Maan ääriin asti

Kristittyjen vaikutus maailmalla lähti liikkeelle Jerusalemista noin vuoden 30 aikoihin. Ensimmäiset kristityt halusivat kertoa kaikille, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkomaille suuntautunut toiminta alkoi 1800-luvulla. Se on alusta asti organisoitunut itsenäisten järjestöjen kautta.

Seurakuntien toteuttamaan lähetystyöhön kuuluu hengellisen työn lisäksi oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen ja resurssien jakaminen toisten kristittyjen kanssa sekä kotimaassa että maailmalla.

Ulkomailla tapahtuvassa lähetystyössä Suomen evankelis-luterilaiset seurakunnat toimivat yhteistyössä kirkon sopimusjärjestöjen kanssa. Toimintaa koordinoi Kirkon lähetystyön keskus.

Kirkon ja järjestöjen toimintaa ohjaavat asiakirjat Yhteinen todistus ja Perussopimus. Niissä on linjattu työn keskeiset periaatteet sekä kirkon ja järjestöjen oikeudet ja velvollisuudet.

Järjestöt ovat (suluissa perustamisvuosi):

Meidän kirkkomme on lähetystyön tulos

Evankeliumin julistaminen ja kristillisen sanoman leviäminen lähti liikkeelle Jerusalemista noin vuoden 30 aikoihin.  Ensimmäiset kristityt halusivat kertoa kaikille, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Evankeliumi levisi nopeasti lähipiiriin ja kauemmaksi muun muassa kristittyjen vainojen kautta ja kauppiaiden välityksellä. Jeesuksen antaman käskyn mukaisesti apostolit matkustivat myös kauemmaksi, eri puolille tunnettua maailmaa.

Vuoteen 300 mennessä seurakuntia syntyi kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle, Afrikan itä- ja pohjoisosiin, Aasian länsi- ja keskiosiin sekä Intian niemimaalle. Islamin nousun seurauksena Afrikan, Keski-Aasian ja Intian niemimaan kirkot joutuivat 600-luvun jälkeen erilleen lännen kristityistä. Läntinen kirkko jakautui 1000-luvulla ortodoksiseen ja roomalaiskatoliseen, tärkeimpinä keskuksinaan Konstantinopoli eli Bysantti ja Rooma. Vuoteen 1300 vuoteen mennessä kristinusko oli levinnyt koko Eurooppaan.

1500-luvulla uuden ajan alussa eurooppalaiset tutustuivat uusiin maanosiin löytöretkien myötä. Löytöretkeilijöiden, sotilaiden ja kauppiaiden mukana matkoille lähetettiin myös munkkeja ja pappeja. 1500-luvun katolisen lähetystyön tuloksena Keski- ja Etelä-Amerikka tulivat kristinuskon vaikutuspiiriin. Myös Afrikan ja Aasian rannikon kauppapaikoille syntyi kristillisiä seurakuntia. Ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui Siperiaan, Alaskaan ja Kiinaan.

Protestanttisen lähetystyön alkuvaiheet ja pietismi

1500-luvun uskonpuhdistus uudisti ja jakoi läntisen Euroopan kirkon. 1600-luvulla protestanttiset papit ja saarnaajat matkasivat Hollannin ja Iso-Britannian kauppalaivojen ja siirtolaisten mukana Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan ja joihinkin Aasian maihin.

Reformaation jälkeen järjestäytyneen luterilaisen, kirkollisen maailmanlähetyksen alkuna voidaan pitää ajankohtaa, jolloin hallelais-pietistisesti suuntautuneet saksalaiset luterilaiset Bartolomaeus Ziegenbalg (1682-1719) ja Heinrich Plütschau (1677-1746) ordinoitiin ensin 11.11. 1705 Kööpenhaminassa papeiksi ja sitten 29.11.1705 ensimmäisinä luterilaisina lähetystyöntekijöinä, ”kuninkaallisina tanskalaisina lähetystyöntekijöinä”, nousivat Sophie Hedewig -nimiseen laivaan suuntanaan Itä-Intian rannikolla sijaitseva Tanskan kolonia nimeltä Trankebar.

Perille Trankebariin he pääsivät vasta heinäkuussa 1706. Näin luterilainen lähetystyö suuntautui aluksi Aasiaan, Intian niemimaalle. Tämän jälkeen luterilainen lähetystyö suuntautui vähitellen myös muihin ilmansuuntiin ja muille mantereille.

Laajempi lähetystoiminta alkoi 1700-luvulla pietististen herätysliikkeiden aloitteesta. Herätykseen tulleet muodostivat pieniä piirejä, jotka lähettivät keskuudestaan lähetyssaarnaajia. Nämä pitivät lähetyskenttänään koko maailmaa ja halusivat toimia erillään maallisista vallanpitäjistä. Ensimmäisen lähetysseuran perusti Englantiin vuonna 1792 William Carey, joka itse toimi lähetystyössä Intiassa. Lähetysseuroja perustettiin eri maihin 1700-luvun lopulta alkaen. Niiden ohella raamattuseurat painattivat ja levittivät Raamattuja uusilla kielillä.

Protestanttisen lähetystyön laajentuminen

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella protestanttinen lähetystyö laajeni voimakkaasti kaikilla mantereilla. Samanaikaisesti Euroopan valtioiden siirtomaiden omistus oli laajimmillaan. Vaikka lähetystyö joskus oli sidoksissa siirtomaavaltaan, lähetystyön ja siirtomaahallinnon suhteet olivat useimmiten jännitteiset.  Eurooppalaisia perinteitä yritettiin istuttaa uusien kirkkojen elämään, mutta koulu- ja muulla toiminnallaan lähetysjärjestöt loivat pohjaa myös siirtomaiden itsenäistymiselle.

Lähetystyössä ja evankeliumin julistamisen ohella haluttiin pitää huolta koko ihmisestä. Lähetykset perustivat kouluja, sairaaloita ja muita laitoksia. Maanviljelys tehostui, lähetystyö loi uudenlaista elämäntapaa ja kulttuuria.

Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa ja Aasiassa vähitellen itsenäistyivät. Uusissa valtioissa lähetystyön luoma koululaitos ja terveydenhuolto siirtyivät valtioille ja myös paikalliset kirkot itsenäistyivät lähetysjärjestöjen valvonnasta. Yhteistyö sai uusia muotoja yhteistyösopimuksissa ja tasavertaisuuteen perustuvan kumppanuuden rakentaminen kirkkojen välillä alkoi.

Suomalaiset lähetystyössä

Kristinuskon vaikutukset tulivat Suomeen rauhanomaisesti sekä Rooman että Konstantinopolin suunnalta. Suomessa oli ensimmäisen vuosituhannen alkuun mennessä kristillisiä seurakuntia.

Järjestäytyneen kirkollisen toiminnan alkuna Suomessa pidetään vuotta 1155, jolloin perimätiedon mukaan Ruotsin kuningas Eerik tuli piispa Henrikin kanssa Suomeen ensimmäiselle ristiretkelle. Uskonpuhdistuksen myötä Suomessa siirryttiin 1500-luvulla roomalaiskatolisuudesta luterilaisuuteen.

Ensimmäinen tunnettu suomalainen lähetystyöntekijä on porvoolainen kirvesmies Matias Nyberg, joka lähti Herrnhutin veljesseurakunnan lähettämänä Surinamiin, Etelä-Amerikkaan vuonna 1756. Hänen työkautensa jäi kuitenkin lyhyeksi sillä hän kuoli pian perille päästyään. Ensimmäinen lähetystyöntekijöitä lähettävä lähetysjärjestö, Suomen Lähetysseura, perustettiin vuonna 1859. Sen perustaminen ajoittui 1800-luvun kansallisen heräämisen vuosikymmeniin.

Lähetysseuran perustaminen oli sekä kristillistä että yhteiskunnallista toimintaa. Venäjän vallan aikaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa taloudellinen tilanne oli heikko. Lähetystyö tarjosi kanavan kansainväliselle avautumiselle ja kansan ja herätysliikkeiden tuki oli toiminnan takana. Myöhemmin on syntynyt useita muita järjestöjä, jotka ovat myös saaneet kirkon lähetysjärjestön aseman.

Suomalaisessa lähetystyössä on alusta asti ollut keskeistä koko ihmisen auttaminen. Julistuksen rinnalla tehtiin sairaanhoito- ja opetustyötä sekä huolehdittiin ihmisten aineellisista tarpeista.

"Älkää luulko, että työnämme on vain saarnata ja opettaa. Lehmistä on huoli pidettävä, pellosta samoin. Siis täytyy olla: karjapiika, peltomies, kyökkipiika, pyykkimuija, paikkaaja-akka, suutari, räätäli, nikkari, sahuri, salvuri ja niin edelleen." (Martti Rautanen, 1870)

Käytännössä suomalainen lähetystyö alkoi 1860-luvun lopulla, jolloin Lähetysseuran ensimmäiset lähetystyöntekijät lähetettiin Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan. Tässä joukossa oli mukana Inkerinmaalla syntynyt Martti Rautanen (1845−1926). Rautanen toimi muun muassa lähetysaseman johtajana, raamatunkääntäjänä ja opetus- ja kasvatustyössä. Hän oli myös virsirunoilija ja kansantieteilijä, joka kunnioitti ambomaalaisten omaa kulttuuria.

Kansainvälisiä tuulahduksia kotimaahan

Lähetystyö merkitsi myös kulttuurien välisen vuorovaikutuksen avautumista. Lähetystyöntekijät vaikuttivat aikansa käsityksiin Euroopan ulkopuolisista kulttuureista julkaisemalla populaareja teoksia ja kertomuksia lähetysseurojen lehdissä sekä osallistumalla kotimaassa lähetystilaisuuksiin ja näyttelyihin varojen keräämiseksi lähetystyöhön. Tätä voidaan pitää urien aukomisena  suomalaisten kansalaisjärjestöjen kansainväliselle toiminnalle kehitysmaissa. Kirkot olivat edellä valtiollista kehitysyhteistyötä.

Monet lähetystyöntekijät toivat itse käyttämiään esineitä kotimaahan, toiset keräsivät systemaattisesti laajoja kokoelmia.He olivat hyvin perehtyneitä niiden ihmisten ja kansojen kieliin ja elämäntapoihin, joiden parissa he elivät vuosikausia, ja esineiden päätyessä museoon saattoivat antaa näitä koskevia arvokkaita taustatietoja.