Muun lainsäädännön vaikutus seurakunnan työntekijän vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuteen

Seurakunnan työntekijöillä on monien muiden tavoin velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon toteutumisesta, tai elämäntilanteesta on herännyt huoli (lastensuojelulaki 417/2007). Ilmoittajan ei tarvitse kyetä todentamaan tai arvioimaan huolen vakavuusastetta. Se on lastensuojelun työntekijöiden tehtävä.  Ilmoitusvelvollisuus koskee myös ennakollista lastensuojeluilmoitusta. Ennakollinen lastensuojeluilmoitus on tehtävä, jos on syytä epäillä, että syntyvä lapsi tulee tarvitsemaan lastensuojelun tukitoimia välittömästi syntymänsä jälkeen.

Lastensuojelulaissa (25 §:n 1 momentissa) on määritelty tahot, jotka ovat velvollisia salassapitosäännösten estämättä viipymättä ilmoittamaan hyvinvointialueelle, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää mahdollista lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Säädetyissä tahoissa on mainittu myös seurakunta tai muu uskonnollinen yhteisö. Myös muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen häntä mahdollisesti koskevien salassapitosäännösten estämättä.

Seurakunnilla tarkoitetaan laissa evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkkokunnan seurakuntia. Muilla uskonnollisilla yhdyskunnilla tarkoitetaan uskonnonvapauslain 2 luvussa säädetyllä tavalla rekisteröityjä yhdyskuntia. Näitä ovat mm. Jehovan todistajat, Suomen vapaakirkko ja katolinen kirkko Suomessa. Ilmoitusvelvollisuus koskee siis näiden yhteisöjen työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Ilmoitusvelvollisuus ei ole riippuvainen siitä, minkä seurakunnan tai uskonnollisen yhdyskunnan alaisuuteen ilmoitusvelvollinen kuuluu, eikä siitä, onko kyseessä yksityinen tai julkinen yhteisö tai ammatinharjoittaja.

On tärkeää, että mikäli lapsen kasvuoloissa, oikeuksien toteutumisessa, käyttäytymisessä, kehityksessä tai jaksamisessa on havaittu riskejä, asia saatetaan lastensuojelun työntekijöiden tietoon ilman tarpeetonta viivettä. Lastensuojelun avohuolto tukee perheitä ja lapsia, etsii ja tarjoaa heille tarpeenmukaisia palveluja ja tukea. Ilmoituksen tekeminen ei merkitse huostaanottoa tai vanhemmuuden menetystä, vaan sitä, että lapsen tilanne kartoitetaan ja tuen tarpeet selvitetään.

Jos työntekijä arvelee, että lapsi on lastensuojelun tarpeessa, ilmoitus on tehtävä. Ilmoituksen tekoa ei saa delegoida esimerkiksi esihenkilölle, sillä se voi viivästyttää ilmoitusta. Ilmoitusvelvollisuus koskee myös sijaisia, eikä vaitiolovelvollisuus estä tekemästä lastensuojeluilmoitusta.

Yksityishenkilö voi tehdä lastensuojeluilmoituksen nimettömänä, mutta ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluva seurakunnan työntekijä ei. Ilmoitusta ei myöskään voi tehdä organisaation tai vaikkapa esihenkilön nimissä. Vanhemmilla on oikeus tietää ilmoituksen tehneen ammattilaisen nimi. Hyvä käytäntö on, että huoltajan kanssa keskustellaan aina ennen ilmoituksen tekoa. Työntekijä voi myös konsultoida sosiaalihuollon ammattilaisia ilman, että paljastaa lapsen tai vanhempien henkilöllisyyttä, ja saada ammattilaisen näkökulman tilanteeseen ja siinä toimimiseen. Näin on mahdollista saada helpotusta myös omaan huoleen ja epävarmuuteen.

Lastensuojeluilmoituksen tekemisessä tulee olla matala kynnys. Työntekijä voi ottaa yhteyttä suoraan sosiaalihuoltoon myös yhdessä lapsen tai hänen huoltajansa kanssa.

Arvion lastensuojelulain mukaisten palvelujen ja tukitoimien tarpeesta (palvelutarpeen arvio) tekee sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijä arvioi lapsen kasvuolosuhteita sekä huoltajien tai muiden lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden mahdollisuuksia huolehtia lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. Arviointi tehdään kyseessä olevan tapauksen olosuhteiden edellyttämässä laajuudessa. Arvioinnin tekemiseksi sosiaalityöntekijä voi tarvittaessa olla yhteydessä lapselle läheisiin henkilöihin sekä eri yhteistyötahoihin ja asiantuntijoihin.

Kiireellisissä tapauksissa päivystävän sosiaaliviranomaisen on arvioitava viipymättä ennakollisen lastensuojeluilmoituksen kohteena olevien henkilöiden sosiaalipalvelujen tarve. Yhteistyössä lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa voidaan arvioida myös välittömästi lapsen syntymän jälkeen tarvittavat sosiaalipalvelut.

Palvelutarpeen arvio on aloitettava viipymättä ja saatettava loppuun ilman aiheetonta viivytystä. Arvio on aloitettava viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä asian vireille tulosta ja sen on valmistuttava viimeistään kolmen kuukauden kuluessa vireille tulosta.

Kun lastensuojeluviranomainen selvittää lastensuojelutarvetta, hän voi olla yhteydessä eri viranomaisiin ja pyytää lastensuojelutarpeen arvioimista. Pyynnön yhteydessä tulee ilmoittaa pyynnön tekemiseen johtaneet syyt ja se tulee toteuttaa viipymättä samoin kuin lastensuojeluilmoitus. Pyyntö osoitetaan niille toimijoille ja tahoille, joissa voi olla perheeseen ja lastensuojelutarpeen arviointiin liittyvää tietoa, kuten diakoniatyöhön, perheneuvontaan tai varhaiskasvatukseen. Tällaiseen tietopyyntöön tulee vastata salassapitomääräysten estämättä.

Seurakunnan työntekijöillä on myös velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä ilmoitus poliisille, kun heillä on tehtävässään tietoon tulleiden seikkojen perusteella syytä epäillä lapseen kohdistunutta rikoslain (39/1889) 20 luvussa seksuaalisrikoksena rangaistavaksi säädettyä tekoa tai sellaisen rikoslain 21 luvussa henkeen ja terveyteen kohdistuvana rikoksena rangaistavaksi säädettyä tekoa, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.

Ainoan poikkeuksen ilmoitusvelvollisuuteen tekee papin rippisalaisuus. Lastensuojelulain ja kirkkolain yhteensovittaminen ei ole aina helppoa. Näissä tilanteissa tarvitaan harkintaa, lakien tarkoituksen ymmärtämistä ja usein eri säädösten yhtäaikaista soveltamista. Piispojen selonteon mukaan oikeudellisesta näkökulmasta vaitiolovelvollisuus ja ilmoitusvelvollisuus eivät ole ristiriidassa, ja myös käytännössä on mahdollista samanaikaisesti pitää kiinni rippisalaisuudesta ja edistää lastensuojelua.

Kirkkokäsikirjan mukaan ”kuka tahansa” voi tunnustaa syntisyytensä tai jonkun erityisen synnin. Tämä oikeus ei ole sidottu kirkon jäsenyyteen. Näin esimerkiksi hyväksikäyttäjällä ja hyväksikäytön uhrilla on samanarvoinen oikeus saada apua ripissä ja sielunhoidossa.

Ripin ja sielunhoidon uskonnollisena tarkoituksena on ihmisen kokonaisvaltainen auttaminen, ei oikeutuksen hakeminen tapahtuneelle tai suunnitteilla olevalle rikokselle, eikä myöskään perättömän ilmiannon tekeminen. Auttamisen funktio on teologisesti välttämätön ja se voi tarkoittaa erilaisia käytännön toimia. Tekijää voidaan auttaa esimerkiksi ottamaan vastuuta teoistaan, hakeutumaan hoitoon tai sovittamaan vahinko ihmisten ja Jumalan edessä. Uhria taas voidaan auttaa traumaattisten kokemusten käsittelyssä, tekemään rikosilmoitus sekä rohkaista hakemaan tukea ja hoitoa.

Kaikki papin käymät luottamukselliset keskustelut eivät ole rippiä tai sielunhoitoa. Jos kyse ei ole ollut ripistä tai sielunhoidollisesta keskustelusta, on pappi velvollinen noudattamaan ilmoitusvelvollisuutta. Jos kyse on ollut ripistä tai sielunhoidosta, papin tulee toimia piispainkokouksen selonteon mukaisesti.

Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Valtion ja kunnan viranomaiset, muut julkisoikeudelliset yhteisöt ja lukuisat muut toimijat ovat salassapitosäännösten estämättä velvollisia pyynnöstä antamaan holhousviranomaiselle ja tuomioistuimelle ne tiedot ja selvitykset, jotka ovat tarpeen vireillä olevan asian ratkaisemiseksi.

Jos seurakunnan työntekijä on saanut tiedon edunvalvonnan tarpeesta olevasta henkilöstä, voi hän vaitiolovelvollisuuden estämättä ilmoittaa asiasta holhousviranomaiselle. Lainkohdalla pyritään turvaamaan se, että edunvalvonnan tarpeessa olevat pääsevät edunvalvonnan piiriin ja että mahdolliset väärinkäytökset, joissa asianomaisen tilaa on käytetty epäasiallisella tavalla hyväksi, voitaisiin selvittää.

Seurakunnan työntekijä ei siis syyllisty vaitiolovelvollisuuden rikkomiseen, jos hän ilmoittaa ilmeisesti edunvalvonnan tarpeessa olevasta henkilöstä holhousviranomaiselle. Tällaisia tilanteita voi syntyä esimerkiksi diakoniassa tai perheneuvonnassa.

Ainoan poikkeuksen tiedonantovelvollisuuteen tekee papin rippisalaisuus. Silloin, kun kyseessä ei ole rippi eivätkä sielunhoidon kriteerit täyty, myös pappi on velvollinen ilmoittamaan holhousviranomaisille edunvalvonnan tarpeessa olevasta henkilöstä. Jos kyseessä on rippi tai edellä olevien kriteerien mukainen sielunhoito, pappi ei voi ilmoittaa holhousviranomaiselle edunvalvonnan tarpeesta olevasta henkilöstä.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Ruotsin kirkkojärjestyksessä on erikseen säädetty tilanteista, joissa diakoniatyöntekijöitä ei sido vaitiolovelvollisuus. Tämä koskee mm. tapausta, jossa työntekijä on saanut tietää lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta, jonka tilanteeseen sosiaaliviranomainen voisi puuttua alaikäisen suojelemiseksi. Alaikäisen suojelutarpeen vuoksi ilmoitusvelvollisuus on asetettu etusijalle vaitiolovelvollisuuteen nähden (Kyrkoordning för Svenska kyrkan 32 kap. 9§)

Poliisilla on oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä virkatehtävän suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja asiakirjat maksutta ja salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei sellaisen tiedon tai asiakirjan antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa kielletty tai rajoitettu.

Poliisilakia on luettava kokonaisuutena. Poliisin tiedoksisaantivaltuudet on sidottu poliisilain 2 §:n yleisiin periaatteisiin, joissa todetaan muun muassa, että poliisin on toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä suoritettava toimenpiteet aiheuttamatta suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. Toimenpiteiden tulee olla perusteltuja suhteessa tehtävän tärkeyteen ja kiireellisyyteen sekä tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin.

Edellä mainitussa lainkohdassa todetaan poliisilla olevan oikeus eräisiin tietoihin, jollei sellaisten tietojen antamista tai käyttöä todisteena ole laissa kielletty. Mikäli tiedot ovat sellaisia, että niistä ei voi todistaa, ei poliisillakaan ole oikeutta tällaisiin tietoihin.

Seurakunnan työntekijän tulee pyydettäessä antaa asiakkaan tai tämän laillisen edustajan suostumuksesta riippumatta salassa pidettävää asiakastietoa poliisille, syyttäjäviranomaiselle ja tuomioistuimelle, jos se on tarpeen sellaisen rikoksen selvittämiseksi, jonka ilmoittamatta jättäminen on rangaistavaa rikoslain (39/1889) 15 luvun 10 §:n nojalla, taikka jonka enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta.

Ainoan poikkeuksen tiedonantovelvollisuuteen tekee papin rippisalaisuus. Jos kyseessä on rippi tai sielunhoito, papin tulee kieltäytyä tietopyynnöstä ja vedota rippisalaisuuden mukaiseen vaitioloon. Pappi on myös velvollinen perustelemaan kieltäytymisensä.

Poliisilain lisäksi myös pakkokeinolakiin on kirjattu pakkokeinoihin liittyviä rajoituksia. Pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan liittyvät seikat. Pakkokeinon käytöllä ei saa puuttua kenenkään oikeuksiin enempää kuin on välttämätöntä.

Pakkokeinolain 10 luvun 52 §:n mukaan telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, teknistä kuuntelua, teknistä katselua ja teknistä laitetarkkailua ei saa kohdistaa rikoksesta epäillyn ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 16 §:ssä tarkoitetun papin tai muun vastaavassa asemassa olevan henkilön väliseen viestiin. Jos telekuuntelun, telekuuntelun sijasta tapahtuvan tietojen hankkimisen, teknisen kuuntelun, teknisen katselun tai teknisen laitetarkkailun aikana tai muulloin ilmenee, että kyseessä on viesti, jonka kuuntelu ja katselu on kielletty, toimenpide on keskeytettävä ja sillä saadut tallenteet ja sillä saatuja tietoja koskevat muistiinpanot on heti hävitettävä.

Ulosottoviranomaisten tiedonsaantioikeudesta määrätään ulosottokaaressa. Ulosottoviranomaisella ja muulla julkista tehtävää hoitavalla on oikeus salassapitosäännösten estämättä saada ulosottorekisteristä tehtäviensä hoitamiseksi tarvitsemansa asianhallintatiedot. Viranomaisen tai sen, joka hoitaa julkista tehtävää, on pyydettäessä ilmoitettava ulosottomiehelle kaikki tiedossaan olevat:

1) velallisen omaisuutta ja varallisuutta, tuloja, velkoja ja muuta taloudellista asemaa sekä maksuyhteyksiä koskevat tiedot;

2) velallisen työ- ja palvelussuhteita, eläkkeitä ja taloudellista toimintaa koskevat tiedot sekä

3) velallisen osoite- ja puhelintiedot samoin kuin muut yhteydenottoon tarvittavat tiedot.

Tietoja antaessa on vältettävä erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia henkilötietoja. Tiedonantovelvollisuus koskettaa myös seurakunnan työntekijöitä ja seurakuntaa työnantajana.

Pelastuslaissa (379/2011) säädetään eri toimijoita koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. Jos viranomainen havaitsee virkatoimiensa yhteydessä tai saa muuten tietää rakennuksessa, asunnossa tai muussa kohteessa ilmeisen palovaaran tai onnettomuusriskin, tulee hänen mahdollisten salassapitosäännösten estämättä ilmoittaa asiasta alueen pelastusviranomaisille. Ilmoitusvelvollisuus koskee myös julkisyhteisöä eli seurakuntaa.

Laissa eläinten hyvinvoinnista (693/2023) säädetään viranomaisten ja muiden tahojen ilmoitusvelvollisuudesta. Luettelossa ilmoitusvelvollisista tahoista on mainittu myös seurakunta tai muu uskonnollinen yhteisö. Nämä tahot ovat velvollisia salassapitosäännösten estämättä viipymättä ilmoittamaan toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle, jos ovat tehtävässään saaneet tietää avun tarpeessa olevasta eläimestä, ja ilmoittamaan viranomaiselle asian arvioimiseksi välttämättömiä tietoja.

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679 (yleinen tietosuoja-asetus) on tärkein tietosuojaa eli henkilötietojen oikeaoppista käsittelyä koskeva yleislaki. Tietosuoja-asetuksen artiklat ovat suoraan sovellettavaa oikeutta niin Suomessa kuin muissakin EU/ETA-valtioissa. Tietosuoja-asetuksen tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita yksityisyyden suojaa turvaavia perusoikeuksia henkilötietoja käsiteltäessä sekä edistää hyvän tietojenkäsittelytavan kehittämistä ja noudattamista. Tietosuoja-asetuksen velvoitteet eivät kuitenkaan koske ainoastaan yksityisyyden suojaan liittyviksi määriteltäviä tietoja vaan lähtökohtaisesti kaikkia tunnistettavissa olevaan henkilöön liittyviä tietoja. Kansallisella tietosuojalailla täsmennetään ja täydennetään tietosuoja-asetusta ja sen kansallista soveltamista.

Tietosuoja-asetuksen tarkoituksena on osoittaa, milloin ja millä edellytyksillä henkilötietoja voidaan käsitellä. Tietosuoja-asetuksessa määritellyt tietosuojaperiaatteet ohjaavat kaikkea henkilötietojen käsittelyä ja kiteyttävät sen, mistä tietosuojassa on kyse. Tietosuoja-asetuksen 5 artiklan mukaisina periaatteina henkilötietoja käsiteltäessä on otettava huomioon 1) lainmukaisuus, 2) kohtuullisuus, 3) läpinäkyvyys, 4) käyttötarkoitussidonnaisuus, 5) tietojen minimointi, 6) säilytyksen rajoittaminen, 7) eheys ja 8) luottamuksellisuus. Seurakunnan rekisterinpitäjänä on huolehdittava siitä, että henkilötietojen käsittelyssä on otettu huomioon tietosuojaperiaatteet.

Tietosuoja-asetus ja tietosuojalaki (1050/2018) eivät yleislakeina ota kantaa tietojen luovuttamisedellyksiin tai työntekijälle kuuluvaan ilmoittamisvelvollisuuteen. Näistä kysymyksistä säädetään erikseen muussa lainsäädännössä (kuten julkisuuslaissa), josta juontuu oikeus saada tietoja seurakunnan asiakirjoista tai työntekijän velvollisuus ilmoittaa jostakin saamastaan tiedosta muulle viranomaiselle. Vastaavasti tietojen salassapitoperusteet ja -velvollisuudet säädetään muussa lainsäädännössä, kuten rippisalaisuudesta kirkkolaissa.

Tietosuoja-asetuksen 9 artiklassa määritellään erityiset henkilötietoryhmät, joiden käsittely on lähtökohtaisesti kiellettyä, jollei ole olemassa kyseisen artiklan mukaista käsittelyn sallivaa lisäedellytystä. Näitä erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia ovat tiedot, joista ilmenee rotu tai etninen alkuperä, poliittisia mielipiteitä, uskonnollinen tai filosofinen vakaumus tai ammattiliiton jäsenyys sekä geneettisten tietojen käsittely, biometristen tietojen käsittely henkilön yksiselitteistä tunnistamista varten tai terveyttä koskevien tietojen taikka luonnollisen henkilön seksuaalista käyttäytymistä ja suuntautumista koskevat tiedot.

Julkisuuslain mukaan jokaisella on oikeus saada tieto hänestä itsestään viranomaisen asiakirjaan sisältyvistä tiedoista, jollei laissa toisin säädetä. Tietosuoja-asetuksessa on säädetty vastaavanlaisesta yleisestä oikeudesta saada tutustua tietoihinsa riippumatta siitä, sovelletaanko rekisterinpitäjän toimintaan julkisuuslakia vai ei. Tietosuoja-asetuksen 15 artiklan mukaan rekisteröidyllä on oikeus saada rekisterinpitäjältä vahvistus siitä, käsitelläänkö häntä koskevia henkilötietoja, ja jos näitä henkilötietoja käsitellään, oikeus saada tutustua henkilötietoihin.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992), potilaslaki, korostaa potilaan oikeutta hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon ja siihen liittyvään kohteluun. Laissa korostetaan potilaan oikeutta yksityisyyteen, äidinkieleen, yksilöllisiin tarpeisiinsa ja kulttuurin huomioimiseen mahdollisuuksien mukaan.

Potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassa pidettäviä. Terveydenhuollon ammattihenkilö tai muu terveydenhuollon toimintayksikössä työskentelevä taikka sen tehtäviä suorittava henkilö ei saa ilman potilaan kirjallista suostumusta antaa sivulliselle potilasasiakirjoihin sisältyviä tietoja. Jos potilaalla ei ole edellytyksiä arvioida annettavan suostumuksen merkitystä, tietoja saa antaa hänen laillisen edustajansa kirjallisella suostumuksella. Sivullisella tarkoitetaan muita kuin asianomaisessa toimintayksikössä tai sen toimeksiannosta potilaan hoitoon tai siihen liittyviin tehtäviin osallistuvia henkilöitä. Salassapitovelvollisuus säilyy palvelussuhteen tai tehtävän päättymisen jälkeen.

Seurakunnassa tulee eteen tilanteita, joissa tarvitaan muun ammattiauttajan kuin seurakunnan työntekijän apua. Tällaisissa tilanteissa on tärkeää pyrkiä saamaan asiakkaan suostumus yhteydenottoon muihin tahoihin. Terveydenhuollon ammattihenkilöä (esim. diakoniaviranhaltijaa, jos hän on myös sairaanhoitaja tai psykoterapeuttia) koskee potilaslain 6 §, jonka mukaan potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan.

Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Lainkohdassa säädetään edelleen, että mikäli täysi-ikäinen potilas ei mielenterveyden häiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi pysty päättämään hoidostaan, potilaan laillista edustajaa taikka lähiomaista tai muuta läheistä on ennen tärkeän hoitopäätöksen tekemistä kuultava sen selvittämiseksi, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Jos tästä ei saada selvitystä, potilasta on hoidettava tavalla, jota voidaan pitää hänen henkilökohtaisen etunsa mukaisena. Potilaalle on kuitenkin annettava hänen henkeään tai terveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito, vaikka potilaan tahdosta ei tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi voi saada selvitystä. Jos potilas on aikaisemmin hoitotahdossa vakaasti ja pätevästi ilmaissut hoitoa koskevan kantansa, hänelle ei saa antaa sellaista hoitoa, joka on vastoin hänen tahtoaan.

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) edistää potilasturvallisuutta sekä terveydenhuollon palvelun laatua. Laissa säädetään tilanteista, joissa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöillä, palveluntuottajilla ja tämän palveluksessa olevilla henkilöillä on lakisääteinen velvollisuus tai oikeus tehdä salassapitosäännösten estämättä ilmoitus viranomaisille. JulkiTerhikki/JulkiSuosikki on Valviran ylläpitämä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilökunnan rekisteri. Rekisteristä voi tarkistaa sosiaali- ja terveydenhuollon henkilökunnan ammattioikeuden.

Mikäli kirkon työntekijä on rekisteröity terveydenhuollon ammattilaiseksi, hän on tämän toiminnan osalta potilaslain ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan lain alainen ja velvollinen toimimaan näiden lakien mukaan. Esimerkiksi diakonissat on rekisteröity sairaanhoitajina tai terveydenhoitajina terveydenhuollon ammattilaisiksi. Samoin perheneuvojina voi olla terveydenhuollon ammattihenkilökuntaa, kuten psykoterapeutteja. Sairaalapappi, jolla on aikaisempi sairaanhoitajan tutkinto, ei ole terveydenhuollon ammattihenkilö. Sairaalapappi on osa potilaan hoidon moniammatillista tiimiä, mutta työskennellessään sairaalapapin virassa hän on kirkkolain säännösten alainen, eikä voi osallistua potilaan hoitotoimenpiteisiin.

Terveydenhuollon ammattihenkilökunnan ilmoitusvelvollisuuksista osa on sidottu tehtävään. Eli toimiessaan terveydenhuollon tehtävässä, ammattihenkilöä sitovat tietyt ilmoitusvelvollisuudet. Kirkon toiminta ei ole lähtökohtaisesti terveyden- tai sairaanhoitoa. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista määrittelee sen, mitä terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitetaan: ”potilaan terveydentilan määrittämiseksi taikka hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä, joita suorittavat terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksikössä”. Kirkon toiminnassa ei lähdetä liikkeelle sairauden tai terveyden käsitteestä tai diagnostiikasta. Jos kirkko tarjoaisi terveyden- tai sairaanhoidon palveluita, kirkon työntekijöitä sitoisivat siltä osin kaikki terveydenhuollon ammattihenkilökunnan ilmoitusvelvollisuudet ja -oikeudet. Sen sijaan esimerkiksi perheneuvonnassa on sopimuksia sosiaalihuoltolain mukaisista palveluista. Näiden kohdalla perheneuvonnan työntekijöitä koskevat terveyden- ja sosiaalihuollon ammattihenkilökuntaa koskevat ilmoitusvelvollisuudet.

Vaikka seurakunnan työntekijälle ei syntyisi ilmoitusvelvollisuutta sosiaali- tai terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan lainsäädännön kautta, ilmoitusvelvollisuus voi syntyä muun lainsäädännön kautta, kuten lastensuojelulaista.

Kaikki terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat velvollisia salassapitosäännösten estämättä ilmoittamaan hyvinvointialueen sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää mahdollista lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Ilmoitus on tehtävä viipymättä.

Ammattihenkilöillä on myös tietyissä tapauksissa velvollisuus tehdä ennakollinen lastensuojeluilmoitus sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle jo ennen lapsen syntymää.

Velvollisuus ilmoittaa lapseen kohdistuneista rikosepäilyistä

Kaikilla terveydenhuollon ammattihenkilöillä on velvollisuus tehdä salassapitosäännösten estämättä ilmoitus poliisille ja hyvinvointialueelle, jos he epäilevät lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Ilmoitusvelvollisuus on sillä henkilöllä, jonka tietoon väkivalta- tai seksuaalirikosepäily on tullut. Ilmoituksen tekemistä ei saa siirtää toiselle. Lisäksi on tehtävä lastensuojeluilmoitus.

Velvollisuus ilmoittaa sosiaalihuollon tuen tarpeesta

Jos terveydenhuollon ammattihenkilö on tehtävässään saanut tietää henkilöstä, jonka sosiaalihuollon tarve on ilmeinen, hänen on ohjattava henkilö hakemaan sosiaalipalveluja tai otettava itse yhteyttä hyvinvointialueen sosiaalihuollosta vastaavalle viranomaiselle, jotta tuen tarve arvioitaisiin. Jos suostumusta ei voida saada ja henkilö on ilmeisen kykenemätön vastaamaan omasta huolenpidostaan, terveydestään tai turvallisuudestaan, tai lapsen etu sitä välttämättä vaatii, ammattihenkilöllä on velvollisuus tehdä ilmoitus salassapitosäännösten estämättä sosiaalihuollon tarpeesta hyvinvointialueen sosiaalihuollosta vastaavalle viranomaiselle viipymättä. Tämä ilmoitusvelvollisuus koskettaa diakoniatyöntekijää.

Velvollisuus ilmoittaa iäkkään henkilön palvelutarpeesta

Jos terveydenhuollon ammattihenkilö tai hyvinvointialueen sosiaalitoimen palveluksessa oleva henkilö on tehtävässään saanut tiedon sosiaali- tai terveydenhuollon tarpeessa olevasta iäkkäästä henkilöstä, joka on ilmeisen kykenemätön vastaamaan omasta huolenpidostaan, terveydestään tai turvallisuudestaan, hänen on salassapitosäännösten estämättä ilmoitettava asiasta viipymättä hyvinvointialueen sosiaalihuollosta vastaavalle viranomaiselle. Tämä ilmoitusvelvollisuus koskettaa diakoniatyöntekijää.

Ainoan poikkeuksen terveydenhuollon ammattihenkilökunnan ilmoitusvelvollisuuksiin tekee papin rippisalaisuus. Silloin, kun kyseessä ei ole rippi tai sielunhoito, myös terveydenhuollon ammattihenkilö, joka on pappi, on ilmoitusvelvollinen. Jos kyseessä on rippi tai sielunhoito, pappi ei ole ilmoitusvelvollinen.

Yleinen velvollisuus ilmoittaa suunnitteilla olevasta törkeästä rikoksesta

Rikoslain 15 luvun 10 §:stä seuraa, että jokaisen (mukaan lukien terveydenhuollon ammattihenkilön) on ilmoitettava poliisille tai sille, jota vaara uhkaa, jos hän saa tietää suunnitteilla olevasta törkeästä rikoksesta, ja rikos olisi vielä estettävissä. Jo tapahtuneesta rikoksesta ei ole velvollisuutta ilmoittaa. Tämä ilmoitusvelvollisuus koskettaa kaikkia seurakunnan työntekijöitä.

Törkeitä rikoksia ovat joukkotuhonta, joukkotuhonnan valmistelun, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikos, hyökkäysrikoksen valmistelu, sotarikos, törkeä sotarikos, kidutus, kemiallisen aseen kiellon rikkominen, biologisen aseen kiellon rikkominen, jalkaväkimiinakiellon rikkominen, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen, maanpetos, törkeä maanpetos, vakoilu, törkeä vakoilu, valtiopetos, törkeä valtiopetos, raiskaus, törkeä raiskaus, lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen, murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, ryöstö, törkeä ryöstö, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen, törkeä tuhotyö, törkeä terveyden vaarantaminen, ydinräjähderikos, kaappaus, rikoslain 31a luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos, törkeä ympäristön turmeleminen tai törkeän huumausainerikos.

Rippisalaisuus koskettaa papille tehtyä rippiä ja sielunhoitoa. Silloin, kun kyseessä ei ole rippi tai sielunhoito, myös terveydenhuollon ammattihenkilö, joka on pappi, on ilmoitusvelvollinen.

Terveydenhuollon ammattihenkilökunnalla on ilmoitusvelvollisuuksien lisäksi ilmoitusoikeuksia. Tämä tarkoittaa, että tällaisen ilmoituksen voi tehdä, mutta siihen ei ole velvollisuutta.

Tällaisia ilmoitusoikeuksia ovat:

• oikeus ilmoittaa Valviralle potilas- ja asiakasturvallisuutta vaarantavasta toiminnasta
• oikeus tehdä ampuma-aseilmoitus
• oikeus ilmoittaa ajoterveyteen vaikuttavasta jatkuvasta päihteiden käytöstä
• oikeus ilmoittaa Liikenne- ja viestintävirastolle liikenteen (ilmailu-, raide- ja meriliikenne) henkilöluvan haltijan tai hakijan terveydentilasta)
• Oikeus ilmoittaa lääkkeiden tai rokotteen haittavaikutuksista
• Oikeus ilmoittaa poliisille henkeen tai terveyteen kohdistuvasta vaarasta
• Oikeus ilmoittaa edunvalvonnan tarpeesta

Jos seurakunta toimii sosiaalipalvelujen tuottajana, työntekijöitä koskevat tämän palvelun osalta samat vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuteen liittyvät säädökset kuin muitakin kirkon työntekijöitä. Pappeja koskevat samat lainkohdat kuin muitakin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja.

Seurakunnilla voi olla sopimuksia hyvinvointialueiden kanssa sosiaalipalveluiden ostosta. Näin on mm. osalla perheasiain neuvottelukeskuksista. Näihin sopimuksiin liittyy lainsäädäntöä, joka vaikuttaa osin myös vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuteen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tekemä perheneuvonta on osa kirkon sielunhoitotyötä. Perheneuvonnan ovet auki – Kirkon perheneuvonnan suunta vuoteen 2026 –asiakirjan mukaan perheneuvonnan perustehtävä on vahvistaa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia tukemalla sielunhoidollisen ja terapeuttisen keskustelun avulla hänen kykyään elää lähisuhteissa. Kirkon perheneuvonnassa keskitytään erityisesti parisuhteen ja perheen kysymyksiin. Samaan aikaan suuntaviivoissa on vahva diakoninen painotus. Suuntaviivojen mukaan kirkon perheneuvonta on osa paikallista palveluverkostoa ja palvelua kohdennetaan erityisesti heille, joille ei ole tarjolla muuta parisuhteen tukea.

Kirkon auttamistyö on osa kirkon ydintehtävää. Kirkon auttamistyötä arvostetaan laajasti ja se on monelle syy kuulua kirkkoon. Kirkon perheneuvonnassa yksilöitä, pareja ja perheitä tuetaan heidän lähisuhteissaan. Tukeminen tapahtuu monin eri keinoin.

Rippisalaisuuden mukainen erityinen vaitiolovelvollisuus perustuu uskonnonvapauteen eli oikeuteen harjoittaa uskontoa ja oikeuteen olla harjoittamatta uskontoa. Jotta kumpikin uskonnonvapauden oikeuden näkökulma toteutuu, tulee kirkon perheneuvonnan asiakkaan tietää, millaisen palvelun piirissä hän on. Perheneuvojan ammattitaitoa on tunnistaa palvelun sisältö ja viestiä siitä selkeästi ja ymmärrettävästi asiakkaalle. Jos kyseessä on perheasioiden sovittelu, palvelua säätelevät eri lait kuin vaikka sosiaalihuoltolain mukaista kasvatus- ja perheneuvontaa.

Kirkon perheneuvonnassa työntekijä voi tarjota mahdollisuuden sielunhoitoon, jos asiakas sitä haluaa. Tässäkin tilanteessa asiakkaan tulee tietää olevansa sielunhoidossa. Asiakas ei voi siis osallistua uskonnon harjoittamiseen tietämättään. Silloin, kun perheneuvojapappi ottaa vastaan ripin tai käy sielunhoitokeskustelun, rippisalaisuuden mukainen vaitiolovelvollisuus tulee sovellettavaksi myös kirkon perheneuvonnassa, jos työntekijä on pappi.

Ammatillinen auttaminen edellyttää usein eri tahojen luottamuksellista ja joustavaa yhteistyötä ja myös juridista erityisosaamista. Perheiden auttamisessa ammatillinen verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa on vakiintunut käytäntö. Vaitiolovelvollisuus ei estä auttamasta yksilöä mahdollisimman hyvin. Yhteistyö tapahtuu aina asiakkaan luvalla ja/tai hänen läsnä ollessaan. Salassa pidettäviä tietoja ei saa käyttää omaksi taikka toisen hyödyksi tai toisen vahingoksi (julkisuuslaki 23 § 3 mom). Työn intentiona on auttaminen.

Suomessa on yhteensä 37 perheasiain neuvottelukeskusta. Valtaosalla keskuksista on sopimuksia muiden toimijoiden kanssa. Vuonna 2022 perheasiain neuvottelukeskuksista 22:lla oli sopimus hyvinvointialueen kanssa perheasioiden sovittelusta (avioliittolaki), kymmenellä kasvatus- ja perheneuvonnasta (sosiaalihuoltolaki) ja 11 kirkon perheneuvonnasta (kirkkolaki). Lisäksi 22 keskuksella oli sopimus muiden seurakuntien ja/tai -yhtymien kanssa ja seitsemällä oli sopimus sekä hyvinvointialueen että seurakuntien/-yhtymien kanssa.

Kuntien, kuntayhtymien ja soteyhtymien kanssa solmitut sopimukset koskevat sosiaalihuoltolain 3. luvun 26 §:n mukaista kasvatus- ja perheneuvontaa sekä avioliittolain 5 luvun mukaista perheasioiden sovittelua, jonka valvontaa ja lupa-asioita hoitavat aluehallintovirastot. Lisäksi keskuksilla on kumppanuussopimuksien tyyppisiä sopimuksia kirkon perheneuvontapalveluista.

Voimaan tulleen soteuudistuksen myötä vastuu sosiaali- ja terveyspalveluiden ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyi kunnilta hyvinvointialueille. Julkinen sektori säilyy palvelujen järjestäjänä ja pääasiallisena tuottajana. Yksityiset toimijat ja kolmas sektori täydentävät julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Laissa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä (612/2021) määritellään, mitä tarkoitetaan yksityisellä palveluntuottajalla. Määritelmä yksityisestä palveluntuottajasta ei sovellu seurakuntaan tai seurakuntayhtymään. Lainsäädäntö ei kuitenkaan estä yhteistyösopimusten jatkamista, vaikka niiden sisällöstä ei olekaan erikseen säädetty.

Kun perheasiain neuvottelukeskus tuottaa sosiaalihuoltolain tai avioliittolain mukaista palvelua, palvelua säätelevät useat lait. Tällaisia ovat mm. laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000), sosiaalihuoltolaki (1301/2014), laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015), laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista (734/1992), avioliittolaki (234/1929) sekä lastensuojelulaki (417/2007). Pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen uudistuksen keskeisiä lakeja on 11 ja osassa niistä on sisältöjä, jotka koskettavat palveluntuottajana toimivia. Lisäksi laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä  tulee vaikuttamaan huomattavasti perheneuvonnan kirjaamiskäytäntöihin.

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä (703/2023) tulee siirtymäajan jälkeen koskettamaan erityisesti niitä perheasiain neuvottelukeskuksia, joilla on ostopalvelusopimukset kasvatus- ja perheneuvonnasta ja/tai perheasioiden sovittelusta hyvinvointialueen kanssa.

Perheasiain neuvottelukeskuksen, jolla on sopimus sosiaalihuoltolain mukaisista kasvatus- ja perheneuvontapalveluista, tulee aloittaa sosiaalihuollon asiakasasiakirjojen tallentaminen Kanta-yhteensopivaan asiakastietojärjestelmään 1.9.2024 mennessä ja perheasiain neuvottelukeskuksen, jolla on sopimus ainoastaan avioliittolain mukaisesta perheasioiden sovittelusta, 1.10.2026 mennessä. Kun sosiaalihuollon tuottaminen perustuu toimilupaan tai aluehallintoviraston myöntämään lupaan, tulee palveluntuottajan rekisteröityä THL – SOTE-organisaatiorekisteriin.

Yhteensä 22:lla keskuksella on sopimukset hyvinvointialueiden kanssa perheasioiden sovittelusta. Perheasioiden sovittelijat antavat pyynnöstä apua ja tukea silloin, kun perheessä esiintyy ristiriitoja. Perheasioiden sovittelua käytetään erityisesti silloin, kun puolisot harkitsevat eroa tai ovat jo eronneet. Perheasioiden sovittelijan tehtävänä on pyrkiä saamaan luottamuksellinen ja avoin keskusteluyhteys perheenjäsenten välille sekä kiinnittää erityistä huomiota perheen alaikäisten lasten aseman turvaamiseen. Perheasioiden sovitteluun luvan myöntää aluehallintovirasto ja se on määräaikainen. Sovittelussa käytävä keskustelu on luottamuksellista, eikä sovittelijana toimiva saa ilmaista sivullisille eikä muille viranomaisille sitä, mitä hän on saanut sovittelussa tietoonsa. Käytännössä tätä sääntöä on sovellettu niin, että mikäli puolisot eroprosessin aikana riitautuvat ja eroasia viedään joltain osin oikeuteen, sovittelija ei haastettunakaan kerro sovittelussa saamaansa tietoa toisen vanhemman puolesta eikä tätä vastaan. Haastetun on mentävä oikeuden istuntoon, mutta hän ei kerro siellä salassapitosäännösten alaan kuuluvia seikkoja. Perheasioiden sovittelun sisällöstä säädetään avioliittolaissa, mutta se kuuluu sosiaalihuoltolain mukaisiin perheoikeudellisiin palveluihin.

Perheneuvonnan työntekijän vaitioloa ja ilmoitusvelvollisuutta säätelevät siis useat lait. Silloin, kun perheasiain neuvottelukeskus on sosiaalihuoltolain mukaisena palveluntarjoajana, tulevat nämä lait voimaan ja säätelemään vaitioloa, ilmoitusvelvollisuutta, rekisterinpitoa ja kirjaamista. Kun perheasiain neuvottelukeskus tarjoaa perheasioiden sovittelua, säätelevät palvelua mm. sosiaalihuoltolaki ja avioliittolaki. Tässä sivussa edellä olevat säännökset ohittavat tapauskohtaisen harkinnan mukaan salassapidon. Erityisesti tulevat kysymykseen lastensuojelulain 25 § (kriteereinä mm. lapsen etu, uhka lapsen terveydelle ja kehitykselle), rikoslain 15 luvun 10 § (kriteerinä hankkeilla oleva törkeä rikos) ja sosiaalihuollon asiakaslain 20 § (olennaiset ja välttämättömät tiedot sosiaalihuollossa) määräykset.

Tiedonantovelvollisuuden toteuttamista koskevassa lainsäädännössä asetetaan erilaisia edellytyksiä ja kynnyksiä tiedon luovutukselle. Tietoa pyytävän viranomaisen on tehtävä pyyntö yleensä kirjallisesti. Kun pyydetään tietoa salassa pidettävästä asiakirjasta, tiedon pyytäjän on ilmoitettava tiedon käyttötarkoitus sekä muut tietojen luovuttamisen edellytysten selvittämiseksi tarpeelliset asiat.

Vaikka viranomaisen tiedonsaantioikeus perustuukin nimenomaiseen tiedonsaantioikeutta koskevaan säännökseen, on tietoa antavalla viranomaisella velvollisuus varmistua siitä, että tiedot voidaan antaa laillisesti. Salassa pidettävien tietojen luovuttamisesta on aiheellista tehdä päätös.

Osa erityislainsäädännöstä lähtee siitä, että yksittäinen työntekijä on ilmoitusvelvollinen (esimerkiksi lastensuojelulaki 25 §, holhouslaki 91 §). Asiaa ei tarvitse käsitellä seurakunnan hallintoelimessä.

Usein ilmoituksen tekeminen on kuitenkin niin vaikea asia, että työntekijä tarvitsee tukea ilmoituksen tekemiseksi. Tällainen tuki on haettava sillä tavalla, että henkilöitä, joita ilmoituksen tekeminen koskettaa, ei voida tunnistaa. Yksittäinen työntekijä on oikeutettu antamaan tiedon ilman työnantajansa myötävaikutusta. Hän on vastuussa sekä ilmoituksen tekemisestä että tekemättä jättämisestä.

Osa lainsäädännöstä lähtee puolestaan siitä, että tieto annetaan toisen viranomaisen pyynnön perusteella (esimerkiksi holhouslaki 90 §). Julkisuuslain 14 §:ssä todetaan, että viranomaisen asiakirjan antamisesta päättää se viranomainen, jonka hallussa asiakirja on. Lisäksi lainkohdassa säädetään, että tiedon viranomaisen asiakirjan sisällöstä antaa se viranomaisen henkilöstöön kuuluva, jolle viranomainen on tämän tehtävän määrännyt tai jolle se hänen asemansa ja tehtäviensä vuoksi muuten kuuluu. Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että työalasta vastaava työntekijä ratkaisee, miten vastataan tai kuka vastaa seurakuntaan tulleeseen tiedonantopyyntöön. Asian käsittely seurakunnassa ei saa johtaa siihen, että vaitiolo tämän takia rikotaan.