Kirkon jäsenmäärä laskee – Yhteisöllisyyden rajapinnat loivenevat

Autenttisuuden etsiminen ja oman minän uskonnollisen identiteetin koostaminen ovat jälkimodernin yhteiskunnan ilmiöitä, jotka näkyvät suomalaisessa uskonnollisessa yhteisöllisyydessä. Tämä merkitsee muutosta kohti heterogeenista ja moninaista uskonnollista yhteisöllisyyttä.

Sosiologian professori emeritus Risto Alapuro kuoli Helsingissä 6. joulukuuta 2022. Hän oli viimeisen 50 vuoden aikana yksi merkittävimmistä suomalaisista sosiologeista. Minulla oli onni saada hänet väitöskirjani, Liittyä ja irtautua – tutkimus uskonnollisen yhteisöllisyyden rajapinnoista, toiseksi ohjaajaksi. Risto Alapuron kanssa käymäni keskustelut, joissa pohdimme ja ihmettelimme yhteisöllistä toimintaa ilman selkeitä rakenteita, muodostivat väitöskirjani yhden keskeisen linjan: mitä tarkoittaa olla minä ja milloin olemme me? Tämä pohdinta eteni edelleen kysymykseen, mitä tapahtuu yhteisöjen liittymisen ja irtautumisen rajapinnoilla? Rajapinnoilla tarkoitan niitä sosiaalisen toiminnan alueita, joilla yksilö ja yhteisö kohtaavat tai eroavat.

Kysymys yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta konkretisoituu tutkittaessa kirkon jäsenmäärän muutoksia viimeisen 20 vuoden aikana. Jäsenmäärä on laskenut vuodesta 2005 alkaen ja kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on vähentynyt noin yhden prosenttiyksikön eli noin 50 000  henkilöä vuodessa. Kirkosta eroamisen syitä on tutkittu toistuvasti ja eri tavoin. Yhteiskuntapolitiikka-aikakauskirjassa julkaistiin tänä vuonna tutkimus “Miksi suomalaiset eroavat evankelis-luterilaisesta kirkosta?”. Tutkimuksen tuloksina esille nousivat kirkosta eroamisen perusteiksi maksettava kirkollisvero ja kirkosta saatu hyöty. Artikkelissa todetaan kuitenkin, ettei kyse ole yksiselitteisestä tuloksesta. Suomalaisessa yhteiskunnassa uskonto ja hengellisyys ovat tulleet, ehkä jonkin verran myöhemmin kuin muissa länsimaissa, samalle todellisuuden alueelle talouden ja hyödyn kanssa. Se yhteisöllinen pitovoima, joka aikaisemmin muodostui sosiaalisen todellisuuden liittämisestä tuonpuoleiseen, on murtunut. Kirkon jäsenyys ei ole jälkimodernissa yhteiskunnassa osallisuutta tuonpuoleiseen pelastukseen vaan jäsenyyden merkitystä arvioidaan samoin perustein kuin jäsenyyttä ammattiyhdistysliikkeessä tai eläinsuojeluyhdistyksessä.

Edellä kuvaamani muutos ei ole yksiselitteisesti maallistumista, vaan kirkosta eroaminen voidaan nähdä myös indikaationa yhteiskunnan moninaistumisesta, jossa yhteisöllisyys ja autenttisen merkityksellisyyden kaipuu johtaa virallisen jäsenyyden merkityksen vähenemiseen. Tässä kohdassa palaan Risto Alapuron kanssa käymiini keskusteluihin. Tavallisiksi tapahtumiksi yhteiskunnassamme ovat tulleet nopeasti syntyvät yhteisölliset ilmiöt, joilta puuttuvat organisaation rakenteet tai ne rakenteet ovat ohuita. Kodeista tehdään konserttitiloja tai luentosaleja, kulttuurisia tapahtumia ilmaantuu kaupunkitilaan näennäisen satunnaisesti ja ravintolapäivänä kuka vain voi olla kokki ja tarjoilla bravuuriannoksiaan ostettavaksi. Risto Alapuron näkemys oli, että kyse on yhteisen identiteetin ja verkostoitumisen kohtaamisesta. Silloin ehdotukset siitä, keitä me olemme, yhdistävät ihmisiä ja vahvistavat verkostoja, syntyy uutta kollektiivista toimintaa ja yhteisöjä.

Kirkko on olemassa oleva yhteisö ja olemassa olevaa kollektiivista toimintaa. Väitöskirjani yhtenä tuloksena totean, kuinka uskonnollisten yhteisöjen rajapinnat ovat muodostuneet loiviksi ja huokoisiksi, mikä tarkoittaa helppoutta liittyä ja irtautua kollektiivisesta toiminnasta ja yhteisöistä. Samalla rajapinnoista on jälkimodernissa yhteiskunnassa tullut limittyviä ja päällekkäisiä. Tämä ilmentää konkreettisesti kulttuuristen ja yhteisöllisten ilmiöiden moninaisuutta ja myös uudenlaista tapaa elää henkistä ja hengellistä yhteisöllisyyttä. Väitöskirjatutkimuksessani usea haastateltu oli yllättynyt, että liittyessään toiseen uskonnolliseen yhteisöön he joutuivat eroamaan kirkosta. Tämä kuvaa hyvin uskonnollisten yhteisöllisyyksien päällekkäisyyttä ja monninaisuutta. Havaintoa vahvisti yhden väitöskirjatutkimukseni kohteena olleen uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröitymisen yhteydessä pyrkimys ottaa yhdyskuntajärjestykseen määräys, jonka mukaan yhdyskunta voi kuulua toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijalautakunta katsoi lausunnossaan, että tällainen määräys ei voi sisältyä yhdyskuntajärjestykseen.

Kirkon jäsenyys ei jälkimodernissa yhteiskunnassa voi enää perustua pakkoon, tapaan tai osallisuuteen tuonpuoleisella perusteltuun yhteisöön. Osallistuminen ja liittyminen yhteisöihin lähtee liikkeelle yhteisteisen identiteetin kyllästämästä vuorovaikutuksesta. Edellä mainitsemassani tutkimuksessa kirkosta eronneiden ilmoittamista eron syistä todettiin myös, että talous ja hyöty ovat erosyynä uskomuksia ja oppeja koskevien asioiden peilikuva. Kun talouden ja hyödyn merkitys eroamisen syynä vähenee, uskomuksia ja oppeja koskevien asioiden merkitys eroamisen syynä kasvaa. Kirkosta eroaminen näyttäytyy siis vakiona, jonka summan tekijät muuttuvat. Tulkitsen, että yksilöiden liittyminen ja irtautuminen suhteessa yhteisöihin on muuttunut jälkimodernissa yhteiskunnassa uudenlaiseksi. Yhteisöllisyys ilmentää yhteistä ja yhdessä koettua identiteettiä ja yhteisöllisyys toteutuu vuorovaikutuksen ja konkreettisen yhdessä toimimisen alueella. Lähes kaksikymmentä vuotta sitten väitöskirjassaan muuttuvia arvoja tutkinut Teija Mikkola totesi, että “ei liene täysin perusteetonta sanoa, että perinteiset uskontomuodot instituutioineen ovat ainakin osittain väärällä aaltopituudella nykyihmisen henkisiä tarpeita ajatellen.” Tämän rinnalle asettuu kirkon viimeisimmässä nelivuotiskertomuksessa Jussi Sohlbergin ja Kimmo Ketolan toteamus, että “Kirkossa puhutaan usein tavoittavasta toiminnasta, mutta sen merkitys tulee kuitenkin muuttumaan, koska kasvavalla joukolla suomalaisista yhteyttä kirkkoon ei ole tai se on hyvin ohut.” Murros on toteutunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Koko tuon ajan kirkolla olisi ollut mahdollisuuksia vaihtaa toimintansa aallonpituutta ja muuttaa tavoittavan toimintansa mallia ja merkitystä.

Toista sataa vuotta sitten saksalainen sosiologi Ernst Troeltsch näki 1900-luvulla tapahtuvan murroksen ja hänen kerrotaan sanoneen tästä murroksesta: ”kaikki huojuu”. Suomalaisessa yhteiskunnassa elämme jälkimodernin ajan murrosta, jossa uskonnollinen yhteisöllisyys pirstaloituu ja uskonnollinen kokemus reflektoituu ihmisen elämän vaiheisiin ja hänen elämänsä yhteisöllisyyteen. Kokemus yhteisöllisestä huojumisesta voi tällöin olla osa yksilön katsomuksellista identiteetin rakentamista. Väitöskirjatutkimukseni kolmen yhteisön rajapinnat osoittautuivat erilaisiksi. Vakaata yhteisöllistä kaikille sopivaa uskonnollista ratkaisua ei löydy. Ei edes kristillisen yhteisöllisyyden sisällä. Tulevaisuuteen katsoen ei ole ilmeistä, että yksi uskonnollinen yleisratkaisu voisi olla enemmistölle tai edes suurelle osalle sopiva. Kirkon piirissä on turha pelätä jäsenten osuuden putoamista alle 50 %:iin väestöstä. Se tulee tapahtumaan väistämättä. Suurempi kysymys, toivottavasti ei pelko, on miten kirkko muuttuu ja asettuu sille aaltopituudelle, jossa muutos tapahtuu. Yksilöille uskonnollinen etsiminen on ja tulee olemaan osa identiteettiä.

Kirjallisuutta

Alapuro, R. (2001) Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890 – 1933. Helsinki: Tammi.

Mikkola, T. (2003) Muuttuvat arvot ja uusi keskiluokka. Tutkimus arvojen mittaamisesta ja monitasoisuudesta (diss.). Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia No. 241. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/23347

Rantala, H. (2022) Liittyä ja irtautua. Tutkimus uskonnollisen yhteisöllisyyden rajapinnoista (diss). Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/346496

Sohlberg, J. & Ketola, K. (2020) Uskonnolliset yhteisöt Suomessa. Salomäki, H. & Hytönen, M., Ketola, K. &  Salminen, V-M. & Sohlberg, J.Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus. https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4238/viewmode=infoview

Äystö, T. & Koivula, A. & Wessman, A. & Kyyrö, J. & Hjelm, T. (2022)
Miksi suomalaiset eroavat evankelis-luterilaisesta kirkosta? Yhteiskuntapolitiikka 87:2, 129-140. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/144238/YP2202_%C3%84yst%C3%B6ym.pdf

Kirjoittajat

Hannu Rantala

TT Hannu Rantala työskentelee musiikin ja tanssitaiteen erityisen koulutustehtävän omaavan Sibelius-lukion rehtorina.