Sanalla ja sakramentilla rakennettu maa

Uskontoa marginalisoidaan yhteiskunnassa. Käsitteleekö uskonto vain tuonpuoleisia asioita? Vai onko sillä jotain sanottavaa myös tälle maailmalle ja elämälle täällä? Onko uskonto vain yksityisasia, jolla ei pitäisi olla mitään vaikutusta siihen, miten yhteiset asiat järjestetään?

Pikkuisen – ja vain pikkuisen – kärjistämällä voi sanoa, että viranomaiset ovat ryhtyneet hätistelemään uskontoa tuonpuoleisuuteen ja yksityisasioiden karsinaan. On dokumentoitavissa¹, miten tämä tendenssi on voimistunut lainsäädännön valmistelussa ja lainvalvonnassa. Tämä tendenssi voi mennä varsin pitkällekin, kuten eräässä päiväkodissa hiljattain paljastui. Lapsiryhmä oli tutustunut Raamatun kertomuksiin pääsiäisen tapahtumista.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu piti tilaisuutta uskonnonharjoituksena, vaikka myönsi, ettei ”varsinaista uskonnonharjoitusta” ollut tapahtunut. Näytelmämuodossa jaettu yleissivistävä tieto pääsiäisestä torjuttiin siis omituisena ei-varsinaisena uskonnonharjoituksena². Lukuisat katsomuskasvatuksen asiantuntijat ovat pitäneet yhdenvertaisuusvaltuutetun kannanottoa huonosti perusteltuna³. Kannanottoa arvosteli myös uskontojen yhteistyöjärjestö USKOT-foorumi⁴.

Luterilaisuus yhteiskunnan arvoperustassa

Viimeaikainen viranomaiskehitys on monella tapaa korni, sillä luterilaista uskoa voi pitää erittäin keskeisenä suomalaista yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä – vaikka asiasta puhumista tunnutaan välttelevän. Luterilaisuus on maassamme yleistä kulttuuriperintöä, jonka vaikutus on paljon syvempi kuin äkkiä tulee ajatelleeksi.

Erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa Pohjoismaat esiintyvät toistuvasti hyvin samankaltaisina, ja ne menestyvät yleensä hyvin. Pohjoismaista yhteiskuntamuotoa voi monella mittarilla pitää varsin onnistuneena. Merkittävänä tekijänä on tutkitusti luterilaisuuden monisatavuotinen vaikutus. Aiheesta voi lukea⁵ tai kuunnella⁶ esimerkiksi kirjasta Kaappiluterilainen kansa, jonka taustalla on tieteellinen tutkimus⁷. Kirkon tutkimuskeskuksen laatima Osallistuva luterilaisuus -teos⁸ myös osoitti, miten voimakkaasti luterilaisuus näkyy suomalaisten arvomaailmassa.Osana Kirkko yhteiskunnassa -tutkimushanketta⁹ laadin parhaillaan artikkelia suomalaisesta poliittisesta teologiasta. Ensimmäiset idut kylvettiin kymmenen vuotta sitten, kun luin valtiotieteilijä Jouni Tillin väitöskirjaa¹⁰ jatkosodan ajan uskonnollisesta retoriikasta. Huomasin, että retoriikka noudatti varsin selkeästi Vanhan testamentin niin sanottua deuteronomistista teologiaa.

Deuteronomistinen teologia Raamatussa

Deuteronomistisen teologian mukaan Jumalan tahdon noudattaminen tuottaa Jumalan siunauksen ja menestyksen kansalle. Jumalan tahdon rikkominen puolestaan tuottaa Jumalan rangaistuksen ja johtaa kansan turmioon. Vanhassa testamentissa tämä turmio on Jerusalemin hävitys 587 eKr. ja Juudean väestön pakkosiirto Babyloniaan.

Koko niin sanottu deuteronomistinen historiateos Viidennestä Mooseksen kirjasta aina Toiseen kuningasten kirjaan asti esittää historian tapahtumat tottelemisen ja siunauksen sekä synnin ja rangaistuksen dynamiikasta käsin. Jerusalemin hävitys on viimeinen niitti tässä dynamiikassa: Että Jerusalemille ja Juudalle kävi niin kuin kävi, oli Herran tahto. Vihassaan hän viimein heitti ne pois kasvojensa edestä.” (2. Kun. 24:20).¹¹

Deuteronomistisesta teologiasta tuli uuden ajan alussa ympäri Eurooppaa valtion rakentamisen muoti-ideologia. Tunnustuskunnasta riippuen se sai erilaisia painotuksia. Pohjolassa sen asemaa vahvisti luterilaisuuden voimakkaasti painottama Paavalin esivaltaopetus (Room. 13:1–7)¹², josta olen aiemmin laatinut artikkelin¹³. Esivaltaopetus vahvisti sitä deuteronomistisen teologian käsitystä, että valtion (kuninkaan) tuli huolehtia Jumalan tahdon toteutumisesta.

Deuteronomistinen teologia Suomessa

Lakikirjaan edelleen painettavat Olaus Petrin tuomarinohjeet¹⁴ vuodelta 1544 kuvaavat hyvin tuolloin uutta virkamiesmoraalia. Olaus Petrin mukaan tuomari on Jumalan asettamassa tehtävässä ja tuomitsee Jumalan kansaa (Tuomarinohjeet 2). Jos virkaa aletaan käyttää omaksi eduksi, Jumala näkee sen ja ”nostaa meille sodat ja metelit tai muita vahingollisia rasituksia” (Tuomarinohjeet 4).

Olaus Petrin tekstissä näkyy selvästi, miten synti uhkaa koko yhteiskunnan turvallisuutta – juuri kuten deuteronomistinen teologia esittää. Tämä opetus synnytti vuosisatojen kuluessa sen pohjoismaisen yhteiskuntamoraalin, jossa viranomaisten tehtävä on nuhteettomasti huolehtia, ettei heidän oma tai kansan synti vaaranna yhteiskunnan turvallisuutta.

Vaikka tätä yhteiskuntamoraalia ei enää toisen maailmansodan jälkeen ole muotoiltu sen uskonnollisessa muodossaan, sama ajattelumalli näyttää edelleen lymyävän taustalla. Hiljattain julkaistussa kirjassaan¹⁵ oikeustieteilijät Esko Linnakangas ja Leila Juanto puhuvat synti- ja haittaveroista, joiden uskonnollisen taustan he tunnistavat, joskaan eivät kovin täsmällisesti.

Synti- ja haittaverojen tehtävänä on säädellä toimintaa, jonka katsotaan olevan vahingollista joko henkilölle itselleen tai muille. Myös kansalaiset näyttävät olevan varsin valmiita tällaisiin veroihin. Esimerkiksi yli puolet suomalaisista kannatti vuonna 2018 lentoveroa ehkäisemään ilmastolle vahingollista lentomatkailua¹⁶.

Deuteronomistisen teologian tulevaisuus?

Deuteronomistisen teologian ja esivaltaopetuksen yhdistelmä kasvatti alamaisia luottamaan esivaltaan, mutta esivaltaa myös vastuullisuuteen – sillä Jumalan valvova silmä näkee kaikkialle. Ei ole sattumaa, että Pohjoismaissa luotetaan viranomaisiin, joiden korruptio on maailman mitassa varsin vähäistä. Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori, eversti (evp) Martti J. Kari kiteyttää Sana-lehdessä¹⁷:

“Me emme välttämättä edes tajua, miten monet hyvistä perusarvoistamme ja ajatuksistamme pohjautuvat kirkon oppeihin. Ne arvot ovat niin syvällinen osa suomalaisten identiteettiä – ja myös osa henkistä maanpuolustustamme.“

Maa, jota on vuosisatoja rakennettu sanalla ja sakramentilla, on osoittautunut varsin onnistuneeksi projektiksi. Siksi on tärkeää perehtyä siihen, mitä suomalainen poliittinen teologia pitää sisällään. Uskontoon liittyvät satunnaiset mediakohut eivät anna asiasta oikeaa kuvaa. Tarvitaan uskonnollista sivistystä – päiväkotitasolta alkaen.

Kun lainvalmistelijat ja -valvojat ovat työntämässä uskontoa marginaaliin, heidän toimintansa suuntautuu suoraan pohjoismaista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Sen sijaan, että kieltäisi tai torjuisi suomalaisen yhteiskunnan uskonnolliset juuret, kannattaisi miettiä, miten edellä kuvattua suomalaisen poliittisen teologian perinnettä jatketaan ja tulkitaan uudelleen.

Kirjoittaja

Niko Huttunen

Tutkija; dosentti, Helsingin yliopisto