Puheenvuoroja jumalanpalveluksesta

Rukoushetket innostuksen lähteenä

Petri Samuel Tikka, pastori, väitöskirjatutkija

Monille seurakuntalaisille ja seurakuntien työntekijöille rukoushetket eli ns. hetkirukoukset ovat tuttuja erityisesti hiljaisuuden retriiteistä, mutta yhä enenevässä määrin myös muista tilanteista. Itse tutustuin rukoushetkiin, kun löysin ne virsikirjasta teini-ikäisenä ja opetin ne vanhemmilleni!

Laudes, ad sextam, vesper ja kompletorio ovat olleet vaihtelevassa määrin osa elämääni noin kaksi vuosikymmentä. Rukoushetket tuovat minulle päivän eri hetkiin – aamuun, päivään, iltaan ja yöhön – kolmiyhteisen Jumalan levollisen ja innostavan läsnäolon. Ne ovat messun jatketta, jumalanpalveluselämää arkipäivänä yksinkin tai ystävän tai puolison kanssa. Vuorolaulujen ja psalmien eteenpäin kuljettama yhteen kokoontunut seurakunta voi saada niistä puhtia, iloa ja kiitosmieltä. Ylistämme eri hetkissä Luukkaan evankeliumin sanoin Johannes Kastajan isän Sakariaan, äiti Marian sekä vanhan Simeonin kanssa Jumalaa, joka ei ole hylännyt kansaansa – tai ketään – näinä kahtia jakavina aikoinakaan.

Aikaa rakkaudelle

Joku voi kysyä, onkohan tämä nyt vain kirkollisen sisäpiirin puhetta? Onko järkevää puhua tällaisesta jokseenkin tehottomalta vaikuttavasta työmuodosta? Ovatko rukoushetket vain keskiaikaista ajanvietettä, johon on vaikea löytää kosketuspintaa? Pappina olen usein viettänyt rukoushetkiä seurakunnan ja kollegoiden kanssa ja niistä olemme saaneet paljon yhteistä energiaa ja mielekkyyden kokemusta, joka on heijastunut muuhun työhön ja yhteishenkeen. Olen toteuttanut rukoushetkiä kokonaan laulaen (ja laulaminenhan on hyvä mielenterveydelle), vaikka hetkiä voi aivan yhtä hyvin viettää täysin puhuen. Viime kesänä, kun olin töissä Vihdin seurakunnassa, sain jälleen positiivisen kokemuksen rukoushetkistä. Ennen kuin kerron siitä lisää, vastaan monien mielissä oleviin eri vastalauseisiin liittyen rukoushetkiin.

Rukoushetkiä ajatellessamme helposti huokaamme: ”Aika ei kerta kaikkiaan riitä kiireisessä seurakuntatyössä saatikka sitten omassa henkilökohtaisessa elämässä edes yhteen keskittyneeseen rukoilemisen hetkeen päivässä!” Näin rukoushetket saattavat jäädä retriittien tai leirien ohjelmaksi. Ajattelen, että rukoushetkien on tarkoitus olla juuri vastakulttuuria stressin ja valtaamalle kirkolliselle mielelle.

Kaikkeen, mitä teemme ei tarvitse olla järkevää syytä tai tarvetta: rukous, myös rukoushetkien muodossa, on jatkuvaa rakkaussuhdetta yläkertaan. Rakkaus ei selitystä tai anteeksipyyntöä kaipaa. Rukoushetkissä aika pyhitetään Jumalalle ja Rakkauden tuomalle levolle. Jumalanpalvelusbarometrin mukaan seurakunnan työntekijät jaksavat paremmin työssään, jos messu ja rukous ovat heille tärkeitä myös henkilökohtaisessa elämässä. Rukoushetket tarjoavat aina valmiin, helpon sabluunan rukoilemiseen meditatiivisessa, rauhoittavassa hengessä, tavalla, jota voi soveltaa sekä omassa elämässään että seurakuntatyössä.

Tapa varjelee sinua

Rukoushetkien ei ole tarkoitus syrjäyttää muunlaista rukousta. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua, sanotaan. Rukoushetket varjelevat ydintämme, sillä niissä yhteys Elämään (so. Jeesukseen) elää, hengittää, saa muodon. Joskus henkilökohtainen, mielensisäinen rukous elämän asioiden puolesta voi muuttua liian tunteikkaaksi ja näin kuormittavaksi. Rukoushetkien rakenne auttaa siinä. Rukoushetkiin saa myös yhdistettyä ajankohtaisia, sydämellä olevia aiheita. Hetkirukouksia voi myös varioida ja liittää ajankohtaisiin aiheisiin.

Löytääkö some-virrassa uiva nykyihminen kosketuspintaa rukoushetkiin? Monet seurakunnasta irrallaan olevat hakevat tietoisen keskittynyttä ja stressitöntä olemisen tapaa joogasta ja mindfulnessistä. Miksipä emme seurakunnissa tarjoaisi, jo kirkon pitkän perinteen innostamana, jatkuvaa keidasta mielenrauhaan: sekä seurakuntalaisten että ympäröivän yhteiskunnan syvätason tarpeiden hyväksi. Hetkien rauhallisuus vahvistaa mahdottomalta vaikuttavaa uskoa maailmanrauhaan. Onhan rauhan rukous suositeltava osa päivärukousta (ad sextamia).

Kokemus rukoushetkistä kesältä 2023

Rukoushetkien viettäminen lähtee seurakuntien jäsenten ja työntekijöiden innostuksesta.
Viime kesänä Vihdin seurakuntalaiset innostuivat rukoushetkistä, joita rupesin viettämään säännöllisen epäsäännöllisesti Nummelan kirkossa. Seurakunnan viestintä oli laittanut niistä tietoa eteenpäin. Rukoushetkiin tuli kymmenen tai jopa kaksikymmentä ihmistä. Vähemmän käytetyn työmuodon kohdalla se on valtava määrä ja jopa yli kolmasosa Nummelan messun keskivertokävijämäärästä. Seurakuntalaisten keskuudessa oli halua jatkaa rukoushetkien viettämistä. Tämän vanhan perinteen elvytystä oli siellä jo toivottukin – minun siitä tietämättäni.

Kesätyöni lopuksi järjestin seurakuntalaisille rukoushetkikoulutuksen, ja nyt Nummelan kirkossa on vapaaehtoisten pitämä päivärukous joka tiistai lähetyskahvion päätteeksi. Rukoushetkissä kävi myös paljon ortodokseja. Emmekö hyppäisi yhteiseen, jakamattoman kirkon virtaan? Oma innostukseni rukoushetkiin onkin ollut ekumeenista, sillä käyn usein Studium Catholicumissa Helsingissä järjestettävässä torstaisessa ekumeenisessa aamurukouksessa, jossa eri seurakuntien jäsenet ja työntekijät viettävät perinteensä mukaisia rukoushetkiä.

Monissa ev.lut. kirkon seurakunnissa onkin jo järjestetty tai järjestetään säännöllistä hetkirukouselämää: esimerkkeinä vaikka Vaasan suomalainen seurakunta, Turun ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnat, Kallion seurakunta, Pitäjänmäen seurakunta ja nyttemmin tosiaan Vihdin seurakunta. Voi myös mainita Tukholman S:ta Clara kyrkan, jossa aamun ja illan rukoushetket linkittyvät diakonisen yhteisön luomiseen.

Aloittaminen vaatii vähän vaivaa

Summa summarum: aluksi rukoushetkien liikkeelle paneminen vaatii hieman työntekijäresurssia tai muuta määrätietoista alkua. Niiden pitämiseen pitää rohkaista, kouluttaa ja antaa tilat. Loppujen lopuksi on mahdollista saada aikaan toimintamuoto, joka pitää yllä itseään seurakuntalaisten innostuksen ja sitoutumisen varassa. Samalla ylläpidetään konkreettisesti ja näkyvästi seurakunnan yhteistä rukousta ja vahvistetaan toivoa ja rakkauden tekoja tässä maailmanajassa. Innostutaan siis rukoushetkistä!

Kolmiyhteisen Jumalan siunausta sinulle ja seurakuntaasi!

pastori Petri Samuel Tikka, väitöskirjatutkija

Lisää aiheesta:
Pikaopas rukoushetkiin – Petri Samuel Tikka
http://www.mobiilikirkko.fi/hetket/

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Uskonpuhdistuksen muistopäivästä reformaation päiväksi
Uskonpuhdistuksen muistopäivän nimi on kirkolliskokouksen päätöksellä 6.8.2021
muuttunut reformaation päiväksi. Muutoksen tarkoitus on kohdistaa huomio
historiallisesta tapahtumasta meidän aikanamme tapahtuvaan kirkon uudistamiseen
ja siihen, että eri kirkkojen kristityt ovat samalla puolella, eivät toisiaan vastaan.
Reformaation päivää vietetään 22. sunnuntaina helluntaista.

Mitä muutos tarkoittaa käytännössä?
Reformaation päivän aineistoihin evankeliumikirjassa ei tullut muutoksia, ja myös
sanaa ”uskonpuhdistus” voi edelleen käyttää. Se esiintyy evankeliumikirjassa paitsi
reformaation päivänä, myös 1. adventtisunnuntain, juhannuspäivän ja Pyhän Henrikin
muistopäivän yhteydessä.

Uskonpuhdistuksen muistopäivän taustaa
Lokakuun 31. päivä tuli melko aikaisin 1500-luvun protestanttisen reformaation
symboliksi, ja päivää vietetään vuosittain useissa luterilaisissa kirkoissa joko tuona
kalenteripäivänä tai sen lähellä olevana sunnuntaina. Suomen evankelis-luterilaisen
kirkon evankeliumikirjassa päivää on kutsuttu uskonpuhdistuksen muistopäiväksi
(reformationsdagen).

Sanoja uskonpuhdistus ja reformaatio käytetään yleisesti toistensa vastineina. Suomen
kielessä sana reformaatio on näistä kahdesta sanasta vanhempi. Sitä on käytetty 1600-
luvulta asti. Sanan uskonpuhdistus ensimmäinen tunnettu esiintymä on vuodelta 1847.
Sana on käännöslaina 1700-luvulla kehitetystä saksan kielen sanasta
Glaubensreinigung, jolla pyrittiin korvaamaan sanaa Reformation ajan
kielikulttuuristen ihanteiden mukaisesti. Uskonpuhdistus näyttää tulleen suomen
kieleen sanana suoraan saksan kielestä.

Saksan kielessä sanan Glaubensreinigung käyttö väheni 1800-luvulta alkaen, eikä se siis
onnistunut syrjäyttämään sanaa Reformation, mutta suomen
kielessä uskonpuhdistus jäi käyttöön. Vuonna 1999 hyväksyttyyn evankeliumikirjaan
tehty sanavalinta uskonpuhdistuksen muistopäivä kertoo osaltaan sanan silloisesta
vakiintuneesta käytöstä Suomessa.

Mitä puhdistettiin?
Uskonpuhdistus-sanaa on yhä enemmän kritisoitu. Sen katsotaan korostavan uskoa
muutosten kohteena, vaikka suuri osa Martti Lutherin kritiikistä osui uskon sijaan
kirkon käytäntöihin, kuten anekaupan vääristymiin. Uskonpuhdistus-sanan katsotaan
myös ilmentävän huonosti reformaation vaikutuksia yhteiskuntaan, kun valtasuhteet
kirkon ja hallitsijoiden välillä muuttuivat useissa eri maissa. Uskoon ja sen
puhdistamiseen viittaava sana kuvaa heikosti tätä uudistuksen yhteiskunnallista
puolta. Reformaatio, uudelleen muotoilu, puolestaan kuvaa muutoksia osuvammin.
Käsite reformaatio tulee latinan kielen sanoista re eli uudelleen ja forma eli muoto.
Martti Luther ja hänen myötään luterilainen reformaatio tähtäsi lännen katolisen
kirkon reformoimiseen – ei uuteen kirkkoon, vaan ytimen löytämiseen kaiken sen
ympärille kertyneen toisarvoisen sijasta.

Ekumeeninen näkökulma
Vuonna 2017 vietetyn reformaation merkkivuoden ekumeenisen valmistelun
yhteydessä uskonpuhdistus-sanan katsottiin olevan ylemmyydentuntoinen ja muita
näkemyksiä huonosti arvostava. Sen koettiin vahvistavan vanhoja historiallisia
rajanvetoja, joissa luterilaiset iloitsivat elävän uskon löytämisestä ja katolilaiset surivat
kirkon hajaannusta. Reformaatio-sanaa puolestaan pidettiin enemmän yhteistä uskoa,
yhteistä rukousta ja yhteistyötä vahvistavana.

Suomen ev.lut. kirkon piispainkokouksen 13.4.2021 hyväksymässä ekumeenisessa
toimintalinjauksessa Ovet auki ykseydelle ja yhteydelle todetaan, että ”luterilaisuus
ja ekumeenisuus ovat saman uskon ilmentymiä”. Siten on perusteltua käyttää
ilmaisuja, jotka eivät anna aihetta tehdä eroa muiden uskon ja ”puhdistetun uskon”
välille ja toisaalta kuunnella sitä, miten muut kirkot kuulevat viestintämme.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on konkreettinen osoitus siirtymisestä
menneiden aikojen vastakkainasettelusta yhteiseen uskoon ja yhteistyöhön. Sitä
sopisikin nostaa vahvemmin esiin vuosittain juuri reformaation päivänä.
Lisätietoa yhteisestä julistuksesta löydät Luterilaisen maailmanliiton
sivuilta: www.lutheranworld.org/jddj

Lähteet:
Fonsén, Tuomo (2017). Suomen uskonpuhdistus käännöslainana saksan sanasta
Glaubensreinigung. Virittäjä, 121(3). https://doi.org/10.23982/vir.52559
Mielikäinen, Aila (2014). Uskonpuhdistus ja reformaatio. Kielikello
2/2014. www.kielikello.fi/-/uskonpuhdistus-ja-reformaatio
Vastakkainasettelusta yhteyteen. Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä
reformaation muistoa 2017. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen ulkoasiain
osasto (KUO) ja Katolinen tiedotuskeskus (KATT), Helsinki 2013.
https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/1105

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Kirkkovuoden loppu ja lapsen oikeuksien päivä
Kirkkovuoden lopulla voidaan käsitellä lapsen oikeuksia liittyen erityisesti 20.11. vietettävään
Kansainväliseen lapsen oikeuksien päivään.

Lasten oikeudet ja seurakunta
Mahdollisuus käsitellä kirkkovuoden lopun saarnoissa lapsia ja lasten asemaa
seurakuntaelämässä syntyy kahdesta seikasta. Ensinnä siitä, että Kansainvälistä
lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien
sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi. Päivän tarkoituksena on muistuttaa
mieliin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin
liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Toinen seikka nousee kirkkomme elämästä. Kirkolliskokous päätti keväällä 2014,
että lapsivaikutusten arviointi sisältyy vuoden 2015 alusta kirkkojärjestykseen.
Kirkollisten viranomaisten on päätösten valmistelussa arvioitava ja otettava huomioon
niiden vaikutukset lapsiin. Lapsiin vaikuttavat vaikkapa päätökset
työntekijäresursseista, kiinteistöistä ja budjetista.

Tuolloinen lapsiasiavaltuutettu ja kirkolliskokouksen jäsen Maria Kaisa Aula totesi
päätöksen merkitsevän sitä, että aikuiset päättäjät oppivat ajattelemaan todellisuutta
enemmän lasten kannalta. Kirkossa päätöksenteko avautuu ulospäin ja vuorovaikutus
seurakuntalaisten kanssa paranee.

Nykyinen lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila totesi lehtihaastattelussa kesällä 2014,
että kirkkojen lapsi- ja perheystävällisyys näkyy siinä, mihin lasten leikkipaikka on
sijoitettu. Onko leikkipaikka kaukana kirkon takana vai kirkkotilan etuosassa – vai
onko sellaista lainkaan? Siitä voi tulkita, miten kyseinen seurakunta lapsiin suhtautuu.
Koetaanko pikkuväen hälinä häiriöksi vai ovatko lapset luontevasti osa seurakuntaa ja
jumalanpalvelusta? Miten mahtaa olla saarnakirkossasi? Mitä näet saarnatuolista?
Näetkö kirkossasi mitenkään sen, että huomattava osa seurakunnan jäsenistä on
lapsia ja nuoria?

Kuka on suurin?
Lapsivaikutusten arvioinnin taustalla ovat tekstin Matt. 18:1–10 (Mark. 9:33–37, Luuk.
9:46–48) kertomat tapahtumat. Opetuslapsilla on menossa teologinen väittely. He
puhuvat siitä, mikä on Jumalan valtakunta ja mikä on heidän osallisuutensa siinä.
Heidän puheensa on suuruuden ja vallan puhetta. Puhe kumpuaa pätevyyden,
näkyvyyden, suureksi tulemisen ja kilpailun maailmasta. Kuka on suurin taivasten
valtakunnassa?

Jeesus puuttuu keskusteluun asettamalla lapsen kiistelevien opetuslasten keskelle.
Hän toivoo, että lapsen näkeminen murtaa aikuisten ajattelutottumukset. Jeesus
asettaa opetuslasten (kirkon) keskelle nimenomaan lapsen, ei esimerkiksi naista,
köyhää miestä tai pakanaa. Meille ei kerrota, onko hän tyttö vai poika, ei nimeä, ei
mitään hänen iästään tai olemuksestaan. Lapsi ei sano mitään, hän on hiljaa
opetuslasten keskellä.

Matt. 18:1–10 on osa Jeesuksen matkasta Jerusalemiin ja ristinkuolemaan. Matka
alkaa Tiberiaan Kesareasta, jonka kylissä Jeesus ensimmäisen kerran ilmoittaa
kärsimisestään ja kuolemastaan. Kun Jeesuksen ja opetuslasten askeleet suuntautuvat
kohti Jerusalemia, on kuin kaksi ääntä kävisi kiivasta väittelyä. Yhtäältä kuuluvat
opetuslasten äänet, kuka meistä on suurin, kuka meistä on johtaja, kuka on
ensimmäinen. Toisaalta kuuluu Jeesuksen toistuva viesti: joka tahtoo seurata minua,
ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.

Matkalla Jeesus on monin tavoin selittänyt edessä olevia tapahtumia ja ristin tietä. Nyt
ollaan jo lähestymässä Jerusalemia, yhä opetuslapset kysyvät samaa, kuka meistä on
suurin. Silloin – Jerusalemin häämöttäessä näköpiirissä ja ristin heijastaessa varjoaan
– Jeesus nostaa lapsen opetuslasten keskelle.

Kuitenkaan tekstin ydin ei ole lapsi, eivätkä lapseen tai lapsuuteen liittyvät asiat. Lapsi
keskellä kirkkoa tuo esiin uuden näkökulman siitä, kuka Jumala on ja miten Jumala
toimii. Saman, jota tuomiosunnuntain saarnatekstitkin nostavat esiin.
Uskonpuhdistajamme Martti Luther sanoi aikanaan, että kaiken kielen on mentävä
ristin kylvyn kautta. Samalla tavalla voimme ajatella, että kaiken tulee kohdata ajatus
lapsesta keskellä kirkkoa. Lapsi keskellä on kuin näkyvä sana, kuin tienviitta ja
majakka. Kun Jeesus asetti lapsen opetuslastensa keskelle, hän kehotti heitä
nostamaan katseensa ja näkemään oman elämänsä ja sen tärkeysjärjestykset uudella
tavalla. Tärkeintä ei ole valta, näkyvyys, suuruus, vaan sitoutuminen, nöyryys ja
pienuus.

Jeesus ei asettanut lasta opetuslasten keskelle ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi,
ei myöskään siksi, että lapsi tarvitsisi jonkinlaista hoitoa tai hoivaa, ruokaa, ystävyyttä
tai mitään tällaista. Lapsi opetuslasten keskellä on Jumalan läsnäolon merkki ja avain
Jumalan valtakuntaan. Hän on avain siksi, että hän omalla olemisellaan haastaa
meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan
lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja
rikkinäisyyden kohtaamiseen. Lapsi keskellä kirkkoa on kutsu muutokseen.

Pienuudessa on suuruutta
Englantilaisessa Pyhän Elisabethin seurakunnassa uusi kirkkorakennus oli vuosien
ajan jatkuvan ilkivallan kohteena. Kun ilkivallan tekijöitä saatiin selville ja heidän
kanssaan keskusteltiin, kävi ilmi, että näiden nuorten mielissä kirkko samaistui
vanhempien vallankäyttöön – enemmän resursseja, enemmän kokemusta, enemmän
fyysistä voimaa. Keskustelujen sävy muuttui, kun mielikuva kirkosta vaihtui lapseksi –
hoivaa tarvitsevaksi, avoimeksi kaikenlaisille kysymyksille, tarvittaessa itsepäiseksi.
Seurakunnassa vahvistui näkemys, että se tarvitsi väärinymmärrysten ja
luottamuspulan leimaamassa ilmapiirissä uuden lähestymistavan ympäristöönsä.
Kirkko tulisikin hahmottaa pikemmin avuttomana lapsena kuin arvovaltaisena
vanhempana. Kirkon ei tulisi sanoa: ”Tulkaa sinne, missä jo olemme”, vaan asettua
kuuntelijan ja oppijan asemaan.

Vallan tavoittelu ja komentelu vähentävät elinvoimaa, eivät lisää sitä. Heikkous voi olla
myös vahvuutta (2. Kor. 12:9).

Ajatus heikkoudesta kirkon vahvuutena on näkyvissä myös kristikunnan ehkä
vanhimmassa graffitissa, seinäkirjoituksessa. Se löytyy Jerusalemista, Pyhän haudan
kirkon alla olevasta luolasta: purjeveneen kuva, laivan masto kumollaan, haaksirikko.
Noin 100-luvulta jKr. peräisin olevan kuvan alla on teksti: Domine ivimus – Herra, me
olemme tulleet.

Kasvatuksen arvomaailma
Mitä tapahtuu kirkoissamme ja maailmassamme, jos yhä useammat äidit, isät ja muut
kasvattajat alkavat uskoa, että kasvatus ja koulutus ovat vain valmentautumista
tulevaisuuden kovaan kilpailuun? Silloin toinen ihminen alkaa näyttää uhalta ja
kilpailijalta, jota ei sovi auttaa. Kaikkien ihmisten edessä on kova ja kylmä tulevaisuus.
Ihmisen peruskysymys: kuka olen? on kääntymässä muotoon: mitä minusta on
tarkoitus tulla? Meistä, Jumalan luomista ihmisistä on tulossa välineitä, olemme
arvokkaita vain niin kauan kuin pärjäämme ja tuotamme. Tätä kehitystä vastaan sekä
tuomiosunnuntain tekstissä että lapsivaikutusten arvioinnissa asetutaan.
Martti Lutherin mukaan maailman tavallisin epäjumala on mammona. Hän ei tarkoita
mammonalla vain rahaa ja omaisuutta, vaan kaikkea sitä näkyvää ja käsin
kosketeltavaa oppineisuutta, älyä, valtaa ja suosiota, johon ihminen koko sydämellään
luottaa. Sen turvissa ihminen rehentelee niin taipumattoman varmana, ettei välitä
kenestäkään vähääkään.

Mammonan palvonnasta eroon kilvoitteleva seurakunta lähtee siitä, että kasteessa
ihminen puetaan kohtalonyhteyteen ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kanssa
(Gal. 3:27). Risti opettaa antamaan omastaan toisille ja osoittaa suuntaa ”tulla itse
kukin toisemme Kristukseksi, jotta olisimme molemminpuolisesti Kristuksia ja Kristus
olisi sama kaikissa” (Luther). Kun oma elämä ja tulevaisuus on uskottu Jumalan käsiin,
tilaa ja aikaa vapautuu lähimmäisille, heidän pyynnöilleen ja vetoomuksilleen. Uskossa
kristitty on vapaa, kaikkien asioiden herra ja kuningas, mutta rakkaudessa sidottu,
kaikkien palvelija ja orja.

– Kalevi Virtanen

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Esirukous ja esirukouspyynnöt Tuomasmessussa
Tuomasmessu tunnetaan musiikistaan, mutta monille siellä tärkeintä on rukous. Esirukousosio on messun alkupuolella ja sen aikana ihmiset kiertelevät rukousalttareilla kirjoittaen lapuille omia rukouksiaan. Mitä rukouksille tapahtuu messun jälkeen? Pirjo Kantala, Tuomasyhteisön hiljattain eläkkeelle jäänyt pappi, kertoo.

Muutamia vuosia sitten pysähdyin katselemaan Pyhän Antonius Padovalaisen
patsasta Santa Maria in Trasteveren kirkossa Roomassa. Jokainen patsaan rakonen
oli täytetty pienillä paperilappusilla, joihin oli kirjoitettu rukouspyyntöjä. Lappuset
oli taiteltu ja niitä oli röykkiöittäin myös pyhimyksen jaloissa. Rukoileeko joku
rukouspyyntöjen puolesta, pohdin. Se jäi satunnaiselle kulkijalle epäselväksi.
Rukouspyynnön jättäjälle riitti kenties, että tämä ihmeidentekijäpyhimys taivaassa
rukoili hänen puolestaan.

Seuraavana sunnuntaina katselin ihmisiä Helsingin Mikael Agricolan kirkon
sivukäytävillä tungeksimassa rukousalttareilla, kirjoittamassa rukouspyyntöjä seinää
vasten, jättämässä niitä koreihin. Muutama pyyntö valittiin luettavaksi Tuomasmessun
esirukouksen aikana.

Messun jälkeen noin 150–200 rukouspyyntöä jaettiin kirjekuoriin ja lähetettiin
rukousryhmille, jotka rukoilivat ja edelleen rukoilevat rukouspyyntöjen puolesta
seuraavan viikon aikana. Esirukouslappusten lisäksi rukouspyyntöjä tulee
tekstiviesteinä, netin ja Askel-lehden kautta. Parhaimmillaan muutama vuosi ennen
pandemiaa rukouspyyntöjä kertyi vuodessa noin 11 000.

”Kuka tarvitsee kirjoitettuja rukouspyyntöjä? Ei kai ainakaan Jumala.”
Tämän toteamuksen kuulin joskus kriittiseltä messukävijältä.
Moni ihminen kokee olevansa oman elämänsä ja sen huolien kanssa yksin. Yksin
myös rukoillessaan, tuntuu kuin kukaan ei kuulisi ja rukous pyörii lähinnä oman pään
sisällä. Messuyhteisössä sanoitettu ja jaettu rukous saa muodon ja kuulijan. Asiansa
voi kertoa esirukouksessa rukousavustajalle tai jättää kirjoitettuna esirukouspyyntönä
luettavaksi messussa tai seuraavalla viikolla rukousryhmässä. Syntyy kokemus, että en
ole enää yksin asiani kanssa, vaan tiedän, että joku ajattelee huolen aihettani ja puhuu
siitä Jumalalle. Esirukouspyynnön sanoittaminen lausuen tai kirjoittamalla luo
muodon ja tekee todeksi pyynnön sisällön, sen mitä tarvitsen tai kaipaan. Jaettu
esirukouspyyntö vahvistaa uskoa ja toivoa, mutta erityisesti tietoisuutta yhteisön
kannattelusta. En ole yksin.

Dialogia Jumalan kanssa
Jumala on Sana: hän puhuttelee meitä. Meidän rukouksemme on vastaus hänen
puhutteluunsa, sanoin tai sanoitta. Hengellisessä elämässä on viime vuosina
korostettu sanattoman rukouksen, meditaation ja kontemplaation merkitystä. Monen
rukoilijan kokemus onkin se, että sanat vähenevät ja hiljainen läsnäolo lisääntyy.
Oraatio muuttuu kontemplaatioksi.

Sanojen käyttäminen itseilmaisuun on kuitenkin ihmiselle ominainen kyky ja tarve.
Meillä on tarve sanoittaa asioitamme toinen toisillemme, mutta myös Jumalalle.
Kulttuurinen ja koulutuksellinen taustamme vaikuttaa siihen, mitä ja miten
sanoitamme asiamme. Joku saattaa hyvin yksinkertaisin ja rujoin sanoin purkaa
huolensa paperilappuselle tai tekstiviestiin. Kynnys tällaiseen rukoukseen on matala.

Rukouksesta keskusteltaessa pyyntörukousta pidetään joskus toisarvoisena, joka sopii
kyllä aloittelijalle, mutta siitä täytyy kasvaa vähitellen pois hengellisen elämän
syventyessä. Tuomasmessussa tämä on osoittautunut vääräksi uskomukseksi.
Osallistujilla riittää asioita ja ongelmia, kun on lupa ja hyväksyttyä kertoa tai kirjoittaa
tarpeistaan ja toiveistaan. Jeesuskin opettaa meitä pyytämään jokapäiväistä leipää.
Rukoukseen kannattaa aina rohkaista, olipa pyynnön sanoitus kuinka kömpelö tai
hauras tahansa. Jokaisella on oikeus sanoittaa huolensa ja siihen rohkaisee
hyväksyntä ja rohkaisu esirukouksen kirjoittamiseen. Syntyy haparoiva rukous, yhteys
ihmisen ja Jumalan välille joko yhdessä yhteisön tai toisen rukoilijan kanssa.

Wilfrid Stinissen kirjoittaa: ”Oman järjen kuunteleminen, kun se sanoo, että Jumala jo
tietää mitä me tarvitsemme eikä meidän siksi pidä ”inttää” sitä, merkitsee joutumista
vaaralliseen ansaan. Juuri meille itsellemme on tärkeätä, että rukoilemme sitä, mitä
tarvitsemme. Silloin meille selkiytyy, että kaikki on lahjaa, että jokainen hyvä anti ja
jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä (Jaak.1:17). Jo
pelkästään tämä, että voimme nostaa kaikki pienet päivittäiset tilanteet Jumalan eteen
rukoillen hänen apuaan, on itsessään lahja, joka antaa koko elämälle uuden
ulottuvuuden.”

Myös Jumala tahtoo, että lähestymme häntä, että pyydämme häneltä. Hän haluaa
vastata meille. Rukous on jo yhdistymistä Jumalaan ja esirukouksessa rukoillessani
toisten puolesta astun myös ulos oman itseni ympyrästä. Ajattelen toisia ja heidän
tarpeitaan. Jätän oman itsekkyyteni ja omat ajatukseni kiinnittyäkseni jonkun toisen
elämään.

Uskontopsykologian näkökulma esirukoukseen
Amerikkalainen uskontopsykologi Donald Capps tarkastelee pyyntörukousta
analyysissään rukouksesta rooliteoreettisin termein ja pitää sitä keskeisimpänä ja
problemaattisimpana rukouksen muotona. Pyyntörukouksen olemuksen voi hänen
mielestään ymmärtää parhaiten kommunikaation näkökulmasta. Pyyntörukouksen
keskeisimmät kysymykset ovat: ”Tavoitanko Jumalan?” ”Kuuleeko Jumala minua?”. Kun
ihmiseltä kysytään, miksi hän rukoilee, hän useimmiten vastaa: ”Jumala kuulee ja
vastaa rukouksiini.”

Capps etsii vastausta tähän kysymykseen ja selitystä sisäiselle kommunikaatiollemme
Jumalan kanssa lapsen kehityksestä. Lapset huomioivat 9–12-vuotiaina erityisen
tarkasti ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä ja tästä syystä ihmissuhteet ja niiden
sisältö vaikuttavat myös lapsen uskonnollisuuden kehittymiseen. Se, mitä lapsi
havainnoi ja oppii ihmissuhteista, muodostuu osaksi lapsen uskonnollisuutta ja liittyy
juuri pyyntörukouksiin. Tämän kehityksen seurauksena pyyntörukoukset tulevat
osaksi lapsen rukouksia luonnollisella tavalla. Rukous ei ole lapselle yksisuuntaista
kommunikaatiota vaan kaksisuuntaista kommunikaatiota, jossa rukoillessa saa
vastauksen. Psykologisesti nähtynä pyyntörukous on Jumalan ja ihmisen välistä
dialogia.

Jälleen skeptikko kysyy, miten voimme olla varmoja, että Jumala vastaa. Vasta
silloinhan voimme puhua dialogista. Ihmisellä on kyky aavistaa vastauksia
vuoropuhelussa, varsinkin hyvin tuttujen ihmisten kanssa. Uskonnollisen tradition
kautta olemme oppineet, miten Jumalalla on tapana vastata. Raamattu ja kristillinen
traditio kertoo meille Jumalan vastauksista ylipäätään rukouksiin, mutta myös
pyyntörukouksiin. Sitä kautta olemme oppineet rukouksen sisäistä dialogia, joka on
uskomme olemus ja sielu. Olemme oppineet Jumalan tavasta vastata tai olla hiljaa.
Kristittyinä kanssakulkijoina, sielunhoitajina ja hengellisinä ohjaajina käytämme tätä
sisäistä tietoa Jumalasta hyväksemme rukouksessa.

Vastaako Jumala rukouksiin?
Progressiivisen teologian näkökulmasta rukous muiden ja omasta puolesta tuntuu
olevan ongelmallista. Pyyntörukouksessa pyydetään jotakin itselle tai toiselle,
esitetään Jumalalle toivelistoja, joiden esittäminen saattaa tuntua hölmöltä. Ehkä vielä
hämmentävämpää on ajatuksen taustalla oleva maaginen jumalakäsitys, käsitys
Jumalasta, joka toisinaan tekee intervention elämäämme, toisinaan taas ei. Sukua tälle
ajattelulle ovat kysymykset, miksi Jumala ei pelastanut ihmisiä holokaustin kauhuista
tai miksi viattomille lapsille tapahtuu kauheita asioita.

Amerikkalainen raamattututkija Marcus J. Borg kirjoittaa, että vaikka hän ei usko
interventionistiseen Jumalaan, hän rukoilee silti itsensä, perheensä ja niiden, joiden
puolesta on pyydetty esirukousta. Hän rukoilee rauhaa ja oikeudenmukaisuutta
maailmaan. Miksi, jos hän ei usko interventionistiseen Jumalaan?

Borg rukoilee monistakin syistä; tuntuu luonnolliselta rukoilla, sillä se on tapa välittää
ihmisistä. Jos ei rukoilisi enää toisten, esimerkiksi läheisten ja ystävien puolesta, kun
heillä on vaikeaa, tuntuisi kuin ei rakastaisi heitä.

Lisäksi Borg uskoo paranemista pyytävien rukousten vaikuttavan toisinaan. Hän pitää
parantumisrukousten pohjalta tehtyjä tilastollisia havaintoja kiinnostavina.
Paranormaaleja parantumisia on tapahtunut kautta historian ja niitä tapahtuu
edelleen. Monissa niistä rukous on ollut mukana yhtenä tekijänä.
Viimeiseksi Borg lausuu, että jos ei rukoilisi muiden puolesta siksi, että ei ymmärrä,
miten rukous toimii, hän syyllistyisi älylliseen ylpeyteen.

Lopuksi
Pyyntörukoukset palvelevat rukoilemisen päätarkoitusta, yhteyden luomista
Jumalaan. Tarttuminen kynään ja paperilappuun oman tai toisen asian puolesta,
sanojen muodostaminen huolesta tai asiasta ja niiden kohdistaminen Jumalalle, luo
yhteyden ihmisen ja Jumalan välille. Se on jo rukous. Ehkä Jumala tietää asiamme,
mutta läheisyys on sitä, että on läheinen suhde. Suhde Jumalaan syvenee, kun häneen
ollaan yhteydessä ja hänelle avaudutaan, kun vietämme aikaa jumalasuhteessamme
ja muistutamme itseämme siitä.

• Pirjo Kantala

Kirjallisuus:
Heikki Kotila, toim.: Tuomasmessu – uskon juhla. Kirjapaja.
Wilfrid Stinissen: Syvemmälle rukoukseen. Kohti hengellistä ydintä.
Antoon Geels – Owe Wikström: Uskonnollinen ihminen, Johdatus
uskontopsykologiaan, s.108–110. Kirjapaja.
Marcus J. Borg: Kristinuskon sydän. Uudelleen löydetty usko. Copyright Tuomas von
Martens.

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Jumalanpalvelus ja sakramentaalinen elämä digitaalisten välineiden kautta pandemian aikaan
Professori Dirk G. Lange, LML | 24/3/2020
Käännös: Timo Helenius, Tomi Karttunen, Terhi Paananen, Kati Pirttimaa

Liturginen kriteeri
Pandemian aikaisen jumalanpalveluselämän mahdollisimman hyvän organisoinnin ja rakentamisen keskeisin kysymys on jokaisessa tilanteessa sama: miten liturgia välittää evankeliumin tälle ajalle, tässä kontekstissa? Tämä kysymys (ja siihen annettu vastaus) on määrittävä arviointiperuste omalle jumalanpalveluksellemme ja jumalanpalveluksen muotoa koskevalle liturgiselle järjestykselle.

Kriteeri on mahdollista sanoittaa kuten Martti Luther teki kommentoidessaan uusia ja ajankohtaisia jumalanpalveluskäytäntöjä omana aikanaan (1526): ”Joillakin on mitä parhaimmat tarkoitusperät, mutta toisilla ei ole kuin halu tuottaa jotain uutta vain siksi että he voisivat loistaa ihmisten edessä johtotähtinä pikemminkin kuin tavallisina opettajina.”*

Meitä ei ole kutsuttu olemaan ”johtotähtinä” vaan toimimaan tavallisina opettajina ja, lisään tähän, käytännön työntekijöinä, jotka kysyvät syvästi liturgisen kysymyksen, evankeliumiin liittyvän kysymyksen: Mitä evankeliumi on tässä hetkessä? Ja kuinka se ilmaistaan liturgiassa? Kohdistaako liturginen soveltaminen (tai innovaatio) huomion “minuun” liturgiaa johtavana tai sitä suunnittelevana vai osoittaako se evankeliumiin eli Jeesukseen keskellämme?

Sakramentit ja kehollisuus
Tässä kirjoituksessa on tarkoitus keskittyä joihinkin välttämättömiin ydinvalintoihin, jotka on tehtävä. Ne koskevat erityisesti pappeja sanan ja sakramenttien palvelutehtävässä. Näinä aikoina on toistuvasti esitetty kysymys virtuaali- tai verkkoehtoollisen viettämisen
mahdollisuudesta. Lähestytään tätä kysymystä kahden tekstin kautta. Ensimmäinen teksti ei itsessään käsittele pyhän ehtoollisen sakramenttia vaan kastetta sakramenttina. Tämä johtaa ajattelemaan, mitä sakramentti tarkoittaa. Lutherin Iso katekismus toteaa, että jotkut tahtovat erottaa uskon siitä kohteesta, johon se on liittynyt. Ihmisyyteen liittyvän ruumiillisuutemme takia usko liittyy sen kohteeseen, sillä emme ole pelkkiä ”henkiä”. Uskon täytyy tarttua johonkin ja niin se tarttuu kasteeseen, Sanaan ja veteen. Luther
torjuu joidenkin esittämän vähättelyn ”ulkoista” merkkiä koskien. Ulkoinen (ruumis) kuuluu uskoon, sillä se on osa elämäämme.

”Pitäähän sen pakostakin olla ulkonainen, jotta se voitaisiin aistein havaita ja käsittää sekä viedä niiden välityksellä sydämeen. Onhan näet koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa.”** (Iso katekismus, IV osa, Kaste) Vesi ja kasteen toimitus – veteen upottaminen ja sieltä ylös nostaminen – syöty leipä ja juotu viini ovat julistuksen ulkoista muotoja. Kasteessa symbolin (veteen upottamisen) tulee olla täysi, jotta kehomme ymmärtävät mitä on tapahtumassa. Me emme ole vain rationaalisia ja tietoisia mieliä vaan myös kehollisia olentoja. Ruumis ja sielu kulkevat yhdessä. ”Samoin kuin sana tunkeutuu korviin kohdatakseen sydämen, samoin kohtaa itse toimitus silmät taivuttaakseen sydämen. Sanan ja toimituksen vaikutus on sama.”*** (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIII)

Tästä johtuen vesi on kasteessa olennaista. Veteen upottaminen on tärkeää. Kehollisuus on tärkeää. Voisimme jopa muotoilla ”sanan ja sakramentin” uudelleen julistukseksi Sanassa ja kehossa tai Sanassa ja riitissä. Ehtoollisen suhteen täyden osallistumisen mahdollistava ateria on tärkeätä. Oikea leipä ja viini sekä ihmiset yhdessä syömässä ja juomassa. Seurakuntayhteisö muotoutuu tällaisen, Jumalan mittaamatonta hyvyyttä koskevan julistuksen ympärille, ja tämä yhteys voi puolestaan, vaikka pienenäkin uskonyhteisönä, muokata yhteiskuntaa.

“Ruumis on keskipiste: kuinka kohtelemme apua tarvitsevia osoittaa, millaiseksi yhteiskunta on organisoitunut.”**** Tänään jokainen keho on puolustuskyvytön. Jokainen ihmisruumis on altis COVID19-virukselle. Kiinnittäessään tarkkaa ja syvästi kunnioittavaa huomiota kehollisuuteen ja erityisesti niihin, jotka ovat kaikkein heikoimmassa, uskonyhteisö voi auttaa koko yhteiskuntaa järjestäytymään koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi ja ihmisten parantumiseksi.

Sakramentit ja yhteys
Toinen tarkasteltava teksti on Yksimielisyyden ohjeen ”Täydellinen selitys” (Solida declaratio). ”Täydellinen selitys” on arvokas osa ekumeenista ja sovittelevaa historiaamme ja kuuluu luterilaiseen tunnustukselliseen aineistoon. Vaikka kaikki luterilaiset kirkot eivät ole sisällyttäneet Yksimielisyyden ohjetta tunnustusperustaansa, ‘Täydellinen selitys” ja sen artikla 7, Pyhä ehtoollinen, voi auttaa meitä tänään: ”Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt. (…) Meidän on noudatettava Kristuksen käskyä: ’Tehkää tämä’. Siihen kuuluu koko toimitus, koko
sakramentin toimittaminen. Kristillisen seurakunnan kokouksessa otetaan esiin leipää ja viiniä, toimitetaan siunaaminen ja jakaminen; ehtoollinen otetaan vastaan, syödään ja juodaan; samalla julistetaan Herran kuolemaa. Tämä käsky on pidettävä siitä mitään poistamatta tai muuttamatta. Näin pyhä Paavali (1 Kor. 10:16) kuvaa meille leivänmurtamisen sekä jakamisen ja vastaanottamisen koko toimituksen.”***** (Yksimielisyyden ohje, Solida declaratio §7) Osuvasti nimetty ”koko toimituksen sääntö” laittaa erityisen painon eukaristian tai Pyhän ehtoollisen täydelle liturgiselle viettämiselle. Katkelman avauslause on ravisuttava erityisesti luterilaisten seurakuntien sekavien käytäntöjen valossa tänään ja menneinä aikoina: ”asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan”. Asetussanat eivät ole maagisia taikasanoja. Ne eivät osoita erityiseen hetkeen, jossa ”jotain” tapahtuu. Sen sijaan, täysi liturginen ehtoollisenvietto selebraatio kulminoituu suureksi kiitosrukoukseksi Pyhässä Hengessä, joka tuo esiin Jumalan radikaalin, itsensä antavan lahjan – Jumala lahjoittaa itsensä – Jeesuksen Kristuksen armon keskellämme. Jälleen esitetään vaatimus liturgisesta kokonaisuudesta ja yhteen kokoontuneiden ihmisten yhteisestä tekemisestä.

Kumpikin tarkasteltu teksti osoittaa samaan suuntaan: ”Ei” virtuaali- tai verkkoehtoollisen viettämiselle. Mutta ei hätä,ä! Ei ole tarvetta huolestua tällaisesta verkkoympäristössä tapahtuvien sakramentaalisten käytänteiden kiellosta. Ensinnäkin, kirkko ei ole ennenkään monina aikoina ja monin paikoin voinut viettää ehtoollista yhdessä (aikoina, jolloin on kohdattu vainoa, sotaa, nälänhätää, sairautta ja niin edelleen). Bonhoeffer kirjoittaa kirjassaan Yhteinen elämä, että “Jumalan kansa on hajallaan ja pysyy yhdessä vain Jeesuksessa Kristuksessa, tultuaan yhdeksi, koska he muistavat häntä kaukaisissakin maissa. Uskovan ei lainkaan tarvitse tuntea häpeää kaivatessaan toisten kristittyjen fyysistä läsnäoloa, niin kuin hän muka näin tehdessään eläisi vielä liian lihallisesti.”******

Tämän päivän erilainen kuuliaisuus
Osana kutsumustamme Sanan ja sakramentin palvelijoiksi, joudumme nyt odottamaan ehtoollisen viettämistä. Meidän ei ole syytä tuntea häpeää, sillä tämä odotus tähtää lähimmäisen hyvään ja vahvistaa kaipaustamme saada jälleen kokoontua yhteisöksi, henkilökohtaisesti ja kehollisesti läsnäolevina.

Toiseksi, olettehan uskollisesti opettaneet seurakunnissanne kasteen armon harjoittamisesta? Se ei tarkoita mitään muuta kuin uudistettavaksi itsensä antamista ja Jumalan suunnitelmiin suostumista. Tämä tarkoittaa sitä, että ajoittain jopa hyvien, hengellisten aikeiden tulee odottaa. (Niinpä, ajoittain Pyhä Henki voi jopa ottaa meiltä pois uskomme vahvimmat kiinnekohdat.) Tämä pandemian aika
kutsuu meidät luottamuksen, odotuksen, valppauden ja toivon hengelliseen harjoitukseen, samoin kuin syvään kaipaukseen toinen toisiimme liittymisestä. Toisin sanoen, kasteen harjoittaminen ei ole välittömän hengellisen tyydytyksen tavoittamista.

Kolmanneksi, pohditaanpa mikä tekee Pyhän ehtoollisen vieton, ”the celebration of Holy Communion”, kommuunioksi? Kyse ei ole papin lausumista sanoista vaan Jumalan toiminnasta yhteen kokoontuneen seurakunnan keskellä ja keskuudessa. Voisiko Jumala toimia toisinkin, käyttäen muita välineitä kommuunio-yhteyden tuottamiseksi? Ilman muuta! Poikkeusaikoina yhteyttä rakentavat hehkuva rukous, Jumalan sanan mietiskely, julistaminen, opettaminen, syntien tunnustaminen, uusien tapojen etsiminen toinen toistemme taakkojen kantamiseksi, lukeminen ja laulaminen sekä eläminen Jumalan sanan mukaan. On myös olemassa meille vielä tuntemattomia
välineitä. Jumalan ehdoton lupaus toimii myös vain Pyhän Hengen tiedossa olevin salatuin ja yllättävin väylin, käyttäen pyhien yhteyden kautta moninaisia välineitä historiamme kudoksessa. Vaatiessani seurakunnan fyysistä kokoontumista eukaristian viettoon, en tarkoita sitä, että digitaalisen maailman tarjoamat välineet tulisi unohtaa. Niitä tulee käyttää luovasti ja oivaltavasti jumalanpalvelukseen. Mutta haluan korostaa sitä, että jokainen väline ei sovellu liturgisen ja sakramentaalisen elämän kaikkiin muotoihin.

Kun ihmisten yhteen kokoontuminen ei ole mahdollista, niin kuin nyt ei ole, ja ehtoollisen vietto ei ole siksi mahdollista, Jumala ei tuomitse seurakuntaansa tästä mahdottomuudesta. Rohkenen ajatella, että Jumala päinvastoin kiittää seurakuntaansa itsekurista ja maltista, sillä tämä itsehillintä tähtää lähimmäisen – etenkin vanhojen ja kaikista haavoittuvimpien – terveyteen ja hyvään, samoin kuin julkisen terveydenhuollon ja lopulta koko yhteiskunnan hyvään, jotta paluu normaalirytmiin ja elämään mahdollistuisi.

Kutsu luottavaan odotukseen
Neljänneksi, kirkolla on ollut käytäntönä viedä ehtoollista niille, jotka eivät ole päässeet sunnuntain jumalanpalvelukseen. Liturgia tuntee lyhyen rukouksen ja lähettämisen niille ehtoollispalvelijoille, jotka vievät leivän ja viinin yhteisestä kokoontumisesta poissaoleville. [Tällainen ehtoolliskäytäntö on kuvattu myös Jumalanpalvelusten oppaan 2009 sivulla 102.] Tämä käytäntö on kaunis side Jumalaa palvelevaan yhteisöön ja myös evankeliumin julistamista tässä yhteisössä. Mutta nyt ei tavoitella seurakuntalaisen ja työntekijän kohtaamista. Koronaviruksen maailmassa kommuunio saa hyvin toisenlaisen muodon. Kyse ei ole ennalta konsekroitujen leivän ja viinin vastaanottamisesta tai jostain sellaisesta vaan tänään meitä kutsutaan johonkin erilaiseen. Jumala kutsuu meitä nyt inhimillisen rajallisuuden tilaan. Jumala kutsuu meitä odotuksen tilaan, odottamaan Jumalan työtä. Tässä odotuksessamme astumme myös sellaiseen ulottuvuuteen pyhien yhteydessä, jossa liitymme kaikkiin niihin, jotka ikänsä, sairauksiensa tai terveydellisten haasteidensa takia eivät
säännönmukaisesti pääse osallistumaan jokaviikkoiseen ehtoollisenviettoon.

Viidenneksi, evankeliumimme tänään on odotus. Tätä voi kenties pitää kaikista perustavimpana määritelmänä kiteytykselle ”yksin uskosta”. Kun kaikki on riisuttu pois, voimme ainoastaan tukeutua uskossamme Jumalaan. Ja luottaa siihen, että Jumala ei tuota pettymystä odottavalle ja etsivälle sydämelle kuten ei myöskään odottavalle ja kaipaavalle yhteisölle. Me emme voi aina saada kaikkea haluamaamme saman tien. Pandemian aikaan Jumala vakuuttaa meille, että emme olemme saaneet pelkuruuden henkeä vaan pikemminkin ”voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” (2. Tim. 1:7). Meidät on kutsuttu pidättyvyyden hengelliseen harjoitukseen. Nälkämme – meidän yhteisöllinen kaipauksemme – tuo esiin ja kasvattaa uskonyhteisön sisällä kasvavaa yhteisöllisyyttä. Tämä kaipaus on uusi hengellinen todellisuus meille monelle, mutta se on myös ikivanha tässä pyhien yhteydessä.

Lopuksi, sunnuntaiseksi jumalanpalvelukseksi verkossa, kirkko tarjoaa nyt sanajumalanpalveluksia tai päivittäisen rukoushetken mahdollisuuden. Kirkko on historiansa läpi jollain tavalla rukoillut päivittäin ja siis palvellut Jumalaa läpi viikon vailla ehtoollisenviettoa. Tällaisen jumalanpalveluksen muoto on yksinkertainen – psalmeja ja rukousta – vaikkakin monet uskonyhteisöt ovat laajentaneet palvelusta siten, että se kattaa johdannon, psalmin, Raamatun lukemisen ja rukouksen. Antakaa tämän yksinkertaisen kaavan ohjata verkossa toimitettavia jumalanpalveluksianne.

Paavali kirjoittaa: “Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Huone. 8:38–39) Siunatkoon ja varjelkoon Jumala sinua tänä poikkeuksellisena aikana.
____
Martti Luther, “The German Mass” trans Dirk G. Lange teoksessa “The Annotated Luther: Church and
Sacraments”, vol 3 (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2016).
** Kolb, Robert ja Wengert, Timoteus. J. “Yksimielisyyden kirja: evankelis-luterilaisen kirkon tunnustukset” (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2000), 460.

*** Kolb ja Wengert, “Yksimielisyyden kirja”, Augsburgin tunnustuksen anteeksipyyntö, 13 artikla.
**** Sallie McFague, “Elämä runsasta” (Minneapolis, MN: Fortress Press, 2001), 174.
***** Kolb ja Wengert, “Yksimielisyyden kirja”, 607
****** Dietrich Bonhoeffer, “Elämä yhdessä ja Raamatun rukouskirja”, trans. Daniel W.
Bloesch ja James H. Burtness (Minneapolis: Fortress Press, 2005), 28 ja 29.

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Messu ja lähetys – kymmenen askelta yhteisellä tiellä

Ylitse kaikkien rajojen
Kristuksen kirkko on yksi ja monikulttuurinen sekä maailmaan lähetetty eli
missionaarinen. Lähetettynä oleminen koskee koko kirkkoa ja kaikkia
seurakuntalaisia, ja yhteinen lähetystehtävämme (missio) on palvella, keskustella ja
verkostoitua yli kansallisten, kulttuuristen ja uskonnollisten rajojen. Kysymys on
yhdestä tehtävästä, joka ulottuu sekä lähelle että kauas.

Herran kansan matkasaattoon
Lähetystehtävä ja messuelämä punoutuvat yhteen monin säikein. Esirukous
lähetystyön puolesta ja varainkeruu lähetysjärjestöjen toiminnan tukemiseen tulevat
kenties ensimmäisinä mieleen. Olennaisinta kuitenkin on, että kolmiyhteinen Jumala
uudistaa messuun kokoontunutta seurakuntaa evankeliumin sanalla ja sovinnon
aterialla; siunaa sitä armolla ja anteeksiantamuksella; virittää sitä hiljaisuuden ja
sävelten sekä kuvien, liikkeiden ja eleiden välityksellä; ja lähettää sen tiellä eteenpäin:
toimimaan toivossa, osoittamaan rakkautta, puolustamaan oikeutta ja rakentamaan
rauhaa.

Ken on mun lähimmäiseni
Kristittyinä me kutsumme ja kastamme lähimmäisiämme seurakuntayhteyteen ja
uuden elämän osallisuuteen. Uskomme, että hyvät uutiset Jumalan rakkaudesta ja
läsnäolosta sekä lähimmäisrakkaus ja lähimmäisvastuu koskevat kaikkia ihmisiä ja
koko luomakuntaa. Meidän tulee kuitenkin huomioida muut itsenäisinä toimijoina
eikä omien toimintojen kohteina. Emme ole myyntitykkejä, emme sotureita emmekä
tuomareita. Olemme rauhan lähettiläitä: lähimmäisiä lähimmäisten keskellä ja luotuja
osana muuta luomakuntaa.

Ei itää eikä länttäkään
Avoin kohtaaminen ihmisten välillä jättää tilaa Jumalalle, joka on uuden luomisen
asialla. Avoin kohtaaminen ottaa todesta Jumalan, jonka keskustelukumppanina on
koko ihmiskunta ja joka kommunikoi koko luomakunnan kanssa. Avoimessa
kohtaamisessa tunnistetaan koko maailman yhteinen kärsimys ja Jumalan ehtymätön
rakkaus kaikkia luotujaan kohtaan. Viime kädessä ei olekaan enää ”meitä” ja ”muita”.
Avoin kohtaaminen on jaettua elämää ja seurallista toveruutta, joka lakkauttaa
vastakkaisuuden antajan ja vastaanottajan välillä.

Rakkaus olet ääretön
Jumala on suurempi kuin kukaan tai mikään muu. Hän voi toimia omalla tavallaan
myös kirkollisten piirien ulkopuolella. Hän on muutosvoimainen toimija, joka on alati
liikkeellä luomakunnassaan. Hän pitää huolta, ottaa osaa kärsimykseen ja päästää
vapaaksi. Kun kristillinen kirkko vedetään mukaan tähän liikehdintään, myös siitä
tulee muutostekijä omassa maisemassaan. Silloin seurakunnat pystyttävät merkkejä
tulevasta Jumalan valtakunnasta jo tässä ajassa. Me etsimme silloin yhteistä hyvää
emmekä omaa etua. Puutumme kaltoin kohteluun ja syrjintään sekä ihmisarvon ja –
oikeuksien polkemiseen. Tahdomme olla mukana parantamassa ei vain hengellistä
vaan myös ruumiillista, yhteiskunnallista ja ekologista hyvinvointia.

Jos käymme samaan pöytään
Lähetyksen lähtöpiste onkin oikeastaan kaksoispiste: ei ainoastaan alttari eikä
yksinomaan toimintaympäristö vaan nämä molemmat. Arkipäivän maanläheiset
kokemukset ja pyhäpäivän toivorikkaat näköalat peilautuvat toisiinsa ja liittyvät
yhteen. Me paahdumme piinaviikkojen helteissä ja sulamme pääsiäisauringon
lämmössä. Me kokoonnumme yhteen pöytään sovinnon ja samastumisen aterialle ja
hajaannumme monenlaisiin pöytiin, joissa kaikenlaiset katsomukset ja kokemukset
kohtaavat. Me pysymme kuitenkin aina sovinnon puolella. Niissä pöydissä, joissa
lietsotaan vihaa ja pelkoa, me viestimme armovoimaa ja luottamusta.

Kiitä Herraa, yö ja päivä
Myös lähetystehtävä on oikeastaan kahtalainen. Meidät on kutsuttu sekä
rakentamaan rauhaa että ylistämään Jumalaa. Jumalaa ylistetään ottamalla kiitollisena
vastaan hänen lahjansa ja anomalla häneltä apua hädässä. Jumalaa ylistetään yhtä
lailla arkena kuin pyhänä, yhtä lailla tallissa kuin taivasalla ja yhtä lailla kirkossa kuin
kaupungilla. Messualttari on seimi, ruokapöytä ja katafalkki; se on Jumalan asuinsija
ihmisten keskellä. Jumala on kuitenkin läsnä ja liikkeellä myös ulkosalla: katukuiluissa
ja kylänraiteilla siinä missä paimenten kedollakin.

Autuuden ja armon sana
Lähetystehtävä on eri aikoina ja eri tahoilla ymmärretty erilaisin painotuksin. Yksi
tutuimmista malleista kiteytyy ns. lähetys-, kaste- ja rippikoulukäskyyn (Matt. 28: 18–
20). Tämä malli on ylösnousseen Jeesuksen toimeksianto seuraajilleen. Lähtökohtana
on vuori Galileassa ja tavoitteena saavuttaa kaikki kansat. Toinen, viime
vuosikymmeninä vapautuksen teologioiden vaikutuksesta ekumeeniseen ajatteluun
levinnyt malli tiivistyy puolestaan Jeesuksen ohjelmanjulistukseen julkisen toimintansa
alkuvaiheessa (Luuk. 4: 18–19). Siinä lähtökohtana on köyhyyden, vankeuden,
sokeuden ja sorron todellisuus ja tavoitteena vapaaksi päästäminen ja olojen
korjaaminen.

Kaikuvat virret enkeleiden kuoron
Lähetystehtävään sisältyy yhtäältä ylistys ja toisaalta rauhanrakennus, olipa asialla
sitten yksilö tai yhteisö. Tämä katsantokanta kuvastuu sekä rakkauden
kaksoiskäskyssä (Matt. 22:37–39) että varsinkin jouluyön hymnissä (Luuk. 2:14).
Jouluyön hymni – ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita
hän rakastaa” – nivoo yhteen ylistyksen ja rauhanrakennuksen ja kutsuu kuulijansa
liittymään kuoroon, jossa kiitetään Jumalaa koko kansan Vapauttajasta. Kun
hahmotamme lähetystehtäväämme Raamatun tarjoamin sanakääntein, meillä onkin
aihetta tarkentaa katseemme ei vain Galilean vuorelle tai sorron todellisuuteen vaan
myös Betlehemin kedolle. Tässä mallissa lähtökohtana on maa, jota taivas koskettaa,
ja tavoitteena ylistys ja rauha. Malli myös ruokkii paitsi ajattelua ja toimintaa myös
sydämellä katselua.

Kunnia Herran, maassa nyt rauha
Jouluyön hymni kertautuu myös messun johdanto-osan Gloriassa eli Suuressa
kunniassa: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän
rakastaa.” Ainoastaan paastonaikoina eli ennen Jeesuksen syntymä- ja
ylösnousemusjuhlia Gloria jätetään pois. Toisaalta silloinkin, kun Gloriaa ei lauleta
ääneen, seurakunta on kutsuttu noudattamaan sen sisältöä elämäntavoissaan. Kun
veisaamme Gloriaa messussa, olemme jalkeilla kunnioituksesta. Kun elämme Gloriaa
todeksi messun ulkopuolella, olemme jalkeilla rakkaudesta ja teemme yhteistä
matkaa Jumalan valmistamiin juhliin.

Kirjoittajasta:
Tiina Ahonen (TT, LuK) on pappi ja retriitinohjaaja. Hän toimii seurakuntapastorina
Vuosaaren seurakunnassa Itä-Helsingissä.

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Yhteisöllisyys pelastaa kirkon?
Yhteisöllisyys pelastaa kirkon, väitetään. Yhteisöllisyydellä voidaan tarkoittaa monia asioita, ja joidenkin kokemuksissa se on synonyymi sisäänpäin kääntyneille kaikkein pyhimpien kuppikunnille, joihin ulkopuolisella ei ole asiaa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla.

Yhteisöllisyys on yhdessä tekemistä
Se on mahdollisuutta vaikuttaa, toimia ja tehdä – riippumatta siitä oletko kirkossa
palkallinen työntekijä vai vapaaehtoinen vastuunkantaja. Niin kirkossa kuin sen
ulkopuolella eletään ihmisten oman toimijuuden vahvistumisen aikaa. Useimmat eivät
halua olla toisten tekemisen kohteita, vaan olla itse rakentamassa omaa elämäänsä,
myös kristittynä, yhdessä toisten kanssa.

Yhdessä tekeminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän keskustelua kuin se, että
työntekijä toteuttaa kaiken yksin ja ”tehokkaasti”. Yhteisöllisyys on seurakunnan
kaiken toiminnan suunnittelemista yhdessä työntekijöiden, seurakuntalaisten ja
alueen muiden asukkaiden kesken. Yhteisöllisessä seurakunnassa subjekteja ovat
kaikki, eivät vain työntekijät.

Vinkki työntekijälle: älä suunnittele mitään tapahtumaa tai toimintaa ilman
että pyydät suunnitteluun mukaan seurakuntalaisia tai alueen asukkaita. Älä tee
mitään yksin! Ole kärsivällinen, muutos vaatii aikaa. Juhlikaa onnistumisia!
Vinkki seurakuntalaiselle: kun innostut jostain jutusta, etsi ympärillesi joukko
toisia innostuneita. Älä odota, että työntekijä yksin toteuttaa toiveesi kuin
tilauksesta. Ole kärsivällinen, muutos vaatii aikaa. Juhlikaa onnistumisia!

Yhteisöllisyys on suhteessa olemista
Yhteisöllisyys voi myös tarkoittaa kohdatuksi ja nähdyksi tulemista. Kokemus
yhteisöstä ja yhteisöön kuulumisesta rakentuu pienistä asioista sekä pitkäjänteisestä
työstä. Se voi yksinkertaisimmillaan alkaa ihmisten tervehtimisestä tai kirkkokahvien
järjestämisestä.

Vinkki työntekijälle: Jumalanpalveluksen tekeminen yhdessä on tärkeää, mutta
ei ratkaise kaikkea. Yhteisöllisyyteen tarvitaan monenlaisia tilaisuuksia ja
pienempiä ryhmiä, pajoja, talleja ja piirejä, joissa ihmisten on helpompi tutustua
toisiinsa.

Yhteisöllisyys muuttaa työntekijän roolia
Yhteisöllisyyttä täytyy tietoisesti rakentaa ja siihen tarvitaan aikaa. Yhteisöllisessä
seurakunnassa työntekijä ei ole asiantuntija, vaan hänen tehtävänsä on olla
ihmissuhteiden verkoston rakentaja ja tukija. Ihmisten verkostot eivät kuitenkaan
muodostu työntekijöiden ympärille tai varaan.

Vinkki työntekijälle: anna tilaa keskustelulle. Mieti, millaisia vuorovaikutuksen
ja yhdessä tekemisen mahdollisuuksia seurakunnan toiminnat tarjoavat. Kun
seurakuntalaiset innostuvat jostain, anna heille lupa ja tila toimia. Luota
seurakuntalaisiin, työntekijää ei tarvita joka ryhmään! Anna avaimet. Muista
kannustaa ja ole nostamassa ja tukemassa, kun on tarve. Anna myös
seurakuntalaiselle mahdollisuus ratkoa ongelmia, se kasvattaa.

Yhteisö ei ole olemassa vain itseään varten
Yhteisöllisyys voi toteutua jumalanpalveluksessa tai sen ulkopuolella, erilaisissa
ryhmissä ja kokoonpanoissa. Kirkkorakennus voi olla yhteisöjen talo, monien
yhteisöjen alusta. Seurakunnan yhteisö voi verkostoitua alueensa muiden yhteisöjen
ja toimijoiden kanssa. Vaatii kuitenkin jatkuvaa työtä, ettei yhteisöstä tule kuplaa eikä
se sulkeudu, vaan se pysyy auki.

Vinkki työntekijälle ja seurakuntalaiselle: tutkikaa yhdessä, mitä
paikkakuntanne ihmisten elämään kuuluu. Jutelkaa ohikulkijoiden ja alueen
asukkaiden kanssa. Käykää tapaamassa muiden yhteisöjen edustajia, ja kysykää,
mitä heille kuuluu ja mitä ehkä voisitte tehdä yhdessä.

Yhteisössä tärkeintä on keskus, ei rajat
Yhteisö on joukko ihmisiä, jotka ovat suhteessa Kristukseen, kukin omassa
kohdassaan ja omalla paikallaan. Tärkeämpää on keskus, joka yhdistää, kuin rajat tai
samankaltaisuuteen pyrkiminen.

Vinkki työntekijälle ja seurakuntalaiselle: kuuntele, kannattele rohkeasti ja
osallistu vuoropuheluun erilaisista tavoista olla kristitty. Joku kaipaa hiljaisuutta,
toinen haluaa ylistää, kolmas toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Älä
rajaa joukkoa omien mieltymystesi mukaan, vaan anna yhteisön kasvaa eri suuntiin.
Vinkki yhteisönrakentajalle: Etsi aikaiset omaksujat. Kaikkia ei tarvitse
vakuuttaa heti. Voit luottaa että Taivaan isä tekee jo ihmisten sydämissä
enemmän kuin osaamme odottaa. Yhteisö tarvitsee syntyäkseen aina pientä
ihmettä. Etsi ne ihmiset, joilla on jo sisimmässään samanlaisia uumoiluja
yhteisöstä kuin sinulla. Yhdessä voitte alkaa jakaa ajatuksianne ja hioa ideaanne.
Kun mukana on lisäksesi toinen ihminen tai useampi, vaikutuskanavina toimivat
ihmissuhdeverkostot moninkertaistuvat. Epäilevällä kannalla olevat taas saavat
orastavalle yhteisölle uusia kasvoja – ja uusia kontaktipintoja joihin liittyä.

Kirjoittajat:
Petri Patronen, Alppilan kirkon toiminnanjohtaja,
Olli Viljakainen, nuorten aikuisten pastori, Tampereen seurakunnat
Hanne von Weissenberg, asiantuntija, Tampereen

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Hengellinen elämä tässä ajassa
Kuka saa puhua uskonnosta julkisessa tilassa? Mikä ääni kuuluu? Mikä miellyttää, millainen
uskonnollisuus ja henkisyys on kansan suosiossa? Mitkä uskonto- ja henkisyystrendit ovat
nousussa, mitkä laskussa? Miten vastaamme kulttuurin muutokseen?

Uudet uskonnot näkyvät – kestääkö kirkko?
TV 1:n puoli yhdeksän uutiset tiesivät kertoa maanantaina 15.1.2018, että vuonna
2017 kirkosta erosi enemmän ihmisiä kuin edellisenä vuonna, reilut 52 000 ihmistä.
Uutisen kuvituksena näkyi tyhjä kirkkosali.

Sama uutislähetys kertoi hetken kuluttua mainiosti toimitettuna ja kuvitettuna
okkultisti, ”uuden aikakauden profeetta” Aleister Crowleyn suomennetuista teoksista.
Aleister Crowley harjoitti rituaaliseksiä sekä naisten että miesten kanssa ja loi uuden
uskonnon: “Hän oli nero joka osasi myös huijata ihmisiä”. Uutiset tiesivät mainita
myös David Bowien ja Beatlesien kiinnostuksen ”satanismin isoisään”.

Yle uutisoi 23.1.2018: ”Hyvinvointi ja terveys ovat megatrendi, ja esimerkiksi
vaihtoehtohoitojen kirjo on lavea. Bisnes kiinnostaa yksityisyrittäjien lisäksi myös
kauppa- ja hotelliketjuja, – Esimerkiksi Pohjois-Karjalan Osuuskauppa PKO on luonut
Uumen-konseptin, joka tarjoaa asiakkaille ohjelmallisia retriittiviikonloppuja Kolin ja
Bomban Sokos-hotelleissa. Retriittien vetäjinä on ollut joogaohjaajia, mutta myös
esimerkiksi henkisen kasvun opettaja, jolta on voinut lisämaksusta tilata
“näkijähetken”. – Tänä keväänä ohjelmistossa ovat muun muassa Sensuelli nainen
enkelijumalatar -retriitti sekä Feeniksin valo -retriitti. PKO aloitti Uumen-tapahtumat
kolme vuotta sitten. Retriittien hinnat lähtevät 300 eurosta, ja suosituimmat niistä
myydään loppuun kuukausia etukäteen.”

Kirkon on keksittävä uusia tapoja puhua uskosta
Nämä molemmat uutiset kertovat siitä, että evankelisluterilaisella kirkolla ei ole enää
uskontouutisoinnin monopolia. Kirkkomme on nyt uudessa tilanteessa. Uskontopuhe
on nyt vapailla markkinoilla. Kirkko on yksi vaihtoehto muiden vaihtoehtoisten
maailmankatsomusten joukossa, jonka omaa totuuttaan esitellessään on
suhtauduttava asiallisesti ja dialogisesti toisiin uskomustraditioihin ja
totuusperheisiin.

Kirkon on myös keksittävä uusia tapoja, miten esitellä keskeistä sisältöään
kiinnostavasti ja katu-uskottavasti. On keskusteltava kielellä, jota ymmärretään, ja
ihmisten on löydettävä kirkon kielestä heille tärkeitä elementtejä.
Tämän ajan hengellinen elämä Uuden henkisyyden, aikamme kansanuskonnollisuuden,
spiritualiteettia on voisi luonnehtia näin:
• Spiritualiteetin tulee olla ruumiillista
• Spiritualiteetin tulee olla demokraattista
• Spiritualiteetin tulee olla kokemuksellista
• Spiritualiteetin tulee olla omaa projektia tukevaa
• Spiritualiteetin tulee olla holistista
• Spiritualiteetin ei tule edellyttää pitkäaikaista sitoutumista

Miten kirkkomme vastaa näihin tarpeisiin? Siitä jotakin seuraavassa.

Uskon ruumiillisuudesta
Kristinuskon perusta on ihmiseksi, keholliseksi tullut Jumala, joka jakoi ruumissaan
ilomme ja surumme. Ruumiissaan Jeesus, niin uskomme, kärsi myös syntiemme
seuraukset. Lopullisesti.

Uskomme ruumiin ylösnousemukseen, emme alati yhä korkeimmille tasoille omin
voimin henkistyvään ihmiseen. Kristinusko tekee tyhjäksi hengen ja ruumiin jaottelun
dualismin. Tässä ruumiissa, tällaisina, meille tarjotaan yhteys kaikkivaltiaaseen
Jumalaan.

Totta vieköön, kristinuskon historiaan kuuluu tiukkaa asketismia, ja kaiken
ruumiillisen kieltämistä, mutta se ei ole uskomme ydintä, vaan pikemminkin kaikkiin
uskomustraditioihin pesiytyvää yleisuskonnollisuutta.

Miten uskon ruumiillisuus kuuluu ja näkyy kirkossamme? Helppo ja huono ratkaisu on
liittää maallisen ja uushenkisen kulttuurin käytänteitä sellaisenaan kirkon
ohjelmatarjontaan. Kirkon omassa rikkaassa traditiossa on vaikka millä mitalla
käytänteitä, korostuksia ja harjoitteita, jotka ottavat kehollisuutemme tosissaan.

Uskon demokraattisuudesta
Kristinusko kuuluu kaikille ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
ainoan poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi”.
Luterilaisessa kirkossa puhumme yhteisestä pappeudesta. Se tarkoittaa, että
jokaisella on yhtäläinen pääsy uskon salaisuuksiin. Kirkon virka ei muodosta
hengellisen arvoasteikon hierarkiaa, vaan toinen palvelee toista yhteisen päämäärän
hyväksi. Kirkon palvelijat eivät suorita uskomista muiden puolesta. Kirkon virka on
tukijärjestelmä, jonka tehtävä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön,
Kristuksen ruumiin rakentamiseen”.

Kristinuskon jalkauttaminen on aikamme ilmeinen haaste. Miten kirkko palvelee
tänään parhaiten herättääkseen ja kehittääkseen uskoa aikana, joka kammoaa
patriarkaalista, laitosmaista, ylhäältä sanelevaa uskonnollisuutta?

Uskon kokemuksellisuudesta
Yhtenä luterilaisuuden syntyhetkenä voidaan pitää Lutherin tornikokemusta,
kokemusta. Uskominen ei ole lauseiden totena pitämistä, vaan persoonallinen suhde
Luojaan. Se on kaikille mahdollista sovituksen kautta.
Inkarnaatio on sovituksen ensimmäinen ehto, mutta ei vielä riittävä. Tulemalla
lapseksi, nuorukaiseksi ja aikuiseksi jumalihminen ei hyväksynyt syntiä, vaan
ihmisyyden. Synnin hän tosin joutui kohtaamaan, kokemaan ja kantamaan, mutta se
oli meidän syntimme, ei hänen.

Jeesuksen seura muistuttaa meitä siitä, mitä on tosi ihmisyys ja siitä, että olemme
poikenneet pois tosi ihmisyyden tieltä ja näyttää, miten me tästä dilemmasta
selviämme. Se on kaikki koettavissa.

On uskallettava puhua koettavasta uskosta. Maailmalla kasvavinta kristillisyyttä on
helluntailais-tyyppinen ja karismaattinen liike. Myös hiljaisuuden liike ottaa tosissaan
sen, että uskoa voidaan kokea. Olisiko tästä jotakin siirrettävissä
jumalanpalveluselämäämme ja kirkon opetustehtävään?

Oman projektin keskeisyys
Ihmiselon suunnattoman kaunis projekti on Jumalan luomistyön tuote. Ihmiseksi
syntymisemme ei ole kenenkään omaa keksintöä – se on saatua tavaraa.
Kuulin tarinan: Jumala juoksi taivaassaan uutta tulokasta vastaan ja kysyi: ”Mitä pidit
siitä?”
”Ai niin, mistä?”
”No. Maailmastani.”

Elämme Jumalan maailmassa Jumalan luotuina. Kirkon on pystyttävä vakuuttamaan
jäsenensä siitä, että Jumalan projekti on myös jokaisen ikioma projekti. Arkinen
elämämme, juhlamme, surumme, tappiomme, ilomme ja kärsimyksemme on osa
Jumalan projektia. Meidän projektimme on hänen projektinsa. Olisi perin kummallista,
jos kirkkomme julistus- ja palvelutyö ei pystyisi tukemaan kunkin omia projekteja.
Huomio vain tulisi kiinnittää tiukemmin tähän aspektiin.

Holistinen usko
Luterilaisuutta on syytetty aivouskoisuudesta. Buddhalaiset ystäväni ovat useammin
kuin kerran väittäneet, että kristinusko on ennen kaikkea totenapitämisen uskonto,
uskoa dogmeihin.

Jos näin on, usko koskettaa vain pientä osaa olemustamme. Olemme järkeä, ratiota,
mutta myös fysiikkaa, kemiaa, genetiikkaa, sisäeritystä, hormonitoimintaa,
sosiaalisuutta, tahtoa ja tunne-elämää. Tässä ruumiissa meillä on mahdollisuus
jumalayhteyteen ja yhteyteen muun kosmoksen kanssa. Kehomme koostuu
tähtipölystä, samasta materiasta kuin universumimme.

Raamatun luomiskertomuksesta opimme, että tehtävämme on pitää maailmasta
huolta – olemmehan osa sitä. Jos maailma voi hyvin, mekin voimme. Jumalan
taloudenhoitajina olemme hänen arvostettuja ja rakastettuja
yhteistyökumppaneitaan, holistisesti. Johanneksen evankeliumi kuvaa Jeesusta:
”Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään,
mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus”. Sana on elämä ja
elämän valo – siitä ei puutu mitään – kaikesta ei puutu mitään. Kristinuskon
holistisuutta ei saa eikä kannata unohtaa.

Usko ja rajalliset projektit
On vaikea käsittää kaikkea kerralla. Elämä on rajattava projekteiksi,
pitkäkestoisimmiksi tai lyhyemmiksi. Perheen perustaminen on suhteellisen
pitkäaikainen homma, ohukaisten paistaminen, mansikkahillon ostosreissu ja
naapurin vanhan rouvan roska-astian uloskiikuttaminen ovat lyhytkestoisempia.
Hyväntekeväisyystyössä on huomattu, että lyhytaikaisten projektien markkinointi on
helpompaa kuin sitouttaminen pitkäaikaisiin avustus- ja osallistumissuhteisiin.
Kirkkomme on osin, ja hyvin, seurannut tätä trendiä: Helsingin Tuomasmessu aktivoi
viikon ajaksi noin seitsemänkymmentä vapaaehtoista. Suurella sydämellä –hanke tarjoaa mielekkäitä palvelutehtäviä. Kuinka monta projektimahdollisuutta mahtaakaan vielä olla hyödyntämättä?

Evankeliumia ei tarvitse muuttaa. Siitä on vain löydettävä ne ulottuvuudet, jotka ovat nyt ajankohtaisia.

Kirjoittajasta:
Pekka Yrjänä Hiltunen on emeritus uskontokasvatussihteeri ja uskontodialogin asiantuntija
Kirkkohallituksesta. Hän toimii hengellisenä ohjaajana, retriitinohjaajana ja Helsingin
hiippakunnassa hengellisten ohjaajien kouluttajana.

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

”Kasteessa on avain seurakunnan uudistumiseen”, väittää Paul Hoffman
Paul Hoffman oli yksi vuoden 2019 Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivien pääpuhujista. Hän piti päivillä kaksi työpajaa kasteen teologiasta ja saarnaa Tuomasmessussa. Paul Hoffman on toiminut luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana Seattlessa, joka on yksi Pohjois-Amerikan maallistuneimpia kaupunkeja. Tällä hetkellä hän toimii kouluttajana, luennoitsijana ja mentorina seurakunnille.

Mistä johtuu, että jotkut seurakunnat ovat täynnä intoa ja elämää?
Tällä hetkellä huoli kirkosta on suuri sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa.
Aktiivisesti osallistuvien seurakuntalaisten määrä näyttää vähenevän monin paikoin.
Samalla luterilaisten kirkkojen seurakunnissa on sellaisiakin, joissa ihmisten osallisuus
vahvistuu, monet vahvistuvat uskossa ja ovat syvästi sitoutuneita kirkon missioon,
tehtävään. ”Olen vakuuttunut siitä, että siellä missä sitoutuminen on vahvaa, on panostettu
kasteeseen. Siellä on otettu tukeva ote kasteen järjestämisestä, kastetta valmistellaan
monipuolisesti ja osallistavasti ja myös tehdään uskollisesti niitä asioita, joihin kaste
meitä kutsuu”, kuvailee Paul Hoffman.

Kaste on seurakunnan uudistumisen perusta
”Mikään ei ole perustavampaa ymmärryksellemme siitä, mitä on olla seurakunta, kuin
kasteen pyhä sakramentti”, julistaa Hoffman. Kasteen juuret ovat syvällä niissä
Raamatun tapahtumissa, missä tarina muuttaa suuntaa: luomisessa, Nooan tarinassa,
erämaavaelluksessa ja Jeesuksen kasteessa. Kaste liittää meidät suoraan luterilaisen
uskon ymmärryksen juurille ajatuksiin, joista usein ilmaistaan vastakohtapareina:
• kuolema ja ylösnousemus
• synti ja anteeksiantamus
• orjuus ja vapaus
• kuolema ja elämä.

Hoffman kertoo omana havaintonaan, että kun paikallinen kristillinen yhteisö antaa
itselleen mahdollisuuden kokea näiden vastakohtaparien luova voima, yhteisöt sekä
vahvistuvat että syvenevät. Paikallisseurakunta voisi joskus kysyä rehellisesti itseltään:
”Mistä voimme luopua? Mitkä asiat voivat kuolla?” Näin tehdessään yhteisö samalla
avautuu kuoleman vastakohdalle: kasteen ja ylösnousemuksen armolle.
Seurakunnassa tulee tilaa uudelle elämälle, jota Kristus herättää. Paul Hoffman on
nähnyt useita seurakuntia, joissa tällainen syvä luottamus kasteeseen on tehnyt
seurakunnista eläviä ja kutsuvia sekä johdattanut aktiivisesti tekemään rakkauden
tekoja ja palvelemaan maailmaa.

Kuolemasta uuteen elämään
Mitä tällainen ”kuoleminen” voi käytännössä tarkoittaa? Eräs seurakunta päätti luopua
vanhasta, seurakunnan perinteisestä etnisestä taustasta nousevasta musiikista. Tyhjä
tila täyttyi nopeasti suuresta määrästä iloisia virsiä, jotka olivat peräisin useista eri
kulttuuritaustoista. Toisessa seurakunnassa luovuttiin ulkoa opettelusta. Lyhyessä
ajassa seurakunnassa huomattiin, että koko ilmapiiri oli muuttunut
keskustelevammaksi, kokemuksellisemmaksi ja eri sukupolvia yhdistäväksi.
Syvemmällä tasolla paikalliset yhteisöt voivat tutkia, onko seurakunnassa rasistisia tai
seksistisiä käytäntöjä, joista olisi syytä ”kuolla pois”. Erilaisten vähemmistöjen tuomat
lahjat voivat antaa seurakunnalle uuden elämän.

Tällaiset muutosprosessit nousevat kasteen teologiasta. Perusteellinen kasteen
teologiaan syventyminen rohkaisee avautumaan uusille mahdollisuuksille. Näitä
löytöjä voidaan tehdä niin aikuiskasteelle valmistautuessa kuin kastekeskusteluissa.
Erityisen tärkeää on kasteen muistaminen ja kasteeseen palaaminen seurakunnan
jumalanpalveluksessa.

”Olen innoissani näistä näköaloista”, sanoo Paul Hoffman, joka vuosikausia johti
seurakuntatyötä yhdessä Pohjois-Amerikan maallistuneimmista kaupungeista.
”Uskon, että tällaisella seurakunnalla on merkitystä omassa kaupungissaan ja
ympäristössään.”

– Terhi Paananen
Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntija Kirkkohallituksessa

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Seurakunta on nälkäisten yhteisö
Jeesus kehotti seuraajiaan jatkamaan kokoontumista yhteisen aterian merkeissä. ”Tehkää se minunmuistokseni”, hän sanoi viitaten aikaan, jolloin ei enää itse olisi opetuslasten seurassa. Kysymys ei ollut mistä tahansa ateriasta, vaan ateriasta Jeesuksen muistoksi.

Yhteinen ateria ei ollut uusi asia Jeesuksen ajan maailmassa. Juutalaisten elämässä
jokaviikkoinen sapattiateria oli tärkeä. Suurten juhlapyhien aikaan, kuten pääsiäisenä,
nautittava ateria oli monivaiheinen, ja sen ruuilla oli jokaisella oma erityinen
merkityksensä. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa oli myös tapana kokoontua
yhteiselle aterialle keskustelemaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä tai
vaikka oman ammattikunnan asioista. Tällaisia ateriakokoontumisia syntyi myös
pohtimaan erilaisia aatteita. Siksi Paavalin lähetysmatkojen synnyttämät kristittyjen
kokoontumiset eivät aluksi herättäneet ihmetystä ympäristössään; niitä pidettiin vain
tavallisina aatteellisina nyyttikesteinä.

Varhaiset kristityt pitivät yhteistä ateriaa niin suurena itsestäänselvyytenä, että sitä ei
juurikaan kuvata Uudessa testamentissa. Apostolien teot kuittaa tämän aterian, josta
myöhemmin tuli messu, kahdella sanalla: leivän murtaminen. Tähän leivän
murtamiseen liittyi monta asiaa: kokoontuminen viikon ensimmäisenä päivänä,
keskinäinen yhteys, rukous, kiitos, apostolien opetus ja puheita sekä keskustelua (Ap.t.
2:42; 20:7–12; 26:25). Yhteisissä kokoontumisissa myös ilmeisesti laulettiin yhdessä,
kuten Paavali ja Silas tekivät jouduttuaan vankilaan Filippissä (Ap.t. 16:25).
Yhteiset ateriat eivät aina olleet ongelmattomia. Jo Jerusalemissa aivan seurakunnan
alkuvaiheessa oli hämminkiä (Ap.t. 6:1) ja kirjeessä Korintin seurakunnalle Paavali
puuttuu väärinkäytöksiin: ”Jakakaa ruoka tasaisesti, ottakaa köyhemmät huomioon,
älkää syökö uhrilihaa, välttäkää loukkaamasta toisianne, älkää etsikö omaa etuanne”,
hän kehottaa. Nälkäänsä olisi hyvä syödä kotona, koska yhteinen leivän murtaminen
on Herran ateria, Kristuksen ruumis. Yhteys Kristuksen ruumiiseen on myös yhteys
kokoontuneeseen kristittyjen yhteisöön. Yhteinen ateria ravitsee siis muutenkin kuin
fyysisesti. Jo Paavalin aikana yhteisen aterian hengellinen merkitys oli selvä, ja Paavali
piti sitä jopa tärkeämpänä kuin fyysistä ateriointia (1. Kor. 10:16–17, 24–25; 11:20–33).
Raamatun kertomusten mukaan kristittyjen yhteinen ateria vahvisti uskovien yhteyttä
ja lisäsi heidän rohkeuttaan.

Evankeliumeissa syödään usein
Jeesus eli sellaisessa kulttuurien polttopisteessä, jossa kokoonnuttiin syömään
yhdessä. Yhdessä aterioimiseen liittyi sääntöjä ja syviä merkityksiä. Vihamiehiä ei
kutsuttu aterialle vaan vain luotettuja ystäviä. Jos jonkun kanssa oli riitaa, yhteistä
ateriaa välteltiin.

Kun varhaiset kristityt kokoontuivat yhteisen aterian merkeissä, he muistelivat
Jeesusta ja apostolien opetuksia. Näissä kokoontumisissa kerrotut tarinat koottiin
kirjalliseen muotoon, evankeliumeiksi. Koska kokoontumiset olivat ateriapainotteisia,
ei ole mikään ihme, että evankeliumeissa on useita kertomuksia aterioista tai
syömisestä. Evankeliumeista me luemme, kuinka Jeesus menee fariseuksen kotiin
aterialle, kutsuu itse itsensä aterialle Sakkeuksen kotiin, antaa Martan valmistaa
aterian Marian istuessa hänen jalkojensa juuressa. Erään aterian aikana nainen pesee
hänen jalkansa kyynelillään ja kuivaa hiuksillaan. Jeesus nauttii pääsiäisaterian
opetuslasten kanssa sekä syö leipää ja kalaa ylösnousemisen jälkeen

Gennesaretinjärven rannalla. ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän
kanssaan” (Luuk.15:2). Jeesus ruokkii viisituhatta miestä yhdellä kerralla, opettaa
taivaallisesta leivästä, puhuu esi-isien nauttimasta mannasta, kertoo vertauksia
pidoista ja vastaa kysymyksiin paastosta.

Nälkä oli tuttu varhaisten seurakuntien jäsenille. Apostolien teoissa kuvataan, kuinka
kristittyjen yhteisistä varoista jaettiin kaikille heidän tarpeensa mukaan. Toiset saivat
silloin vähemmän kuin ennen, toiset todennäköisesti ensimmäisen kerran elämässään
riittävästi. Lopulta valittiin seitsemän diakonia huolehtimaan päivittäisestä avustusten
jakamisesta (Ap.t. 6:1). Paavalikin viittaa kirjeissään muutaman kerran siihen, että
kärsiessään evankeliumin puolesta hänkin on ollut nälkäinen. Nälkä on yksi maailman
kärsimyksistä, joita kristitty saattaa kohdata: ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen
rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?”
(Room. 8:35).

Kolehti ja ehtoollinen
Varhaisten kristittyjen yhteiseen kokoontumiseen jokainen toi mukanaan vähän leipää
ja vähän viiniä. Ennen ehtoollisen viettoa koottiin kaikkien tuoma leipä yhteen koriin ja
kaikkien tuoma viini kaadettiin yhteen ruukkuun. Rikkaat toivat hyvää leipää ja hyvää
viiniä, köyhät toivat huonompaa leipää ja halpaa viiniä. Kaikki leivät kuitenkin laitettiin
samaan koriin ja kaikki viini kaadettiin samaan ruukkuun. Leivästä ja viinistä tuli
seurakunnan yhteistä. Rukouksen jälkeen leipää ja viiniä jaettiin niille, jotka olivat
paikalla. Se, mikä leivästä ja viinistä jäi yli, vietiin köyhille.

Samalla tavalla kuin ehtoollinen koottiin seurakunnan jäsenten tuomista tarvikkeista,
nykyään sunnuntaisin messussa kootaan kolehti. Meidän aikanamme on helpompi
koota rahaa kuin elintarvikkeita. Ei ole sattumaa, että kolehti kerätään juuri samaan
aikaan kuin ehtoollinen katetaan kirkon alttarille. Sillä, mitä kokoontunut seurakunta
antaa, autetaan köyhiä ja avuntarpeessa olevia. Kun me lahjoitamme rahaa kolehtiin
ja se tuodaan alttarille ja sen puolesta rukoillaan, se lakkaa olemasta minun ja siitä
tulee seurakunnan yhteistä rahaa, jolla autetaan monia. Nälkäiset auttavat näin toisia
nälkäisiä.

Mitä me voisimme tehdä?
On mahdollista, että kaikilla syömiseen ja ateriaan viittaavilla kertomuksilla puhutaan
seurakunnan leivän murtamisesta, ehtoollisesta. Siihen nähden miten paljon Uudessa
testamentissa puhutaan seurakunnan kokoontumisista, leivän murtamisesta ja
yhteisistä aterioista, me puhumme yhdessä syömisestä todella vähän. On aiheellista
kysyä, ovatko kokoontumisemme erkaantuneet liian kauas varhaisten kristittyjen
aterioista. Mitä voisimme tehdä, saarnata ja veisata, jotta hengellinen ja fyysinen
nälkämme saisi täyttymyksen?

Artikkeli on julkaistu vuoden 2018 Yhteisvastuukeräyksen verkkosivuilla.

Terhi Paananen
Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana Kirkkohallituksessa

Lataa teksti pdf-muodossa tästä

Yhteisöllistä kieltä etsimässä
Jumalanpalveluksessa käytetyn kielen kankeudesta ja ulkopuolisuuden kokemuksesta valitetaan usein. Voisiko inklusiivinen puhetapa olla yksi vastaus?

Elokuun 2013 alkupäivinä helteiseen Keski-Saksaan Würzburgin kaupunkiin kokoontui
250 liturgiasta ja jumalanpalveluksesta kiinnostunutta kirkkojen ja oppilaitosten
edustajaa. Societas Liturgican konferenssin osallistujat tulivat viideltä mantereelta ja
edustivat lukuisia eri kirkkoja ja traditioita.

Konferenssiviikon teemana oli jumalanpalveluksen ja liturgian uudistaminen, joka
näyttää olevan ajankohtainen kysymys kaikkialla. Viikon aikana vuorollaan
valokeilassa olivat mm. uudistamisen teologiset periaatteet, kieli, kirkkotila, rukoukset
ja musiikki.

Inklusiivinen kieli
Jumalanpalveluskielen uudistamisen tarve toistui seminaarissa. Puhuttiin elekielestä,
rukousten kielestä ja kielen muuttumisesta. Usein kuulin myös sanat: inklusiivinen kieli.
On havaittu, että kielellä on voima luoda yhteisöllisyyttä tai sulkea ihmisiä yhteisön
ulkopuolelle. Sen vuoksi moni kirkko eri puolilla maailmaa on muokannut
jumalanpalveluksen kieltä inklusiiviseen suuntaan.

Inklusiiviseksi kieleksi kutsutaan sellaisia sanavalintoja tai sellaista puhetapaa, joka luo
yhteyttä eikä rajaa ihmisiä ulkopuolelle esimerkiksi sukupuolen, vammaisuuden,
ihonvärin, kansallisuuden tai iän perusteella. Suomessa inklusiivisesta kielestä ei ole
juurikaan keskusteltu, koska suomen kieli on sukupuolineutraalia: substantiivit eivät
ole maskuliinista tai feminiinistä sukua. Siinä mielessä olemme onnekkaita.
Kuitenkin kirkossamme huudetaan voimakkaamman yhteisöllisyyden perään. Voisiko
uudenlainen puhetapa auttaa sen rakentamisessa? Käytämmekö vahingossa,
huomaamattamme ulos sulkevia tapoja viestiä?

Rakastavaa puhetta
Näitä miettiessäni sain konferenssin viimeisenä päivänä käteeni pienen kirjasen: A
Guide to Inclusive Language. Sen kirjoittaja Santhosh S. Kumar, Bangaloren teologisen
seminaarin liturgiikan professori myös esitelmöi konferenssissa. Intiassa, kuten
monessa muussakin maassa, naiset, eri kastiset ja eri kansallisuuksia edustavat olivat
kokeneet, ettei heitä huomioitu tasavertaisina seurakunnan jäseninä. Professori
Kumarin kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita siihen, miten puhetapaa
muutetaan enemmän yhteisöllisyyttä luovaksi.

Inklusiivinen kieli pohjaa siihen kristillisen uskon perusajatukseen, että Jumala on
rakkaus. Jumalan rakkaus haastaa seurakunnat ja työntekijät ilmaisemaan itseään
sellaisella tavalla, että jokainen ihminen voi kokea olevansa Jumalalle arvokas juuri
sellaisena kuin hän on. Jumala ei halua sulkea ketään ulkopuolelle.
Seurakunnassa kaiken puheen pitäisi olla rakastavaa puhetta, joka sulkee ihmisiä
sisäänsä ja liittää ihmiset ”meihin”. Erityisen tärkeää tämä on
jumalanpalveluselämässä, mihin ihmiset tulevat kuulemaan Jumalan ääntä.
”Inklusiivinen kieli ei siis ole vain poliittisesti korrektia, vaan kertoo uskon sisällöstä ja
kirkon arvoista”, kirjoittaa professori Kumar.

Inklusiivisuus on paljon enemmän kuin vain sukupuoliroolittuneiden ilmaisujen
korvaamista sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla. Siihen kuuluu yksilöiden tai
ihmisryhmien leimaamisen, väheksymisen, tai mitätöimisen välttäminen.

Sanavalinnat kantavat merkityksiä
Huomaamattamme saatamme tiedostamattomilla, huonoilla sanavalinnoilla tuottaa
seurakuntalaisille ulkopuolisuuden kokemuksen. On opittava herkäksi huomaamaan,
milloin sanavalinnat voivat satuttaa ihmistä sukupuolen, etnisen alkuperän,
kansallisuuden, ihonvärin, vammaisuuden tai sukupuolisen suuntautumisen
perusteella.

Vaikka suomen kieli onkin sukupuolineutraali, kutsutaan Jumalaa useimmiten isäksi.
Inklusiivisuutta voi lisätä jo kehittämällä vaihtelua rukousten puhutteluun. Oppia voisi
ottaa vaikka Psalmeista. Niissä Jumalaa kutsutaan Auttajaksi, Linnaksi, Turvapaikaksi
ja Paimeneksi. Nämä nimitykset eivät ole sukupuolisidonnaisia.

Entä kuinka puhumme toisistamme? Henkilöstä, jolla on jokin vamma, tulee helposti
pyörätuolimies, sokea nainen tai kuuro vanhus. Kaikki he ovat paljon muutakin kuin
tuon vamman kantajia. Ulossulkevaa on, kun ihminen leimataan häntä koskevan
ominaisuuden perusteella. On opittava toimimaan toisin.

Älä siis sano vanhus, jos voit kutsua häntä nimeltä.

Älä puhu ihmisestä hänen etnisen taustansa mukaan, älä nimitä häntä ihonvärin,
kansallisuuden tai äidinkielen mukaan, jos voit kuvata häntä neutraalilla tavalla.
Älä kutsu ihmistä hänen näkyvän tai ilmeisen rajoituksensa mukaan.

Katso häntä silmiin ja huomaa hänet ihmisenä, ainutlaatuisena yksilönä. Ja muista,
että Jumala rakastaa häntä juuri sellaisena.

Rohkeasti epämukavuusalueelle
Kieleen ja puheeseen liittyvien tapojen muuttaminen on haastavaa. Kieli on jokaiselle
hyvin henkilökohtainen asia ja puhetavan muuttamiseen liittyy vastarintaa. Siitä
huolimatta, kirkossa ja yhteiskunnassa, kieli ei ole vain väline, jolla ilmaisemme
itseämme, vaan se on silta toisten ihmisten luo.

Henkilökohtaista viestintää muuttaessa joutuu menemään omalle
epämukavuusalueelle. Niin on tehtävä, koska niin välitämme Jumalan rakkautta
eteenpäin.

Artikkeli on julkaistu Kirkonkello-verkkolehdessä 22.08.2013.
Terhi Paananen
Kirjoittaja työskentelee jumalanpalveluselämän asiantuntijana Kirkkohallituksessa

Lataa teksti pdf-muodossa tästä