Johtajasta johtajuuteen – vallattomasta vastuunkantajaksi?

Puiset ukkelit, joissa yhteen piirretty hymyilevät kasvot. "johtaja"

Johtajat ja johtaminen kiinnostavat. Sanna Marinin kohdalla kansainvälisen kiinnostuksen laajuus ja myönteisyys suomalaista johtajaa kohtaan yllätti varmasti meidät kaikki. Hänestä tuli ihailtu, kiitetty ja palkittu. Kenties huomiota selittävät poikkeukselliset olosuhteet, globaali pandemia ja sota. Kenties suorat ja rohkeat kommentit, kenties se, että hän erottui muista vastaavissa rooleissa toimivista kollegoistaan.

Koronan aikana johtajien rooli ja johtamistyön merkitys korostuivat. Yhteiskunnat, yritykset ja organisaatiot asettuivat tukemaan päätöksiä ja noudattamaan ylhäältä ja oman organisaation ulkopuolelta annettuja käskyjä ja määräyksiä, joiden tavoitteena oli elämän jatkuvuus.

Johtamisen teemat ja kysymykset ovat nousseet näkyvästi esille. Vallanvaihto hallituksessa ja ensi vuonna toteutuva presidentinvaali ovat olleet toistuvasti uutisoinneissa.

Uudet luottamusorganisaatiot ja vallanpitäjät aloittivat työnsä kirkon piirissä. Seurakunnissa ja kirkossa laajemminkin on vakavasti havahduttu strategiatyön merkitykseen. Johtaminen ja valta pitävät meitä otteessaan ja liittävät meidät keskusteluun. Kamppailemme joko tiedostaen tai aavistellen oman tulevaisuutemme kysymysten kanssa. Voimmeko vaikuttaa siihen, mitä meille tapahtuu esimerkiksi valitsemalla, valtuuttamalla ja kouluttamalla johtajia?  Vai kenties vahvistamalla itseohjautuvuutta? Vaiko luomalla edellytyksiä yhteisohjautuvuudelle?

Johtajan ja ryhmän suhde on johtamistyön ydin

Johtajia ei ole, jos ryhmä ei luovu omasta johtajuudestaan ja anna johtajalle valtaa toimia. Tässä mielessä johtaja on aina ryhmänsä luomus. Eikä johtajaa ole ilman joukkoja. Johtamisessa on aina kyse myös johtajuudesta, ryhmistä, yhdessä toimimisesta ja tulevaisuuteen suuntautumisesta. Työn tulokset ja tavoitteet saavutetaan, kun tekijät ottavat osansa toiminnasta, käyttävät omia voimavarojaan, taitavuuttaan, johtajuuttaan ja itseohjautuvuuttaan kaikkien hyväksi.

Johtaja viittaa yhteen henkilöön, jolle tavalla tai toisella on annettu määräysvalta, ”power-over”. Johtajuudella puolestaan kuvataan ryhmän jaettua toimintaa, jolloin kaikkien tiedot ja voimavarat ovat käytössä, valta on yhteisössä ”power-with”.

Johtamiseen ja johtajuuteen, itse- ja yhteisöohjautuvuuteen vaikuttaa vahvasti systeemi, joka luo rakenteet ja käytänteet perustehtävien toteuttamiselle. Systeemin lisäksi on merkitystä kontekstilla, millaisissa olosuhteissa, ympäristöissä ja resursseilla toimitaan. Meihin vaikuttaa myös se, mikä ei ole konkreettisesti läsnä. Historia, kulttuuri ja kokemukset sekä henkilökohtaisella että koko yhteisön tasolla, jopa kansojen välillä. Organisaatioiden ja yhteisöjen sisällä johtajuus ja johtaminen toteutuvat paikallisissa, ihmisten välisissä ”kamppailuissa”, joissa historia ja kulttuuri luo raamit ja pohjustaa toimintaa.

Kulttuuri määrittää meitä, odotuksiamme, tulkintojamme, käyttäytymistämme ja havainnointiamme, jopa kokemuksiamme. Me olemme sekä aikamme että yhteisöjemme lapsia.

Australian aboriginaalien toimintaa kuvataan kollektiiviseksi johtajuudeksi. Sen ydin on yhteisön jäsenten vahva yhteys. Kaikki kantavat vastuuta kollektiivin pysymisestä yhdessä ja yhteisen tekemisen onnistumisesta. Alaisasetelmia ei ole, mutta vanhempien kunnioitus on vahvaa. Myös virheet ovat kollektiivin vastuulla. Yhdessä pyritään selvittämään, miksi ei onnistuttu ja löytämään ratkaisut onnistua seuraavalla kerralla. Yhteisö oppii uutta.  

Oppivat yhteisöt ja itseohjautuvuus

Meillä kaikilla on kokemuksia oppivista yhteisöistä ja tiimien itseohjautuvuudesta. Vapaaehtoistyössä, verkostoissa, spontaanissa organisoitumisessa esimerkiksi jonkin tapahtuman toteuttamiseksi jokainen löytää itsestään johtajuutta. Jokainen jakaa kokemuksen yhteisöohjautuvuudesta liittyessään omaehtoisesti yhteisen asian edistämiseen. Talkootyön ja -ryhmien kyky organisoitua ilman määräysvaltaa ja käskysuhteita mahdollistaa kaikkien mukanaolijoiden resurssien joustavan käytön. Itseohjautuvat tiimit, huipputiimit ja niiden erilaiset variaatiot olivat ehdottomasti se ”oikea” tapa organisoitua parikymmentä vuotta sitten. Kokeiluiden ja kokemusten kautta huomattiin, että muitakin tapoja organisoida toimintaa on.

Itseohjautuminen ei toteudu itsestään tai itseriittoisesti suuremman systeemin osana. Se tarvitsee rakenteita, järjestelmiä ja käytänteitä, jotka mahdollistavat itseohjautumisen – tiimin jäsenten kiinnostus ja sitoutuminen eivät korvaa puuttuvia valtuuksia päätöksenteossa. Koko systeemin on tuettava ja tehtävä tiimien itseohjautuvuus mahdolliseksi.

Kollektiivinen ja verkostomainen johtajuus merkitsee johtamisen mieltämistä yhä useammin ryhmien ja verkostojen toiminnaksi, ei pelkästään yhden yksilön ominaisuudeksi. Johtajuuden nähdään olevan toisistaan riippuvien toimijoiden vuorovaikutusta, muotoutuvaa ja kehkeytyvää. Tällaista yhteisöohjautuvuutta voidaan tukea ja vahvistaa luomalla käytänteitä, jotka mahdollistavat kollektiivin toimintaa, kuten esimerkiksi päätöksentekoa. Voidaan määritellä rakenteita ja hiljaisia käytänteitä, vahvistaa itsensä johtamista ja turvallisuuden tunteita.

Mihin johtajia tarvitaan?

Onko johtaja korvattavissa kollektiivin toiminnalla, yhteisohjautuvuudella? Voiko kollektiiviin luottaa, että epäonnistuminenkin koetaan yhteisenä tuloksena?

Johtajien ja johtamisen on annettava tilaa itsenäiselle toiminnalle. Muuten sen paremmin johtaminen kuin johtajuuskaan ei ole mahdollista. Yhteisöjen oppimisille ja kehittymiselle on luotava edellytykset myös silloin, kun halutaan siirtyä yhteisohjautuvuuden suuntaan. Yhteisöön on synnyttävä valmius luottaa toinen toisiinsa yhteisöä rakentavina toimijoina.

Vastavuoroisesti meidän ”vallattomien” on oltava valmiita liittymään kollektiiviin ja valtuuttamaan kollektiivi toimimaan. Samalla kannamme vastuumme koko yhteisön oppimisesta ja virheistä, onnistumisista ja yhteisestä tulevaisuudesta.

Onko meistä kantamaan vastuumme yhteisistä tavoitteista ja luopumaan vain omiemme edistämisestä?

Terttu Malo.

Terttu Malo
johtamiskouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Ei elämästä selviä hengissä

Sininen orvokinkukka kasvaa sorasta.

”Mut se on yhteistä pomossa ja rengissä, ne ei elämästä selviä hengissä”

Kuolemaa ei pääse pakoon. Juice Leskistä lainaten kuoleman edessä pomoina ja renkeinä olemme yhdenvertaisia. Erilaisuutta tuo kuoleman ajankohta, missä vaiheessa elämää olemme. Tuleeko kuolema vapauttavana ja jo odotettuna vai onko elämätön elämä vielä edessä? Joku voi sairastaa pitkään ja valmistautua kuolemaan ja toinen kohtaa kuoleman äkkiarvaamatta. Syvän kärsimyksen vuoksi elämä voi päättyä myös itsemurhaan. Surutuki-koulutuksessa näitä kysymyksiä eri ammattilaiset käsittelevät yhdessä.

”Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie. Sen kun hyvin teet se kaiken aikasi vie”

Ihminen on luotu elämään suhteessa toisiin ihmisiin. Kuollessaan ihminen luopuu elämästään ja toiset luopuvat hänestä.

Kuolemaan valmistautuminen voi olla tärkeä osa elämää. Hoitotahdossa voi ilmaista läheisille, miten haluaa elämän loppuvaiheessa tulla hoidetuksi. Toiveiden kirjaaminen auttaa läheisiä myös kuoleman tapahduttua. Joku kertoo etukäteen hautaan siunaamisen toiveistaan, muistotilaisuuden ruokalistasta, musiikista, arkusta ja virsistä, jota haluaisi laulettavan. Kuolevan tukeminen on läsnäoloa, kuuntelua, hiljaisuutta, rukousta ja käytännön asioiden suunnittelua.

Koska kuolema koskettaa kaikenikäisiä, on hyvä puhua tai muuten käsitellä asioita myös lasten ja nuorten kanssa. Kuten aikuiset, myös lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen tilan ja aikaa. Lasten kanssa on kuolemasta puhuttava rehellisesti ja asioista oikeilla nimillä. Näissä tilanteissa työntekijä voi olla pyydettäessä mukana. Monissa seurakunnan ryhmissä voi asioita tuoda keskusteluun ja rohkaista ihmisiä kuolemasta puhumiseen.  

Mitä ihmiset odottavat kirkon työntekijöiltä, kun kuolema on pysäyttänyt lopullisuudellaan?  Päättyikö tuki haudalle, Heidi Meriläinen kysyi maisteritutkielmassaan omaisten kokemuksesta seurakunnan tuesta. Monissa tapauksissa tuen tarve jatkuu. Pastori Juha Maalismaa kysyi sielunhoidon erityiskoulutuksen kehittämistehtävässä itsemurhan kautta kuolleiden läheisiltä, mitä työntekijöiden olisi hyvä tietää, jotta kohtaamisesta tulisi hoitava ja merkityksellinen. Vastauksissa nousi odotus kiireettömyydestä ja paneutumisesta, empaattisuudesta ja työntekijän yhteydenpidosta.

”Eikä ainakaan missään jengissä voi elämästä selvitä hengissä”

Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan, oli Osmo Tiililän ajatus. Siihen voin liittyä sillä tavalla, että kuoleman koskettaessa kirkon työntekijöiden tehtävänä on olla surevien ihmisten tukena. Hengellinen tuki kuolevalle ja kuolleen läheisille on kristillisen kirkon tärkeä tehtävä. Jokainen seurakunnan työntekijä kohtaa työuransa jossakin vaiheessa surevia, joskus tietämättäänkin.

Seurakunnan työntekijöiden kohtaamissa ihmisissä on uskonnosta ja sen merkityksestä eri tavoin ajattelevia. Ihmisten vakaumuksen kunnioittaminen on otettava todesta. Suomessa on viime vuosina järjestetty eri nimillä Kuoleman kahviloita, Death Cafe, Tuonen Tupa. Ne tarjoavat ihmisille paikan kokoontua yhteen ja puhua kuolemaan liittyvistä aiheista.

Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Vaikka mihinkään jengiin tai ryhmään kuuluminen ei estä kuolemaa, toiset jengin ihmiset voivat olla tärkeitä elämän jatkumiselle. Sururyhmä voi olla tärkeä oman menetyksen jakamisen paikka. Miten sururyhmät tavoittavat ihmiset ja miten niihin kutsutaan, on ollut usean surutuki-koulutuksessa olleen työntekijän kehittämistehtävän aiheena.

Kirkolla on monia rituaaleja, jotka voivat auttaa surun koskettamaa. Pyhäinpäivän eri tilaisuudet ja hautausmaat voivat auttaa muistelemaan kuollutta. Kuolleiden läheisten muistelulle ja surun kanssa elämiselle tarvitaan yhä matalan kynnyksen tilanteita, muulloinkin kuin pyhäinpäivän aikoihin.

”Ei elämästä selviä hengissä, eikä kenenkään toisen kengissä”

Tähän aikaan vuodesta työyksikössäni on ensi vuoden koulutusten suunnittelu loppusuoralla. Surutuki-koulutus on yksi Kirkon henkilöstökoulutuskalenteriin tulevista koulutuksista. 

Kuoleman ja surun kanssa työskentely ja ihmisten tukeminen vaatii voimia. Itsetuntemus, oman elämäntarinan ja suruhistorian kanssa työskentely auttavat ymmärtämään itseä ja antavat mahdollisuuden tukea toista. Surun, kuoleman ja toivon kannattelun kanssa työtä tekevät tarvitsevat paikkoja, joissa voi käsitellä työn tuomia tunteita ja asioita.

Mitä itse olen odottanut, kun olen kuoleman pysäyttämänä omaisena ottanut yhteyttä seurakuntaan? Odotukseni ovat kohdatuksi tulemista, kuuntelua, lämpöä ja selkeitä yksinkertaisia kirjallisia käytännön ohjeita.

Elämän nälkä

Surun kanssa elämä jatkuu omalla tavallaan. Pave Maijasen Elämän nälkä kuvaa sitä näin:

Elämän nälkä
Eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
Kuinka valo pois työntää varjon
Joka sieluni yöhön kietoi
Vaikka irti siitä päästä tahdoin
Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
Voinut yli syvän virran mua kantaa
Elämä välissä taivaan ja maan
Elämä syksyyni valonsa tuo
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
Se täyttää tämän pienen huoneen
Se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä

Helena Tuominen.

Helena Tuominen
Diakoniakoulutuksen asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

”Hengenvaarallisia uhkia ja vakavia varoituksia”

Kirja, The walk his way.

Eläkkeelle jäänyt kollegani, jumalanpalveluselämän kouluttaja Juhani Holma, periytti kirjastostaan minulle viime kesänä John L. Bellin laulukirjoja. John L. Bell on tullut tunnetuksi skotlantilaisen ekumeenisen Iona-yhteisön pastorina ja laulujen tekijänä. Laulut ovat lyhyitä ja tarkoitettu jumalanpalveluskäyttöön. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyiseen virsikirjan lisävihkoon Iona-yhteisön kautta tulleita lauluja ovat numerot 914, Etsi, kutsu minutkin, sekä 920, Nyt tapahtukoon tahtosi.

Selasin kirjapinoa ja silmäni osuivat We walk his way -kirjan (2008) johdantoon – tai oikeastaan sen jälkeen olevaan erilliseen tekstiin otsikolla ”Hengenvaarallisia uhkia ja vakavia varoituksia”. Näin kanttorina pitkään seurakuntalaisten kanssa yhdessä työtä tehneenä moni tekstin kohdista herätti ajatuksia. Tein tuosta humoristiseksi tarkoitetusta tekstistä karkean suomennoksen.

Hengenvaarallisia uhkia ja vakavia varoituksia

(John L. Bell, We walk his way 2008)

  1. ÄLÄ istu pianon äärelle tämän kirjan kanssa ja käy sitä alusta loppuun läpi, jollei se ole tapasi lukea sanakirjoja ja puhelinluetteloita.
  2. Itse asiassa ÄLÄ istu pianon äärelle tämän kanssa. Laula kaikkea kovaa niin kauan; kunnes naapurit valittavat. Kysy sitten heitä ottamaan altto- ja basso-osiot.
  3. ÄLÄ vastusta sitä, että naapurisi eivät osaa laulaa. ÄLÄ vastusta edes sitä, että seurakuntasi ei osaa laulaa, jollei ole saatavilla lääkärintodistusta anatomisista poikkeavuuksista. Jokainen osaa laulaa. Niin vain käy, että yksi neljästä uskoo, ettei hän osaa, yleensä vanhemman, opettajan, poika- tai tyttöystävän ystävällisen neuvon takia herkän kehitysvaiheen aikana.
  4. Myöntämällä että kaikki voivat laulaa, ÄLÄ sitten väitä, että kaikki eivät osaa laulaa äänissä. Äänissä laulamista tapahtuu lähes jokaisessa eteläisen pallonpuoliskon maassa, ja se tapahtui Britanniassa, kunnes musiikki muuttui osallistuvasta toiminnasta katsottavaksi urheiluksi.
  5. ÄLÄ sitten jatka ”lukemalla nuotteja”. Näiden laulujen kaikki melodialinjat on opetettu ilman nuotteja, kuten yllättäen myös harmonialinjat. On aivan mahdollista käydä läpi puolet tämän kirjan lauluista ja saada seurakunta laulamaan niitä äänissä yhden kirjan, esimerkiksi tämän kappaleen, kanssa. Mitäs sanotte tästä skotlantilaisesta kaupasta?
  6. ÄLÄ ajattele, että tämä kirja on vain kuorolle. Mutta ÄLÄ ajattele, ettei tämä kirja ole tarkoitettu kuorolle. Sivuilla piileksii monia introituksia erilaisissa ulkoasuissaan. Siellä on myös monia rukouksen osana käytettäviä vastauslauluja, jotka heräävät eloon, kun seurakunta laulaa melodian ja kuoro täydentää harmonian.
  7. ÄLÄ ohita tätä kirjaa pitämällä sitä katolilaisten laulujen tai protestanttisten virsien kirjana. Se ei ole kumpaakaan. Lue kirjan johdanto, joka on paljon kohteliaampi kuin tämä osuus.
  8. ÄLÄ laula jotakin näistä lauluista 53 kertaa Taizén tyyliin ja ihmettele sitten, miksi ihmiset eivät vastaa. Taizén (Ranska) ja Tarbertin (Skotlanti) välisten lämpötilaerojen vuoksi laulajat jälkimmäisellä alueella ovat saattaneet joutua hypotermiaan laulaessaan laulua 28:tta kertaa. Nämä laulut eivät ole vain meditaatiosta kiinnostuneille ihmisille.
  9. ÄLÄ kuvittele, että Ionan munkit olisivat kirjoittaneet nämä laulut. Ionassa ei ole ollut munkkeja yli 400 vuoteen. Ja vaikka näitä lauluja lauletaan Ionan luostarissa, ovat ne peräisin liian täynnä olevasta olohuoneesta yhden Glasgow’n saastuneimman valtaväylän vieressä. Jokainen, joka kuulee Mullin (saari, jolla Iona on) aaltojen liplattavan näitä lauluja laulaessaan, tulisi ohjata asiantuntijan puoleen.
  10. ÄLÄ, luettuasi edellä oleva tekstin tule niin vihaiseksi, että päätät palauttaa tämän kirjan kauppaan, josta sen ostit ja kirjoittaa julkaisijalle valituskirjeen. Kauppa on juuri mennyt selvitystilaan, ja julkaisijana ovat kaksi lyhytnäköistä eläkeläistä, jotka vuorotellen kääntävät arkkia käsikäyttöisestä monistuskoneesta. 

Vaikka edellä puhutaan laulamisesta, en malta olla miettimättä tekstiä osallisuuden, osallistamisen ja osallistumisen näkökulmista ylipäätään seurakunnassa. Käsitteiden, jotka ovat tulleet tutuiksi Suomen seurakunnissa erityisesti viimeisten reilun 10 vuoden aikana. Muun muassa Kirkolliskokouksen edustaja-aloitteen (9/2008) myötä lähtenyt Jumalanpalveluselämän kehittämishanke 2011–2013 Tiellä – På väg, nykyään Växjön piispana toimivan ruotsalaisen Fredrik Modéuksen kirja Osallisuuteen kutsutut – Jumalanpalvelusyhteisö muutoksessa ja vuoden 2017 Rippikoulusuunnitelman Suuri ihme nostavat erityisesti osallisuuden esille. Osallisuus määritellään rippikoulusuunnitelmassa sekä toimimiseksi ja vaikuttamiseksi että olemiseksi ja joukkoon kuulumiseksi. (Suuri ihme 2017, 22.)

Käytännössä osallisuus näkyy monien seurakuntien jumalanpalvelusryhmien toiminnassa. Mutta mitä osallisuus voisi olla juuri tässä ajassa vaikkapa jumalanpalveluksissa?

Lukiessani John L. Bellin varoituksia mietin, miten monta kertaa löydettyämme jonkin uuden idean, joka liittyy vaikkapa jumalanpalvelukseen, kokeilemme sitä pari kertaa ja sitten joku jo sanookin: ”ei tämä toimi, ei kannata yrittää.” Silloin sitä kokee jäävänsä kovin yksin ideansa kanssa. Pohdin, entä jos rohkaistuisimme skotlantilaisittain ja ”laulaisimme ideaa täysin rinnoin niin kauan, että muutkin lähtisivät siihen mukaan”. Kävisikö niin, että innostuksemme ideasta tarttuisi toisiin työntekijöihin ja erityisesti seurakuntalaisiin? Intoutuisimmeko yhdessä seurakuntalaisten kanssa keskustelemaan meidän yhteisömme jumalanpalveluksesta? Ilman ennakko-oletuksia, ettei joku osaa tai ettei häntä kiinnosta, vaan etsisimme tavan yhdessä oppia lisää. Päätyisimme ”laulamaan samaa laulua monin eri äänin” jakamalla kokemuksia ja löytämään samalla uutta toinen toisiltamme.

Tai mikä olisi teidän yhteisössänne osuva keino innostua tänä keväänä jumalanpalveluksesta?

Anna Pulli-Huomo.

Anna Pulli-Huomo
musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Elämä kuiskaa ja huutaa

varjot.

Elämän ääniä kuuluu jatkuvasti: kuulluksi tulemisen tarvetta; ahdistusta kriisien keskellä ja toivon kaipuuta; luottamusta ja toivetta kirkon toimijoihin ihmisiä auttavina tahoina, samalla vieraantumista kirkon kielestä ja ajattelusta.

Siunauksen signaalit -tulevaisuusselontekoa (2022) tehtiin muun muassa työpajakeskusteluissa eri puolilla Suomea. Keskusteluissa välittyi ihmisten toive siitä, että kirkolla olisi tulevaisuus. Sen nähtiin olevan yhteydessä ihmisten kuuntelemiseen. Monet ilmaisivat luottamusta siihen, että kirkon kiinnostus ihmisten elämää kohtaan on vilpitöntä.

Siunauksen signaalit -aineistossa todetaan, että sekä työpajakeskusteluiden osallistujat että fasilitoijat yllättyivät siitä, miten toisilleen tuntemattomat ihmiset halusivat keskustella avoimesti heidän arkeaan koskettavista mutta myös perimmäisistä kysymyksistä, kun sille luotiin turvallinen tila (Siunauksen signaalit 2022). Minua ei yllätä lainkaan, että ihmiset ovat valmiita kertomaan elämästään ja kokemuksistaan, kun heiltä kysytään niistä kiinnostuneesti ja luodaan tila kertoa.

Eletyt pandemiavuodet suuntasivat katsetta siihen, mistä halutaan pitää kiinni, kun elämän edellytykset muuttuvat. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän valtakunnallisen kyselyn perusteella suomalaisten odotukset kirkkoa kohtaan painottuivat ennen kaikkea auttamiseen: Tärkeimmiksi koettiin asiointiapu eristyksissä oleville, taloudellinen tuki vähävaraisille ja ruoka-apu. Myös kirkon antama henkinen ja hengellinen tuki koettiin varsin tärkeäksi kriisiaikana (Salomäki, Hytönen, Ketola, Salminen, Sohlberg 2020).

Vanhat juuret, uudet versot

Kaikki tämä vahvistaa ajatustani, että ihmisten tarinat tarvitsevat entistä enemmän kuulijoita, ja vaikeissa tilanteissa tarvitaan osaavaa tukea. Sitä on totuttu kutsumaan kirkon piirissä sielunhoidoksi, vahvalla diakonisella sävyllä. Sana sielunhoito tuntuu monista jo kovin vieraalta tai vieraannuttavalta, mutta asia on täyttä tätä päivää. Siinä on kirkolla paikka, hienot juuret ja luovan kasvun mahdollisuudet.

Sielunhoidollinen työote ja sielunhoidon sisällöt eivät taivu yhteen määritelmään tai pakettiin, kun kyse on enemmän elämisestä ihmisten kanssa ja mitä moninaisimmista tilanteista, keskusteluista ja tekemisestä, aina sen mukaan, mikä on tilanteessa tarpeen. Juuria unohtamatta, koska sielunhoito kytkeytyy kirkon tehtävään ja Jumalan läsnäoloon tässä todellisuudessa. Millään tavalla takertumatta ”työalojen” rajoihin, niiden aika on mennyt.

Minulle sielunhoito on kontekstuaalista teologiaa, elettyä teologiaa, jossa ihmisten tarinat näkyvät ja kuuluvat. Sielunhoito on sitä, että katsotaan yhdessä ihmisten kanssa elämää sellaisena, kun se on pyytäen ja toivoen Jumalan läsnäoloa kaikkeen. Arkisena työnimenä käytän sanaparia henkinen ja hengellinen tuki, jos yritän sanoa toisin sanoin jotain sielunhoidon olemuksesta.

Ajattelua, taitoa, osaamista

Sielunhoidollisuus on ennen kaikkea asenne ja työtapa, se on ajattelua ja taitoa. Se vahvistuu tai on vahvistumatta kohtaamisten myötä: miten nähdään ja kuullaan ihmisten todellisuus, millaisia johtopäätöksiä siitä tehdään. Sielunhoidollisuus edellyttää halua ymmärtää, halua kuunnella, valmiutta arvostaa muutakin kuin omaa ajattelua, itsetuntemusta. Kaikkea tätä voi opiskella ja treenata. Sielunhoidollisuus edellyttää turvallisuutta sen suhteen, että Jumalaa ei tarvitse puolustaa tai pönkittää. Tämä auttaa kuulemaan toisen kokemusta.

Sielunhoidolle käy huonosti, jos sitä pidetään itsestään selvänä, taitona, jota ei tarvitse opiskella ja harjoitella. Silloin käydään soitellen sotaan. Pappeina nuoret, iästä riippumatta, tuovat usein esiin ahdistuksen siitä, että saman tien töitä aloittaessaan he kohtaavat ihmisiä traagisissa tilanteissa, elämän iskujen alla. Jos aiempaa osaamista on kertynyt edellisessä ammatissa ja opinnoissa, on levollisempaa asettua kuulijaksi. Kaikilla ei ole tätä taustaa. Muissa kirkon ammateissa toimivilla on samantyyppisiä kokemuksia. Perustutkinnolla pääsee alkuun, mutta työelämä heittää silmille vaikka mitä.

Kirkon luovuttamaton paikka on olla siinä, missä monenlainen suru, kuolema, kriisit ja elämän käsittämättömyys ovat järisyttäneet ihmisten elämää. Usein paras apu tulee läheisiltä ja ystäviltä, mutta tavattoman monelle seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoinen vastuunkantaja voi olla se ulkopuolinen ihminen, joka kestää kuunnella ja etsiä tilanteessa huomisen päivän toivoa. Ei näissä paikoissa voi olla levollisesti, jos ei niihin ole voinut valmistautua osaamista kehittämällä. Ei näissä paikoissa voi jaksaa, jos takana ei ole työyhteisön yhteistä ajattelua, mielekästä työnjakoa ja riittäviä tuen mahdollisuuksia työntekijöille ja kuulijan paikalla toimiville vapaaehtoisille vastuunkantajille. Sielunhoidon ei pidä olla yksityisyritteliäisyyttä tai solistihommaa.

Tässä ja nyt

On turha haikailla pysymistä siinä, mistä on jo kuljettu ohi. Ihmisten ajattelu muovautuu, tietenkin. Kirkon työkulttuurin pitää olla ajan tasalla. Niille, jotka valitsevat olla edelleen kirkossa töissä, tämä merkitsee aina vaan kirjavampien todellisuuksien kohtaamista muissa ihmisissä. Olen iloinen, että monet kohtaamani kirkon työntekijät eivät pidä tätä uhkana vaan tosiasiana, joka vahvistaa luovuutta. Kun tätä kokemusta pääsee jakamaan työtovereiden kanssa, syntyy uutta hyvää.

Ihmisen perustarpeet eivät muutu, vaikka todellisuus ympärillä monimutkaistuu. Tästä ne kertovat, kuiskaukset ja huudot, jotka etsivät kuuntelijaa. Jos seurakunnat päättävät olla entistä vahvemmin ihmisten tukena – se on valinta, joka toteutuu päätösten kautta – sille on rakennettava entistä enemmän tilaa, aikaa ja paikkoja, ihmisiä, osaamista. Ei niin, että tehdään rajattomasti, entistä enemmän. Mieluummin niin, että on rauhassa mietitty, miten tehdään se, mitä tehdään. Niin, että uskalletaan luopua jostakin, että saadaan uudelle tilaa.

Vapaaehtoisten vastuunkantajien jaksamiseen on taidettu kiinnittää paikoin paremmin huomiota kuin seurakunnalta palkkaa saavien jaksamiseen ja hyvinvointiin? Kenenkään resilienssi ei pysy kunnossa vain sillä, että on työsuhteessa seurakuntaan. Yhä enemmän tarvitaan yhteisön yhteistä puhetta ja tekoja sitkeyden ja palautumiskyvyn vahvistamiseksi. Yksilösuoritusten ja yksinäisyyden ajan pitää jäädä taakse (Jansa 2020).

Sirkku Tukiainen.

Sirkku Tukiainen
Sielunhoidon kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Ajatusten virittäjinä:

Hetki musiikille ja työelämän tarkastelulle – kurkistus työnohjauksen maailmaan muusikon näkökulmasta

Talvinen maisema ikkunasta, taustalla kirkko..

Musiikki ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa meitä, niin tekijöinä kuin kuulijoina. Musiikilla voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta.

Sain osallistua joitain vuosia sitten kuulijana upeaan konserttiin, jonka Turun filharmoninen orkesteri järjesti. Open Orchestra -konsertissa yleisö saa teosten välillä kulkea konserttisalissa etukäteen määrätyllä paikalla istumisen sijaan. Kokemus oli huikea. Orkesteri astui ulos omasta tutusta ja turvallisesta järjestyksestä. Orkesteri oli aseteltu tavalla, joka mahdollisti yleisön kulkemisen soitinryhmien välistä, osa puhaltajista oli jopa kapellimestarin selän takana. Toisten soittajien kuuleminen tai kapellimestarin seuraaminen ei sujunut samalla tavalla kuten tavallisesti ja toisaalta johtaakseen koko orkesteria, kapellimestarin täytyi kohdata sekä edessä että takana olevat soittajat. Tämä vaati hetkittäin kääntymistä pois totutusta suunnasta, siitä mikä on tuttua ja turvallista.

Työelämän tulevaisuudessa ja jo nyt työtä tehdään monenlaisilla uusilla tavoilla – etänä, hybridinä, osa-aikaisesti. Työ ja sen merkitys muuttuu valtavasti, eikä ole, jos koskaan on ollut, vain yhtä oikeaa tapaa tehdä työtä. Työyhteisöt ovat joukko erilaisia ihmisiä, joilla on erilainen suhde työhön, erilainen työkyky, eri äidinkieli ja usein myös erilainen tehtävä, osana yhteisöä. Kaikki tämä rikastuttaa työelämää, kunhan on riittävä yhteinen ymmärrys ja tieto työn tavoitteista ja toimintatavoista.

Työnohjaajana kuljen työnohjattavan tarinassa kuten kuljin tuossa Open Orchestra -konsertissa kuulijana. Hämmästellen ja kysellen, mitähän tässä tapahtuu! Kysymykset, jotka ovat työnohjauksissa esillä, liittyvät usein muutokseen. Siihen, että sitä etsitään tai että sitä on niin paljon, että sen tarkasteluun tarvitaan yhteistä keskustelua, ajattelun tilaa.

Itse hakeuduin aikoinaan työnohjaukseen saadakseni uuden tulokulman työhön, jota olin tehnyt pitkään samassa työpaikassa. Työnohjauskokemus oli hyvä ja syvempi matka minuun kuin olin osannut tavoitella. Toisenlaisia muutokseen liittyviä kysymyksiä ovat ne, joissa pohditaan miten säilyttää muutoksien virrassa kokemus, että ne eivät ole jotain hallitsematonta, jotain mikä pyyhkäisee yli ja hukuttaa. Reflektointi, työnohjaus, koulutukset ja hyvä johtaminen ovat keskeisiä vaikuttajia työelämän onnistuneissa muutosprosesseissa.  

Ajattelen siis työnohjaajana olevani kuin tuon konsertin yleisö. Kuljen työn maailmassa, erilaisten tehtävien ja ihmisten kanssa ja keskellä, osan matkaa. Katsomme yhdessä yksittäisen työntekijän nuotteja ja samalla koko teoksen, työyhteisön, partituuria. Välillä pääsen aivan lähelle tiettyä työntekijää, oman työnsä orkesterimuusikkoa tai kapellimestaria. Kuuntelu on tärkeää. Kokemus saa eri kerroilla uusia sävyjä. Välillä kuulen paremmin yksilöitä, ehkä vähemmän kokonaisuutta ja toisinpäin. Jokaisen työntekijän tarina yhteisössään on omansa, kuin stemma orkesterin systeemissä.

Työyhteisössä täytyy toimia tiettyjen pelisääntöjen, kuten orkesterissa teoksen systeemiin kirjoitettujen ja kapellimestarin näyttämien koodien mukaan. Jos yksittäinen muusikko ei noudata kapellimestarin tempoa, nyansseja tai tulkintaa, kokonaisuus kärsii. Jos pelisäännöt tai johtaja ovat hukassa, tai joku soittajista puuttuu tai soittaa väärin, systeemi ei toimi, ei orkesterissa eikä missään muussa työpaikassa. Työnohjauksessa luottamuksellisessa dialogissa kuultavaksi piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän sävelkuviot, joita sitten yhdessä soittamalla ja kuuntelemalla tarkastellaan.

Työnohjaus ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa. Työnohjaus voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta, ehkä etäännyttää turvallisen välimatkan päähän jotain, että sitä on mahdollista ajatella, että siitä on mahdollista puhua, että on mahdollista tuntea, että on mahdollista ennakoida reagoimisen sijaan.

Kun pohdin työelämän tulevaisuutta kirkossa, näen valtavasti mahdollisuuksia, jos uskallan päästää irti ajatuksesta, että olen tai tulen jossain kohtaa työuraa valmiiksi. Haluan edelleen, että silmien eteen, ajatteluun, piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän prosessit. Mitä on ollut ennen ja mitä ehkä on edessä? Missä on tarkoituksenmukaista olla hiljaa kuin tauolla ja toisaalta, missä ovat ne omat solistiset paikat?

Miten minä omalla työlläni autan muita saavuttamaan oman parhaansa? Kysymyksiin vastataan ja uusia kysymyksiä kysytään aina uudestaan yhdessä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa työtä tehdään ja siellä missä sitä tehdään. Parhaimmillaan työ on oppimista, tuntemista, ahdistumista, etsimistä ja löytämistä, luopumista ja rakkautta, kuin musiikkia!

Iloa saapuvan kevään myötä, hyviä hetkiä töissä!

Armi Laakso.

Armi Laakso
Musiikkiterapiaan erikoistunut kanttori
musiikkipedagogi ja työnohjaaja

Mitä kolmekymmentäseitsemän vuotta kirkon palveluksessa on tehnyt minulle?

Perheneuvontahuone
Perheneuvojan työhuone

Olen oppinut, että ihminen on kovin ristiriitainen olio. Hänellä voi olla vilpitöntä pyrkimystä hyvään, jalomielisyyttä, vastuuntuntoa ja uhrimieltä, aitoa uskoa, rakkautta ja halua palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Ja samalla meissä on ahneutta, itsekkyyttä, epärehellisyyttä, vallanhalua, jääräpäisyyttä, turhamaisuutta, toisten yläpuolelle asettumista ja lukematon määrä muita vähemmän jaloja ominaisuuksia. Jälkimmäisten ominaisuuksien haitallisia piirteitä vahvistaa se, että ne saattavat olla tiedostamattomia. (Jalommista olemme usein hyvinkin tietoisia.)

Kirkossa kaikki nämä inhimilliset ominaisuudet ilmenevät kaiken aikaa kaikilla tasoilla. Siksi meillä on riitoja, toimimattomuutta, alistamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta riesaa. Mutta onneksi myös lämpöä, ystävällisyyttä, kannattelua, auttamista ja paljon muuta hyvää.

Kirkon vuosisatojen aikana rakentunut organisaatiohan on aivan toivoton. Se vaatisi toimiakseen esihenkilöitä, joilla on erinomaiset johtamistaidot, ja alaisia, joilla on erinomaiset alaistaidot. Jos näin ei ole, organisaatiomme mahdollistaa täysin lukkiutuneet tilanteet, joskus vuosikymmeniksi. Organisaatiomme muuttaminen lienee mahdotonta, joten Jumala meitä auttakoon, että saisimme näitä erinomaiset taidot omaavia esihenkilöitä ja alaisia.

Suurena ongelmana kirkossamme näen liiallisen luottamuksen kokouksiin, työryhmiin ja kallispalkkaisiin konsultteihin. Olen ollut mukana ainakin viidessä prosessissa, jossa on valtavilla summilla palkattu joku ulkopuolinen konsultti johtamaan työyhteisö kohti valoa ja viisautta. Kokemukseni on, että joka kerta on mennyt rahat hukkaan. Mitään todellista oikeansuuntaista muutosta ei ole tapahtunut. Uskoisin että seurakunnissa ja yhtymissäkin kannattaisi luottaa omaan ruohonjuuritason asiantuntemukseen. Parhaat ideat saadaan epämuodollisissa kohtaamisissa käytävillä ja kahvipöydissä.

Uskottelen itselleni, että vuosikymmenten työskentely erilaisissa kriisitilanteissa olevien ihmisten kanssa olisi muuttanut minua hyväksyvämpään ja ymmärtäväisempään suuntaan. Olen kovin konkreettisesti nähnyt sen, että ihmisillä ei ole lähimainkaan samoja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Toivoisin ainakin, että osaisin olla tuomitsematta ja arvostelematta ihmisiä samassa määrin, kuin tein nuorena teologina. Helppoa sekään ei aina ole. Tiukassa istuu vanha liha ihmisessä. Jopa papissa.

Oppi erottaa, palvelu yhdistää

Toivoisin että kristittyinä osaisimme enemmän katsoa siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä erottaa. Osaisimme olla rakastavia, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä toinen toisillemme. Hyvin eri laillakin ajattelevat ihmiset voivat tehdä yhteistyötä, kun löydetään ne päämäärät, jotka yhdistävät.

Jo Kirkkojen maailmanneuvostossa aikanaan todettiin, että oppi erottaa, palvelu yhdistää. Opillisista kysymyksistä onnistumme saamaan aikaan lihavan riidan, joka ei koskaan lopu, eikä koskaan selviä, mutta kun kysytään, pitäisikö pulaan joutuneita auttaa, olemmekin yhtä mieltä. Ehkä meidän pitäisi keskittyä enemmän siihen. Teologiasta ymmärrän nykyään paljon vähemmän kuin vastavalmistuneena. Nykyään se puhuttelee eniten, kun Kristus sanoi hänen olevan löydettävissä apua tarvitsevissa lähimmäisissä. ”Minun oli nälkä” jne.

Oma työalani on viimeiset 24 vuotta ollut perheneuvonta. Työlle on jatkuva kysyntä, ja sinne jonottavat juuri ne ihmiset, joita kirkko ei muuten tavoita eli nuoret aikuiset ja kirkosta vieraantuneet. Siksi voisi kuvitella, että perheneuvonnalla on hyvinkin valoisa tulevaisuus. Ainoa uhka on se, että kirkossa leviää ajattelu, jonka mukaan kirkon tehtävä on vain opettaa ja julistaa, eikä suinkaan auttaa. Oma käsitykseni on se, että kirkon tulevaisuuden ratkaisee se, löydämmekö työtapoja, joille on olemassa aitoa kysyntää, ja jotka lähtevät liikkeelle evankeliumin ytimestä. Perheneuvonta on yksi näistä.

Pitkäaikainen työ ihmismielen ja ihmissuhteiden parissa on opettanut keskeneräisyyden sietämistä. Vaikka toivomme kovasti, että sielumme haavat tulisivat jonain päivänä täysin käsitellyiksi, näin ei läheskään aina käy. Joudumme tyytymään osittaiseen paranemiseen, ja siihen, että haavojen kanssa voi oppia elämään antoisaa ja merkityksellistä elämää.

Tero Pulkkinen.

Tero Pulkkinen
perheneuvoja
Helsingin seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus

Takaisin sivun alkuun