Rippikoulun ja konfirmaation kehitys

Kasteopetus

Rippikoulu on kirkon kasteopetusta. Sen paikka on kirkkomme kahden sakramentin, kasteen ja ehtoollisen jännevälissä. Kasteopetus ajankohtaistaa kasteen merkityksen ihmiselle. Näin rippikoulussa ihminen on kasvokkain uskonsa perustapahtuman kanssa.

Rippikoulun pitkä historia

Suomalaisella rippikoululla on pitkät perinteet. Se on itse asiassa uskonpuhdistuksen lapsi, vaikka sillä on juurensa vielä kauempana kirkon aikaisemmassa opetustraditiossa.

Alkukirkosta lähtien seurakunnan jäseniksi on tultu kasteessa. Se edellytti pelastussanoman vastaanottamista ja myös sen ymmärtämistä.

Varsin pian 1. vuosisadan lopulla alkoi kristityksi aikovien aikuisten opetusta varten muotoutua kasteopetusinstituutio, ns. katekumenaatti. Katekumenaattiaika jakautui kahteen vaiheeseen, 2-3 vuoden mittaiseen koe- ja tutustumisjaksoon ja sitä seuraavaan lyhyeen opetusjaksoon ennen kastetta.

Konfirmaation juuret

Rippikoululla ja konfirmaatiolla on kiinteä yhteys. Myös konfirmaation juuret ovat kastetapahtumassa.

Alunperin kasteeseen liittyi monia seremonioita, mm. pyhällä öljyllä voiteleminen ja kätten päälle paneminen. Varsin varhain, jo 200-luvulla voitelu ja kätten päälle paneminen alkoivat irtautua alkuperäisestä yhteydestään omaksi toimituksekseen, jonka ajateltiin välittävän Pyhän Hengen. Tästä alkujaan piispan toimittamasta toimituksesta käytettiin nimitystä konsignaatio, ristillä merkitseminen.

Konsignaatiosta alettiin 400-luvulla käyttää nimitystä konfirmaatio, vahvistaminen. Näin konfirmaatiolla on yhteys kasteeseen.

Yhteys rippiin

Keskiajalla kirkon kasvatustoiminta toteutui kodin opetuksena (kotikatekeesina), jumalanpalvelusopetuksena ja rippiopetuksena.

Keskiajalla syntyneen rippiopetuksen taustalla on ripin kehitys. Ripin yhteyteen alettiin liittää opetusta. Samalla tarjoutui tilaisuus seurata opetuksen tuloksellisuutta, oppimista.

Papin tehtäviin tuli ripin yhteydessä kuulustella Isä meidän -rukous ja uskontunnustus. Rippikäytäntö ja siihen liittyvä pyrkimys yhä täydellisemmin tunnustaa syntinsä merkitsi kristillisen oppiaineksen voimakasta laajentumista.

Johtavana ajatuksena kaikessa opetuksessa oli pelastuksen tien oppiminen.

Rippikuulustelu

Myöhemmin lasten ensiripin yhteyteen muodostui rippikuulusteluista eräänlainen uskontutkinto. Siinä on nähtävissä rippikoulun 'esiaste'. Rippikoulun nimi juontaa näihin rippikuulusteluihin.

Opetuksen korostus

Myöhäiskeskiajalla Böömin veljien keskuudessa oli käytössä konfirmaatio, joka muistutti myöhempää evankelista konfirmaatiota. Siihen kuului opetus, kuulustus, tunnustus ja sakramentaalinen kätten päälle paneminen.

Mm. Erasmus Rotterdamilainen alkoi korostaa opetuksen merkitystä konfirmaatiossa.

Luterilainen rippikoulu

Luterilainen konfirmaatio on oma luomuksensa. Luther hylkäsi konfirmaation sakramenttina. Kaste ei tarvinnut vahvistusta, koska koko pelastus oli annettu siinä.

Mutta kastetta piti seurata opetus, jotta kastettava ymmärtäisi, minkä lahjan hän on kasteessa saanut. Tästä syystä opetus oli varsinainen vahvistaja. Opetuksen tarkoituksena oli paitsi auttaa ymmärtämään kasteessa annettu pelastuksen lahja myös valmistaa seurakunnan jäseniä ehtoolliselle.

Ehtoolliselle päästäminen (=admissio) edellytti sen tutkimista, olivatko ehtoollisvieraat ymmärtäneet kristillisen uskon keskeiset kohdat, voidakseen ottaa ehtoollisen lahjan.

Luther esitti vuonna 1523 (Formula Missae) uskontutkinnon järjestystä, johon kuului ehtoolliselle ilmoittautuminen, katekismuskuulustelu, rippi ja julkinen kuulustelu kirkon kuorissa.

Ehtoollistutkinnon käyttöönotto johti kertakaikkisen ehtoollisoikeuden saamiseen. Erityisesti näin meneteltiin ensiehtoolliselle valmistuvien nuorten suhteen.

Siten syntyi luterilainen rippikoulu ja sen päätöstilaisuus konfirmaatio.

Lutherin näkökulma

On huomattava, että Luther ei vastustanut konfirmaatiota sinänsä eikä myöskään vanhaa konfirmaatioriittiä. Hän hylkäsi konfirmaation sakramenttina, mutta hyväksyi sen seremoniana, joka voi olla hyödyllinen, jos se pyhitetään rukouksella ja Jumalan sanalla.

Luther ei kuitenkaan näytä olleen erityisen kiinnostunut luomaan uutta konfirmaatiokäytäntöä. Hän ei edes nimittänyt ehtoolliselle valmistuvien kuulustelutilaisuutta konfirmaatioksi. Tämä tapahtui vasta hänen seuraajiensa aikana.

Konfirmaatiojuhla

Katekeettisen konfirmaation rinnalla oli olemassa toisen tyyppinen konfirmaatio, jota on luonnehdittu seremoniaaliseksi konfirmaatioksi.

Siinä painopiste ei ole yksinomaan opetuksessa, niin kuin katekeettisessa konfirmaatiossa, vaan myös sitä seuraavassa juhlassa, josta käytettiin nimitystä konfirmaatio.

Rippikoulu osana kasvatusjärjestelmää

Ruotsi-Suomessa uskonpuhdistusta seurasi puhdasoppisuuden aika. Tällöin luotiin kirkossamme kasvatusjärjestelmä, joka säilyi 1800-luvulle asti ja jonka sisällä syntyi myös suomalainen rippikoulu.

Panostaminen kasvatukseen näkyi opetuksen sisältövaatimusten lisääntymisenä. Rothoviuksen aikana edettiin uskontunnustuksen, käskyjen ja Herran rukouksen osaamisesta Vähä katekismuksen osaamiseen selityksineen. Tätä ei vaadittu vain ehtoolliselle osallistuvilta, vaan myös avioliittoon aikovilta ja kummeilta.

Oppiminen tapahtui ulkolukuna, mutta jo Gezelius vanhemman aikana asetettiin tavoitteeksi sisäluku ulkoluvun täydennykseksi. Kun opetuksen vaatimukset laajenivat sisälukuun, eivät vanhempien taidot enää riittäneet. Lukutaidon opettaminen annettiin lukkarille.

Lukkarinkoulun jatkeena oli kyläkoulu, myöhemmin kiertokoulut ja pitäjänkoulut.

Mitä enemmän katekismuksen osaamista korostettiin, sitä ongelmallisemmaksi koettiin kuulustelun järjestäminen. Gezelius vanhemman aikana päädyttiin suhteellisen pysyvään ratkaisuun. Opitun kontrolloimisessa liityttiin vanhaan rippikäytäntöön. Kristinopin taitoja tutkittiin joko ripitysmatkoilla tai kirkossa ennen ehtoollisella käyntiä. Ripitysmatkoista kehittyi kinkerit.

Opitun kontrollointia helpotti ratkaisevasti rippikirjojen käyttöönotto Gezelius vanhemman aikana. Juuri rippikirjojen pito sitoi yhteen eri tilanteissa tapahtuvan kristinopin taidon kontrolloinnin ja liitti eri opetustilanteet ja kuulustelut yhtenäiseksi kasvatusjärjestelmäksi.

Gezelius pyrki erottamaan katekismuksen kuulustelun ja ripin toisistaan, koska edellinen helposti häiritsi jälkimmäistä.

Rippikirjat

Rippikirjat tekivät kuulustelun ripissä tarpeettomaksi. Rippikirjoista voitiin aina todeta asianomaisen taidot ja tiedot.

Käytännössä tämä ratkaisu päätti pitkän kaaren kirkon kasvatusjärjestelmän kehityksessä, nimittäin rippiin liittyvän opetuksen. Siitä jäi säilymään muistona ainoastaan kummallinen nimitys - "rippikoulu".

Rippikoulu pakolliseksi

Rippikoulu kehittyi ensi kertaa ehtoolliselle valmistuvien opetuksesta ja kuulustelusta. Näistä muodostui vähitellen lapsille tarkoitetun perusopetuksen varaan rakentuva kirkollisen opetuksen yläaste, joka ei ollut enää varsinaista kansanopetusta, vaan tietoista valmistautumista ensiehtoolliselle.

Vanhempien, lukkarien ja kyläkoulujen opettajien huolehtiman perus- ja alkuopetuksen tavoitteena oli lukutaito ja katekismuksen tekstin hallinta, kun taas papiston vastuulla ollut ensiehtoolliselle valmennus tähtäsi tietojen soveltamiseen ja syventämiseen.

Ensimmäisiä merkkejä uusista rippikouluista rippikoulun nimellä löytyy Pohjanmaalta 1730-luvulla. Eräänlaisena kehityksen päätepisteenä voidaan pitää Turun tuomiokapitulin kiertokirjettä vuodelta 1740, missä rippikoulu määrättiin pakolliseksi kaikissa hiippakunnan seurakunnissa.

Edellä olevat tiedot ovat otteita teoksesta ”Kartalla – rippikoulutyön käsikirja” (Jarkko Seppälä: Rippikoulun ja konfirmaation kehitys.); kts. myös Jarkko Seppälä: Konfirmaation tarkoitus ja käytäntö. Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian laitos. Uskonnonpedagogiikan julkaisuja B 15/1987. Helsinki 1987))

Päivitetty