Lutherin diakonianteologinen perusajatus uskosta ja rakkaudesta

Luther ei käytä juurikaan diakonia-sanaa, mutta sen sijaan käsittelee paljon kristityn vastuuta lähimmäisestään.

Lutherin mukaan Jumalan rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka ei ole itsessään yhtään mitään. Ihmisessä vaikuttava Jumalan rakkaus, Kristus itse, suuntautuu pyyteettömästi kohti köyhiä, sairaita, raihnaisia, osaamattomia ja epäpäteviä.

Luterilaisuuden erityinen vahvuus on ollut sen uudenlaisessa näkemyksessä koskien köyhyyttä, köyhiä ja rakkautta. Siinä ihmiset asettuvat tasaveroiseen asemaan keskenään. Jumalan edessä olemme kaikki kerjäläisiä.

Yhteiselämää määrittää jumalallinen rakkauden malli, jossa Kristuksen esimerkin mukaista elämää pyritään noudattamaan myös ja erityisesti suhteessa köyhiin.

Lutherin näkemys uskon ja rakkauden suhteesta näkyy kiteytetysti seuraavassa tekstikatkelmassa (Luther, Kristityn vapaudesta, s. 47 WA 7, 37–38. Suom. Tuomo Mannermaa; Kopperi 2007, 156):

– – kristitty ei elä itsessään, vaan Kristuksessa ja lähimmäisessään; Kristuksessa uskon välityksellä, lähimmäisessä rakkauden välityksellä. Uskon kautta hän kohoaa itsensä yläpuolelle, Jumalaan ja Jumalasta hän taas rakkauden kautta laskeutuu itsensä alapuolelle ja kuitenkin pysyy aina Jumalassa ja jumalallisessa rakkaudessa.

Lutherille kysymys pelastuksesta ja siihen liittyen kysymys uskon ja tekojen välisestä suhteesta olivat ydinkysymyksiä. (Lutherin vanhurskauttamisopin ja auttamisen välisestä suhteesta ks. Arffman 2007; Raunio 1991; 2002; 2007.) Hänelle oli merkittävä oivallus, että ihminen ei voi millään tavoin edesauttaa omaa pelastumistaan. Jumala tekee ”vasemman käden” työtään sen vuoksi, että ihminen ei enää kuvittelisi itsestään ja omasta osaamisestaan mitään, vaan olisi valmis olemaan Jumalan rakkauden kohteena. Lutherin mukaan Jumala riisuu ihmisestä kaikki kuvitelmat tämän omasta erinomaisuudesta ja asettaa niiden joukkoon, jotka eivät ole mitään (syntiset, heikot, hullut, sairaat). Vasta tämän tyhjentämisen jälkeen ihmisessä voi käynnistyä jumalallinen ”oikean käden”, rakkauden, työ.

Lutherin tunnettu teesi ”Jumalan rakkaus ei löydä, vaan luo rakastettavansa” poikkeaa arkiajattelusta. Jumalan rakkaus kohdistuu syntisiin, pahoihin, tyhmiin ja heikkoihin, jotta hän voisi tehdä heistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja. Lutherin käsitys inhimillisestä rakkaudesta ja sen kyvyistä hyvään ei ollut mairitteleva. Koska inhimillinen rakkaus kohdistuu vain siihen, joka on jo itsessään arvokasta, tavoiteltavaa tai nautintoa tuottavaa, se on Lutherin mukaan pohjimmiltaan aina itsekästä, omaa hyvää etsivää rakkautta.

Kun ihminen on Jumalan ”vasemman käden” työn tuloksena saatettu tilaan, jossa hän ymmärtää ja tunnustaa olevansa ei-mitään, hän on valmis täyttymään Jumalan rakkaudesta. Usko ja rakkaus liittyvät näin kiinteästi toisiinsa. Kun ihminen kohoaa uskon kautta ”itsensä yläpuolelle” eli Jumalaan, niin Jumalalta saadun rakkauden kautta ihminen taas laskeutuu ”itsensä alapuolelle”, millä Luther tarkoittaa lähimmäisiä.

Ilmaisu ”itsensä alapuolelle” on kielikuvana Lutherin ristin teologiassa ymmärrettävä. Lutherin mukaan uskon kautta ihminen osallistuu Jumalan olemiseen – Kristus elää kristityssä. Kristityssä syntyvä rakkaus on näin ”ristin rakkautta”, Kristuksen rakkautta, joka suuntautuu alas syvyyteen ja pimeyteen: ”sinne, missä se ei löydä hyvää, josta nauttisi, vaan missä se jakaa hyvää pahalle ja puutteelliselle”. (Luther, Disputatio Heidelbergae habita 1518, StA 1, 212, 12–14; Kopperi 2007, 147.)

Ihminen tyhjennetään omasta itsekkäästä rakkaudestaan, jolloin hänessä vaikuttava Kristus synnyttää todellista rakkautta, jumalallista ”ristin rakkautta”, joka suuntautuu samalla tavalla lähimmäisiin kuin Kristuksen rakkaus on suuntautunut meihin. Kristuksen rakkaus meitä kohtaan on siis esimerkki ja malli, jolla rakkautta harjoitetaan ihmisten kesken.

Tämä rakkauden malli näkyy oheisessa Lutherin Kirkkopostilla-kirjoituksessa (Luther, Kirkkopostilla III, 123 WA 10, 1, III, 218, 26–32; Kopperi 2007, 155):

Oikeata ja kristillistä työtä on se, että vajotaan ja kääriydytään syntisen mutaan yhtä syvälle kuin hän siinä on, otetaan hänen syntinsä kannettavaksi, kieritään hän kanssaan siitä ulos ja menetellään aivan kuin lähimmäisen synti olisi oma. – – Kristillisessä rakkaudessa pyritään tekemään köyhistä, heikoista ja sairaista hyviä, vanhurskaita ja pyhiä. Aivan niin kuin Kristus on tehnyt jokaiselle kristitylle.

Kuten Kristus on rakastanut meitä, samoin me rakastamme lähimmäisiä. Samalla tavalla kuin Kristuksen rakkaus on kohdistunut alas meihin, jotka olemme ei-mitään, vastaavalla tavalla me, jotka olemme nyt uskon kautta osallisia ”ristin rakkauteen”, suuntaudumme ”itsemme alapuolelle” lähimmäisiin, jotka ovat edellä kuvatussa mielessä ”ei-mitään”.

Luther näyttää uskoneen hyvin voimakkaasti siihen, että oikea näkemys uskosta ja sitä seuraava ihmisen uudistuminen synnyttäisi omalla painollaan rakkauden ja huolenpidon yhteisöjä. Hyvää jaettaisiin vapaaehtoisesti siinä määrin, että köyhyys lopulta katoaisi. Aluksi näyttikin näin käyvän. Uuden uskontulkinnan ja muutoshengen innoittamat seurakuntalaiset viljelivät runsaasti hyviä tekoja. Kun seurakuntalaisten alkuvaiheen innostus hiipui ja innokkuus lähimmäisenrakkauteen sen mukana, Luther pettyi karvaasti. Todettiin, että on tarpeen panostaa kristittyjen keskinäiseen kehottamiseen. Teologisesti annettiin tilaa Paavalin ajatukselle, että vanha ihminen, vaikka on jo ristiinnaulittu, taistelee uutta ihmistä vastaan. (Ks. esim. Arffman 2002, 2007 ja 2008.)

Esimerkiksi Nürnbergin seurakunnan vuoden 1522 köyhäinhoitojärjestyksessä esitetään, että oikea usko johtaa myös oikeaan elämään. Vuoden 1533 kirkkojärjestyksessä sen sijaan jo korostetaan, että ihmisen syntisen luonnon vuoksi on tarpeen kehottaa ihmisiä hyviin tekoihin: ”Sillä vaikka me olisimmekin – – uudestisyntyneet, pysyy kuitenkin paljon vanhasta lihallisesta Adamista meissä edelleen. Se haluaa olla laiska hyviin tekoihin ja tottelematon Henkeä kohtaan. Siksi sitä on painettava alas ja tahtoa nujerrettava” (Arffman 2008, 257). Luther itse näyttää selittäneen evankeliumin vaikutusten vähentymistä osoituksena lopun aikojen lähestymisestä ja paholaisen toimien kasvusta. (Ks. Arffman 2008, 257, 300).

Edellä lyhyesti esitetty kuvastaa Lutherin ja luterilaisuuden myötä muuttunutta suhdetta köyhiin ja syrjäytyneisiin. Aikaisemman niin sanotun rakkauden järjestys (ordo caritatis) -mallin mukaan ajateltiin, että ihmisen tulee kohdistaa rakkautensa asioiden hyvyyden mukaisesti. Jumala on korkein hyvä ja häntä rakastetaan hänen itsensä vuoksi. Tässä ajattelumallissa köyhä ei sijoittunut kovinkaan korkealle arvohierarkiassa. Köyhää ei rakastettu niinkään hänen itsensä vuoksi, vaan siksi, että häneen kohdistuvat hyvät työt edistivät hyväntekijän suuntautumista kohti korkeinta hyvää eli Jumalaa. (Ks. esim. Raunio 2002, 133–137.)

Luther luopui rakkauden järjestys -mallin mukaisesta rakkauskäsityksestä. Uuden rakkauskäsityksen mukaan köyhä ei ollut enää väline ihmisen henkilökohtaisessa kehitys- ja pelastusprojektissa vaan rakkauden kohde itsessään. Olennaista köyhän rakastamisessa on, kuten Luther sen ilmaisee, ”pukeutua köyhän tunteeseen” eli eläytyä köyhän ihmisen elämäntilanteeseen. Tästä tunteesta käsin tulee sitten punnita esimerkiksi, miten seurakuntien ja yhteisöjen varoja käytetään.

Papit keräävät rikkauksia kirkkojen ja muistomerkkien rakentamiseksi. Mutta jos he pukisivat päälleen köyhän tunteen ja kysyisivät itseltään, haluaisivatko he, ettei heille itselleenkään lahjoitettaisi, vaan juuri kirkkoihin ja niiden koristamiseen, he tietäisivät helposti omasta itsestään, mitä heidän tulisi tehdä.

(Roomalaiskirjeen luento 1515–1516, WA 56, 483, 21–24; Raunio 2002, 136.)

Lutherin mukaan Jumalan rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka ei ole itsessään yhtään mitään. Ihmisessä vaikuttava Jumalan rakkaus, Kristus itse, suuntautuu pyyteettömästi kohti köyhiä, sairaita, raihnaisia, osaamattomia ja epäpäteviä. Luterilaisuuden erityinen vahvuus on ollut sen uudenlaisessa näkemyksessä koskien köyhyyttä, köyhiä ja rakkautta. Siinä ihmiset asettuvat tasaveroiseen asemaan keskenään. Jumalan edessä olemme kaikki kerjäläisiä. Yhteiselämää määrittää jumalallinen rakkauden malli, jossa Kristuksen esimerkin mukaista elämää pyritään noudattamaan myös ja erityisesti suhteessa köyhiin.

Johtaja
Toiminnallinen osasto
Diakonia ja sielunhoito
Eteläranta 8
00130 Helsinki
Päivitetty