Julkaistu alun perin 15.6.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Tutkittuun tietoon tarvitaan muutakin kuin tutkija ja lähdeaineisto. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin mukaan nainen tarvitsee kirjoittamiseen oman huoneen ja rahaa. Vaikka ajatus syntyi 1920-luvulla, tarvitsen niitä edelleen. Kirjoittamista ei tapahtuisi tänäkään kesänä ilman urheiluseurojen, kuntien, seurakuntien ja sukulaisten järjestämää lasten kesätoimintaa, joka mahdollistaa kotona rauhallisen tilan, ja Kirkon tutkimuskeskuksen apurahaa.

Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi jäin kesätauolle työstäni Kalajoen rovastikunnan perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana. Viime kesän tapaan aloitin muutaman kuukauden mittaisen tutkimusjakson Kirkon tutkimuskeskuksen stipendiaattina. Teen väitöskirjaa esseisti, TT Juhani Rekolan (1916–1986) teologiasta. Ensimmäisenä monografiaväitöskirjana se pyrkii antamaan kokonaiskuvan Rekolan teologisesta ajattelusta Jumala-kokemuksen eri ulottuvuuksien kautta. Analysoin Rekolan esseiden kuvauksia Jumalan poissaolon, olemassaolon ja läsnäolon kokemuksista. Tutkimusaiheeni liittyy Kirkon tutkimuskeskuksen painopistealueeseen Kirkon usko ja uskon kieli.

Pitkä paistoaika

Vuonna 2016 esseistipappi Juhani Rekolan syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta, ja hänen ajatteluaan elämän traagisuudesta nostettiin esiin mediassa. Samana vuonna kotikirkkoni Ylivieskassa paloi raunioiksi pääsiäisyönä. Jo ennestään tutut Rekolan kirjat alkoivat puhutella uudella tavalla. Elämän traagisuus ja rajallisuus tuli konkreettisella tavalla lähelle. Oli aika toteuttaa kymmenen vuotta mukana kulkenut haave jatko-opinnoista.

Aloitin systemaattisen teologian jatko-opinnot vuonna 2017 Itä-Suomen yliopistossa. Opiskelin ensin kappalaisen viran ohessa, sitten aikuiskoulutustuella ja vuodesta 2019 eri mittaisilla Kirkon tutkimuskeskuksen apurahoilla. Viimeiset vuodet olen edistänyt käsikirjoitusta lyhyillä opintovapailla. Useat lyhyet apurahajaksot ovat mahdollistaneet sekä uuden työn aloittamisen kirkon perheneuvonnassa että väitöskirjan sysäyksittäisen edistämisen.    

Kirjailija Natalie Goldbergin mukaan ei riitä, että on ainekset kakkuun. Tarvitaan myös uuni ja paistoaika. Nopealle tuskastuttavan pitkä paistoaika. Yritin jo alkuvuodesta ottaa kakkua uunista ulos, mutta ohjaajat kehottivat jatkamaan paistoaikaa. Rekolan kuvaamia kokemuksia Jumalan poissaolosta, olemassaolosta ja läsnäolosta on pohdittava lisää. 

Haasteen tutkimukselle asettaa systeemin rakentaminen ajattelusta, jossa käsitteitä ei määritellä tarkasti, ja joka ei ole rakenteeltaan systemaattista. Osittain haaste johtuu Rekolan kirjallisuuden lajista, esseestä. Saksalaisen esseistin Theodor Adornon mukaan essee välttää tietoisesti systeemejä eikä määrittele käsitteitä tarkasti. Essee ottaa malliksi normaalin ajattelun, jossa on kysymys toisiaan risteävien ja seuraavien ajatusten verkon jännitteisyydestä.

Ajankohtainen ja luova Rekola

Juhani Rekola oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi. Hän kirjoitti esseitä suomalaisiin lehtiin vuosina 1953–1986, ja Kirjapaja on julkaissut hänen 11 esseeteostaan. Rekola sai kirkon kirjallisuuspalkinnon vuonna 1977. Rekolassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla kulttuuripersoona ja alkoholisti- ja vankilatyötä tekevä sielunhoitaja. 

Rekolan ensimmäinen esseeteos Kuitenkin Jumala on julkaistiin vuonna 1968 ja viimeisin teos Kirkas mystiikka postuumisti vuonna 2019. Rekolan kuvaamat kokemukset Jumalasta ja maailmasta ovat hämmästyttävän ajankohtaisia. Esimerkiksi vuonna 2019 alkanut koronavirusepidemia on konkreettisesti osoittanut, että kaikki olemme samalla viivalla: ”Mitään ylimääräisiä etuja ei meille ole annettu. Tiellä ovat samat kivet, nousut, laskut. Kaikilla meillä on sama ihmisen, hädän tie.” (Rekola 1970, 142.) 

Rekolan teologiasta on usein nostettu esiin kokemus maailman traagisuudesta ja Jumalan poissaolosta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt mystinen näky Jumalan lähestymisestä: 

“Toisaalta minussa on tapahtunut jo vuosia sitten alkanut muuttuminen, jota ei ole aivan helppo jäsentää edelliseen. On tapahtunut käänne tulevaan. [–] Juuri tulevassa koen Jumalan lähestymisen. Muualla on vain muuri. Edessä on vapaa kohta. Siinä tapahtuu jotakin. Sieltä virtaa jotakin vastaan. Sieltä tulee Jumala.” (Rekola 2019, 88, 89.)

Minua on erityisesti kiehtonut Rekolan luoma käsite ”asiallisuus suurenmoisissa kehyksissä”. Se on yritys löytää synteesi Jumalan poissaolon kokemuksen ja Jumalan läsnäolon näyn välille. ’Asiallisuus’ viittaa tämän maailman ehtoihin ja ’suurenmoiset kehykset’ viittaavat Jumalan lähestymiseen tulevassa. Tälle rinnakkainen käsite on ’päivänkirkas mystiikka’, jonka Rekola on löytänyt Robert Musilin romaanista Mies vailla ominaisuuksia. ’Päivänkirkkaan mystiikan’ käsitteessä yhdistyvät järki ja usko, matematiikka ja mystiikka. Esseissään Rekola luo kieltä puhua Jumala-kokemuksen eri ulottuvuuksista. Uusilla käsitteillään hän etsii sanoja sille, jolle sanoja ei ole. 

Ihmismielen risteileviä ajatuksia

Kirkon perheneuvojana kohtaan ihmisiä parisuhteen ja perhe-elämän kriiseissä. Esseiden tutkiminen on auttanut ymmärtämään ihmismielen risteileviä ajatuksia ja sanojen etsimistä niille. Ihmiset kantavat usein kokemusta toisen ihmisen poissaolosta, henkisestä tai fyysisestä, lapsuuden ja aikuisuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa. Ja kuitenkin he kantavat mukanaan myös näkyä läsnäolosta, toisen lähestymisestä ja yhteyden löytymisestä. Kokemus toisen, ihmisen tai Jumalan, poissaolosta on kipeä, mutta näky lähestymisestä tuo toivon läsnäolosta. 

Toivo näkyy myös Ylivieskan kirkon raunioilla, joiden viereen on rakennettu uusi kirkko. Viisi vuotta tuhopolton jälkeen, pääsiäisenä 2021 vihittiin käyttöön moderni keskiaikaistyylinen Pyhän kolminaisuuden kirkko. Uuteen kirkkoon valo ei tule suoraan ikkunoista vaan epäsuorasti ylhäältä.

Kirjallisuus:

Goldberg, Natalie (2004): Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Korhonen, Kuisma (1997): Esseen traditiosta. – Kirjoita itsesi maailman väleihin. Esseitä esseistä. Toim. Kirsti Mäkinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 17–32.

Musil, Robert (2006): Mies vailla ominaisuuksia. 1. ja 2. osa. Helsinki: WSOY.

Rekola, Juhani (1968): Kuitenkin Jumala on. Helsinki: Kirjapaja.

Rekola, Juhani (1970): Jokainen enkeli on pelottava. Helsinki: Kirjapaja.

Rekola, Juhani (2019): Kirkas mystiikka. Kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta. Helsinki: Kirjapaja. 

Woolf, Virginia (2020): Oma huone. Helsinki: Tammi.

Kirjoittaja:

Anne Sumela

Väitöskirjatutkija, systemaattinen teologia, Itä-Suomen yliopisto

Julkaistu alun perin 24.8.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Evankelis-luterilaisen kirkon ylintä päätösvaltaa käyttävä kirkolliskokous hyväksyi elokuussa 2021 muutoksen, jolla käytännössä voidaan yhdistää Kirkon tutkimuskeskus ja Kirkon koulutuskeskus. Kirkon keskushallintoa on uudistettu kivikkoisessa prosessissa, joka lähti liikkeelle jo kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä vuonna 2016 . Sen tuloksena kirkolliskokous työsti pitkän listan tehtävänantoja kirkkohallitukselle. Osa tehtävistä muutti muotoaan, pitkittyi tai haudattiin, mutta tutkimus- ja koulutuskeskusten yhdistäminen saatiin sinetöityä. Siinä mielessä voidaan puhua jopa mannerlaattojen liikkumisesta kirkon keskushallinnossa.

Aiheellinen kysymyksensä tietenkin on, mitä tutkimukselle tapahtuu organisaatiomuutoksessa. Minkälainen on tutkimuksen autonomia, entä minkälaisena toimintayksikkönä Kirkon tutkimuskeskus hahmottuu muiden tutkimusorganisaatioiden joukossa?

Tutkimus ja koulutus asiantuntijatehtävinä

Hallinnollisesta muutoksesta huolimatta väittäisin, että tuskin paljonkaan tulee muuttumaan kirkollisen tutkimuksen autonomiassa. Kirkon tutkimuskeskuksen työtä on tehty Kirkkohallituksen erillisyksikön statuksella, keskeisenä tehtävänantona palvella kirkkoa sen eri osa-alueiden kehittämistyössä, mutta kuitenkin tutkimustyönsä substanssin itse määrittäen ja tutkijoiden työtä itsenäisesti johtaen. 

Tutkimus ja koulutus ovat asiantuntijatehtäviä. Vertailukohtana perustettavalle kirkollisen tutkimuksen ja koulutuksen yksikölle on käytetty yliopistoja ja ammattikorkeakouluja, jotka myös perustuvat tutkimuksen ja koulutuksen yhteistyölle. Edelleen vertailukohteidensa tavoin myös Kirkon tutkimus ja koulutus on viestijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Viimeksi mainitussa tehtävässä asiantuntijuus ja sen soveltaminen myös korostuvat erityisellä tavalla.

Tiedolla johtaminen ja tutkimustiedon merkitys

Tiedolla johtaminen on noussut entistä keskeisempään osaan asiantuntijatyössä. Evankelis-luterilaisen kirkon toimintaympäristön ja uskonnollisen kentän muutos on 2000-luvulla ollut niin dramaattinen, että voitaisiin sanoa tiedolla johtamisen olevan kirkolle jopa kriittisen tärkeä toiminto. Kirkolla ja sen eri toimijoilla sekä muilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on oltava käytettävissään tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kirkkoon ja uskontoon liittyvistä kysymyksistä. On myös välttämätöntä, että tietoa prosessoidaan ja hyödynnetään kirkon toimijoiden työn tueksi. Näitä taustoja vasten tutkimus- ja koulutustoiminta toteuttavat kirkossa varsin keskeistä tehtävää.

Kirkon tutkimuskeskus tekee perustehtävänsä mukaisesti kirkon ja seurakuntien päätöksenteolle ja toiminnan kehittämiselle tarpeellista kirkon ja uskonnollisen elämän sekä yhteiskunnan muutosten tutkimusta. Tutkimustuloksia julkaistaan yleistajuisissa ja tieteellisissä artikkeleissa, tilastojulkaisuissa sekä sosiaalisessa mediassa. Tutkimuskeskuksen työntekijät tuovat asiantuntemustaan kotimaisiin ja kansainvälisiin tutkimushankkeisiin sekä työryhmiin ja luottamuselimiin. 

Tutkimushankkeissaan Kirkon tutkimuskeskus keskittyy tulevina vuosina ajankohtaisiin teemoihin, kuten kirkon missioon monikulttuurisessa yhteiskunnassa, digitalisaation haasteisiin ja kirkon toimintakulttuuriin, kirkon yhteiskunnalliseen asemaan sekä ekumeenisen teologian ajankohtaisiin kysymyksiin luterilaisessa kirkossa.

Kirkossa tarvitaan sekä tutkimusta että koulutusta

Idea kirkollisen tutkimuksen ja koulutuksen keskittämisestä samaan yksikköön ei toki ole aivan uusi, vaan sitä on esitetty eri yhteyksissä jo vuosikymmeniä aiemminkin. Yhdistymisen toteutumiseen nyt vaikuttavat osaltaan paineet kokonaiskirkon taloudessa, mutta uskoakseni myös aito tahto uudistaa kirkon toimintakulttuuria. Erillään tekemisestä halutaan siirtyä yhdessä tekemiseen, ja kun asiantuntijatyöstä on kyse, myös tutkimuksen ja koulutuksen molemminpuolinen hyötyminen toisistaan on painava peruste.

Tutkimus- ja koulutusfunktioiden yhdistymisellä haetaan näiden funktioiden syvempää yhteistyötä ja vaikuttavuutta ja sen myötä seurakuntien saamaa suurempaa hyötyä. Tätä kirjoittaessani vielä hahmotellaan sitä, mitä yhdistyminen konkreettisesti tarkoittaa. Uuden luomiselle tuovat haasteita myös kirkkohallitukselle asetetut tiukat säästötavoitteet. Tiivistyvä yhteistyö ja näiden kahden keskuksen erilaisuus kuitenkin voi tuottaa jotain sellaista, joka on enemmän kuin vain osiensa summa. 

Kirkkohallitukselle osoitetut säästöpaineet ovat tuottaneet jokseenkin turbulenttisen tilanteen. Kirkon tutkimus ja koulutus ovat omalla tavallaan myrskyn silmässä. Toisaalta sitä työtä, jota yksikössä tehdään, tarvitaan juuri nyt entistä enemmän ymmärryksen ja reflektion lisäämiseksi. Moni hallinnon tutkija voisi olla kiinnostunut siitä, mitä kirkollisen päätöksenteon ja hallinnon kulisseissa tapahtuu. Moni toimintakulttuurin uudistaja on joutunut lyömään päätään seinään pyrkimyksissään kirkon keskushallinnon kehittämiseksi. Varmaa on kuitenkin se, että muutos tapahtuu. Tutkimus ja koulutus on sen muutoksen kriittinen ja keskeinen toimija.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Julkaistu alun perin 7.9.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Afganistanin romahdusta Talibanien syliin on selitetty ”länsimaisten arvojen” vieraudella syvästi traditionaalisessa maassa. Harva tietää, että Afganistanissa näiden arvojen historia on yhtä vanha kuin Suomessa. Tutkailu sadan vuoden päähän onkin nykytapahtumien taustaksi valaisevaa. Vuonna 1919 kuninkaaksi nousi Amanullah, joka ensi töikseen julisti sodan maata miehittävää Britanniaa vastaan. Taistelujen tuloksena maailmanvalta vetäytyi ja kuningas pääsi tekemään haluamiaan uudistuksia: ensimmäinen perustuslaki haki inspiraatiota sekä Atatürkin Turkista että Ranskan siviililaista. Suomalaisten nyt peräänkuuluttamat perusoikeudet kirjattiin osaksi tätä vuoden 1923 perustuslakia. Tärkeitä uudistuksia olivat myös yleinen oppivelvollisuus ja naisten oikeus harjoittaa korkeakouluopintoja ulkomaita myöten. Amanullah edisti lisäksi eri kansanryhmien välisten konfliktien sovittamista ja sääti lain, joka kielsi lapsiavioliitot ja rajoitti monivaimoisuutta.

Afganistanin sotaan osallistumista on Suomessa perusteltu länsimaisten arvojen viennin tarpeella ja halulla pelastaa maa ”sharialain” käyttöönotolta. Kumpikaan tarve ei perustu tosiasioiden tuntemukseen.

”Länsimaiset arvot” ovat siis osa Afganistanin yli satavuotista perustuslaillista historiaa. Osa tätä historiaa on myös uudistusvoimien ja perinteisiin vetoavien voimien välinen kamppailu aivan kuin missä tahansa muualla maailmassa. Kuten 1920-luvun lopulla, jolloin konservatiivit pakottivat kuninkaan peruuttamaan uudistukset, ovat 2020-luvulla valtaan palanneet äärikonservatiiviset voimat samat kuin sata vuotta sitten eli maaseudun papisto ja patriarkaatit. Toki erojakin löytyy, ja katsaus Talibanien taustaan on paikallaan.

Taliban on verhonnut äärikonservatiiviset arvonsa islamin kaapuun. Kuitenkaan nykyisessä tilanteessa ei ole kyse siitä, että ääriliikettä vastustavat afganistanilaiset eivät haluaisi elää islamin oppien mukaisesti. Jo vuoden 1923 perustuslaki ja sitä seurannut lainsäädäntö perustui shari’aan. Sama pätee 1970-luvulla valtaan nousseen vasemmistohallituksen lainkirjoitukseen: senkin pohjana oli islamilainen oikeus. Onkin siis kysyttävä mitä shari’a oikein tarkoittaa. Julkisessa keskustelussa Suomessa puhutaan ”sharialaista”, jonka Talibanit ”tuovat” valtaantulonsa jälkeen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että kirjoitan sanan ”sharialaki” lainausmerkeissä. Tämä siitä syystä, että mitään ”sharialakia” ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Sen sijaan on shari’a, tuo Jumalan ihmiskunnalle osoittama tie elää Jumalalle mieleistä elämää eli elämäntapa, joka eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa on muslimien parissa saanut mitä ihmeellisimpiä ilmenemismuotoja. Näin myös nyky-Afganistanissa. 

Shari’aa eli Jumalan tietä ihmiskunta on voinut oppia Koraanista ja profeetta Muhammadin tapakulttuurista, joka on koottu hadith-kokoelmiin eli eräänlaisiin auktorisoituihin suullisen perimän kokoelmiin. Profeetan kuoleman jälkeen (632 AD) islamin oikeusoppineet, juristit, muodostivat näiden lähteiden ja erilaisten tekniikoiden avulla lainopillisia sääntöjä ja pyrkivät systematisoimaan islamin oikeudellista perustaa. Syntyi islamilainen oikeustiede fiqh (arabiaa, lit. ’ymmärrys’) ja lakikoulut. Aiemmin syntynyt islamin jakautuminen sunneihin ja shiialaisiin näkyi hiukan erilaisina oikeudellisina tulkintoina ja omina lakikouluina. Tämä keskiajalla syntynyt juristien työ on se shari’a, jonka nykyaikana tunnemme ja jonka pohjalta eri maat tekevät lainsäädäntöä yhdistäen sen muihin oikeuslähteisiin. Shari’aa elämäntapana tulkitaan kunakin aikana aikakauden tapakulttuurin silmälasien kautta – tai sitten kieltäen tapakulttuurin vaikutus kuten salafistit, eräänlaiset kirjanoppineet, tekevät. Heidän islamintulkinnalleen on tyypillistä ”uudistaa” uskonharjoitus palaamalla (oletettuun) alkuperäiseen islamilaiseen elämäntapaan. 

Kuten edellä totesin, on shari’a läpi viimeisen sadan vuoden ajan ollut Afganistanin lainsäädännön pohjana muslimien elämäntavasta puhumattakaan. Mistä Talibanien muista, myös salafisteista, eroava islamintulkinta sitten tulee?

Poliittinen liike nimeltään Taliban (’opiskelijat’) syntyi 1990-luvun alussa Pakistanin pakolaisleireillä, jossa sotaa pakenevat miehet kokoontuivat seminaareihin opiskelemaan islamia. Vallitsevaksi haaraksi muodostui deobandilaisuus, Intiassa siirtomaavallan ajalla 1800-luvun lopulla syntynyt herätysliike. Aluksi deobandilaisuus ajoi ekumeenisuutta eli Intian niemimaan uskontojen rauhanomaista rinnakkaineloa. 1970-luvulla liike sai Intian ulkopuolella yhä enemmän vaikutteita wahhabilaisuudesta, tuosta Saudi-Arabian valtauskonnosta. Wahhabilaisuudelle on tyypillistä elämäntavan ”islamisointi” eli kanssaihmisten partiointi, jotta nämä noudattaisivat tiukkaa hartautta arkielämässään.

Deobandilaisuudelle on ominaista profeetan perimätiedon korostaminen, ja niinpä se tunnetaan seminaareistaan, joissa perimätietoa päntätään. Yhdessä wahhabilaisuuden kanssa deobandilaisuus on viimeiset vuosisadat Etelä-Aasiassa kilpaillut mystiikkaa ja paikallisia tapoja yhdistävän sunnalaisuuden kanssa. Afganistanin sisällä deobandilaisuus nousi vallitsevaksi islamintulkinnaksi pashtujen alueella. Pashtut muodostavat peräti 40 prosenttia maan väestöstä, ja heidät tunnetaan myös vuosisatoja vanhasta heimolaista nimeltä Pashtunwali. Tämä tapaoikeuden koodi säätää heimojen yhteiseloa, riitoja ja suhteita muihin ryhmiin. Naisilla ei koodissa ole omaa oikeudellista asemaa; he ovat isän/veljen/aviomiehen holhouksen alaisia. Heimoalueilla tapaoikeutta sovelletaan islamilaisen oikeuden ja erityisesti hanafi-lakikoulun rinnalla. Valtiollisilla laeilla ei täällä juuri ole asemaa. Kun Afganistanissa 1973 nousi valtaan maallistunut vasemmistopuolue, alkoi Saudi-Arabia rahoittaa deobandilaisia sotimaan haluavia muiden ”pyhien sotureiden” liikkeiden ohella. Pakistanin ja Yhdysvaltojen kanssa se myös aseisti näitä liikkeitä, joiden piiristä sittemmin kumpusi myös al-Qaida.

Mutta mitä deobandilaisuus sitten sanoo siitä, miten muslimin tulee elää? Kuten edellä totesin, on eteläisessä Aasiassa vallalla synkretistisiksi kutsuttuja tapoja eli uskontojen sekoittumista, mikä ilmenee muun muassa pyhimysten palvonnassa ja elämyksellisyydessä. Nämä tavat joutuivat deobandien erityiseen syyniin: islamin harjoittaminen haluttiin viedä takaisin ”alkuperäiseen” muotoonsa eli profeetan ja tämän välittömien seuralaisten elämäntapaa noudattavaksi ja islamin yksijumalaisuutta korostavaksi. Talibanien näkemys tästä elämäntavasta eroaa kuitenkin salafisteista. Tämä johtuu siitä, että Talibanien uskonto on sekoitus konservatiivista heimo-oikeutta ja ”islamista vieraantuneen” nykyajan kieltämistä. Nyky-Taliban eroaa aiemmasta valtakaudestaan siinä, että se ei enää kiellä musiikkia tai televisiota, eli sen parissa on nyt erilainen näkemys kuin 1990-luvulla siitä, mitä nykyajan ilmiöitä pitää suitsia. Nähtäväksi jää, mitä sen lupaukset naisten oikeuksista lopulta tarkoittavat.

Afganistanilaiset kokevat olevansa hyviä muslimeja poliittisista mielipiteistään riippumatta. Monille heistä Talibanien valta edustaa vierasta elämäntapaa ja vääristynyttä uskonnontulkintaa.  Vähemmälle huomiolle meilläkin on jäänyt länsiliittoutuman pystyttämän hallinnon korruptio ja afganistanilaisten syvästi kammoamat eliitin etuoikeudet. Niiden kitkemisessä Taliban saa tukea myös vastustajiltaan.

Talibanien valtaannousussa tulee esiin yli sadan vuoden ajan käyty kamppailu edistyksen ja taantumuksen voimien välillä. Konservatiivisten voimien vallan esteenä ovat aina olleet koulutetut naiset ja miehet, jotka ovat välttämättömiä valtiovallan pyörittämisessä. He kykenevät islaminkin asiantuntemuksellaan kyseenalaistamaan jämähtäneen papiston hehkutukset vaikkapa naisen äänen turmiollisuudesta julkisessa tilassa. Konservatiivien ja uudistusmielisten ikiaikainen kamppailu jatkuu – nyt oloissa, joissa mikään ulkomainen sotilasvoima ei enää miehitä maata.

Lähteet:

Barfield, Thomas J. (2011): Afghanistan. The Local and the Global in the Practice of Shari’a. – Shari’a Politics. Islamic Law and Society in the Modern World. Ed. by Robert W. Hefner. Bloomington, Ind.: Indiana University Press. 179–206. 

Metcalf, Barbara D. (2011): “Traditionalist” Islamic Activism: Deoband and Deobandis, Ten Years Later.   

Perfecting Women. Maulana Ashraf ‘Ali Thanawi’s Bihishti Zewar (1992): Perfecting Women. Maulana Ashraf ‘Ali Thanawi’s Bihishti Zewar. Transl. by Barbara D. Metcalf. Berkeley, CA: University of California Press.

Yassari, Nadjma & Saboory, Mohammad Hamid (2010): Sharia and National Law in Afghanistan. – Sharia and National Law. Comparing the Legal Systems of Twelve Islamic Countries. Ed. by Jan Michiel Otto. The American University of Cairo Press. 273–317.

Kirjoittaja:

Susanne Dahlgren

Yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

Julkaistu alun perin 21.9.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Kirkolliskokous päätti elokuussa 2021, että kirkko tukee jumalanpalveluskokeiluja ja erilaisten yhteisöjen muodostumista, jotta se voi vastata nelivuotiskertomuksen 2016–2019 esiin tuomiin muutostarpeisiin.

Väitöstutkimukseni Uuden sukupolven yhteisöt – Evankelis-luterilaisen jumalanpalvelusyhteisöliikkeen osallistujien yhteisöllisyys, arvot ja hengellisyys tarjoaa näiden kehittämishaasteiden kannalta ajankohtaista tietoa. Tutkimukseni tarkasteli uuden tyyppisiä jumalanpalvelusyhteisöjä (tai messuyhteisöjä) kymmenen yhteisön osallistujilta kerätyn lomakeaineiston (n=529) pohjalta. Uudet jumalanpalvelusyhteisöt ovat toimineet kokeilualustana uudenlaisille seurakunta- ja jumalanpalveluselämän toteutustavoille, joilla jumalanpalveluksesta on pyritty tekemään kutsuva, yhteisöllinen ja helposti lähestyttävä. Osa uusista yhteisöistä on laajentunut voimakkaasti, kuten Tampereella viitisen sataa nuorta aikuista kokoava Uusi Verso tai pääkaupunkiseudulla kolmessa eri seurakunnassa jumalanpalveluksia järjestävä Verkosto. Esittelen tässä blogitekstissä joitakin uusien yhteisöjen keskeisiä ominaispiirteitä ja pohdin, mitä kirkossa voitaisiin oppia näistä yhteisökokeiluista.  

Jumalanpalvelusyhteisöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä muun kuin seurakunnan pääjumalanpalveluksen ympärille kokoontuvaa yhteisöä. Luen uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin kuuluviksi ne 30–40 yhteisöä, jotka eivät ole eksplisiittisesti jonkin kirkon perinteisen herätysliikkeen, järjestön tai kieliryhmän toimintaa. Muutamat niistä toimivat yhdistyspohjalta, mutta suurin osa on paikallisseurakuntien tai seurakuntayhtymien toimintaa. Yhteisöt muodostavat kirkollisen elämän uudistusliikkeen, joka ei kuitenkaan rakennu keskitetyn organisaation vaan löyhien yhteistyöverkostojen varaan.

Kulttuurinen ajanmukaisuus

Eräs näkyvin piirre uusissa yhteisöissä on se, että ne ovat rakentaneet jumalanpalveluksen estetiikaltaan sellaiseksi, että aikamme ihmisten ja erityisesti nuorempien sukupolvien edustajien olisi helppo kokea se itselleen kulttuurisesti tutuksi. Kulttuurisesti menneeseen aikaan assosioituvista muodollisuutta ja institutionaalista hierarkiaa korostavista piirteistä on pyritty kohti rennompaa ja vapaamuotoista toteutusta. Liturgia on usein karsittu minimiin ja ”saarnanuotin” sijaan käytetään normaalia puhekieltä. Urkuihin perustuva musiikillinen maisema on korvattu bändisoittimilla ja ajanmukaisella musiikilla, johon kuuluvat esimerkiksi virsisovitukset, veisut ja ylistyslaulut. Laulujen sanat heijastetaan seinälle. Jumalanpalveluksen ympärillä yhteisöt ovat kehittäneet erilaista yhteisöllistä toimintaa, joka kumpuaa usein seurakuntalaisten ideoista ja tarpeista, kuten tempauksia, tapahtumia, leirejä, koulutuksia, kotiryhmiä ja pienyhteisöjä. 

Kulttuurinen ajanmukaisuus heijastuikin tutkimukseni mukaan siihen, millaisia osallistujia nämä yhteisöt kiinnostavat. Vaikka monilla osallistujista oli kristillinen kotitausta, toiminta kiinnosti myös jonkin verran kirkollisen sosialisaation ulkopuolelta tulevia. Erityisesti osallistujien ydinryhmissä korostuivat luovuuteen, oppimiseen ja kasvuun suuntautuvat muutosavoimuuden modernit arvot. 

Teologinen ydin

Vaikka uudet jumalanpalvelusyhteisöt pyrkivät uudistamaan jumalanpalvelus- ja seurakuntaelämän muotoja, teologisesti ne painottuvat perittyyn kristilliseen tunnustukseen. Teologinen ydin näkyi siinä, että keskeinen osallistumisen syy oli, että toiminnan koettiin ravitsevan osallistujien hengellisiä tarpeita. Luterilaisen, kevyesti karismaattisesti painottuneen teologian ohella yhteisöjen toiminnassa näyttäisi heijastuvan globaalin kristinuskon piirissä virinneen missionaarisen liikkeen seurakuntakäsitys, joka korostaa seurakunnan roolia kristillisen mission (missio Dei) välineenä maallistuvassa kulttuurikontekstissa. Siinä seurakuntayhteisö nähdään uusitestamentillisen mallin mukaisesti yhteisönä, seurakuntaruumiina, jossa jokaisella on oma tehtävänsä ja roolinsa. Mission toteuttamiseen pyritään suoran julistuksen sijaan dialogisen kohtaamisen ja ympäröivän yhteisön palvelemisen kautta. Uusissa yhteisöissä ei myöskään korosteta voimakkaasti normeja ja opillisia kiistakysymyksiä, joiden on nähty haittaavan kirkon kykyä tavoittaa eri taustoista tulevia ihmisiä ilosanomalla, jonka keskiössä nähdään olevan suhde Jumalaan ja toisiin ihmisiin. 

Inklusiivinen painotus näkyikin tutkimuksessa osallistujakunnan heterogeenisyytenä. Yhteisöissä oli mukana osallistujia erilaisista uskonnollisista ja sosiaalisista taustoista. Vaikka enemmistöllä korostui perinteisempi teologinen orientaatio, mukaan mahtui myös liberaalimmin ajattelevia.

Seurakuntalaisten toimijuus

Yleiseen pappeuteen perustuen uusissa jumalanpalvelusyhteisöissä kutsutaan osallistujia mukaan toiminnan toteutukseen ja jopa sen suunnitteluun. Jumalanpalveluksen toteutuksessa ovat vahvasti mukana vapaaehtoisten tiimit, jotka ottavat tulijat vastaan ovella, hoitavat kahvitusta, tekniikkaa, musiikkia, pyhäkouluja, rukouspalvelua, siivousta ja niin edelleen. Tiimien johtajina toimivat kokeneemmat jäsenet opastavat nuoremmat yhteisön toimintakulttuuriin, ja näin tiimit tarjoavat osallistujille oman sosiaalisen vuorovaikutuksen ja oppimisen kontekstin. Tiimien johtajat ovat usein mukana yhteisön johtotiimissä yhdessä palkatun työntekijän kanssa. Lisäksi kokeneempia seurakuntalaisia toimii koulutettuina pienryhmien vetäjinä ja toiminnan suunnittelu- ja johtamistehtävissä. Tutkimuksen mukaan toimiminen yhteisön vastuutehtävissä ja niiden tarjoamissa sosiaalisissa rooleissa oli tärkein tekijä, joka selitti osallistujien kokemusta yhteisön jäsenyydestä. Jäsenyyden kokemus puolestaan oli yhteydessä sitoutumiseen ja tyytyväisyyteen yhteisöä kohtaan. Kristillisen uskon ja yhteisön jäsenyyden tuomat merkityksellisyyden kokemukset puolestaan olivat yhteydessä osallistujien elämässään kokemaan hyvinvointiin. 

Yhteisökokeilujen anti kirkolle?

Uusien yhteisöjen ilmaantuminen haastaa institutionaalisen kirkon toimintamalleja, jotka ovat rakentuneet työntekijäkeskeisessä kirkossa palkattujen ja koulutettujen työntekijöiden varaan. Niin paljon hyvää kuin työntekijäkeskeisessä mallissa onkin, sen heikkous on tietynlainen virastomaisuus, jonka kautta se assosioituu helposti varhaismodernin ajan hierarkkisiin ja yhdenmukaistaviin massainstituutioihin, joista nykyihmiset ovat paljolti vieraantuneet. Myös melko muodollinen jumalanpalveluselämä vahvistaa tällaisia assosiaatioita. Niinpä kirkkoa uudistettaessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista kuvaa Jumalasta toiminta välittää. Teologisen uudistamisen sijaan uudet yhteisöt kiinnittävät huomion siihen, miten kristinuskoa eletään todeksi ja ilmaistaan kulttuurissa, jossa ihmiset hakevat standardiratkaisujen sijaan omakohtaisia kokemuksia ja merkityksiä. 

Kirjoittaja:

Pietari Hannikainen

TT, Helsingin yliopisto