Hyppää sisältöön

Päihdesensitiivinen suru

Yhä edelleen yhteiskunnassamme päihdesuru on usein vaiettua surua, jota on raskas kantaa. Monet läheisensä päihteisiin menettäneet ovat kokeneet, että päihdekuolemaa on vaikea kohdata.

Päihdekuoleman kohtaamattomuus syventää ja pitkittää surua. Ahdistus voi kapseloitua sisimpään. Päällekkäisiä suruja, suremattomia suruja voi olla useita, varsinkin jos aikaisempia menetyksiä ei ole käsitelty, vaan niitä on ”hoidettu” päihteidenkäytöllä.  Käsittelemätön suru on voinut vaikuttaa elämään suuresti. Tästä johtuen päihdesensitiivistä surutyötä on lähdetty kehittämään eri ammattiryhmien verkostossa.

Sururyhmä

Päihdesensitiivisen surutyön ja sururyhmien tavoitteena on antaa kohtaamattomalle ja näkymättömälle surulle mahdollisuus tulla nähdyksi ja jaetuksi. Kuolema ja menetys on osa elämää.  Menetyksen lisäksi sururyhmässä käsitellään sitä, miten jatkaa elämää surun ja kaipauksen kanssa.

Ryhmän voi myös muodostaa perhe, useampi sukupolvi yhdessä tai laajempi suku, ystäväjoukko, kaverit. Tai ryhmään voidaan yleisellä kutsulla kutsua niitä, jotka ryhmää kaipaavat, tarvitsevat.

Syyllisyys ja häpeä ovat tunteita, jotka nousevat päihdesensitiivisessä sururyhmässä vahvasti esille ja niiden käsittelyyn kannattaa varata aikaa ja mahdollisuus.

Mielessä on arvottomuuden ja huonouden tunne sekä omat valinnat, joita elämässään on tehnyt. Miksi olen sallinut itseäni kohdeltavan huonosti, miksi olen suostunut olemaan väkivallan kohteena? Miksi en pystynyt pelastamaan lastani / puolisoani / vanhempaani? Teinkö tarpeeksi tai miksi en tehnyt tarpeeksi? Käsittelemättömät asiat ja selvittämättä jääneet asiat jäytävät mieltä. Läheisen kuolema voi nostaa esiin tunteita joista on vaikea puhua. Joskus kuolema voi tuntua helpotukselta – nyt tiedän, missä läheiseni on. Myös vihan tunteita voi kokea –  Häntä ei enää ole, mutta kaikki sotku jäi minun selvitettäväkseni.

Martti Lindqvist on sanonut:” Tunteet eivät ole toistensa vastakohtia, vaan saman asian kääntöpuolia. Harva asia on niin tärkeä kuin omien tunteiden käsittely ja purku suruaikana.”

Sururyhmä kokoontuu 5-6 kertaa puolitoista tai kaksi tuntia kerrallaan kerran viikossa. Ryhmäläisiä voi olla max 6, näin kaikille riittää aikaa sanottaa tapahtunutta. Erilaisten tunteiden käsittelyn lisäksi ryhmässä muistellaan läheistä, käydään läpi niin kuoleman kuin hautajaisten tapahtumat, etsitään voimavaroja tavallisessa arjessa jaksamiseen ja pohditaan iankaikkisuuden merkitystä.

Vertaisuus

Päihdesensitiivisessä sururyhmässä vertaisuudella, saman kokeneiden kohtaamisella on suuri merkitys. Vertaisuuteen liittyy vahvasti hyväksytyksi tulemisen kokemus, kun toiset tietävät ja tunnistavat, mistä on puhe ja miltä se tuntuu. Hyväksytyksi tulemisen kokemus vähentää myös häpeän tunnetta. Vertaisten joukossa on myös lupa tuoda oma kamppailu päihteiden kanssa esille ja se ei aiheuta lisää häpeää.

Hengellisyys on osa seurakunnissa ja kristillisissä järjestöissä järjestettyjen ryhmien toimintaa ja mahdollinen voimavara. Ryhmään osallistuneet ovat kokeneet voimaannuttavana esim. siunauksen ryhmän lopussa.

Suru kulkee aaltoilevasti ja varmasti tulee jatkossakin vaikeita hetkiä. Silloin voi ottaa yhteyttä esim. sururyhmän ohjaajiin, tulla keskustelemaan tai jutella jonkun toisen luotettavan henkilön kanssa.

Lisätietoja päihdesensitiivisestä surusta ja sururyhmistä kirjasta Päihdekuolema ja vaiettu suru, toim. Katariina Hänninen, Marja-Liisa Laapio, Virpi Liirus-Mäkelä, Eeva Nurminen (Sininauhaliitto).

Kirja löytyy Sininauhaliiton julkaisuista. Linkki avautuu uudessa välilehdessä

24.01.2020 ilmestyi Jaettu suru – kevyempi kantaa -opas päihdesensitiivisiä sururyhmiä ohjaaville ja se löytyy edellä mainitusta osoitteesta. Oppaassa tarkemmin ryhmien toiminnasta.

Eeva Nurminen
päihde- ja kriminaalityön diakoni
Vantaan seurakuntayhtymä

Sururyhmästä kiinnostuneet on haastateltu ilmoittautumisen yhteydessä. Etukäteishaastatteluissa vahvasti esiin noussut syyllisyys ja häpeä ovat olleet voimakkaasti läsnä. Niiden käsittely on tuntunut erityisen tärkeältä ryhmissä. Häpeää aiheutti mm. arvottomuuden tunne ja elämän valinnat, joita oli tehnyt. Syyllisyyttä aiheutti monet tekemiset ja tekemättä jättämiset.

Keskustelun lisäksi ryhmissä on maalattu, liikuttu musiikin tahtiin, rentouduttu ja kirjoitettu.

Surun keskellä on tärkeää pohtia sitä, mikä on voimaannuttanut, mikä on tuonut lohtua tai iloa. Miten lähipiiri on kokenut kuoleman ja surun ja miten he ovat tukeneet tai saaneet tukea.

Ryhmässä on hyvä pysähtyä miettimään millaista suru on nyt? Mitä ajatuksia kuolleesta läheisestä on nyt? Oliko suhde kunnossa kuoleman kohdatessa? Jäikö jotain sanomatta tai mitä haluaisi vielä läheiselleen sanoa?

Viimeisessä kokoontumisessa puhutaan tulevaisuudesta ja toivosta. Onko itse muuttunut surun aikana? Miltä elämä näyttää tästä eteenpäin?

Myös ajatuksia iankaikkisuudesta ja taivaasta on hyvä käydä läpi.

Päivitetty