Papin ilmoitusvelvollisuus

Koska papin vaitiolovelvollisuus ripin ja sielunhoidon osalta on ehdoton, ei ripittäytyneen oma suostumus kumoa vaitiolovelvollisuutta. Esimerkiksi lääkärin tai terveydenhuollon ammattihenkilö ei saa todistaa henkilön tai hänen perheensä terveydentilaa koskevasta arkaluonteisesta tiedosta tai muusta henkilön tai perheen salaisuudesta, josta hän on saanut tiedon asemansa tai tehtävänsä perusteella, paitsi jos henkilö antaa siihen suostumuksensa (OK 17:14).

Tämä ammattiin perustuvien todistamiskieltojen ero johtuu siitä, että terveydenhuollon ammattihenkilön vaitiolovelvollisuus on säädetty potilaan suojaksi. Muuta intressiä todistamiskiellolle ei ole, jolloin potilaan suostumus luonnollisesti kumoaa sen.

Jos kirkon viranhaltijana toimiva pappi on saanut tietoonsa lain mukaan salassa pidettäviä tietoja muutoin kuin ripissä tai sielunhoidossa, rinnastuu hänen vaitiolovelvollisuutensa terveydenhuollon ammattihenkilön vaitiolovelvollisuuteen. Vaitiolovelvollisuus tällaisista seikoista siis väistyy suostumuksen nojalla. Tässä tilanteessa vaitiolovelvollisuus muuttuu suostumuksella todistamisvelvollisuudeksi.

Papin vaitiolovelvollisuudessa ei ole kyse yksinomaan hänelle uskoutuneen henkilön suojaamisesta, vaan edellä mainituin tavoin myös uskonnon harjoittamisesta. Koska pappi ripissä ja sielunhoidossa on kuullut hänelle uskotun asian Jumalan edustajana, vaitiolovelvollisuus ei ole vain papin ja yksilön keskinäinen sopimus keskustelun luottamuksellisuudesta. Papin rippisalaisuutta ei ole mahdollista murtaa edes jo tehtyjen törkeiden rikosten kohdalla, mikä taas on mahdollista esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuuden osalta.

Ripin ja sielunhoidon yhteydessä saattaa syntyä tarve konsultaatioon. Papille asioistaan kertova henkilö voi tarvita myös jonkun muun ammattilaisen, kuten lääkärin apua. Rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus ei tältä osin estä auttamasta apua tarvitsevaa ihmistä mahdollisimman hyvin. Mikäli tämä suostuu tai pyytää pappia toimittamaan tiedon avuntarpeesta eteenpäin, pappi voi ja hänen tuleekin se tehdä. Tämä ei silti tarkoita, että pappi saisi paljastaa henkilön hänelle uskomia asioita enemmän kuin tehtävän suorittaminen välttämättä edellyttää. Esimerkiksi ilmoitus sairaalan lääkärille henkilön ahdistuneisuudesta ja hänen ilmeisestä hoidontarpeestaan ei tarkoita rippisalaisuuden rikkomista.

Mikäli pappi nimetään todistajaksi vaitiolovelvollisuutensa alaisista seikoista, hänen on saavuttava oikeuteen ja annettava todistajan vakuutus (OK 17:44). Lisäksi hänen on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n mukaan tuettava kieltäytymistään todennäköisin syin. Tällä tarkoitetaan sitä, että tarvittaessa papin on osoitettava olevansa pappi ja kuulleensa asiasta joko ripissä tai sielunhoidossa. Oikeudesta tai velvollisuudesta kieltäytyä todistamasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 16 §:n 2 momentissa, jonka mukaan vaitiolovelvollisuudesta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa (KL 7:9) ja Suomen ortodoksisessa kirkossa säädetään erikseen.

Todistajaksi kutsutun papin on helppoa luotettavasti todistaa olevansa pappi. Sen sijaan vaikeampaa on rippisalaisuutta rikkomatta osoittaa sitä, että on kuullut asiasta nimenomaan papin asemassa ripissä tai sielunhoidossa. Kaikkien näiden osatekijöiden on täytyttävä, jotta rippisalaisuuden mukaista vaitioloa sovelletaan. Käytännössä tältä osin riittänee papin ilmoitus oikeuden puheenjohtajalle siitä, että kyse on rippisalaisuuden piiriin kuuluvista seikoista.

Velvollisuus antaa todistajan vakuutus (OK 17:44) johtuu siitä, että vaitiolovelvollisuus kattaa ainoastaan rippisalaisuudet ja sielunhoidossa tietoon tulleet asiat. Pappikin voi tietää seikkoja, joihin rippisalaisuuden vaitiolovelvoite ei ulotu ja joista hänellä on todistamisvelvollisuus, kuten kenellä tahansa todistajalla. Todistajan vakuutuksella nämä kategoriat voidaan luotettavalla tavalla erottaa toisistaan. Antaessaan vakuutuksen pappi sitoutuu kertomaan asiassa kaikki sellaiset tietonsa, jotka eivät ole rippisalaisuuden tai laissa säädetyn vaitiolovelvollisuuden alaisia.

Oikeuden puheenjohtajan on huolehdittava siitä, että pappia ei kuulla rippisalaisuuden piiriin kuuluvista seikoista. Puheenjohtajan on tiedusteltava sellaisia seikkoja, jotka lain mukaan velvoittavat todistajan kieltäytymään todistamasta. Puheenjohtajan on myös, milloin aihetta on, huomautettava todistajalle oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 16 §:n viittauksesta kirkkolain 7 luvun 9 §:n rippisalaisuutta koskevaan sisältöön. Jos pappi on seurakunnan tai seurakuntayhtymän viranhaltija, sitoo häntä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 12 §, joka säätää virkamiehen, julkisyhteisön työntekijän tai julkista luottamustehtävää hoitavan velvollisuudesta olla todistamatta asioista, jotka on määrätty salassa pidettäviksi (KL 17:12)

Uskoutuneen henkilön suostumus ei poista papin vaitiolovelvollisuutta, silloin kun kyseessä on rippi tai sielunhoito. Edes törkeän rikoksen (rangaistusmaksimi kuusi vuotta vankeutta tai enemmän) selvitysintressi ei syrjäytä rippisalaisuutta.

Tällä hetkellä yhteiskunnassamme vain papille tai virassa olevalle lehtorille voi kuka tahansa mennä missä tilanteessa tahansa kertomaan asioistaan. Uskoutujan ei tarvitse pelätä, että tämä joutuu ne vaikkapa oikeudenkäynnissä paljastamaan. Lainsäädännössä yhteiskunta on varannut kansalaisilleen tämän mahdollisuuden.

Samoin esimerkiksi syytetyn lähiomaisten ei tarvitse ajatella, että he papin kanssa ripissä tai sielunhoidossa keskustellessaan samalla paljastavat heille läheisen rikoksentekijän. Heidän ei myöskään tarvitse miettiä, olisiko moraalisesti oikein antaa papille suostumus puhua asiasta eteenpäin. Olipa suostumus tai ei, pappi on vaitiolovelvollinen ripissä ja sielunhoidossa tietoonsa tulleista asioista.

Kirkkolain 7 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan, jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan törkeän rikoksen olevan hankkeilla, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen tulematta ilmi suoraan tai välillisesti.

Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä säädetään rikoslain 15 luvun 10 §:ssä.   Törkeitä rikoksia ovat joukkotuhonta, joukkotuhonnan valmistelun, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikos, hyökkäysrikoksen valmistelu, sotarikos, törkeä sotarikos, kidutus, kemiallisen aseen kiellon rikkominen, biologisen aseen kiellon rikkominen, jalkaväkimiinakiellon rikkominen, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen, maanpetos, törkeä maanpetos, vakoilu, törkeä vakoilu, valtiopetos, törkeä valtiopetos, raiskaus, törkeä raiskaus, lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen, murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, ryöstö, törkeä ryöstö, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen, törkeä tuhotyö, törkeä terveyden vaarantaminen, ydinräjähderikos, kaappaus, rikoslain 31a luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos, törkeä ympäristön turmeleminen tai törkeä huumausainerikos.

Rikoslain 15 luvun 10 §:ssä säädetään myös, että joka tietää törkeän rikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, on tuomittava, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu, törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ei kuitenkaan tuomita rangaistukseen sitä, jonka olisi rikoksen estämiseksi täytynyt antaa ilmi nykyinen tai entinen aviopuolisonsa, nykyinen avopuolisonsa, sisaruksensa, sukulaisensa suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa tai se, johon hänellä on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde.

Törkeän, hankkeilla olevan rikoksen ilmoittamatta jättäminen täyttää itsessään rikoksen tunnusmerkistön. Edellä mainittu koskee myös ripissä tai sielunhoidossa saatua tietoa, mutta sillä rajoituksella, että papin tai lehtorin on ensisijaisesti kehotettava henkilöä itseään ilmoittamaan asiasta. Mikäli tämä ei siihen suostu, papin tai lehtorin on itse ilmoitettava asiasta viranomaiselle. Tämä ilmoitus on tehtävä niin, ettei asianomainen (ripittäytyjä) tule siitä edes välillisesti ilmi. Ellei pappi ilmoita asiasta, vaan pitää koko tapauksen omana tietonaan, hän syyllistyy rikokseen.

Ilmoitusvelvollisuus koskee ainoastaan lainkohdassa nimenomaisesti lueteltuja rikoksia. Lisäksi on huomattava, että kyse on ennakollisesta ilmoittamisesta. Kenelläkään ei ole juridista velvollisuutta tehtyjen rikosten ilmaisemiseen. Sen sijaan muista laeista voi syntyä ilmoitusvelvollisuus (lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki jne.).

Ilmoitusvelvollisuus edellä lueteltujen törkeiden rikosten osalta perustuu siihen, että ilmoituksella tähdätään rikoksen vaikutusten estämiseen. Jos rikos on jo tapahtunut, ilmoitusvelvollisuutta ei näidenkään rikosten kohdalla ole. Mikäli esimerkiksi A kertoo ripissä tai sielunhoidossa tappaneensa B:n ja teko on jo tehty, papilla ei ole minkäänlaista juridista velvollisuutta eikä edes oikeutta kertoa asiasta viranomaiselle. Tilanne on toinen, jos teko on jo tapahtunut, mutta sen seuraus on vielä estettävissä. Tällöin ilmoitusvelvollisuus syntyy. Jos esimerkiksi A kertoo lähettäneensä kirjepommin surmaamistarkoituksessa B:lle, mutta kirje ei ole vielä ehtinyt perille, seuraus on mahdollista vielä estää ja ilmoitusvelvollisuus syntyy.

Jotta törkeän rikoksen ilmoitusvelvollisuus syntyy, rikoksen on oltava hankkeilla. Tämä tarkoittaa sitä, että asianomainen on tullut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä oleva rikos on todella tekeillä. Mikäli on itsestään selvää, ettei ripittäytynyt henkilö tosissaan suunnittele esimerkiksi surmaa, vaan on ainoastaan suutuksissaan näin tokaissut, ei ilmoitusvelvollisuutta synny.

Rajatapauksia voi syntyä tilanteissa, joissa ei voi olla varma siitä, ryhtyykö henkilö todella toteuttamaan uhkailujaan. Ohjeena voidaan pitää sitä, että ilmoitusvelvollisuuden aiheuttaa normaalin, järkevän ihmisen perusteltu huolestuneisuus siitä, että jotakin vielä estettävissä olevaa saattaa tulevaisuudessa hyvinkin tapahtua. Tällöin pappi tai lehtori välttää toisaalta itseensä kohdistuvan syytteen törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä, mutta ei kuitenkaan syyllisty perättömään ilmiantoon. Ilmoitusvelvollisuus voi olla myös tilanteissa, joissa rikos on jo tapahtunut, mutta ilmiannon kautta voidaan estää rikollisen toiminnan jatkuminen.

Euroopan neuvoston yleissopimus lasten suojaamisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan (CETS201) tuli voimaan vuonna 2010. Suomi allekirjoitti vuonna 2011 naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen. Yleissopimuksen 36 artikla asettaa velvoitteen kriminalisoida seksuaalinen väkivalta, mukaan lukien raiskaus. Yleissopimuksessa tahallisuutta määritellään erityisesti henkilön suostumuksen kautta. Sopimuksen ratifiointiryhmän (2013) mukaan Suomen lainsäädännön voitiin katsoa jo tuolloin täyttävän artiklan velvoitteet, mutta lainsäädäntömuutosten valmistelun yhteydessä tulee ottaa huomioon yleissopimuksen asettamat vaatimukset. (HE 216/2013)

Suomessa seksuaalirikoksia koskeva rikoslain 20 luvun kokonaisuudistusta valmisteltiin vuodesta 2019 lähtien. Työryhmän tehtävänä oli lainsäädännön uudistamistarpeiden kattava arviointi sekä ehdotusten laatiminen sääntelyn uudistamiseksi. Laki rikoslain muuttamisesta (723/2022) astui voimaan vuonna 2023.

Keskeisin muutos on raiskausrikosta koskevan sääntelyn muuttuminen suostumusperusteiseksi. Alle 16 vuotta nuorempiin lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevat säännökset erotettiin pääosin aikuisia koskevista säännöksistä. Lapsen koskemattomuuden ja häiriöttömän kehityksen suojaa vahvistettiin säätämällä uusina rikoksina lapsenraiskaus ja seksuaalinen kajoaminen lapseen. Lisäksi 16 vuotta mutta ei 18 vuotta täyttäneitä lapsia suojellaan edelleen aikuisiin nähden laajemmin erityissäännöksillä. Uudet rikostunnusmerkistöt merkitsevät seksuaalirikoksina rangaistavien tekojen alan laajenemista. Seksuaalirikosten rangaistusasteikot ankaroituivat erityisesti lapsiin kohdistuvien rikosten osalta.

Tällä kyseisellä muutoksella on vaikutuksia myös pappeja koskevan rippisalaisuuden ilmoitusvelvollisuuteen. Kirkkolain 7 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan, jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota mahdollinen vaara uhkaa. Jos hän ei suostu siihen, papin on hyvissä ajoin ja varovasti kerrottava asiasta viranomaisille niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule ilmi.

Rikoslain 15 luvun 10: §:ssä on säädetty törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä mm. raiskauksen, törkeän raiskauksen, lapsenraiskauksen, törkeän lapsenraiskauksen ja törkeän seksuaalisen kajoamisen lapseen osalta.

Näin ollen muuttunut lainsäädäntö laajentaa myös papin ilmoitusvelvollisuutta tiettyjen rikosten kohdalla. Tietyt rikokset, jotka kohdistuvat lapseen, saattoivat vielä vuonna 2022 olla lieviä, mutta ovat muuttuneen lainsäädännön myötä törkeitä ja velvoittavat papin toimimaan ilmoitusvelvollisuuden mukaan.

Ripin tai sielunhoitokeskustelun yhteydessä voi olla vaikeaa tunnistaa, milloin on kyse ilmoitusvelvollisuuden alaisesta lapseen kohdistuvasta teosta. Kun sääntelyn tarkoituksena on estää törkeiden rikosten tapahtumien, on mieluummin ilmoitettava kuin jätettävä ilmoittamatta tilanteissa, joissa ilmoitusvelvollinen on ns. kahden vaiheilla. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset eivät ole useinkaan kertaluontoisia rikoksia. Ilmoitusvelvollisuuden voidaan katsoa ulottuvan tapauksiin, joissa estetään rikollisen toiminnan jatkuminen. Arvioinnissa on syytä ottaa aina huomioon lapsen etu ja lastensuojelun tarve, jolloin kynnys ilmoitusvelvollisuuden noudattamiseen tulee olla matala. Lasten suojelemista koskevan tavoitteen kannalta on perusteltua, että kynnys rikoksen tekomuodon arvioinnissa on myös matala.

Kun ilmoitusvelvollisuus syntyy, rippi- tai sielunhoitokeskustelussa esiin tullut hankkeilla olevaan tekoon liittyvä asia menettää rippisalaisuuden suojan. Sen sijaan ripittäytyjää tai sielunhoitokeskustelussa mukana ollutta henkilöä ei saa tällöinkään paljastaa. Tästä syystä tiedot, jotka viranomaiselle asiasta ilmoitettaessa voidaan kertoa, vaihtelevat tapauskohtaisesti. Esimerkiksi jos ripittäytyjä tai sielunhoitoon hakeutunut on tekoa suunnitteleva henkilö, voidaan ilmoittaa suunnitteilla oleva teko ja sen kohde. Jos taas tieto saadaan uhrilta, voidaan teon lisäksi ilmoittaa teosta epäillyn nimi.

Jotta rikoslain 15 luvun 10 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus tulee sovellettavaksi, on siis otettava huomioon seuraavat näkökohdat:

• rikos on vielä estettävissä
• kyse on luettelossa mainitusta rikoksesta
• ensisijaisesti on kehotettava ripittäytymään tai sielunhoitoon tullutta kertomaan asiasta itse viranomaisille
• toissijaisesti toimittava itse kertomalla viranomaiselle
• ripittäytyjää tai sielunhoitoon osallistunutta ei saa tällöinkään paljastaa
• kenelläkään ei ole juridista velvollisuutta ilmoittaa jo tapahtuneita rikoksia (vrt. lastensuojelulain 25 §:n 3 momentissa säädetty velvollisuus)
• väärä ilmianto on rangaistavaa.

On myös muistettava, että ilmoittamisen laiminlyönti, kun ilmoitusvelvollisuus on syntynyt, on rikos ja tulee rangaistavaksi myös papin ja lehtorin osalta.

Kaikki papin kanssa käytävät keskustelut eivät ole rippisalaisuuden alaisia, ja niiden kohdalla on voimassa sama ilmoitusvelvollisuus kuin muillakin seurakunnan työntekijöillä.

Tämän julkaisun kohdassa Muun lainsäädännön vaikutus seurakunnan työntekijän vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuteen on käsitelty lainsäädäntöä, joka tietyin edellytyksin oikeuttaa viranomaisen saamaan tiedon salassa pidettävästä asiasta. Mikäli pappi tai virassa oleva lehtori on saanut tiedon salassa pidettävästä seikasta ripissä tai sielunhoidossa, hän ei voi antaa sellaista tietoa, mitä erityislainsäädäntö oikeuttaa pyytämään. Jos pappi tai lehtori on saanut tietoonsa salassa pidettävän seikan muulla tavoin, hänelle syntyy tiedonantovelvollisuus samalla tavoin kuin kirkon muulle työntekijälle.

Tämä luku koskee kirkon erityisviroissa työskenteleviä pappeja, kuten sairaalapappeja, kehitysvammaistyön pappeja, oppilaitospappeja, vankilapappeja ja sotilaspappeja.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevät sairaalapapit ja kehitysvammaistyön papit

Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevät sairaalapapit ovat osa potilaan hoitoon osallistuvaa moniammatillista tiimiä. Sairaalasielunhoito on potilaan ja hänen läheistensä eksistentiaalista, henkistä ja hengellistä sekä eettisiin kysymyksiin liittyvää tukea. Se toteutuu pääasiassa keskustelutukena. Sisällöllisesti sairaalasielunhoito voi olla uskonnollisia kysymyksiä käsittelevää tai psyykkiseen todellisuuteen liittyvää.

Sairaalapappi edustaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arvomaailmaa, mutta autettavan ei tarvitse olla sitoutunut siihen arvomaailmaan.

Kirkon kehitysvammaistyössä painopiste on henkilön kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa hengellisen elämän kysymyksissä ja kristillisessä kasvatuksessa. Kehitysvammaistyön papit tekevät yhteistyötä kehitysvammaisille palveluja tuottavien hyvinvointialueiden ja muiden toimijoiden kanssa.

Sairaalapappi ja kehitysvammaistyön pappi on Suomen ev.lut. kirkon pappi tai lehtori, jolla on tehtävään vaadittava erityiskoulutus (60 op). Moni sairaalapappi on käynyt työnohjaajan koulutuksen ja heillä on terapeuttisia opintoja sekä kriisityön osaamista. Osalla on myös psykoterapeutin koulutus.

Sairaalapappi ja kehitysvammaistyön pappi ovat kirkon työntekijöitä ja toimivat papin virassa yhteistyössä potilaan tai asukkaan hoitoon osallistuvien terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisten kanssa. Sairaalapapin ja kehitysvammaistyön papin tehtävää voi hoitaa myös sairaalasielunhoitajan erityiskoulutuksen käynyt kirkon diakoniatyöntekijä, sairaaladiakoni.

Sairaalapapin kanssa käyty keskustelu on luottamuksellinen. Luottamuksellisuus on tärkeää sairaalapapin kanssa keskustelevalle henkilölle. Se mahdollistaa myös vaikeista asioista puhumisen. Sairaalapappi ei tee kirjauksia potilasasiakirjoihin. Hän voi kertoa hoitotiimissä keskustelusta potilaan kanssa vain potilaan luvalla. Sairaalapapin tapaamisesta potilasasiakirjoihin jää kirjaus tapaamisesta, mutta ei tapaamisen sisällöstä. Sairaalapappi noudattaa työssään uskonnonvapautta ja yksilön itsemääräämisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä. Sama koskee kehitysvammaistyön pappia.

Osa sairaalapapin tai kehitysvammaistyön papin kanssa käydyistä keskusteluista kuuluvat kirkkolaissa määritellyn rippisalaisuuden piiriin. Kaikki papin kanssa käytävät luottamukselliset keskustelut eivät kuitenkaan ole rippiä tai sielunhoitoa, eikä niihin sovelleta automaattisesti rippisalaisuuden mukaista vaitioloa.  Usein sairaalapapin kanssa keskusteleva ihminen ilmaisee itse asiansa luottamuksellisuuden ja varmistaa sairaalapapin vaitiolovelvollisuuden.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskenteleviä diakoniatyöntekijöitä ja muita kirkon työntekijöitä koskee se, mitä vaitiolovelvollisuudesta on säädetty muiden kirkon työntekijöiden osalta.

Oppilaitospapit

Oppilaitospapit ovat oppilaitoksissa sekä opiskelijoita ja henkilökuntaa varten katsomuksesta riippumatta. He toimivat usein sopimuspohjaisessa yhteistyössä oppilaitosten kanssa ja heidän työnsä painopisteessä on sekä opiskelijoiden että henkilöstön hyvinvoinnin sekä yhteisöllisyyden tukeminen. Oppilaitoksissa työskentelevät papit ja muut kirkon työntekijät toimivat yhteistyössä laitoksen kanssa ja pyrkivät edistämään oppilaitoksen pedagogisia ja yhteisöllisiä tavoitteita. Tästä ei kuitenkaan saa seurata papin viran tai muun kirkon työntekijän viran kohdalla sitä, että virka samaistetaan oppilaitoksen muun henkilöstön virkoihin. Oppilaitospapit eivät esimerkiksi ole terveydenhuollon ammattilaisia eivätkä kuraattoreita.

Oppilaitoksissa työskentelevät papit toimivat ensisijaisesti papin virassa. Heidän tehtävänsä ja roolinsa on sielunhoitajan virka. Siten heidän tehtävänsä kuuluu rippisalaisuuden piiriin. Käytännössä se merkitsee henkilökohtaisia sielunhoidollisia keskusteluja niitä pyytävän ihmisen kanssa. Kaikki keskustelut eivät ole sielunhoidollisia, mutta oppilaitospapin kanssa ne ovat luottamuksellisia, ellei erikseen toisin sovita.

Vankilapapit ja sotilaspapit

Vankiloiden pappien viroista säädetään kirkkojärjestyksessä, jonka 8 luvun 17 §:n mukaan ”Vankilapappi on pappisviran velvollisuuksien osalta tuomiokapitulin alainen. Tuomiokapituli täyttää vankilaan perustetun papin viran julistettuaan viran haettavaksi ja saatuaan hakijoista lausunnon asianomaiselta viranomaiselta. Tuomiokapituli määrää tarvittaessa viran väliaikaisen hoitajan ja viransijaisen.” Valtioneuvoston asetuksessa Rikosseuraamuslaitoksesta säädetään puolestaan Rikosseuraamuslaitoksen tehtävistä ja organisaatiosta, joihin myös vankiloiden pappien virat Rikosseuraamuslaitoksen virkoina kuuluvat. Vankiloiden papit ovat siten pappisvirkaan liittyvissä asioissa tuomiokapitulin alaisia ja vankilan viranhaltijoina vankilan johdon ja Rikosseuraamuslaitoksen alaisia.

Kahden hallinnon alaisina vankiloiden pappeihin kohdistuu vaitiolovelvoitteita molemmista hallinnoista. Pappisvirassa heitä koskee rippisalaisuus samalla tavoin kuin kaikkia pappeja. Suurin osa vankiloiden pappien työstä on sielunhoitoa. Sielunhoidon merkitys on huomioitu myös Suomen ratifioimissa YK:n vankeinhoidon vähimmäissäännöissä (1955, uudistettu 2016), joiden mukaan (41:1–2) ” Jos laitoksessa on riittävä määrä samaan uskontokuntaan kuuluvia vankeja, tulee sinne nimetä tai hyväksyä tähän uskontokuntaan kuuluva pätevä edustaja. Jos vankien määrä on riittävän suuri ja jos olosuhteet sallivat, pitäisi sielunhoitaja palkata kokopäivätoimiseksi työntekijäksi.

Sielunhoitajaksi edellisen kohdan mukaisesti hyväksytyn tai nimetyn pätevän edustajan tulee saada pitää säännöllisiä jumalanpalveluksia, ja sopivina aikoina on hänen sallittava vierailla yksin oman uskontokuntaansa kuuluvien vankien luona sielunhoidollisissa asioissa.” Myös Euroopan neuvoston vankilasäännöissä (2006) ovat vastaavat ohjeistukset niin julkisesta uskonnonharjoittamisesta kuin sielunhoitajan (uskonnon edustajana) tapaamisen oikeudesta. Näiden kansainvälisten sopimusten mukaisesti vankeuslain (767/2005) 11 luvun 3 §:n mukaan sekä tutkintavankeuslain (768/2005) 7 luvun 2 §:n mukaan ” Vangeille on annettava mahdollisuus tavata oman uskontokuntansa sielunhoitajaa tai muuta edustajaa.”

Vankien sielunhoidon oikeus ja vankilan papin sekä muiden uskontokuntiensa pätevien edustajien oikeus sielunhoitajan toimintaan on turvattu em. säädöksin. Sielunhoitajana toimivan papin tai muun uskontokuntansa edustajan toiminnan luottamuksellisuus säädetään samoin kuin muiden vastaavassa asemassa olevien pappien tai muiden uskontokuntansa edustajien kohdalla. Siten kirkkolaki on papin kohdalla ensisijainen säädös, jota ei viranomaisten (esim. Rikosseuraamuslaitos, vankila, poliisi ym.)  määräyksillä, ohjeistuksilla tai sopimuksilla ole oikeutta muuttaa tai kumota.

Vankilan pappi saa muussa kuin sielunhoidollisissa tehtävissä myös tietoa, jota rippisalaisuus ei koske. Tällaista on esimerkiksi vankitietojärjestelmistä ja muista asiakirjoista saatava tieto sekä muissa kuin papin tehtävissä saatu tieto. Vankilapapilla voi olla vankilan henkilökuntaan kuuluvana muitakin kuin pappisvirkaan perustuvia tehtäviä, esim. osallistumista vankilan kuntouttavaan toimintaan ja hallintoon (esim. uskonnonharjoittamisen järjestelyihin, joissa hän itse ei toimi sielunhoitajana.) Tällöin Rikosseuraamuslaitoksen henkilöstöön kuuluvana vankilan pappia koskee rippisalaisuuden sijasta vankilan henkilöstöä koskeva vaitiolo- ja salassapitovelvollisuus. Sen sisältö määritellään Rikosseuraamuslaitoksen Vaitiolovelvollisuutta ja hyväksikäyttökieltoa koskevassa kirjallisessa sitoumuksessa, joka perustuu Suomen ja Euroopan unionin lainsäädäntöön ja jonka asianomainen vahvistaa allekirjoituksellaan. Sitoumus suojaa vankilassa toimivan saamaa salassa pidettävää tietoa, jota asianomaisella ei ole oikeutta luovuttaa sivullisille. Muissa kuin pappisvirkaan kuuluvissa tehtävissä vankilan pappia koskee tämän sitoumuksen mukaisesti muu lainsäädäntö, pappisvirkaan kuuluvissa sielunhoidon tehtävissä kirkkolaki on ensisijainen.

Usein käytännön syistä on huomioitava eri lait. Vaitiolovelvollisuudesta aiheutuvat haasteet liittyvät sen sijaan yleensä vankiloissa kysymyksiin siitä, miten pappi voi toimia rippisalaisuuden vaatimusten mukaisesti sielunhoitajana ja toisaalta toimia vankien hyväksi muissa laitoksen työntekijän tehtävissä käyttäen muissa yhteyksissä vangeista saamaansa tietoa. Olennaista on tällöin järjestää esimerkiksi vankeja koskevien tietojen kirjaaminen ja muu käsittely niin, ettei rippisalaisuus vaarannu. Keskeinen kriteeri on tietolähteen luonne. Onko tieto peräisin luottamuksellisesta keskustelusta papin kanssa vai muulla tavoin saatu. Luottamuksellisen keskustelun sisältö ei ole sielunhoidoksi katsottavan keskustelun kannalta ratkaisevaa, ei myöskään tilanteen luonne. Keskustelu voi olla erikseen sovittu tai syntyä spontaanisti esim. papin liikkuessa vankiosastolla ja vangin pyytäessä yksityistä keskustelua, johon asianomaiset siirtyvät.

Vankiloissa työskenteleviä diakoniatyöntekijöitä koskee se, mitä vaitiolovelvollisuudesta on säädetty kirkon muiden työntekijöiden osalta. Vankiladiakonit toimivat vankilapappien tavoin enimmältä osin työtään sielunhoidon tehtävissä. Vankilapappien ja -diakonien ero rippisalaisuuden osalta on sama kuin yleinen ero pappien ja diakonian viranhaltijoiden välillä.

Vankiloissa ja puolustusvoimissa papin virka on kyseisen laitoksen virka. Puolustusvoimien evankelis-luterilaiset sotilaspapit tekevät työtä Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen varusmiesten, henkilökunnan, reserviläisten ja kansainvälisissä tehtävissä toimivien sekä Nato-maiden asevoimien henkilöstön parissa. Sotilaspapit ovat valtion virkamiehiä, mutta heitä koskettaa kirkkolaissa määrätty rippisalaisuuden mukainen vaitiolo samalla tavalla kuin muitakin pappisvihkimyksen saaneita.

Rippiin ja sielunhoitoon liittyvä vaitiolovelvollisuus velvoittaa pappia rajaamaan ehdottomasti salassa pidettäväksi kaiken sielunhoidollisissa keskusteluissa tietoonsa tulleen. Laitoksissa ei voida muuttaa tätä asetelmaa ilman, että samalla kajottaisiin ripin ja sielunhoidon lähtökohtiin. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta itse ryhtyä vaitiolovelvollisuutensa määrittelyn muutoksiin eikä yksittäisillä laitoksilla tai viranomaisilla ei ole oikeutta omilla määräyksillään tai sopimuksilla kumota vaitiolon velvoitteita.