Papin viran erityinen vaitiolovelvollisuus

Rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus koskettaa papin toimittamaa rippiä sekä papin antamaa sielunhoitoa silloin, kun

  1. keskustelu on luottamuksellinen tai sellaiseksi pääteltävissä
  2. yksityinen
  3. siinä on uskonnon harjoittamisen näkökulma eli tietoinen halu keskustella nimenomaan papin kanssa.

Papin virka ja vaitiolovelvollisuus 

Vaitiolovelvollisuus kirkossa kytkeytyy olennaisesti käsitykseen kirkon virasta. Eri viroissa vaitiolovelvollisuus on erilainen. Pappisvirkaan vihittyä sitovat tietyt virkaan kuuluvat velvollisuudet. Rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus on yksi näistä.

Luterilaisessa virkateologiassa on tehty ero yleisen ja erityisen pappeuden välillä, mutta samalla korostetaan yleisen ja erityisen pappeuden yhteyttä. Jokainen kristitty vihitään yleiseen pappeuteen kasteen myötä. Kasteen ja uskon kautta ihmisellä on se, mitä tarvitaan pelastukseen. Hänellä on oikeus ja velvollisuus edistää kaikkien kirkon tehtävien toteutumista. Toisaalta kirkon virkaan vihkimisessä kastettujen joukosta erotetaan sopivia ihmisiä palvelemaan seurakuntaa julkisesti sanalla ja sakramentilla.

Yleisessä ja erityisessä pappeudessa on kyse ihmisen jumalasuhteen hoitamisesta. Kristityllä on velvollisuus kuunnella ihmisten hätää ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan auttamaan. Erityisellä pappeudella tarkoitetaan pappisvirkaa, johon kirkko kutsuu sopivaksi katsomiaan henkilöitä ja johon vihitään pappisvihkimyksessä (KL 7:1 §; KJ 7:1 § ja 4 §). Sielunhoito ja rippi ovat pappien ja lehtorien tehtäviä, mutta ne kuuluvat myös seurakunnan muille jäsenille. Vaitiolovelvollisuus koskee kaikkia, mutta pappia ja lehtoria koskee erityinen lainsäädännössä määritelty rippisalaisuus silloin, kun kyseessä on rippi tai sielunhoito.

Kuvassa pappi siunaamassa ehtoollista. Kuva Pixabay

Papin vaitiolovelvollisuutta voidaan katsoa yhteiskunnallisena ja kirkollisena määräyksenä. Yhteiskunnallisesti se liittyy tiettyjen ammattien todistamiskieltoihin. Rippiin liittyvä vaitiolovelvollisuus varjelee auttajan ja autettavan välistä luottamuksellista suhdetta. Lainsäädäntö lähtee siitä, että pappi on kuullut ripissä uskotun asian Jumalan edustajana ja näin ollen vaitiolovelvollisuudessa ei ole kyse ihmisten välisestä keskinäisestä sopimuksesta. Tästä syystä pappien vaitiolovelvollisuus on erilainen kuin muiden ammattiryhmien, joiden vaitiolovelvollisuudesta on erikseen säädetty.

Vaitiolovelvollisuus koskee jokaista pappisvirkaan vihittyä pappia. Papin virka on palvelussuhteeseen liittyvä, kun taas pappisvirka on vihkimyksessä saatu ja on papilla kuolemaan saakka, ellei hän eroa tai ellei häntä eroteta siitä. Vaitiolovelvollisuus on sidottu nimenomaan vihkimyksessä saatuun pappisvirkaan. Näin ollen rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus koskee myös niitä pappeja, jotka eivät ole palvelussuhteessa kirkkoon.

Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan pappisvirkaan kutsutaan ja siihen vihitään pappisvihkimyksessä. Virka on olemassa evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten. Piispa ja tuomiokapituli päättävät siitä, kenet vihitään pappisvirkaan. Pappisvirka ei ole subjektiivinen oikeus. Myös muissa viroissa, kuten uskonnonopettajana työskenteleviä, voidaan vihkiä pappisvirkaan.

Rippisalaisuudesta on säädetty kirkkolain 7 luvun 9 pykälässä ja sen alaan kuuluvat rippi ja sielunhoito. Kyseisen pykälän mukaan se, mitä 1–3 momentissa säädetään papista, koskee myös lehtoria.

Kirkkolaki 7 luku, 9 §

Rippisalaisuus

Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.

Kun pappia kuulustellaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu.

Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan törkeän rikoksen olevan hankkeilla, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen tulematta ilmi suoraan tai välillisesti.

Yksityinen rippi on toimitus, jossa ihminen haluaa erikseen tunnustaa syntinsä ja saada synninpäästön. Rippi otetaan vastaan kirkossa tai muussa sopivassa paikassa. Rippiin voi liittyä sielunhoidollinen keskustelu. Ripittäytyvä voi käyttää itsensä tutkimisessa apunaan kymmentä käskyä ja katumuspsalmeja. Rippi voi olla muodoltaan vapaa, mutta sen tulee sisältää ainakin synnintunnustus ja synninpäästö.

Rippisalaisuuspykälässä puhutaan ripin lisäksi muusta sielunhoidosta. Rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus koskettaa papin toimittamaa rippiä sekä papin antamaa sielunhoitoa silloin, kun 1) keskustelu on luottamuksellinen tai sellaiseksi pääteltävissä 2) yksityinen ja 3) siinä on uskonnon harjoittamisen näkökulma eli tietoinen halu keskustella nimenomaan papin kanssa. Silloin, kun edellä mainitut ripin ja sielunhoidon kriteerit eivät täyty, papin kanssa käytyyn keskusteluun ei sovelleta rippisalaisuuden mukaista vaitioloa. Papilla voi olla muun lainsäädännön perusteella vaitiolovelvollisuus, mutta ei yhtä ehdoton kuin rippisalaisuuden mukainen vaitiolo.

Ripistä ja sielunhoidosta käydyssä keskustelussa on toisinaan esitetty, että ilmaisu sielunhoito tulisi ymmärtää väljästi, jolloin rippisalaisuuden piiriin kuuluviksi keskusteluiksi on voitu tulkita kaikki enemmän tai vähemmän luottamukselliset keskustelut papin kanssa. Tällainen näkemys on osoittautunut liian laveaksi, joten sitä on syytä tarkentaa. Kirkkolain kommentaarin (Kirkkolainsäädäntö 2008) mukaan silloin, kun asiayhteydestä tai muutoin papin ja asianosaisen välisestä kanssakäymisestä on pääteltävissä, että se on tarkoitettu luottamukselliseksi tai se on sellaiseksi nimenomaan todettu, kyseessä on sielunhoito. Lisäksi ohjeistuksissa tulee esille se, että sielunhoito on aina uskonnon harjoittamista.

Kirkon omissa ohjeistuksissa on aiemmin rajattu niin, että kaikki papin kanssa käydyt luottamukselliset keskustelut on liitetty osaksi rippisalaisuuden mukaista vaitioloa. Tästä on seurannut tiukka tulkinta, jossa esimerkiksi perheneuvojapapin kanssa käydyt luottamukselliset keskustelut ovat määritelty sielunhoidoksi. Ongelmalliseksi tämä tulkinta on tullut asiakkaan näkökulmasta. Asiakas ei ole mahdollisesti tiennyt keskustelevansa papin kanssa ja osallistuvansa uskonnon harjoittamiseen. Tällaisen tulkinnan mukainen soveltamisohje ei ole linjassa yhteiskunnan lainsäädännön, kuten perustuslain kanssa. Tästä syystä ohjeistusta on tarpeen täsmentää.

Papin vaitiolovelvollisuuden perusta on palautettavissa paitsi luottamuksellisen sielunhoitosuhteen luomiseen myös uskonnon harjoittamiseen. Papin vaitiolovelvollisuuden perusta ripin osalta on teologinen. Ripissä ei ole kyse ainoastaan kertovan henkilön ja papin välisestä asiasta, vaan pappi on kuullut ripissä uskotun asian Jumalan edustajana. Myös sielunhoidossa on aina mukana uskonnonharjoittamisen aspekti, joka erottaa papin esimerkiksi psykoterapeutista.

Oikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna ripissä ja sielunhoidossa on kyse uskonnon harjoituksesta. Oikeus harjoittaa uskontoa on keskeinen ihmisoikeus. Perustuslaissa on säädetty uskonnon ja omantunnon vapaudesta. Lisäksi uskonnonvapauslaissa on säädetty oikeudesta päättää uskonnollisesta asemasta.

Perustuslain luvussa kaksi määritellään ihmisen perusoikeuksia, joista uskonnon ja omantunnon vapaudesta säädetään 11 §:ssä. Sen mukaan ” Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”

Pykälä pitää sisällään ns. positiivisen ja negatiivisen uskonnon vapauden. Positiivisella uskonnon vapaudella tarkoitetaan oikeutta tunnustaa ja harjoittaa uskontoa sekä oikeutta ilmaista vakaumus ja kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. Ns. negatiivisella uskonnon vapaudella tarkoitetaan oikeutta olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan ja sitä, ettei kukaan ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Negatiivinen uskonnon vapaus tarkoittaa, ettei kukaan voi myöskään tietämättään osallistua uskonnon harjoittamiseen. Perustuslain perusoikeuksista seuraa, että ihmisen tulee voida tehdä aito valinta siitä, osallistuuko hän uskonnon harjoittamiseen. Ihminen ei voi joutua tilanteeseen, jossa hän tietämättään on ollut mukana uskonnon harjoittamisessa.

Myöskään kaikki sielunhoidolliset keskustelut eivät automaattisesti ole rippisalaisuuden alaisia. Papilla voi olla sielunhoidollinen tulokulma asioihin, mutta se ei välttämättä tee keskustelusta sellaista, että siihen sovelletaan rippisalaisuuden mukaista vaitioloa.

Rippisalaisuuden piiriin kuuluvassa sielunhoidossa on yleensä kysymys papin ja yksittäisen ihmisen sielunhoidollisesta keskustelusta. Saattaa kuitenkin olla tilanteita, joissa rippisalaisuuden edellytykset täyttyvät, vaikka läsnä olisi useampi henkilö. Näissä harvinaisissa tapauksissa on luotettava papin pastoraaliseen harkintaan. Tällöin on tarpeellista todeta yhdessä asianomaisten kanssa, että kyseessä on rippisalaisuuden piiriin kuuluva sielunhoidollinen keskustelu.

Papin ja virassa olevan lehtorin vaitiolovelvollisuus säilyy, vaikka hän ei enää ole siinä asemassa, jossa hän on saanut tiedon vaitiolovelvollisuuden alaisesta seikasta. Pappeus ja sen mukana rippisalaisuus on voimassa silloinkin, kun asianomainen ei hoida tiettyä papin virkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että myös pappisvirasta eronneen tai erotetun henkilön vaitiolovelvollisuus säilyy ripissä ja sielunhoidossa kuulemistaan asioista. Sama koskee myös lehtoria.

Myös monet muut asiat kuin ripissä ja sielunhoidossa esille tulevat asiat ovat salassa pidettäviä. Tällaisia ovat julkisuuslain 24 §:ssä määritellyt asiat sekä kirkkolain 10 luvun 4 §:ssä mainitut yksityiseen henkilöön kohdistuvaa sielunhoitoa tai diakoniatyötä koskevat asiakirjat. Mikäli pappi tai virassa oleva lehtori saa tällaisia asioita tietoonsa muutoin kuin ripin tai sielunhoidon kautta, hän on vaitiolovelvollinen. Lain edellytysten täyttyessä vaitiolovelvollisuus voidaan murtaa. Muusta lainsäädännöstä syntyvää ilmoitus- ja tiedonantovelvollisuutta on kuvattu luvussa Muun lainsäädännön vaikutus seurakunnan työntekijän vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuteen.

Tässä julkaisussa on tarkemmin kuvattu erilaisia tilanteita ja sitä, milloin on kyse ripistä tai sielunhoidosta, joihin sovelletaan rippisalaisuuden mukaista vaitiolovelvollisuutta ja milloin taas ei.

Papin erityisellä vaitiolovelvollisuudella on pitkä historia. Ensimmäiset merkinnät rippisalaisuudesta ovat 400-luvulta ja varhaisimmat papin rippisalaisuuden rikkomista koskevat rangaistukset 900-luvulta. Rippisalaisuus eli sigillum confessionem oli jo 1200-luvulla kanonisessa oikeudessa suojattu. Alun perin vaitiolovelvollisuus koski ainoastaan pappeja. Katolisen teologian mukaan rippi-isä ei kuullut hänelle uskottua asiaa ihmisenä, vaan Jumalan edustajana. Tästä syystä rippisalaisuudesta ei ole mahdollista sopia, eikä edes vapautua ripittäytyjän luvalla.

 

Rippisalaisuus on todistamiskielloista oikeushistoriallisesti vanhin ja ehdottomin. Vaitiolovelvollisuussäädösten taustalla on historiallisesti katolisen kirkon rippikäsitys. Ripillä tarkoitettiin yksityisrippiä, joka oli sakramentti ja kirkon yksi erillinen toimitus.

 

Reformaation alkuvaiheessa Luther piti rippiä sakramenttina, mutta sakramentin määritelmän tarkentuessa todettiin, että ripistä puuttui sakramentille välttämätön aine. Rippiä pidetään tunnustuskirjoissa ja luterilaisessa perinteessä tärkeänä, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Lutherin Vähään katekismukseen sisältyy kehotus ripittäytyä.

Rippisalaisuuden teologinen merkitys on syntien anteeksiantamisen osoitus Jumalan armosta. Luterilaisen uskon yksi tärkeimpiä painotuksia on mahdollisuus päivittäiseen parannuksen tekemiseen.

 

Suomessa esiintyi uskonpuhdistuksesta alkaen pyrkimyksiä korvata ehtoollisvieraiden yksityinen rippi yleisellä ripillä. Kehityksen vuoksi yksityinen rippi väheni ja muuttui yleiseksi ripiksi, joka vuonna 1933 liitettiin osaksi jumalanpalvelusta. Suomalainen sielunhoito kehittyi voimakkaasti maailmansotien jälkeisenä aikana, jolloin mm. kirkon perheneuvonta syntyi. 1960-luku oli erityistä sielunhoidon kehitysaikaa ja sielunhoidollisessa auttamisessa painopiste siirtyi ripin synnintunnustus- ja anteeksiantamus -kaavasta kohti sielunhoidollista keskustelua.

 

Sielunhoitoa koskeva salassapitovelvollisuus säädettiin vuoden 1964 kirkkolaissa ja tämä säädös on myös nykyisessä kirkkolaissa. Tuolloin sielunhoidon määrittely jäi laveaksi ja on myöhemmin aiheuttanut tulkinta- ja soveltamisongelmia. Tuolloin kaikki papin kanssa käydyt luottamukselliset keskustelut määriteltiin sielunhoidoksi. Tästä on seurannut se, että esimerkiksi perheneuvojapapin kanssa käytäviä keskusteluita on sitonut rippisalaisuus. Tulkinta on viety niin pitkälle, että jopa psykoterapeuttina toimivia pappeja on kirkon oman soveltamisohjeen mukaan sitonut rippisalaisuus. Asiaa on tarkasteltu siis kirkon virasta käsin, ei ihmisen näkökulmasta. Ihminen on voinut tulla siis perheneuvontaan ilman, että tietää keskustelevansa papin kanssa. Samoin on käynyt, kun ihminen on hakeutunut psykoterapiaan tietämättä, että terapeutti on myös pappi. Psykoterapiaan hakeutuneen eikä työntekijän näkökulmasta kyseessä ole uskonnon harjoittamiseen liittyvä tilanne. Näin ollen rippisalaisuuden ulottaminen koskemaan näitä keskusteluja ei ole tarkoituksenmukaista.

Jotta rippisalaisuutta voidaan ymmärtää laajemmin, on tarpeen tarkastella rippisalaisuutta muissa protestanttisissa kirkoissa Pohjoismaissa sekä Euroopassa. Tällaista kansainvälistä vertailuaineistoa on tehty vuonna 2011 osana piispainkokouksen selontekoa rippisalaisuuden ja lastensuojelun yhteensovittamisesta. Koska myös kansainvälisessä vertailuaineistossa on tapahtunut muutoksia, tarkastellaan tässä asiakirjassa aineistoa nykytilanteessa huomioiden muiden protestanttisten kirkkojen muuttunut lainsäädäntö piispainkokouksen selonteon jälkeen. Vertailussa on kiinnitetty huomiota kirkon ja valtion välisen lainsäädännön suhteisiin. Lisäksi on tarkasteltu rippisalaisuutta siitä näkökulmasta, sovelletaanko myös sielunhoitoon rippisalaisuutta koskevaa vaitiolovelvollisuutta. Lisäksi on lyhyesti kuvattu rippisalaisuutta katolisissa kirkoissa sekä Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Katolinen kirkko ja rippisalaisuus

Katolisen kirkon rippisalaisuutta koskevat säännökset koskevat kaikkia katolisia pappeja riippumatta siitä, missä maassa he palvelevat. Katolisessa kirkossa rippi on sakramentti. Rippi eli parannuksen sakramentti edellyttää katolisen kirkon katekismuksen mukaan hienotunteista ja kunnioittavaa suhtautumista ihmisiin, ja siksi kirkko julistaa, että jokainen rippiä kuunteleva pappi on ankarimman rangaistuksen uhalla velvoitettu pysymään ehdottomasti vaiti synneistä, jotka ripittäytyneet ovat hänelle tunnustaneet. Rippisalaisuutta kutsutaan ”sakramentaaliseksi sinetiksi”, koska se, minkä ripittäytyjä on uskonut papille, pysyy sakramentin ”sinetöimänä”. Myös kanonisen oikeuden säädöskirjassa säädetään rippisalaisuuden ehdottomasta vaitiolovelvollisuudesta. Sielunhoidolliset keskustelut kuuluvat kyllä vaitiolovelvollisuuden piiriin (Katolisen kirkon katekismus), mutta eivät rippisalaisuuden kaltaisen ehdottoman vaitiolovelvollisuuden alle.

Suomen ortodoksinen kirkko ja rippisalaisuus

Suomessa evankelis-luterilaisella sekä ortodoksisella kirkolla on julkisoikeudellinen asema. Muun muassa ortodoksisen kirkon tehtävästä, hallinnosta sekä taloudesta säädetään Laissa ortodoksisesta kirkosta (985/2006). Kyseisessä laissa on rippisalaisuutta säätelevä 110 §.

Pappi ei saa todistajana eikä muuten ilmaista, mitä hänelle on synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa uskottu, eikä henkilöä, joka on hänelle siinä uskoutunut.

Jos joku synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmi annettavan rikoksen olevan hankkeessa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi.

Mitä 1 ja 2 momentissa säädetään papista, koskee myös piispaa ja soveltuvin osin diakonia.

Synnintunnustus eli katumuksen sakramentti on yksi ortodoksisen kirkon seitsemästä sakramentista. Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisena liturgiset elementit, synnintunnustus ja synninpäästö. Katumuksen sakramentin kautta ihmisen on tarkoitus saada aikaan itsessään mielenmuutos, hylätä synti ja turvautua Jumalaan.

Ortodoksisen kirkon rippisalaisuutta koskeva pykälä on hyvin samansisältöinen evankelis-luterilaisen kirkon rippisalaisuutta koskevan pykälän kanssa. Molemmissa vaitiolo koskettaa ripin lisäksi myös sielunhoitoa. Ortodoksisen kirkon pykälän mukaan ilmoitusvelvollisuus astuu voimaan heti, jos joku synnintunnustuksessa tai muuten sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmi annettavan rikoksen olevan hankkeessa. Tällöin papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on annettava asiasta viranomaisille tietoa sen verran kuin on mahdollista asianomaisen suoraan tai välillisesti tulematta ilmi. Teologisena perusteluna tälle on se, ettei ihmisen tehtävä ole arvioida syntien pienuutta tai suuruutta. Samaan aikaan sitoudutaan kuitenkin yhteiskunnan voimassa olevan lainsäädännön mukaan estämään mahdollisia rikoksia.

Euroopan protestanttiset kirkot ja rippisalaisuus

Kirkon suhde valtioon vaikuttaa erityisesti Pohjoismaissa kirkkoa koskevaan oikeudelliseen sääntelyyn ja siihen, mitä kirkosta säädetään laeissa ja mitä taas kirkon omissa normeissa. Ruotsissa kirkon toimintaa koskevia säännöksiä julkisuudesta, salassapidosta ja kiellosta paljastaa tietoja on kirkon omassa lainsäädännössä ja valtiollisessa lainsäädännössä. Valtiolliset säännökset koskevat toimintaa, joka on nimetty kirkon tehtäväksi, kuten hautaustoimi. Ruotsissa kirkko irtautui valtio-ohjauksesta 2000-luvun alussa ja laki Ruotsin kirkosta (Lag (1998:159) om Svenska kyrkan) käsittää ainoastaan 14 pykälää. Kirkon ja valtion suhteista säädetään myös erityislainsäädännöllä, kuten laissa lainhuudosta tietyissä tilanteissa (Lag (2002:385) om lagfart i vissa fall för Svenska kyrkan m.m.).

Kirkkojärjestyksessä vaitiolovelvollisuudesta on säädetty ammattikunnittain. Pappeja koskeva vaitiolovelvollisuus on ehdoton, eikä pappi saa paljastaa ripissä tai sielunhoidossa esiin tullutta tai kerrottua asiaa. Myöskään uskoutujan antama suostumus asian kertomiseen ei vaikuta ehdottomuuteen. Vaitiolovelvollisuus säilyy myös sen jälkeen, kun henkilö ei enää toimi pappina. Sama vaitiolovelvollisuus koskettaa myös piispaa.

Tämä pappien erityinen vaitiolovelvollisuus on huomioitu myös valtiollisessa lainsäädännössä, jossa oikeudenkäymiskaaressa säädetään kiellosta kuulla uskontokunnan pappia todistajana niissä asioissa, jotka hän on saanut tietoonsa ripissä tai yksityiseen henkilöön kohdistuneessa sielunhoidossa.

Diakonien vaitiolovelvollisuus ei ole yhtä ehdoton, mutta siitä säädetään erikseen kirkkojärjestyksessä. Diakoni on vaitiolovelvollinen niissä asioissa, jotka on saanut tietää sielunhoidollisessa keskustelussa. Vaitiolovelvollisuus ei kuitenkaan estä antamasta tietoja, jos 1) henkilö antaa siihen suostumuksensa, 2) diakoni on velvoitettu puhumaan valan velvoittamana, tai 3) on olemassa johonkin lakiin perustuva tietojenanto-, informointi- tai ilmoitusvelvollisuus.

Sosiaalihuoltopalvelua koskevassa lainsäädännössä säädetään ilmoitusvelvollisuudesta. Pykälän 3 momentin mukaan perheneuvonnassa toimivat ovat välittömästi ilmoitusvelvollisia, jos he saavat toimiessaan tietää lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai että lapsi altistuu psyykkiseen tai fyysiseen väkivaltaan kotonaan.

Sosiaalihallitus julkaisi 2004 ilmoitusvelvollisuutta koskevan opaskirjan, jonka mukaan kirkon toiminta lasten ja nuorten parissa ei ole sellaista ammatillista toimintaa, josta seuraisi sosiaalipalvelulain mukainen ilmoitusvelvollisuus. Näin ollen kirkon työntekijöitä koskettaa ainoastaan pykälän 1 momentin mukainen suositus ilmoittaa lasta koskevasta suojelun tarpeesta, eikä se mene diakonin vaitioloilmoituksen edelle siinä, mitä hän on saanut tietää sielunhoidollisessa keskustelussa. Ilmoitusvelvollisuus on, jos lapsi- ja nuorisotoimintaa harjoitetaan lääninhallituksen tai kunnan luvalla.

Muun toiminnan osalta kirkko on omasta aloitteestaan ottanut säännöissään määräyksen, jonka mukaan jokainen, joka saa kirkon toiminnassa tietoonsa jotakin, joka saattaa edellyttää sosiaalilautakunnan puuttumista asiaan, on velvollinen ilmoittamaan tästä välittömästi sosiaalilautakunnalle. Tämä ilmoitusvelvollisuus ei koske tietoa, jonka piispa tai pappi on saanut ripissä tai yksityisessä sielunhoidossa vaan koskee asioita, jotka diakoni on saanut tietää sielunhoidollisessa keskustelussa.

Piispainkokouksen oppaassa puhutaan erityisestä vastuusta koskien vaitiolovelvollisuutta ja samanaikaisesti muistutetaan, ettei vaitiolovelvollisuutta tule käyttää välineenä vetäytymiselle. Lisäksi oppaassa muistutetaan muista puuttumisen välineistä, kuten siitä, että papilla on mahdollisuus kehottaa asianosaista itseään ottamaan yhteyttä tarvittaviin tahoihin ja diakoni voi tehdä ilmoituksen asianosaisen suostumuksella. (Tystnadsplikt och sekretess i Svenska kyrkans arbete, Biskopsmöte 2000, Reviderad upplaga 2004, s. 15)

Norjassa valtionkirkkojärjestelmä purettiin olennaisilta osiltaan perustuslain muutoksella 2012 ja kirkolliskokous aloitti kirkollisen lainsäädännön valmistelun 2013 uudessa tilanteessa. Uusi laki uskonto- ja elämänkatsomusyhteisöistä (lov om tros- og livssynssamfunn) sekä uusi kirkkojärjestys tulivat voimaan vuoden 2021 alusta. Aiemmin kirkon asioista säädettiin parlamentin hyväksymässä kirkkolaissa (lov 7. juni 1996 nr. 31 om Den norske kirke) sekä kirkolliskokouksen hyväksymässä kirkkojärjestyksessä.

Kirkolliskokous hyväksyi 2019 Alminnelige bestemmelser for skriftemål (rippi). Muutoksen jälkeen salassapitovelvollisuudesta sanotaan: Papilla on kirkollinen valtuutus (kirkeligt fullmakt) ottaa vastaan rippi. Sovellettavien sääntöjen mukainen salassapitovelvollisuus koskee pappien lisäksi muita seurakunnan työntekijöitä, jotka vastaanottavat rippiä.

Nykyisten sääntöjen mukaan (straffeloven § 211) Norjan kirkon pappeja rangaistaan perusteettomasta rippisalaisuuden rikkomisesta tai siitä, että he eivät ole estäneet muita pääsemästä käsiksi rippisalaisuuden alaiseen tietoon. Vaitiolovelvollisuuden rikkomisestä määrättävistä seuraamuksista säädetään rikoslaissa.

Papeilla ei ole oikeutta paljastaa tuomioistuimessa sitä, mitä heille on uskottu ripissä. Tämä vaitiolovelvollisuus kuitenkin rikkoutuu, jos ripittäytyjä antaa siihen suostumuksensa. Näin ollen papin vaitiolovelvollisuus rinnastuu lääkärin, asianajajan, perheasioiden sovittelijan ja joidenkin muiden ammattihenkilöiden salassapitovelvollisuuteen.

Norjassa rippisalaisuuden vaitiolovelvollisuus ei ole siis absoluuttista. Norjassa on myös säännös (straffeloven § 196) velvollisuudesta torjua rikoksia, kuten raiskaukset ja alle 14-vuotiaiden lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, insesti ja murhat. Näissä tapauksissa ilmoitusvelvollisuus ohittaa vaitiolovelvollisuuden.

Islannissa pääsääntö on, että papit kunnioittavat rippisalaisuutta ja oikeudenkäynnissä heidän on kiellettyä antaa tietoa sielunhoidollisesta keskustelusta. Rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus koskettaa myös sielunhoitoa. Ripistä on säädetty kirkkolaissa, mutta sielunhoidosta ei ole olemassa erillistä säädöstä, ja raja niiden välillä on käytännössä liukuva. Tuomarilla on kuitenkin oikeus päättää tilanteista, joissa vaitiolovelvollisuus ei ole enää voimassa. Lisäksi lastensuojelusäännös ylittää muut eettiset ja juridiset säännökset ja siinä oleva ilmoitusvelvollisuus ylittää säädöksen pappien vaitiolovelvollisuudesta.

Englannin kirkossa Canterburyn ja Yorkin arkkipiispat ovat laatineet vuonna 2003 menettelyoppaan papistolle. Oppaassa otetaan kantaa myös vaitiolovelvollisuuteen ja rippisalaisuuteen. Vaitiolovelvollisuus on erilainen ripissä ja sielunhoidollisessa keskustelussa.

Papilla ei ole oikeutta rikkoa rippisalaisuutta. Periaate on voimassa ripittäytyjän kuoleman jälkeenkin. Ennen absoluutiota voidaan edellyttää tiettyjä katumusta osoittavia tekoja ja pappi voi myös kieltäytyä absoluutiosta. Jos ripin yhteydessä on myönnetty lapsen tai suojaamattoman aikuisen hyväksikäyttöä, papin tulee vaatia ripittäytyjää kertomaan asiasta poliisille tai sosiaalipalvelulle ja tämän toteutuminen on absoluution ehtona. Absoluutiota ei tule antaa, ennen kuin yhteydenotto on todistettavasti tapahtunut. Samaan aikaan papin tulee säilyttää vaitiolovelvollisuus tekijästä, mutta neuvoa ripittäytyjää edellytettävistä toimenpiteistä.

Oppaassa pohditaan rippisalaisuuden perustumista kirkon perinteisiin ja kanoniseen oikeuteen ja samanaikaisesti tunnustetaan epävarmuus siitä, kunnioittavatko oikeusistuimet jatkossa ehdotonta vaitiolovelvollisuutta.

Walesin anglikaanisessa kirkossa sen sijaan on ohjeistettu, että mitä tahansa lastensuojeluun liittyviä asioita tulee papin tietoon, hänet on velvoitettu ilmoittamaan tästä asiaankuuluville viranomaisille.

Skotlannin episkopaalisessa kirkossa asiasta säädetään kaanonissa 29:2. Menettelyohjeen mukaan papin tulee selostaa ripittäytyvälle, että jos kyseessä on esimerkiksi lapsen hyväksikäyttöön liittyvä asia, asia tulee esittää eteenpäin asiaankuuluvalle viranomaiselle.

Irlannin anglikaanisessa kirkossa ainoa rippisalaisuutta koskeva säännös on vuoden 1662 Book of Common Prayer -kirjan ehtoollisjärjestys. Irlannin kirkolla on kuitenkin perinpohjainen ja yksityiskohtainen menettelytapasäännös lastensuojelusta, joka on nykyään osa kirkon konstituutiota. Sen mukaan papin tulee ilmoittaa poliisille tai sosiaaliviranomaisille ilman edeltäviä lisätutkimuksia tai viivytyksiä kaikki syytökset seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai fyysisestä pahoinpitelystä, jotka alle 18-vuotias tuo esiin.

Saksan evankelisessa kirkossa ja Saksan yhdistyneessä luterilaisessa kirkossa voimassa olevan lain mukaan sielunhoito määritellään seuraavasti:

2,1 ”Sielunhoito tämän lain tarkoittamassa mielessä on kristillisen uskon motivoivaa ja tietoisena Jumalan läsnäolosta tapahtuvaa toisen puoleen kääntymistä. Kyse on yksittäisistä ihmisistä, jotka tarvitsevat neuvoa, vierellä olemista ja lohdutusta elämän ja uskon kysymyksissä, riippumatta uskonto- ja tunnuskunnastaan. Sielunhoito on sitä tarvitsevalle maksutonta.

(2): Muodollinen rippi on kohdan 2,1 tarkoittamassa mielessä sielunhoitoa.

(3): Loukkaamatta kaikkien kastettujen tehtävää harjoittaa sielunhoitoa kirkko uskoo yksittäiselle henkilölle erityisen sielunhoitotehtävän.

(4): Jokaisen henkilön, joka uskoutuu sielunhoidollisessa keskustelussa sielunhoitajalle, pitää voida luottaa siihen, että ilman hänen tahtoaan sen sisältöä ei ilmaista kolmannelle osapuolelle. Rippisalaisuus tulee säilyttää rikkomattomana.

(5): Sielunhoitosalaisuus on kirkon suojeluksessa. Sen säilyttäminen on kaikkien kastettujen ja kaikkien kirkon orgaaninen velvollisuus. Kirkon työntekijällä se kuuluu virkavelvollisuuksiin. Lähempiä säännöksiä antavat Saksan evankelinen kirkko, jäsenkirkot ja jäsenkirkkojen yhteenliittymät kukin alueellaan. ”

Saksan evankelisessa kirkossa on siis rippisalaisuus, joka ripittäytyjän luvalla rikkoutuu.

Kun rippisalaisuutta tarkastellaan kansainvälisen vertailuaineiston näkökulmasta, huomataan että ainoastaan Ruotsissa, Islannissa ja Saksassa rippisalaisuuskohta koskee myös sielunhoitokeskusteluita. Saksassa sielunhoitokeskustelut ovat tarkkaan määritelty koskemaan Jumalan läsnäolosta tietoisena tapahtuvaa toisen puoleen kääntymistä. Lisäksi rajaus koskettaa yksittäistä ihmistä. Vaitiolovelvollisuus rikkoutuu ripittäytyjän niin toivoessa. Ruotsissa sielunhoitokeskustelut ovat myös rippisalaisuuden alaisia, mutta siellä ne määritellään yksityistä henkilöä koskettavaksi. Islannissa tuomarilla on oikeus määrätä niin, ettei papin vaitiolovelvollisuus ole enää voimassa. Lisäksi Islannin lastensuojelusäännös ylittää muut eettiset ja juridiset säännökset ja siinä oleva ilmoitusvelvollisuus ylittää säädöksen pappien vaitiolovelvollisuudesta.

Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa on myös yhteiskunnan lainsäädännössä huomioitu pappeja koskeva ehdoton rippisalaisuus. Walesissa, Skotlannissa ja Irlannissa ilmoitusvelvollisuus tiettyjen rikosten kohdalla ohittaa vaitiolon, kun kyseessä on rippi. Englannin kirkossa ripissä absoluutiota ei tiettyjen rikosten kohdalla anneta, ennen kuin ripittäytyjä on todistettavasti tehnyt tarvittavat toimenpiteet.

Suomen lavea sielunhoidon määritelmä on ollut poikkeuksellinen kansainvälisiin käytäntöihin ja ohjeistuksiin verrattuna. Uusi soveltamisohje, joka rajaa rippisalaisuuden alaista sielunhoitoa selkeämmin, vastaa paremmin myös kansainvälistä tulkintaa ja ohjeistusta.

Takaisin sivun alkuun