisti, joka arvostaa kristinuskon kulttuurista merkitystä. Hän kuitenkin saattaa puhua Jumalasta tavalla, joka ei vaikuta ateistiselta. Lukašenka esiintyy toisinaan ortodoksikirkoissa. Hän ei tee ristinmerkkiä, mutta pitää kättä sydämellään kunnioituksen osoituksena.

Pienuskonnoista juutalaiset ovat historiallisesti merkittävin

Valko-Venäjän pienuskontoihin kuuluvat eri protestanttiset kirkkokunnat pieni luterilainen kirkko mukaan lukien sekä muslimit ja juutalaiset.

Ennen toista maailmansotaa juutalaisuus leimasi aluetta vahvasti, ja muun väestö taholta juutalaisiin kohdistui epäluuloja ja pogromeita. Valko-Venäjältä on kotoisin muun muassa Vitebskissä syntynyt taiteilija Moiše Segal, joka tunnetaan paremmin nimellä Marc Chagall.

Nykyisen Valko-Venäjän suhde maan pieneen juutalaisvähemmistöön on erikoinen. Yhtäältä juutalaisia muistetaan natsien uhreina, toisaalta vanha juutalaisvastaisuus puskee välillä läpi.

Juutalaisvastaiset asenteet nousivat esiin muun muassa lokakuussa 2021 minskiläisessä kerrostalossa käydyn tulitaistelun jälkeen. Kahakassa menehtyi KGB:n (Valko-Venäjän turvallisuuspoliisi käyttää edelleen tätä nimeä) poliisi Dmitri Fedosjuk sekä oppositiomielinen Andrei Zeltser.

Kun selvisi, että Zeltser on juutalainen, valtiollisella TV-kanavalla toimittaja irvi tätä puhuen traditionaalisella juutalaisaksentilla. Historian varjot ovat pitkiä.

Ortodokseista uniaateiksi ja takaisin

Ortodoksinen uskonto levisi nykyisen Valko-Venäjän alueelle keskiajalla. Brestin unionissa 1596 kirkko muuttui niin sanotuksi uniaattikirkoksi. Ulkoisesti se säilytti itäisen perinteen mukaisen luonteensa, mutta mukautui opillisesti paavin ja katolisen kirkon yhteyteen.

Uniaattikirkon syntyminen liittyi Puolan vaikutuksen vahvistumiseen. Kun Valko-Venäjän alue joutui 1700-luvun kuluessa Venäjän haltuun, alkoi uniaattikirkon siirtäminen takaisin ortodoksiseen kirkkoon. Lopullisesti Brestin unioni purettiin Polatskin kokouksessa 1839.

Valko-Venäjän ortodoksikirkosta muodostettiin suoraan Moskovan alainen eksarkaatti. Tämä tilanne vallitsee yhä ja sitoo Valko-Venäjän voimakkaasti Moskovaan. Valko-Venäjän ortodoksikirkon pysyminen Moskovan patriarkaatin yhteydessä on myös osa Kremlin (kirkko)politiikkaa.

Mitään suhteiden löystymistä ei ole näköpiirissä varsinkaan sen jälkeen, kun Ukrainan ortodoksikirkko päätti siirtyä Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Kehityksen ei haluta toistuvan Valko-Venäjällä. Ei sellaisesta tosin ole ollut merkkiäkään.

Moskovan ote kirkosta toimii tällä hetkellä myös Lukašenkan eduksi. Kun eksarkki Pavel osoitti sympatiaa mielenosoittajille kesällä 2020, hänet siirrettiin nopeasti syrjään. Uudeksi eksarkiksi nostettiin Venjam, joka on esiintynyt Lukašenkan rinnalla tätä kyseenalaistamatta.

Vatikaani myöntyi Valko-Venäjän edessä

Roomalaiskatolisen kirkon ytimen muodostaa maan puolalaisvähemmistö, mutta ei rajoitu siihen. Läntisellä Valko-Venäjällä kieli-identiteetti on häilyvä ja epäselvä. Lisäksi roomalaiskatolinen kirkko käyttää silmiinpistävän paljon valkovenäjää verrattuna venäjän kieltä suosivaan ortodoksikirkkoon.

Valko-Venäjän roomalaiskatolisuus ei siis samastu puolalaisuuteen, mutta toisinaan tällainen kytkentä tehdään. Tämä tuli esiin Valko-Venäjän roomalaiskatolisten johtajan, arkkipiispa Tadeusz Kondrusiewiczin tapauksessa.

Kondrusiewicz oli yksityisvierailulla Puolassa, kun häneltä estettiin paluu maahan elokuun lopussa 2020. Äidinkieleltään puolalainen arkkipiispa on syntyperäinen Valko-Venäjän kansalainen. Hän oli puhunut mielenosoittajien puolesta, ja Valko-Venäjän hallinto selitti arkkipiispan Puolan-vierailun vehkeilyksi itseään vastaan.

Vatikaanin ja Valko-Venäjän neuvotteluissa päädyttiin ratkaisuun, jossa Kondrusiewicz päästettiin takaisin maahan, mutta erosi virastaan. Uusi apostolinen nuntius (eli Vatikaanin suurlähettiläs) Ante Jozić puolestaan esitti valtuuskirjansa Lukašenkalle marraskuussa 2020.

Jozićin menettely herättää sikäli huomiota, että marraskuussa 2020 Valko-Venäjälle saapunut Ranskan suurlähettiläs Nicolas de Lacoste kieltäytyi esittämästä valtuuskirjaa Lukašenkalle vedoten siihen, ettei EU tunnusta Lukašenkan asemaa presidenttinä. Vatikaani siis tunnusti ja vaa’assa epäilemättä painoivat kirkon toimintaedellytykset. Ranskan suurlähettiläs karkotettiin maasta lokakuussa 2021.

Uskonnollisia jännitteitä

Toisen maailmansodan muistot ovat Valko-Venäjällä voimakkaita, ja niitä myös pidetään tietoisesti yllä. Toistuvan narratiivin mukaan lännestä on edelleen tulossa lähinnä natseja. Länsisuunta lienee ainoa syy, miksi roomalaiskatoliset toisinaan assosioidaan natseihin.

Natseihin on viime aikoina yhdistetty myös Suuri Jumala -laulu, jossa rukoillaan Valko-Venäjän puolesta. Laulua ehdotettiin tuloksetta maan kansallislauluksikin 1990-luvulla, mutta sitä on laulettu usein erityisesti katolisessa kirkossa. Kun protestien yhteydessä siitä tuli erittäin suosittu, viranomaiset ovat alkaneet suhtautua siihen kielteisesti – kyse on natsismista, koska sanat on laadittu natsimiehityksen aikana.

Tämän vuoden syksyllä Minskin kaupungin lehti julkaisi kuvan, jossa roomalaiskatolinen pappi väänsi kaulassaan olevan ristin hakaristiksi. Asiasta nousi sellainen kohu, että lopulta ulkoministeri Uladzimir Makiej päätyi vakuuttelemaan Vatikaanin valtiosuhteista vastaavalle arkkipiispa Paul Richard Gallagherille, ettei lehden pilakuva ilmennä valtion kantaa.

Historiallisesti roomalaiskatolisten assosioiminen natseihin on varsin erikoista. Toisen maailmansodan aikana nykyisen Valko-Venäjän läntisillä alueilla toimi niin sanottu Puolan kotiarmeija, joka taisteli sekä natseja että neuvostopartisaaneja vastaan. Kotiarmeijan joukoissa toimi myös katolisia pappeja.

Valko-Venäjän historiakuva rakentuu voimakkaasti neuvostohistorialle, jossa partisaanien taistelu natseja vastaan on kohotettu yli kaiken. Kotiarmeija unohtuu natsien vastaisen taistelun kiusallisena kilpailijana. Neuvostohistoria heijastuu jopa Hollywoodin elokuviin. Vuonna 2008 julkaistu tositarinaan perustuva Uhma kertoo juutalaisten ja partisaanien yhteisestä taistelusta natseja vastaan, mutta puolalaisiin ei viitata sanallakaan.

Lukašenka on saanut otteen kirkoista

Kesällä 2020 alkaneen kriisin uskonnolliset jännitteet liittyvät Valko-Venäjän kansallisiin ja kulttuurisiin ominaispiirteisiin idän ja lännen vaikutteiden kentässä. Niitä puolestaan on mahdotonta ymmärtää tuntematta maan historiaa.

Maan ortodoksikirkon samalla kertaa vahva mutta Moskovalle ehdottoman alisteinen asema selittyy vain sen kautta, että kirkon ortodoksisuus haluttiin varmistaa sen oltua yli 200 vuotta uniaattikirkkona. Yhä tänä päivänä Kreml pitää Valko-Venäjän ortodokseja kontrollissaan torjuakseen valkovenäläisten lipumisen länteen. Eksarkki vaihdettiin mielenosoitusten alettua pikaisesti kuuliaisempaan.

Myös Roomalaiskatolinen kirkko ja Vatikaani ovat taipuneet Valko-Venäjän valtion edessä. Oppositiohenkinen arkkipiispa Kondrusiewicz siirrettiin syrjään, ja apostolinen nuntius käytännössä tunnusti Lukašenkan presidenttiyden. Turvallisuuselimet ovat huolehtineet, että sekä ortodoksisesta että katolisesta kirkosta on puhdistettu valtion johdolle kiusallisia toimijoita.

Marraskuussa 2021 Puolan vastaiselle rajalle keskittyneet siirtolaiset saivat tukea maan kristityiltä. Eksarkki vetosi Vanhaan testamenttiin ja kehotti tukemaan siirtolaisia. Katolisen Caritas-avustusjärjestön kanssa yhteistyössä toimi myös maan pieni luterilainen kirkko siirtolaisten avuksi. Näin kirkot epäilemättä toteuttivat kristillistä tehtäväänsä, mutta välittivät samalla maan hallinnon toivomaa kuvaa tilanteesta: valkovenäläiset auttavat pakolaisia samalla, kun EU torjuu heidät kylmästi.

Joulukuun alussa 2021 tuomittiin katolinen viiden lapsen äiti Volha Zalatar neljän vuoden vankeuteen ekstremismistä ja julkisen järjestyksen rikkomisesta. Kristittyjen ryhmä vetosi Zalatarin puolesta maan katolisiin piispoihin ja Vatikaanin nuntiukseen. Piispojen tiedottaja Juri Sanko ilmoitti, etteivät piispat ota julkisuudessa kantaa pidätettyjen katolisten puolesta, jotta tilanne ei huononisi.

Lukašenka näyttää saaneen otteen maan kirkoista.

Lähteet:

Artikkeli perustuu mediaseurantaan ja kirjoihin Tuntematon Valko-Venäjä (Toim. Arto Luukkanen. Helsinki: Edita 2009) ja Bogdan Musial, Sowjetische Partisanen 1941–1944: Mythos und Wirklichkeit (Paderborn: Schöningh 2009).

Kirjoittaja:

Niko Huttunen

Tutkija; dosentti, Helsingin yliopisto