Raamattu ja diakonia

Kristinusko on ytimeltään Jeesuksen seuraamista ja opetuslapsena olemista.

Jeesuksen esimerkki ja opetukset ovat alusta alkaen innoittaneet ja ohjanneet sekä myös määrittäneet kristillisen seurakunnan toimintaa. Kun puhutaan kirkon palaamisesta juurilleen, tarkoitetaan tällä yleensä sitä, millä tavoin kirkko ja kristityt seuraavat Kristuksen esimerkkiä ja viitoittamaa tietä. Jeesuksen toiminta parantajana ja köyhien ja syrjittyjen ystävänä haastaa niin yksittäisiä kristittyjä kuin kirkkoa arvioimaan ja uudistamaan elämäänsä. Tätä vasten kirkkoa ja kristittyjä myös punnitaan.

Välittämään kutsuttu yhteisö

Kristinusko on ytimeltään Jeesuksen seuraamista ja opetuslapsena olemista. Tämä tarkoittaa sitä, että tarkastellaan asiaa yksilön, seurakuntayhteisön tai kirkon kannalta, ytimessä on pyrkimys elää todeksi sitä, mitä Jeesus opetti ja miten hän eli.

Suomalaisista enemmistö edelleen odottaa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi näkyvästi mukana kantamassa sosiaalista vastuuta. Tämä tarkoittaa haavoittuvassa asemassa olevien palvelemista ja auttamista, mutta myös yhteiskunnallisiin kipupisteisiin puuttumista. Kirkon tehtävää ei nähdä yksin hengelliseen toimintaan keskittyvänä, vaan kirkon odotetaan panostavan myös auttamiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Kirkkoa punnitaan ja tarvittaessa myös kritisoidaan sen mukaan, miten hyvin sen katsotaan seuraavan Jeesuksen esimerkkiä ja opetuksia. Ihmisillä on edelleen varsin laajalti jaettu käsitys Jeesuksesta lähimmäisenrakkauden esimerkkinä ja opettajana. Jeesuksen opetus rakkauden kaksoiskäskystä tai ainakin sen kehotus ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tunnetaan kristinuskon eetoksena hyvin.

Evankeliumikirjoitukset ja Apostolien teot kuvaavat lähimmäisenrakkautta ihanteena, johon kristittyjä ja seurakuntaa kutsutaan. Kristillisen kirkon tehtävä on välittää ihmisille Jumalan rakkautta. Kokemus rakkauden kohteena olemisesta voi toteutua ja välittyä ihmisten keskinäisen yhteyden, huolenpidon ja välittämisen kautta. Evankeliumikirjoitusten kautta välittyvä Jeesuksen sanoma on selkeä: Jumala rakastaa ihmistä ja ihmiset on kutsuttu rakastamaan toinen toisiaan. Kokemus Jumalan rakkaudesta välittyy huolenpidon ja välittämisen kautta. Tätä keskinäistä rakkauden ja huolenpidon todellisuutta Jeesus kutsuu evankeliumeissa Jumalan valtakunnaksi. Kyse ei ole vain tulevasta tuonpuoleisesta valtakunnasta, vaan todellisuudesta, jota eletään todeksi nykyisyydessä. Jeesus haastaa elämään tätä Jumalan valtakuntaa todeksi julistuksen lisäksi oman esimerkkinsä kautta. Jeesus lyöttäytyy yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen sairaiden, kerjäläisten, vammaisten, prostituoitujen ja muiden halveksittujen (”saastaisten”) seuraan ja synnyttää näissä uutta elämää parantamalla, kohtaamalla, puhumalla, kuuntelemalla ja koskettamalla.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumi kiteyttää Jeesuksen toiminnan seuraavasti:

Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. (Matt. 9:35–36.)

Kirkon perustehtävästä

Niin kutsutussa tehtävänjulistuksessaan (Luuk. 4:16–21) Jeesus tulkitsee itsensä ja tehtävänsä Vanhan testamentin messiaanisen tekstin kautta (jakeet 18–19):

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tämä on ollut keskeinen kristittyjen ja kirkon itseymmärrystä ohjannut raamatunkohta. Sen mukaan toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on julistaa hyvää sanomaa. Toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on auttaa hädänalaisia (köyhiä, vangittuja, sokeita, sorrettuja, velkaongelmaisia).

Jeesus liittyi julistuksessaan ja toiminnassaan Vanhan testamentin profeetalliseen perintöön, johon kuului yhteiskunnallisen vanhurskauden julistaminen ja toivon viestin tuominen köyhille, sorretuille, vangituille ja sairaille. Profeetat kiinnittivät kansan huomion paitsi uskonnolliseen rappiotilaan myös sosiaalisiin epäkohtiin; he puolustivat etenkin köyhiä, leskiä, orpoja, vanhuksia ja muukalaisia.

Jeesuksen messiaanista itseymmärrystä ja tehtävänjulistusta ei tule lukea pelkästään kirjaimellisena kuvauksena eli sairaiden parantamisena, velkaongelmista kärsivien vapauttamisena tai köyhien auttamisena. Vastaavasti tekstiä ei tule myöskään lukea pelkästään hengellisenä (metaforisena) kuvauksena synnin orjuudesta ja sairaudesta vapauttamisena. Molemmat ulottuvuudet ovat siinä yhdessä ja vastaavalla ne tulee säilyttää yhdessä erottamattomina myös hahmotettaessa kirkon ja kristittyjen missiota eli tehtävää maailmassa.

Hyvän sanoman julistuksen sisältö ja merkitys tulee ymmärtää siis sekä tämän- että tuonpuoleisena asiana. Luvattu pelastus tarkoittaa tällöin enemmän kuin taivaaseen pääsyä. Hyvän sanoman sisältö on lupaus Jumalan elämää uudistavasta rakkaudesta ja huolenpidosta. Ekumeenisessa nk. Jumalan valtakunta -keskustelussa on haluttu korostaa tätä pelastuksen kokonaisvaltaisuutta. Tällöin ajatellaan, ettei riitä, jos kirkko tyytyy vain hyvän sanoman julistamiseen. Kirkon tulee myös toimia, jotta julistuksen sisältö tulisi todeksi.

Tämä kokonaisvaltaisuuden periaate näkyy hyvin myös keskusteluissa koskien lähetystä ja diakoniaa. Esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton (LML) piirissä käytyjen keskustelun kokonaisvaltainen (holistinen) näkökulma kirkon missioon näkyy hyvin asiakirjoissa Mission in Conext ja Diakonia in Context. Kokonaisvaltaisempaa missioymmärrystä, jossa sananjulistus ja diakonia ovat erottamattomia, on hahmotettu ekumeenisesti transformaation käsitteellä. Sillä on haluttu korostaa sekä toimijassa että toimintaympäristössä tapahtuvaa muutosta. Kirkko uudistuu ja uudistaa, muuttuu ja muuttaa.

Erityisen kiintoisaa muutos on ollut evankeliointiin keskittyneissä liikkeissä. Poliittiset vapautusliikkeet herättivät niissä aluksi hämmennystä ja epäluuloa. Samalla kuitenkin toimijat olivat joutuneet kohtaamaan toiminnassaan sosiaalisia haasteita, joita ei voinut ohittaa. Evankeliumin julistamisen ja sosiaalisen vastuun keskinäinen suhde haastoi teologista pohdintaa. Kasvanut ymmärrys evankeliumin ja pelastuksen kokonaisvaltaisuudesta antoi tilaa huomioida aiempaa vahvemmin myös sosiaaliset ongelmat ja niitä aiheuttavat yhteiskunnalliset syyt. Uutta missioymmärrystä haluttiin myös jäsentää ja sanoittaa teologisesti uudella tavalla. Vapautuksen käsite koettiin poliittisesti rasitetuksi. Kehityksen käsitteen koettiin puolestaan kantavan mukanaan vinoutunutta asennetta suhteessa kolmanteen maailmaan. Ratkaisuksi löydettiin transformaation käsite.

Kokonaisvaltaisen mission näkökulmasta Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta ei sijaitse jossain kaukana tulevaisuudessa, vaan sitä eletään todeksi jo nyt. Tämän vuoksi ei voi pitää kovin onnistuneina niitä pelastusta koskevia tulkintoja, jotka painottuvat vain kuolemanjälkeiseen elämään, taivaaseen pääsyyn ja kadotuksen välttämiseen. Onnistuneita eivät ole myöskään ne näkemykset, joissa kirkon tehtävä pyritään rajaamaan vain hengellisiin tai tuonpuoleisiin asioihin. Jeesuksen julistuksessa pelastus koskettaa ihmistä kokonaisuudessaan. Maanpäällistä elämää ei irroteta näkymättömästä, tuonpuoleisesta todellisuudesta.

Kirkon missiota eli perustehtävää määriteltäessä ydinkysymys on, millä tavoin kirkko auttaa ihmisiä Jeesuksen viitoittamalla tavalla paitsi hengellisessä myös henkisessä ja aineellisessa hädässä. Kristikunta on käyttänyt jo hyvin varhain toimintansa mittapuuna Jeesuksen kertomusta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:30–37). Se innoittaa kuulijaa toimimaan hädänalaisen ihmisen hyväksi ja on samalla hyvä esimerkki siitä, millä tavoin kirkossa kannattaa toteuttaa niin sanottua diakoniakasvatusta. Kertomus on jo hyvin varhain ohjannut seurakuntien toimintaa. Esimerkiksi seurakuntien jumalanpalvelustilojen yhteyteen perustettiin vieraskoteja, jotka toimintansa puolesta olivat eräänlaisia majataloja ja sairaaloita. Nyttemmin esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkon tehtäväymmärrys on laajentunut lähimmäisvastuusta luomakuntavastuuseen, jonka piiriin kuuluu myös kysymys luomakunnan pelastuksesta (Room. 8:22).

Kirkon perusta lepää Kristuksen esimerkissä ja julistuksessa. Kirkko on pyrkinyt eri aikoina elämään tämän esimerkin ja sanoman mukaisesti. Vaikka tässä Kristuksen seuraamisessa kirkko ja kristityt eivät ole aina onnistuneet, usko siihen, että keskinäisen jakamisen ja huolenpidon yhteisö (Ap.t. 2:42–47) on jonain päivänä pysyvästi totta, rohkaisee yrittämään epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Alkuseurakunnan elämästä annetussa ihanteellisessa kuvassa pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluvat yhteen. Alkuseurakunta ennakoi Jumalan valtakunnan tulemista pyrkimällä elämään sen mukaisesti. Seurakunta sulki huolenpitoonsa kärsivät ihmiset.

Myöhemmässä diakonianhistoriassa kirkon uudistusliikkeille ominaista on ollut vahva pyrkimys palata tuohon alkuseurakuntaideaaliin ja elää sitä uudelleen todeksi kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Jumala on köyhän ja sorretun puolella

Opetuksissaan Jeesus nojautui toistuvasti Vanhan testamentin kirjoituksiin, jotka korostivat Jumalan rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Juutalaisessa jumalanpalveluselämässä luetuissa ja lauletuissa teksteissä toistui jatkuvasti se, miten Jumala pitää köyhän ja sorretun puolta – Herra on sorrettujen puolustaja.

Muun muassa seuraavien raamatunkohtien tehtävä on ollut paitsi valaa toivoa köyhille ja sorretuille myös varoittaa niitä, jotka käyttävät valtaansa väärin:
Herra on sorrettujen turva, hän on suoja ahdingon aikana. Jumala ei unohda köyhää ainiaaksi, sorrettujen toivo ei raukea tyhjiin. (Ps. 9:10, 19.)
Älä riistä heikkoa hänen heikkoutensa vuoksi, älä sorra köyhää oikeudessa, sillä Herra ajaa hänen asiaansa ja riistää hengen hänen riistäjiltään. (Sananl. 22:22–23.
Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä äläkä tunkeudu orpojen pelloille, sillä heillä on väkevä puolustaja, joka ajaa heidän asiaansa sinua vastaan. (Sananl. 23:10–11.)

Rukouksessa kuninkaan puolesta todetaan, miten nimenomaan kuninkaan vastuulla on pitää huolta oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja köyhien auttamisesta:
Hän jakakoon kansallesi oikeutta, köyhiä palvelijoitasi hän auttakoon, – – Olkoon hänen tuomionsa köyhän turva, maan vähäiset saakoot hänen apunsa, ja sortajat hän murskatkoon – – (Ps. 72:2, 4.)
– – sillä hän [kuningas] kuulee köyhän avunhuudot ja rientää turvattoman auttajaksi. Hän säälii kurjaa ja avutonta ja pelastaa köyhät ahdingosta, lunastaa heidät väkivallan ja sorron alta, ja jokaisen henki on hänelle kallis. (Ps. 72:12–14.)

Toistuvasti Vanhassa testamentissa vedotaan juutalaisten omaan kokemukseen Egyptin orjuudesta, jotta he samaistuisivat köyhien, muukalaisten ja sorrettujen tilanteeseen:
Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. (2. Moos. 22:20–21.)
Älä tee vääryyttä köyhälle päivätyöläiselle, olipa hän maanmiehesi tai maassasi asuva muukalainen. Muistakaa, että itse olitte orjina Egyptissä ja että Herra, teidän Jumalanne, lunasti teidät sieltä vapaiksi. Sen tähden teidän on noudatettava näitä käskyjä. (5. Moos. 23:14, 18.)

Vastaavalla tavalla Jeesus samaistuu köyhiin ja sorrettuihin. Vertauksessa viimeisestä tuomiosta ihmiset jaetaan ”vuohiin” ja ”lampaisiin” sen mukaan, miten he ovat suhtautuneet hädänalaisiin. Sen minkä ihmiset olivat tehneet tai jättäneet tekemättä, he olivat tehneet tai jättäneet tekemättä Ihmisen Pojalle:
Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. (Matt. 25:35–36.)

Jeesus tiivisti lain käskyt kahteen yhtä tärkeään rakkauden käskyyn:
Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (Matt. 22:37–39; Mark. 12:28–31; Luuk. 10:25–28.)

Myös Paavali tiivisti kaikki käskyt kehotukseen ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 13:9; Gal. 5:14). Jaakobin kirjeen kirjoittaja puolestaan kutsuu tätä käskyä lain kuningaskäskyksi (Jaak. 2:8). Myöhemmin esimerkiksi Luther opetti, että ihminen voi rakastaa Jumalaa vain rakastamalla lähimmäistään; hyviä tekoja ei tehdä Jumalalle vaan lähimmäiselle. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä tämä lähimmäisen ja Jumalan rakastamisen ykseys ilmaistaan selvästi: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. (1. Joh. 4:19–21.)

Palvelemaan kutsuttu

Minkälaisen tehtävän Jeesus jätti seuraajilleen, apostoleille ja sittemmin kristilliselle kirkolle? Olemme edellä tarkastelleet sitä, miten lähimmäisenrakkaus on sekä Vanhan testamentin että Jeesuksen julistuksen ja toiminnan ja siten myös Uuden testamentin ydinsisältö ja perusmotiivi. Koko Jeesuksen elämä, toiminta ja julistus kertovat Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja Jumalan tahdosta, että ihmiset rakastaisivat toinen toisiaan. Tässä kohden tulemme diakonian käsitteeseen. Jeesus koki, että hänen tehtävänsä on palvelutehtävä. Palveleminen ja ihmisten auttaminen on tärkeä osa sitä kuvaa, joka Jeesuksella itsellään oli evankeliumien ja Paavalin mukaan omasta tehtävästään (Matt. 20:25–28; 25:40, 44–45; Fil. 2:5–8; Room. 15:7–8).

Kun Jeesuksen seuraajat yrittivät ymmärtää hänen ristinkuolemansa merkitystä, yhtenä tapahtumaa jäsentävänä kielikuvana käytettiin lunastusta. Lunastuksen käsitteellä pyrittiin ymmärtämään, mikä merkitys Kristuksen ristinkuolemalla ja ylösnousemuksella on ihmis- ja myös koko luomakunnalle. Tämä yhdistettiin lähimmäisen palvelemiseen, rakastamiseen. Esimerkiksi Markuksen evankeliumissa Jeesuksen perimmäinen tehtävä kiteytetään seuraavasti: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (10:45; Matt. 20:28). Tätä kohtaa edeltää Jeesuksen kehotus seuraajilleen: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija [diakonos], ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja [doûlos] (10:43–44; Matt. 20:26–27).

Saattaa olla, ettemme pysty tekemään kovin vahvoja diakonian virkaa koskevia virkateologisia johtopäätöksiä sen perusteella, miten diakonia-sanastoa on Uudessa testamentissa käytetty. Selvää on kuitenkin, että varhaiset kristityt halusivat ymmärtää olevansa Jumalan ja toistensa palvelijoita (jopa orjia, ks. esim. 1. Kor. 9:19), koska Kristus on lunastanut eli ostanut heidät vapaiksi (orjuudesta, synnistä, tyhjänpäiväisestä elämästä, lain kirouksesta, väkivallan ja sorron alta, kaikesta vääryydestä, ks. esim. Hepr. 9:12, 1. Piet. 1:18).

Paavali hyödyntää myös toisenlaista kielikuvaa, kastamista, puhuessaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen pelastavasta merkityksestä: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:3–4). Osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen merkitsi ihmisen vapautumista rakkauteen ja palveluun: ”Nyt palvelemme Jumalaa uudella tavalla, Hengen mukaan, emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina” (Room. 7:6).

Tätä vasten on luontevaa ajatella, että diakonian käsitteen, palvelemisen, tulee olla lähimmäisen rakastamisen merkityksessä kristillisen uskon ja siten myös koko kirkon ydinkäsite ja perusmotiivi. Laajentuneen ja aiempaa laajemmin jaetun perustehtäväymmärryksen myötä tämän palvelun, diakonian, piiriin ajatellaan kuuluvan myös luomakunta ja sen varjeleminen.

Kirjallisuutta

Transformaation käsitteestä ja siihen liittyvästä ekumeenisesta keskustelusta:

Repo, Matti (2020). Muutoksen missio. – Teoksessa Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen (toim.), Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan. Helsinki: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 133. 38–71.