Taustaa

Valtakunnallinen Ensitietoverkosto järjesti maaliskuussa 2025 Ensitieto-webinaarin ” Että joku olisi kertonut, että se ei ole maailmanloppu.” Toivo ensitiedon hetkissä. Tilaisuudessa alustavat palliatiivisen hoidon asiantuntija, terapeutti Marjaana Väänänen ja kokemuspuhujat Minna-Maarit Kedonoja, Oona Konttinen ja Selinä Nera.

Olen ollut Kirkkohallituksen edustajana tässä verkostossa pian yhdeksän vuoden ajan. Verkosto on saanut aikaan sen, että aikanaan irlantilainen suositus ensitiedosta käännettiin suomeksi. Viimeisin ja merkittävin vaikuttamistoiminnankin tulos oli, kun Lääkäriseura Duedecim laati Ensitiedosta hyvä käytäntö -suosituksen keväällä 2024. Suosituksen konsensuspaneeliin osallistui kolme ensitietoverkoston jäsentä. Valtakunnallinen Ensitietoverkosto oli myös asiantuntijaraatina kokonaisuuden muotoutumisessa mm. Se vastasi pyydettyihin lausuntoihin ja työskenteli keskinäisissä kokouksissaan teeman äärellä.

Valtakunnallinen Ensitietoverkosto on levittänyt tietoa konsensussuosituksesta järjestämällä aiheeseen perehdyttäviä koulutuksia tahoillaan ja valtakunnallisesti. Ensimmäinen koulutus ensitiedon antamisesta valtakunnallisesti oli keväällä 2024, toinen oli alussa jo mainittu webinaari. Koulutusten kohderyhmänä ovat olleet hoitotyön ammattilaiset eli ensitiedon antajat, ihmiset ja perheet, joita ensitieto koskettaa sekä muut ammattilaiset, kuten kirkossa työskentelevät vammaistyöntekijät.

Mistä on kysymys?

Ensitiedosta on kysymys silloin, kun vanhemmille ja lähiomaisille kerrotaan ensimmäisen kerran sikiön tai lapsen sairaudesta tai vammaisuudesta. Ensitietoa on myös se, kun sairaudesta tai vammasta kerrotaan asianomaiselle lapselle tai nuorelle itselleen ensimmäisen kerran.

Seurakunnan työntekijät ovat usein tavalla tai toisella ensitiedon tilanteissa mukana: pappi saapuu kastekotiin ja kuulee tuoreeltaan annetusta ensitiedosta. Päiväkerhon ohjaaja tapaa perheen ja kuulee lapsen vammasta tai pitkäaikaissairaudesta annetusta ensitiedosta. Kun kehitysvammainen henkilö aloittaa rippikoulun tai pieni kehitysvammainen lapsi osallistuu muskariin, vammaistyön papille, diakonille ja nuorisontyönohjaajalle kerrotaan yleensä heti alkuun – aikanaan kerrotusta ensitiedosta.

Kehitysvammaistyön papit näkevät työssään, kuinka aikanaan annettu ensitieto heijastelee koko perheen elämään. Jos ensitiedon antamisen hetkissä ja alkuvaiheissa on ollut hitunenkin toivoa, voi perheen elämästä kerrottu olla kovinkin valoisaa. Jos tiettyä toivottomuutta on ollut läsnä, se heijastelee diakoniatyöntekijöiden työhön. Diakonian kentällä kohdataan usein heitä, joille toivoa ei ole annettu.

Miksi kirkon työntekijöiden on tärkeää ymmärtää ilmiötä ja miettiä säännöllisesti työntekijöinä omia vammaiskäsityksiään?

Ensitiedolla on valtava voima toivon ja toivottomuuden suuntaajana. Maaliskuisessa webinaarissamme Ensitiedon aihetta alusti palliatiivisen hoidon asiantuntija, terapeutti Marjaana Väänänen. Seuraavassa tiivistän hänen näkökulmiaan kirkon työn tueksi. 

Synnynnäinen vammaisuus voidaan nähdä lähtökohtaisesti neutraalina asiana. Mutta usein sitä sävyttää voimakkaat yhteiskunnan kielteiset asenteet ja ennakkoluulot vammaisuutta kohtaan. Nämä ennakkoluulot ovat todennäköisesti olleet jo läsnä myös niissä vastaanottohuoneessa, joissa ensitietoa lapsen vammaisuudesta on välitetty vammaisen lapsen ja vanhempien sekä koko perheen suuntaan.

Jokaisen kirkon työntekijän on syytä miettiä omaa vammaiskäsitystään ja tehdä työtään siten, että se on kaikilta osin saavutettavaa. Esimerkiksi kirkon työntekijän kanssa käydyt keskustelut luovat näkökulman ja katselutavan vammaisen lapsen elämään. Elämä ensitiedon saamisen alkuvaiheissa on hyvin herkkää ja haurasta. Kokemus siitä, että ihminen nähdään ihmisenä ja arvokkaana sinänsä on vammaiselle itselleen voimakkaan tärkeä, kuten myös hänen perheelleen. Yksittäisellä kohtaamisella voi olla valtavan suuri arvo ja voima.

Marjaana Väänänen korosti puheenvuorossaan, kuinka on eri asia puhua sairaudesta, josta tyypillisesti lääketieteen keinoin pyritään eroon, ja kuinka vammaisuus ei ole tällainen asia. Vammaisuus voi olla ihmisen synnynnäinen ominaisuus, joka tulee nähdä ja ymmärtää yksilöllisesti osana ihmistä. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten ensitiedon hetkissä ja kontekstissa vammaisuudesta puhutaan. Se tapa, jolla ammattilainen puhuu vammaisuudesta, on vallankäyttöä, jolla voi olla suora vaikutus vanhempien tekemiin ratkaisuihin esimerkiksi sikiöseulonnoissa ilmenneisiin niin sanottuihin sikiön poikkeavuuksien. Eli ammattilainen luo omalla toiminnallaan ja vuorovaikutuksellaan pohjaa lapsen vammaisuuteen suhtautumiseen paitsi ensitiedon hetkissä, myös paljon laajemmin, myös yhteiskunnallisella tasolla. Voivotteleva, kauhisteleva tai pahoitteleva nihkeä suhtautuminen vammaisuuteen on asia, jota pitää ilman muuta välttää.  Tämän kaltainen tapa antaa ensitietoa vahvistaa vammaisuuteen ja toimintarajoitteen liitettyjä kielteisiä asenteita ja ennakkoluuloja.

Ajatus kuulostaa itsestään selvältä, mutta valitettavasti voivottelijoihin voi yhä törmätä. Jo ilmeisiin ja olemuskieliseen viestintään on syytä kiinnittää huomiota. Pahoitteleva ilme kasvoilla voi helposti jumiutua sikiötutkimusyksikön sairaanhoitajan kasvoihin. Tätä pahoittelevaa katsetta tulee jokaisen kirkon työntekijän välttää kohdatessaan vammaisia ihmisiä.

Toivon kokemus syntyy ja rakentuu vahvimmin silloin, kun ammattilainen tekee omassa vuorovaikutuksessaan ja toiminnassaan vilpittömästi näkyvästi sen, että vammainen lapsi on tärkeä, merkityksellinen ja arvokas. Väänäsestä on tärkeää, että ammattilainen miettii omaa käsitystään hyvästä elämästä ja siitä, miten suhtautuu vammaisuuteen omien käsityksensä kautta ja reflektoi vammaisuuteen liittyviä ajatuksiaan. On erittäin tärkeä keskittyä siihen, että puhutaan ennen kaikkea lapsista eikä diagnoosista. Lapsesta pitää puhua aina hänen omalla nimellään. Diagnoosin takaa löytyy kokonainen lapsi, joka ansaitsee tulla nähdyksi omana itsenään.

Kirkon työssä kohdataan ensitiedon saaneita hyvinkin laajasti

Oman vammaiskäsityksen pohdinta on teema, johon kehotan usein kirkon ammattilaisia miettimään heitä kouluttaessani. On tärkeää ymmärtää myös vammaisten ihmisten sisäistämä sorto. Mielestäni sen alkujuuret ovat paikannettavissa juuri ensitiedon saamisen jälkeisiin herkkiin hetkiin. Kun alunalkaenkin on saanut viestin oman ominaisuuden epätoivottavuudesta, on helppoa lähteä ajattelemaan omaa vammaisuuttaan kielteisesti. Sisäistetty sorto tarkoittaa sitä, kun syrjityt ihmiset alkavat hyväksyä sen, ettei heidän elämänsä kuulukaan järjestyä kuten muiden. Henkilökohtaisella tasolla syrjitty henkilö mukauttaa omaa toimintaansa sellaiseksi, ettei se haasta syrjintää.

On varmasti itsestään selvää, mutta silti ei voi korostaa liikaa, että kirkon työntekijän ei tule koskaan olettaa tai etenkään kauhistella millään lailla vallitsevaa tilannetta. Väänenkin toteaa, että älä koskaan oleta vammaisen lapsen tai vammaisen lapsen vanhemmuuden olevan automaattisesti jotenkin tietynlaista, vaan pysähdy aina yksilöllisen kokemuksen äärelle. Jos haluat olettaa automaattisesti, niin toivon näkökulmasta on todellisempaa olettaa, että vanhemmille vammaisen lapsen vanhemmuus on arvokasta ja onnellista riippumatta lapsen diagnoosista. Nämä vanhemmat ja lapsi haluavat tulla nähdyksi ja tunnustetuksi tasavertaisena suhteessa toisiin.

On tärkeää tehdä näkyväksi kaikki hyvä, ihana ja kaunis, jota juuri tähän lapseen ja hänen vanhempiinsa ja heidän perheensä liittyy. Väänänen painottaa, kuinka jokaisella yksilöllä ja perheellä on voimavaroja, mutta niiden näkyväksi tekeminen vaatii niiden äärelle tietoisesti pysähtymistä oikeanlaisiin kysymyksiin. On tärkeää ylläpitää perheen ja vanhempien hyvinvointia ja esimerkiksi kysyä, mistä juuri tämä lapsi iloitsee, mikä tekee juuri teistä esimerkiksi tämän lapsen parhaat vanhemmat?

Marjaana Väänänen painottaa, kuinka pahoittelu on ammattilaiselle eettisesti hyvin arveluttavaa ja latautunutta. Se pohjimmiltaan signaloi nimenomaan vammaisuuteen liittyviin asenteisiin. Eli siihen, että vammaisuus olisi jollakin tavalla epätoivottu asia. Vanhemmille osoitettu hyvääkin tarkoittava lohdutus voi pahoittelun kautta loukata vammaisen lapsen ihmisarvoa, ja se tuskin herättää minkäänlaista toivoa. Toivottomuus ei liity lapsen vammaisuuteen vaan ammattilaisten ja ympäröivän maailman kielteisen suhtautumiseen vammaisuuteen.

”Eli jos tekee mieli pahoitella, niin reflektoi hyvin vahvasti ensiksi, että mitä sinä olet pahoittelemassa ja miksi teet niin? Onko vammaisuus asia, jonka koet tarpeelliseksi pahoitella? Jos on, mistä syystä? ” toteaa Marjaana Väänänen.

Kokemuspuhujat Minna-Maarit Kedonoja, Oona Konttinen ja Selinä Nera toivat esille ihmisarvon ja kohtaamisen syvän merkityksen puheenvuoroissaan ja sen, kuinka toivottomalta tilanne saattaa näyttää alussa. Tilanne helpottuu mm. asiaan perehtymällä ja saamalla vertaiskokemuksia. Kuitenkaan nämä eivät poista vammasta tullutta surua, mutta ymmärryksen lisääntyessä toivokin lisääntyy.

Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Vamma ei kosketa vain kyseistä lasta, vaan se vaikuttaa koko perheeseen. Teknologia, erilaiset apuvälineet ja -keinot helpottavat arkea, ja niiden avulla pystyy elämään itsenäisesti. Vammainen lapsi voi ymmärtää olevansa vammainen vasta esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ei opikaan kävelemään. Silloin on erittäin tärkeää tavata vertaisia ja aikuisia saman vamman omaavia, jotka ovat elämässään pidemmälle. Myös asiallinen tieto apuvälineistä on ratkaisevaa.

Kirkon työntekijät voivat olla hyvin keskeisessä roolissa ensitiedon antamisen hetkissä. Sairaalapapit voivat olla itse tilanteissa mukana, kastepapit heti alkuvaiheissa. Monilla ensitietoa vammaisuudesta saaneilla on kokemuksia siitä, että oli yksi ihminen, joka kohtasi siten, että siitä jäi myönteinen muistijälki. Kirkon työntekijä voi olla se myönteisen muistijäljen jättäjä, joka osoittaa arvostuksen jokaisen ihmisen olemassaololle tämän ominaisuuksista riippumatta.

Näkyvä työ

Syyskuun kahdeksas päivä kokoontui kehitysvammaisia ympäri Suomen isolle kirkolle eli Helsingin tuomiokirkkoon valtakunnalliseen kehitysvammaisten kirkkopyhään. Messu oli täynnä iloa ja valoa. Pääkaupunkiseudun seurakuntien vammaistyön porukka oli tehnyt upeaa työtä. Se, mikä näkyi kirkossa messuun osallistujille tai striimin kautta katselijoille, oli vaatinut lukemattomia työtunteja valmistelua. Heille, jotka olivat mukana kirkossa ja myös etänä osallistuville, kirkkopyhä oli hieno kokemus, jota muistellaan pitkään jälkeenpäin.

Mietin, olisinko voinut osallistua kirkkopyhään veljenpoikani kanssa. Tuskin. Liian iso tila. Liian paljon ihmisiä. Hälinää. Kovia ääniä kuten urut. Olisimme poistuneet ulos kirkon portaille syömään eväitä ennen kuin hän olisi muuttunut kurpitsaksi.

Kirkkopyhät ovat hienoja tilanteita heille, jotka pystyvät olemaan sellaisessa mukana. Heille, joiden kanssa on toimittu osallistumisen mahdollistamiseksi ennakoiden ja tukien. Tällaiset tilaisuudet ovat erityisrippikoulujen ohella seurakuntien ulospäin näkyvää kehitysvammaistyötä. Samaa näkyvää työtä ovat myös kerhot ja leiripäivät. Tämä on työtä, josta voidaan tiedottaa ja ottaa kuvia. Kirkkopyhässä tulevat näkyväksi ennen kaikkea kehitysvammaiset seurakuntalaiset, joiden kanssa messu yhdessä tehdään ja jotka saavat olla aktiivisesti mukana kaikissa messun osissa.

Näkymättömään työhön tarvitaan aikaa

Entä näkymätön työ. Kohtaaminen. Sielunhoito. Läsnäolo. Monesti tätä tapahtuu kehitysvammaistyössä yhteisten kokoontumisten yhteydessä. Kehitysvammaistyön pappi jää kerhon jälkeen paikalle oleilemaan ja juttelemaan. Kyselemään työntekijöiltä kuulumisia. Asumisyksiköiden muistohetkissä asukkaan kuoltua tämä toteutuu hyvin konkreettisesti. Yhteisessä tilanteessa on paljon rauhaa ja tilaa surulle ja kuoleman kohtaamisen käsittelylle. Kotikäyntejä tehdään ja erityislasten vanhempia tuetaan.

Kehitysvammaisten ihmisten elinikä on valtaväestöä alhaisempi. Se tarkoittaa sitä, että vanhemmat hautaavat lapsensa. Erityisrippikoulussa ohjaan aina työskentelyn kuolemasta, koska kehitysvammaisilta ja autisminkirjon ihmisiltä saattaa kuolla koulukavereita tai myöhemmin useampikin asumis- tai työkaveri. Se on jopa todennäköistä. Oman vanhemman kuolema on kehitysvammaiselle ihmisille usein elämää järisyttävä kokemus. Kehitysvammaistyön papit ja diakoniatyöntekijät kulkevat näitä surupolkuja joskus pitkänkin aikaa toisen ihmisen rinnalla.

Näkymätön työ, sielunhoito ja läsnäolo, vaatii tilaa, aikaa ja rauhaa. Näkymätöntä työtä ei voi tehdä, jos kalenteri täyttyy näkyvästä toiminnasta. Kun seurakunnissa päätetään säästää kehitysvammaistyöstä, niin voidaan muodostaa esimerkiksi virka, jossa on kolmannes tai puolikas kehitysvammaistyön papin työtä ja muu osa jotain muuta seurakunnan työalaa. Samalla on kuitenkin tärkeää miettiä, millainen on näkyvän ja näkymättömän työn suhde kehitysvammaistyön papin tehtävänkuvauksessa. Miten näkyvästä työstä tehdään tilaa näkymättömälle silloin, kun työtä on rajattava prosenttien mukaan?

Arjen yhteisöissä

Kehitysvammaiset ja autisminkirjon ihmiset ovat tänä päivänä asukkaina ja asiakkaina hyvinvointialueiden omissa vammaispalveluiden yksiköissä tai sitten yksityisen sosiaalialan yksiköissä käytännössä hyvinvointialueiden maksamilla paikoilla. Asumismuodot vaihtelevat tuen tarpeen mukaan. Osa asuu kotona omien vanhempien kanssa. Kehitysvammaistyön papit käyvät arkipäivisin toimintakeskuksissa, koska niissä tavoittaa erilaisissa asumismuodoissa asuvia ihmisiä parhaiten. Työ on pitkälti läsnäoloa arjen yhteisöissä. Seurakunnan seinien ulkopuolella. Näkymätöntä työtä voi myös kehittää ja laajentaa, kun siihen on aikaa ja mahdollisuuksia. Työ ei tule silloin sen näkyvämmäksi seurakunnassa paitsi kohtaamistilastoissa. Mutta se avaa toisen ulottuvuuden työhön. Ja ehkä sillä on jonkinlaista vaikuttavuutta. Kun on arjessa läsnä, pyydetään myös pyhään. Pyyntö jouluhartaudesta tulee toimintakeskuksen väeltä yleensä ennen kuin ehdin sitä edes ehdottaa. Työntekijät saattavat pyytää tuttua pappia perheensä kirkolliseen toimitukseen.   

Pappi paikalla

Yhden Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen kehitysvammaisten toimintakeskuksista on ilmoitustaululla, ryhmien seinillä sekä asiakkaiden päiväohjelmissa tänään teksti ja kuva: ”Pappi”.

Pappi paikalla -läsnäolotyössä en mene toimintakeskukseen kerhoa pitämään oman aiheeni kanssa ja tavarakassia raahaten. Menen toimintakeskukseen tietämättä lainkaan, mitä tulen kohtaamaan. En tiedä, mitkä asiat ovat siellä oleville ihmisille tällä hetkellä tärkeitä. Moni tulee tervehtimään heti, kun pääsen ulko-ovesta sisään. Joku tulee kertomaan, että on asiaa. Toinen tulee pyytämään käymään ryhmässä. Moikkauksia, hymyjä ja sipaisuja. Ihminen, jonka struktuuriin en tänään sovi, tulee huitomaan pappia pois ja sulkee oven edestäni. Istun sohvalle yhden ihmisen viereen ja kysyn mikä on. Kuuntelen huolta ja huokauksia. Ja sitten hän kertoo, että nyt tuli parempi olo.

Usein ohjaaja tulee sanomaan, että onpa hyvä, kun tulit. Asiakkaalla on omainen kuollut tai jotain muuta mielen päällä. Voisitko mennä juttelemaan hänen kanssaan? Hengailen, jutustelen, viivyn, odotan, kuuntelen. Olen mennyt paikalle tietämättä, millaisia asioita tänään tulee vastaan. On puhuttu elämästä, kaikesta maan ja taivaan välillä, ja mikä nyt mietityttää. Joku on saattanut mainita Jumalankin. On pyytänyt rukoilemaan.

Mitä pidempään läsnäolotyötä tekee toimintakeskuksissa, sen syvempi luottamus ja sitä enemmän keskusteluja on myös työntekijöiden kanssa. Läsnäolotyössä kohtaan kehitysvammaisia ja autisminkirjon ihmisiä, joiden kanssa ei vielä ole löydetty keinoja tukea osallistumista esimerkiksi kirkkopyhään. Eihän ihmisen mitta ole se, pystyykö hän osallistumaan seurakunnan tilaisuuteen. Mutta silti ihminen voi olla vuorovaikutuksessa, vaikka sen paikalla olevan papin kanssa, joka on perehtynyt puhetta tukeviin ja korvaaviin kommunikaatiomenetelmiin. Tulla kohdatuksi omalla tavallaan. Ehkä myös kuulluksi ja ymmärretyksi.

Veljenpoikani opetti minulle jo vuosia ennen kuin aloitin kehitysvammaistyön pappina, että pyhiä paikkoja ovat keinu ja vesi. Liikkeessä lepääminen, rentoutuminen ja kannateltavana oleminen. Tila, jossa ei tarvitse sanoa mitään. Läsnäolon tila.

Kirkkohallitus hyväksyi marraskuussa kirkon toiminnallisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman Ovet auki kaikille. Millaisia mietteitä se herättää tuoreissa kirkolliskokousedustajissa? Mihin suunnitelma kutsuu kirkkoa ja seurakuntia ja miten sitä voisi hyödyntää myös kirkolliskokouksen puitteissa? Haastattelimme kahta tuoretta kirkolliskokousedustajaa keväällä 2024. Haastattelut tehtiin ennen toukokuun kirkolliskokousta.

Kirkkohallitus hyväksyi marraskuussa kirkon toiminnallisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman Ovet auki kaikille. Millaisia mietteitä se herättää tuoreissa kirkolliskokousedustajissa? Mihin suunnitelma kutsuu kirkkoa ja seurakuntia ja miten sitä voisi hyödyntää myös kirkolliskokouksen puitteissa? Haastattelimme kahta tuoretta kirkolliskokousedustajaa keväällä 2024. Haastattelut tehtiin ennen toukokuun kirkolliskokousta.

Kirkolliskokousedustaja Miika Auvinen yhtyy Ovet auki kaikille -suunnitelman perusperiaatteeseen, jonka mukaan kristillinen ihmiskäsitys vaatii meitä sitoutumaan jokaisen ihmisen luovuttamattomaan arvoon.

”Ajatus siitä, että jokainen ihminen on Jumalan luomistyönä arvokas – riippumatta hänen ominaisuuksistaan ja saavutuksistaan – on hieno lähtökohta. Kuten Galatalaiskirje 6:10 asian ilmaisee, meidän tulee aina tehdä hyvää kaikille ja varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.”

Auvisen mielestä suunnitelma ei ole kuitenkaan kaikilta osin tasapainoinen. Siinä nousee vahvasti esiin yhteiskunnallisen lainsäädännön normit ja tasa-arvokäsitykset sekä niiden seuraaminen kirkon ja seurakunnan toiminnassa. Vähäisemmälle huomiolle jää kirkon rooli Raamattuun pohjautuvana uskonnollisena yhdyskuntana, jonka uskonnonharjoituksessa ei edellytetä yhteisvertaisuuslain noudattamista sellaisenaan.

”Toiminnallinen suunnitelma ei toki ole teologinen asiakirja, joten siinä esitetyt teologiset perusteet ovat verrattain ohuet. Mielestäni Raamatun pohjalta nouseva kristillinen opetus lähtee siitä, että täydelliseksi Jumalan kuvaksi luotu ihminen on syntiinlankeemuksessa kokonaisvaltaisesti turmeltunut. Ihminen ei siten voi perustella oikeutusta kaikkeen toimintaan sillä, että hänellä on siihen oikeus ’luodun persoonallisen taipumuksen’ pohjalta’.”

Suunnitelmasta konkreettista tukea kokoustyöhön

Auvisen mukaan suunnitelman työkaluista on ehdottomasti hyötyä kirkon ja seurakunnan käytännön toiminnassa.

”Ihmiset viihtyvät ja voivat hyvin yhteisöissä, joissa keskinäinen kunnioitus, arvostus ja rakastaminen toteutuvat. Varmasti kaikissa tämän maailman yhteisöissä – ja tilastojen mukaan myös oman kirkkomme seurakunnissa – on tässä vielä paljon tehtävää. ”

Auvinen arvelee, että kirkolliskokouksen työssä yhdenvertaisuus ja tasa-arvo merkitsevät ennen kaikkea toisia kunnioittavaa ja arvostavaa toimintaa ja keskustelukulttuuria.

”Erilaisista taustoista ja näkemyksistä huolimatta meille on kristittyinä ensiarvoisen tärkeää pystyä kuuntelemaan toisiamme niin, että jokainen kokee tulevansa huomioiduksi ja ymmärretyksi.”

Auvinen nostaa esimerkiksi Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajien kokoontumisen piispa Kaisamari Hintikan luona ja sen mainion keskusteluilmapiirin. Tilaisuudessa tuotiin esiin, että kirkolliskokouskauden alussa käydään aina läpi keskinäistä kunnioitusta ja rakentavaa toimintatapaa vaaliva työskentely.

”Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö edustajilla voisi olla erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä, vaan että kunnioitamme toisiamme ihmisinä käytännön toiminnassa ja keskustelussa”, Auvinen sanoo.

Hän arvelee, että suunnitelmasta löytyy myös konkreettista tukea kirkolliskokousedustajan työhön. Esimerkiksi arviointitaulukko-työskentelyä voi soveltaa eri yhteyksiin, koska esimerkkilomakkseen kysymyksenasettelu on niin laaja-alainen.

”Itsearviointityökaluja voi varmasti hyödyntää arvioitaessa sitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu vaikkapa erilaisten näkemysten omaavien henkilöiden kohtelussa ja heille annetussa puheajassa.

Ja kun asioita valmistellaan valiokunnissa, on tärkeä kuulla mahdollisemmin laajalti eri asiantuntijoita ja yhteistyötahoja. Työkaluja voi käyttää myös itsereflektiossa.”

Päteekö syrjintäkielto kirkolliskokouksessa?

Uskonnonvapauslain nojalla uskonnonharjoittaminen merkitsee poikkeusta syrjintäkieltoon.

Harjoitetaanko kirkolliskokouksessa uskontoa – eli koskeeko poikkeus myös sen toimintaa?

”Kirkolliskokouksessa on luonnollisesti erilaisia osioita. Osa niistä, kuten jumalanpalvelukset rukoukset ja hartaudet, ovat selkeästi uskonnonharjoittamista. Niihin on juridisesti perusteltua soveltaa asiaankuuluvaa lainsäädäntöä ja esimerkiksi poikkeusta syrjintäkieltoon. Toisaalta kirkolliskokouksessa on myös paljon teknistä kokoustamiseen liittyvää toimintaa”, Auvinen sanoo,

”Jokaisella edustajalla on toki Suomen perustuslain mukaan uskon ja omantunnon vapaus. Siihen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumuksensa sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole myöskään velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Nämä oikeudet luovat perustan kaikkeen toimintaan myös kirkolliskokouksessa.”

Auvinen korostaa, että kirkko on toki itsessään hengellinen yhteisö, jonka työhön myös kirkolliskokouksen edustajat osallistuvat.

”Kaikki eivät tietenkään ole kaikessa samaa mieltä siitä, miten kirkolliskokouksessa toimitaan. Sekin on uskonnonvapauden näkökulmasta ok.”

Toimintaeettisiä eväitä avioliittoesityksen käsittelyyn

Kirkolliskokouksen pöydälle nousee myös piispojen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Auvisen mukaan suunnitelma tarjoaa eväitä asian käsittelyyn hyvän toimintaetiikan osalta.

”Toiminnallinen suunnitelma ei toki ole teologinen asiakirja, jonka pohjalta voisi tehdä kirkon uskoon tai oppiin liittyviä tulkintoja”, hän korostaa.

”Arkkipiispa Tapio Luoma totesi osuvasti kirkolliskokousedustajien perehdytyksessä, että kirkko ja kirkon hallinto ovat olemassa kirkon hengellistä tehtävää varten. On tärkeä kysyä, mitä Raamattu sanoo asioista ja siinä suhteessa kirkolliskokous eroaa esimerkiksi eduskunnasta.”

Auvisen mielestä kirkon toimintaa tulisikin ensisijaisesti arvioida raamatullisteologisesti. Siksi piispojen esitys on hänen näkemyksensä mukaan ristiriitainen ja ongelmallinen.

”Ymmärrän toki, että esitys pyrkii ratkaisemaan haasteen pragmaattisesti. Mielestäni se on kuitenkin omiaan luomaan lisähaasteita. Näen suurena riskinä, että tällaisen vihkimallin tuominen saattaisi hajottaa kirkkomme.”

Entä antaako suunnitelma yleisesti välineitä käsitellä keskinäisiä erimielisyyksiä ja erilaisia totuuskäsityksiä?

”Kristinusko pitää itsessään sisällään vahvan totuuskäsityksen. Vaikka suunnitelma antaa mielestäni hyviä työkaluja kohdata erimielisyyksiä, toiminnallinen asiakirja ei toki voi ratkaista totuuskysymyksiä – eikä sen tulekaan. Ihmisillä voi samaan aikaan olla perusteltuja, vankkoja näkemyksiä ja kykyä kuunnella eri tavoin ajattelevia.”

Kulttuurien välinen tasa-arvo kasvaa kohtaamisista

Suunnitelmasta on Auvisen mukaan erityistä hyötyä arvioitaessa sitä, kuinka tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus toteutuvat kirkossa ja seurakunnissa maahanmuuttajien osalta.

”Seurakunnat ovat monin paikoin tottuneet melko yhtenäiskulttuuriseen rakenteeseen, joka on nyt kovassa murroksessa. Erilaisista taustoista, kulttuureista ja kieliryhmistä tulevien ihmisten tasavertainen kohtaaminen on entistä tärkeämpää.”

Auvinen, joka on itse elänyt neljässä eri maassa ja juurtunut monikulttuuriseen ympäristöön, näkee maahanmuuttajat suurena mahdollisuutena kirkolle. Parhaimmillaan he rikastuttavat ja elävöittävät seurakuntien jumalanpalvelus-, rukous- ja musiikkielämää ja ravistelevat niitä irti kangistuneista kaavoista.

Miten voisi taata, että maahanmuuttajataustaiset seurakuntalaiset otettaisiin tasavertaisesti huomioon?

”Mielestäni kaikki lähtee keskusteluista ja vapaamuotoisista kohtaamisista. Kokonaisvaltainen kohtaaminen on tapa ilmentää rakkautta ja arvostusta ja näkyy pienissä arjen teoissa. Se ei vaadi lakeja tai säädöksiä vaan ainoastaan avaraa sydäntä.”

Vahva diakoninen kutsu

Kirkolliskokousedustaja Anna Kinnusen mukaan suunnitelma nostaa vahvasti esiin sen, mitä laki, säädökset ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset edellyttävät kirkolta julkisena vallankäyttäjänä.

”Suunnitelma velvoittaa myös muun muassa seurakunnan huomioimaan yhdenvertaisuuden ja syrjinnän torjumisen strategian tasolla. Näin taataan, että nämä periaatteet läpäisevät kaiken toiminnan”, Haminan seurakunnan kirkkoherrana toimiva Kinnunen sanoo.

Suunnitelmassa kuuluu hänen mielestään vahva diakoninen kutsu, joka nousee syrjäytettyjen ja köyhien ensisijaisuuden periaatteesta ja lähimmäisen rakkauden vaatimuksesta. Lisäksi suunnitelma kehottaa kirkkoa ja seurakuntia varmistamaan, että niiden hallinto ja päätöksenteko ovat mahdollisimman avoimia ja läpinäkyviä.

Kinnusen pitää suunnitelman toiminnallisista tavoitteista ja työkaluista. Niitä pystyy hänen mielestään hyödyntämään seurakunnassa monipuolisesti – esimerkiksi arvioimalla, kuinka tavoitteet toteutuvat eri työaloilla.

Kilvoittele: tunnista omat asenteet ja ennakkoluulot

Kinnunen arvelee, että suunnitelman työkalut voivat palvella kirkolliskokouksen työskentelyä samaan tapaan kuin seurakunnan toimintaa.

”Tutustuin turvallisen ja pyhän tilan periaatteisiin, jotka puheenjohtajien neuvosto hyväksyi viime vuonna kirkolliskokoukselle. Mielestäni ne heijastavat tasa-arvosuunnitelman ajatuksia. Edustajien tulee esimerkiksi niin virallisen kuin epävirallisen ohjelman aikana kunnioittaa toisiaan, heidän identiteettiään ja fyysistä koskemattomuuttaan.”

Suunnitelman toiminnalliset tavoitteet ja niihin liittyvät työskentelyvaiheet – näe, tutkiskele, rukoile, palvele, kilvoittele – ovat Kinnusen mukaan oivia ohjenuoria uusille edustajille.

”Mielestäni nimenomaan kilvoittelu on olennaista: että tunnistaa ja kohtaa omia asenteita ja ennakkoluuloja. Niitä täytyy tutkiskella varmasti itsekin kirkolliskokousviikolla.”

Kinnunen kiittää suunnitelmaa sen konkreettisista ja yksinkertaisista mutta silti herättelevistä tavoitteita. Hän toivoo, että jokainen edustaja asettaisi ne omalle toiminnalleen ja kävisi listan läpi ajaessaan jotain asiaa.

Hän tahtoo myös nostaa esiin tavoitteiden diakonisen painotuksen: sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvän edistäminen. Kaikessa päätöksenteossa on tärkeä miettiä, edistääkö päätös yhteistä vai tietyn ryhmän tai yksilön hyvää.

”Tällainen itsearviointi olisi ainakin meidän seurakunnassa todella tärkeää ja mielenkiintoista toteuttaa – ja varmasti yhtä lailla kirkolliskokouksessa.”

Loikka pyhästä tilasta turvalliseen tilaan

Entä koskeeko uskonnonvapauslain suoma poikkeus syrjintäkieltoon myös kirkolliskokouksen toimintaa?

”Yleistän tässä seurakunnan kontekstista kirkolliskokoukseen: eli kirkossa ja seurakunnissa harjoitetaan totta kai uskontoa, mutta samaan aikaan siellä tehdään päätöksiä, joiden on oltava laillisia. Kun seurakunnassa palkataan vaikkapa uusi työntekijä, päätöksen tulee olla lainvoimainen”, Kinnunen sanoo.

”Kirkolliskokouksessa tunnistetaan pyhän tilan periaatteen mukaan, että olemme hengellinen yhteisö. Uskonnonvapaus ei kuitenkaan koske päätöksentekoa eikä vapauta meitä vaikkapa syrjinnästä.”

Kinnusen mielestä nämä kaksi eri osa-aluetta on eroteltu osuvasti turvallisen ja pyhän tilan periaatteissa: kirkolliskokous aloitetaan jumalanpalveluksella, josta edustajat lähtevät työskentelemään.

”Kun meidät on lähetetty alttarilta istuntoon, siellä toimitaan turvallisen tilan periaatteitten mukaan.”

Työkaluja erimielisyyksien käsittelyyn

Kinnusen mielestä suunnitelma tarjoaa hyvän työvälineen piispojen avioliittoesityksen käsittelyyn. Se antaa kysymyksiä tarkastella ehdotusta esimerkiksi syrjinnän näkökulmasta: Mahdollistaako esitys syrjinnän seurakunnissa vai avaako se ovia ja poistaa syrjintää? Entä mitä päätös tarkoittaisi seurakunnissa käytännön tasolla?

Haastatteluhetkellä Kinnunen ei vielä tarkalleen tiedä, miten hän aikoo itse suhtautua asiaan kirkolliskokouksessa.

”Olen ollut samaa sukupuolta olevan avioliiton vihkimisen kannalla jo pitkään. Mutta kuinka taata se, ettei kahden avioliiton mallissa tapahdu syrjintää? Haluan kuulla piispoja tästä kysymyksestä vielä tarkemmin.”

Kinnusen mukaan asiaan liittyy molemmin puolin huolia, jotka ovat hänen mielestään ymmärrettäviä. Hän on kuitenkin esityksestä iloinen ja suhtautuu siihen varovaisen positiivisesti. Vaikka sitä ei nyt hyväksyttäisi sellaisenaan, ainakin kysymystä käsitellään uudella tavalla ja pöydällä on viimein selkeä esitys.

Kinnusen mielestä monet kirkon erimielisyydet liittyvät osin erilaiseen Raamatun tulkintaan ja tasa-arvosuunnitelman kautta tuskin löytyy tähän konsensusta. Mutta jos jokainen ottaa suunnitelman periaatteet tosissaan ja sitoutuu niihin omassa toiminnassaan niihin, yhteistyö, keskustelu ja keskinäinen kunnioitus voivat toteutua.

”Luotan vahvasti siihen, että näin kirkolliskokouksessa toimitaankin. Kuulemani mukaan työskentely sujuu siellä pääsääntöisesti hyvin ja ihmiset todella kunnioittavat toisiaan erityisesti salin ulkopuolella. Soisin samat periaatteet eduskunnankin työskentelyyn.”

Tasa-arvoa niin kielen, iän kuin esteettömyyden suhteen

Kinnusen omassa seurakunnassa on niukalti kokemusta maahanmuuttajataustaisista ihmisistä, sillä he ovat Haminan seudulla harvassa. Poikkeuksen tekevät Venäjältä peräisin olevat kuntalaiset, jotka kuuluvat pääsääntöisesti ortodoksiseen seurakuntaan.

Tasa-arvosuunnitelma tarjoaa hänen mielestään kuitenkin välineitä tarkastella sitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu seurakunnassa kaikkien jäsenten osalta – olivat he sitten muualta tulleita, erikielisiä tai eri-ikäisiä.

”On myös tärkeä tutkia, kuinka saavutettavia olemme jo fyysisten tilojen näkökulmasta. Kun kartoitimme asiaa, havahduimme siihen, ettei kaikilla ollut mahdollisuus päästä itsenäisesti läheskään kaikkiin tiloihimme”, Kinnunen kertoo.

Kieli on toinen olennainen kysymys: onko mahdollista saada tulkkausapua, käännetäänkö tekstejä eri kielille ja selkokielelle sekä onko tarjolla viittomakielen tulkkausta. Suunnitelma auttaa siis tarkastelemaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa useasta eri näkökulmasta.

”Kaiken kaikkiaan suhtaudun tasa-arvosuunnitelmaan ilolla. Etenkin sen verkkosivut ovat mielestäni todella selkeät, käytännönläheiset ja houkuttelevat.”

Tutustu verkkosivuihin: Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus kirkossa ja seurakunnissa

Haastattelut tehtiin keväällä 2024 ennen ensimmäistä kirkolliskokousta. Sen sijaan Anna Kinnusen ja Miika Auvisen yhteiskuva on otettu kirkolliskokouksessa.

”Suomessa on paljon heitä, joilla työnhaku on syystä tai toisesta vaikeaa. Esimerkiksi erilaisuuden tuomat ennakkoluulot voivat olla syy, joka aiheuttaa näkymättömiä esteitä työllistymiseen. Olen itse nepsy (ts. neuroepätyyppillinen), nuorena sain asperger-diagnoosin ja olen itse todennut, miten vaikeaa on työnhaku koodaustehtäviin it-alalle. Suurella todennäköisyydellä tämän vuoksi työhistoriassa on monen vuoden työttömyysputkia. Tästä haastaisinkin yrityksiä, onko firmojen tasa-arvopuheet vain sanoja vailla tekoja? Olen nähnyt työnhaussani usean yrityksen markkinoivan tasa-arvoa/diversiteettiä hienoin sanoin ja symbolisin teoin, mutta silti epäilen julistuksien aitoutta, sillä tietävätkö firmat TODELLA, miten laaja vähemmistökenttä on?” Antto Hautamäki sanoo.

Voisiko kirkko olla sellainen paikka, jossa olisi tilaa monenlaisille ihmisille ja osaajille? Työpaikka, jossa työntekijältä ei odotettaisi yli-ihmisen ominaisuuksia, vaan ajatus olisi, että kaikkia tarvitaan?

Job Shadow Day on Vates-säätiön järjestämä valtakunnallinen tapahtuma, päivä henkilöille, joiden elämäntilanne, sairaus tai vamma vaikeuttavat työllistymistä. Tänä vuonna Job Shadow Day -päivä järjestetään 23.5.2024.

Päivän tarkoituksena on tuoda esille erityistarpeita omaavien henkilöiden osaaminen ja motivaatio työntekoon. Ytimessä on tutustuminen puolin ja toisin: työntekijä voi olla tutustumassa työhön, ja työnantajat saavat mahdollisuuksia tutustua uusiin työstä kiinnostuneisiin henkilöihin.

Job Shadow Day -päivänä pyritään järjestämään onnistuneita kohtaamisia työnantajien ja työn seuraajien välillä. Päivän aikana työn seuraaja pääsee tutustumaan unelmatyöhönsä oikealla työpaikalla ja näkemään, sopisiko työ hänelle. Päivä on tarkoitettu kaikille, jotka tarvitsevat tukea työllistymiseen. Työn seuraaminen sopii erityisesti siirtymävaiheessa oleville nuorille, jotka miettivät opintopolkuaan. Suomessa on alusta alkaen ollut tärkeää mahdollisuus tutustua päivän aikana myös oppilaitoksiin ja siten selvittää mielekäs opintopolku.

Suomessa päivä on ensisijaisesti asenteenmuokkausta, jonka avulla on mahdollista luoda paikallista ja alueellista yhteistyötä erityisryhmien työllistymisen tueksi ja mahdollistamiseksi.

Voisiko tämä päivä olla kirkon kalenteriin merkitty päivänä, jolloin ovet ovat laajalti auki työhön tutustujille?

”Työllisyyspalvelujen järjestäjille minulla on toiveita: Vaikeasti työllistyvien tapauksessa ei todellakaan kannata olettaa, että he itse löytävät työpaikan. Nykyajan ”pohjoismaisen työnhakumallin” oma-alotteisuuteen perustuvan työhaun ongelmakohta on juuri tämä.  Nykyaikana ei kannata myöskään olettaa, että laittamalla hakemuksia työllistyy. Olen varma, että työvoimapalveluissa olevat haluaisivat auttaa, mutta heillä ei ole resursseja. Itse tarvitsisin puolestapuhujaa minun ja yrityksen välisissä keskusteluissa, sillä olen aivan varma siitä, että jos ylitän rekrytointikynnyksen, niin pärjään työssäni. Mutta pahinta on se, että työllistymisasioissa jätetään ilman työnhakutukea henkilö, jolla on muutenkin vaikeaa työnhaku.”

Vates-säätiön koordinoimaan Job Shadow Dayhin kuuluu kirjallinen sopimus, jonka allekirjoittavat lähettävä taho eli organisaatio, joka lähettää työnseuraajan seuraamaan päivää, työn seuraaja sekä työnantaja vastaanottavana tahona.

Vates vakuuttaa Job Shadow Dayhin osallistuvat työnseuraajat ja heidän työpaikalle tulevat ohjaajansa virallisena Job Shadow Day -päivänä. Lähettävä taho  vastaa siitä, että työn seuraaja on vakuutettu joko Vatesin vakuutuksen tai lähettävän tahon oman vakuutuksen kautta. Jos virallinen JSD-päivä ei sovi työnantajalle ja työn seuraaminen tapahtuu jonain toisena päivänä, on lähettävän tahon huolehdittava, että työn seuraaja on vakuutettu lähettävän tahon kautta.

Vaikka Job Shadow Day ei ole varsinaista työnhakua, on hyvä jo etukäteen miettiä mahdollista jatkopolkua onnistuneelle työn seuraamiselle.

Kaikkien työ on arvokasta. Mitä paremmin osaaminen ja kyky vastaavat työtehtävää, sitä paremmin työ tulee tehdyksi. Muuttamalla asenteitamme muutamme maailmaa. Kirkko voi olla edellä kävijä ja esimerkki ja sitä sen ennen kaikkea kuuluukin olla.

Tule mukaan: Osallistu JSD- infotapahtumaan 13.2.2024 klo 13

Lisätietoja: Vates