Miksi luterilainen regimenttioppi on ymmärretty väärin?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa törmää aika ajoin ajatukseen, että kirkon pitäisi pysyä erossa politiikasta. Tällaisen vaatimuksen taustalla on monia tekijöitä – kuuluuhan länsimaisen modernin ajattelun peruspiirteisiin palomuurin asettaminen julkisen vallan ja uskonnon välille.

Kirjoittaja: Jyri Komulainen

Toisaalta samaan suuntaan näyttäisi viittovan myös luterilainen regimenttioppi, joka tekee terävän eron kirkon ja valtiovallan tehtävien välille. 

Voisin antaa esimerkkejä vaikkapa viimeaikaisista Twitter-keskusteluista, joissa olen itse ollut mukana, mutta ehkä parempi esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen vuonna 1999 julkaiseman Kohti yhteistä hyvää -puheenvuoron saama vastaanotto. Asiakirja sai etenkin poliittisen oikeiston suunnalta osakseen ankaraa kritiikkiä, sillä piispojen koettiin hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevalla kannanotollaan sekaantuvan politiikkaan. Kannanotto leimattiin suorastaan ”vasemmistolaiseksi”, vaikka tosiasiassa se vain noudatteli luterilaisen sosiaalietiikan peruslinjaa.

Kohti yhteistä hyvää -episodin jälkeen kirkon johto näyttäisi omaksuneen varsin varovaisen linjan suhteessa päivänpoliittisesti kuumiin aiheisiin. Toisaalta kevään 2023 eduskuntavaalien alla julkaistuja kirkon hallitusohjelmatavoitteita voi pitää ilmeisen poliittisena kannanottona, kuten myös piispakunnan taannoista vetoomusta kehitysyhteistyörahojen säilyttämisen puolesta. 

Mutta mitä luterilainen regimenttioppi oikeasti tarkoittaa? Onko sen tarkoitus rajoittaa kirkon yhteiskunnallista aktiivisuutta vai onko kyse väärinymmärryksestä?

Yritän seuraavassa esittää muutaman näkökulman regimenttioppiin. Tiedostan tällöin, että Luther ei esittänyt mitään johdonmukaista regimenttioppia saati yhteiskuntateoriaa. Hän pikemminkin tuli esittäneeksi tilannekohtaisissa kiistakirjoituksissaan ajatusmallin kahdesta erilaisesta valtapiiristä, joiden kautta Jumala toimii – tai tarkkaan ottaen jopa kolmesta, sillä kirkon ja yhteiskunnan lisäksi kolmantena voidaan nähdä perhe. Varsinaiseksi ”regimenttiopiksi” Lutherin ajatukset muotoutuivat vasta 1800- ja 1900-lukujen mittaan Saksassa.

**

Luterilaisen regimenttiopin taustan muodostaa keskiajan katolinen kristikunta, jossa ajateltiin olevan kaksi säätyä: maallinen sekä piispoista ja papistosta muodostuva erityinen hengellinen sääty. Koska hengellinen sääty ymmärrettiin näistä kahdesta korkeammaksi, katolinen kirkko vaati maallisia hallitsijoita alistumaan paavin valtaan.

Luther halusi purkaa tällaisen kahden kerroksen ajatusmallin, koska kaikki kristityt kuuluvat kasteen pohjalta hengelliseen säätyyn. Säätyopin tilalle Luther toi ajatuksen erilaisista tehtävistä, jotka toteutuvat kahdessa eri valtapiirissä – maallisessa ja hengellisessä. Maallisen hallintovallan tehtävänä on miekkaa kantaen ylläpitää ajallista oikeudenmukaisuutta ja rauhaa, kirkon tehtävänä on puhutella Jumalan sanalla omiatuntoja uskon synnyttämiseksi. Regimenttien erottelulla Luther halusi taata sen, että kirkko keskittyy sille omimpaan hengelliseen tehtävään eivätkä piispat sotkeudu maallisen vallan tavoitteluun.

Voidaankin kiteyttää, että regimenttioppi syntyi selventämään maallisen ruhtinaan ja piispojen välistä vallanjakoa kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Reformaattorit elivät maailmassa, jossa myös maallisen vallan käyttäjät olivat enemmän tai vähemmän hurskaita kristittyjä. Lutherille oli ”selviö, että ruhtinas, pormestari ja pyöveli kävivät joka viikko evankeliumin sanan kuulossa” (Lennart Pinomaa).

**

Nyt kolmannen vuosituhannen alussa luterilaiset eivät enää juuri missään päin maailmaa elä sellaisessa toimintaympäristössä, jossa maallinen esivalta olisi ”kristillinen”. Tämä pätee perinteisesti luterilaisiin maihin, sellaisiin kuten Suomi, joka on muuttunut moniuskontoiseksi ja jossa valtion ei enää yleisesti odoteta edistävän yhden uskonnon asiaa. Vieläkin enemmän tämä pätee Afrikassa ja Aasiassa, mistä löytyvät nykyään maailman suurimmat luterilaiset kirkot.

Monissa globaalin etelän yhteiskunnissa ei vallitse regimenttiopin oletusarvona olevaa kirkon ja valtiovallan harmoniaa, johon nähden yksittäiset konfliktitilanteet ymmärretään vain poikkeuksiksi. Päinvastoin monissa globaalin etelän yhteiskunnissa kristityt kokevat syrjintää, jollei suoranaista vainoa maallisten vallanpitäjien taholta.

Vaatimus kirkon epäpoliittisuudesta näyttäytyykin perin epärealistisena sellaisissa konteksteissa, joissa kristityt kuuluvat vähemmistöön, mikä asettaa reunaehdot heidän osallistumiselleen julkiseen elämään. Voidaan näet väittää, että esimerkiksi Aasiassa ”kristittynä oleminen on poliittinen kannanotto” (Felix Wilfred).

Regimenttioppia haastaa myös se, että globalisaation myötä on entistä vaikeampi määritellä, missä ylipäätään sijaitsee maallinen valta. Kolmannen vuosituhannen kompleksinen maailma on tyystin toisenlainen kuin staattinen ja hierarkkinen feodaaliyhteiskunta, jossa maallisen esivallan saattoi vielä paikantaa paikalliseen hallitsijahuoneeseen.  

Vaikka moderni valtio onkin keskusjohtoisesti organisoitu tehokas byrokraattinen koneisto, sen rinnalle on noussut suuri joukko muita voimia ja valtoja, kuten globaaleja suuryrityksiä, sosiaalisen median jättiläisiä ja kansainvälisiä järjestöjä. Jotkut näistä kykenevät jopa ”heiluttamaan” valtioita. 

**

Vaikka regimenttiopin keskeiset taustaoletukset eivät enää pätisikään omana aikanamme, tämä ei merkitse, etteikö Lutherin ajatusten perimmäinen intentio voisi olla yhä ajankohtainen. Hänen perimmäisenä intressinään oli puolustaa vapautta evankeliumin julistamiseen. Kyse ei ollut poliittisesta teoriasta, jossa kirkon toimivalta rajattaisiin ikuisuusasioihin, vaan päinvastoin kirkon vapaudesta olla kirkko.

Tähän kirkkona olemiseen kuuluu mahdollisuus asettua maallisen vallan kriitikoksi. Lutherin mukaan kirkon ja kristittyjen velvollisuus on ryhtyä julistamaan lakia maalliselle esivallalle, jos tämä unohtaa tehtävänsä. Ison katekismuksen seitsemännen käskyn selityksessä Luther osoittaa valmiutensa arvostella vahvoin ilmaisuin myös talouselämää silloin kun voiton tavoittelua tehdään lähimmäisen kustannuksella. Luther ei arastellut myöskään kritikoida oman aikansa ruhtinaita, kun nämä yrittivät estää evankeliumin levittämisen rasittaen ihmisten omiatuntoja ja sortaen köyhiä.

**

Totta silti on, että sääty-yhteiskunnan kasvattina Luther ei kyennyt kuvittelemaan kansalaisia osallistavaa poliittista hallintomallia. Sen sijaan hän korosti esivallan kunnioittamista lainaten usein Roomalaiskirjeen 13. lukua, jonka mukaan esivalta on Jumalalta peräisin eikä kanna miekkaa turhaan. Luther tuli myös antaneeksi maallisille hallitsijoille merkittävän roolin reformaation toteuttamisessa, eivätkä nämä jättäneet käyttämättä tilaisuutta oman valta-asemansa vahvistamiseksi. Näin luterilainen reformaatio avasi oven asetelmalle, jossa ”valtio hallitsi lopulta kirkkoa, mistä tuli käytännössä universaali piirre luterilaisuudessa” (Alister McGrath).

Etenkin toisen maailmansodan jälkeen regimenttioppi on joutunut perinpohjaisen uudelleen arvioinnin kohteeksi, koska se näyttäisi selittävän ainakin jossain määrin sitä, miksi monet tavalliset saksalaiset asettuivat tukemaan natsihallintoa. Eikä uudelleen arvioinnin tarvetta vähennä se, että globaalin etelän suuret luterilaiset kirkot Etiopiasta Indonesiaan toimivat moniuskontoisissa yhteiskunnissa. Kristinuskon painopisteen siirtymisellä globaaliin etelään onkin merkittäviä seurauksia sen kannalta, miten kirkon ja politiikan suhde hahmotetaan. 

Uudelleen arviointia tarvitaan myös Suomessa, jossa on siirrytty jälkiluterilaiseen aikaan. Aika haastaa kirkkoa löytämään alkuperäisen olemuksensa Jumalan valtakunnan airuena. Joskus tämä vaatii profeetallisuutta, jopa vastakulttuurista asennetta suhteessa sellaisiin voimiin nähden, jotka eivät edistä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tällainen profeetallisuus vaatii myös itsekritiikkiä: liian usein kristinuskon nimissä vastustetaan sosiaalisia muutoksia ja ihmisoikeuksien laajenemista syrjittyihin ryhmiin.

Vaikka luterilainen regimenttioppi onkin joiltain osin vanhentunut, sen perimmäisenä intentiona on kirkon vapaus, joka on luterilaisen reformaation pysyvää perintöä: kirkon ei tule tavoitella maallista valtaa mutta toisaalta sen ei pidä myöskään arastella arvostella maallisia vallanpitäjiä ja taloudellisia toimijoita, silloin kun nämä eivät edistä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, jonka mittarina on kaikkein köyhimpien asema.

Kirjallisuutta

Altmann, Walter

2015

Luther and Liberation. A Latin American Perspective. Second Edition. Revised and Expanded. Translated by Thia Cooper. Minneapolis: Fortress Press.

Chung, Paul & Duchrow, Ulrich & Nessan, Craig L.

2011

Liberating Lutheran Theology. Freedom for Justice and Solidarity in a Global Context. Minneapolis: Fortress Press & Geneva: WCC Publications.

Hagman, Patrik

2013

Efter folkkyrkan. En teologi on kyrkan i det efterkristna samhället. Skellefteå: Artos.

McGrath, Alister

1993

Reformation Thought. An Introduction. Second Edition. Oxford, UK & Cambridge, Massachusetts, USA:  Baker.

Pinomaa, Lennart

1979

Voittava usko. Lutherin aatemaailman peruspiirteet. Porvoo & Helsinki & Juva: WSOY.

Saraneva, Tapio

1991

Oikeudenmukaisuuden nälkä. Vapautuksen teologian haaste meille. Helsinki: Kirjapaja.

Wilfred, Felix

2014

Asian Christianity and Public Life: The Interplay. – The Oxford Handbook of Christianity in Asia. Ed. Felix Wilfred. Oxford & New York: Oxford University Press. 558–574.