Kirkon avautuminen kansainväliseen vastuuseen

Yhtenä merkittävänä juonteena suomalaisen yhteiskunnan ja diakonian kehittymisessä on avautuminen kansainväliseen vastuunkantoon.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko liittyi muiden kansainvälistä apua antavien kirkkojen joukkoon vuonna 1963. Ajattelutavan muutoksen selkein ilmentymä oli alkujaan kotimaahan keskittyneen Yhteisvastuukeräyksen avautuminen kansainväliselle diakonialle. Valtiollinen kehitysapu käynnistyi Suomessa vuonna 1961. Kansainvälinen diakonia syntyi ja sai muotonsa tuolloisessa yhteiskunnallisessa ja teologisessa ilmapiirissä; sitä voi perustellusti kutsua kirkolliseksi kehitysyhteistyöksi.

Kansainvälisen diakonian syntyyn ja kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä ovat ekumeeninen liike, toisen maailmansodan jälkeinen avustustoiminnan koordinoinnin tarve ja tiedonkulun paraneminen. (Malkavaara 2008, 13–15; kansainvälisen diakonian teologiasta ks. myös Malkavaara 2007.)

Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen diakonia oli alkujaan kirkkojen keskinäistä apua. Teologiassa painopiste siirtyi sosiaalisiin kysymyksiin, ja erityisesti Dietrich Bonhoefferin näkemykset kirkosta, joka on ihmisiä ja maailmaa – ei itseään – varten, sai jalansijaa.

Euroopan jälleenrakennustyön päätyttyä kirkolliset avustusorganisaatiot suuntasivat 1950-luvulla toimintaansa vähitellen myös kolmanteen maailmaan ja kriisialueisiin. Tiedonvälityksen nopeutumisen ja laajentumisen myötä kehitysmaamyönteinen ajattelu voimistui nopeasti myös Suomessa. Kirkoissa puhuttiin aiempaa voimallisemmin solidaarisuudesta erityisesti kolmannen maailman ihmisiä kohtaan.

Kansainvälisen diakonian ja lähetystyön välinen suhde on jännitteinen. Lähetysjärjestöjen näkökulmasta on perusteltua sanoa, että myös ne toteuttavat kansainvälistä diakoniaa. Osaltaan kysymys on myös valtiolta saatavasta kehitysyhteistyörahoituksesta; valtio voi osallistua kirkollisen kehitysyhteistyön rahoittamiseen, muttei evankeliumin levittämiseen tähtäävän lähetystyön. Kristillinen usko motivoi avun antamista, mutta avustustoimintaa ei tehdä kristinuskon levittämiseksi. (Malkavaara 2007, 203–205; 2008, 15–17.)

Kirkon piirissä on pyritty selventämään paitsi monien toimijoiden keskinäisen työn koordinointia ja yleensä kansainvälisen työn organisointia kirkossa myös, miten tulisi ymmärtää sellaiset keskeiset termit kuin missio, lähetys, lähetystehtävä, lähetystyö, julistus, diakonia ja kansainvälinen diakonia. (Malkavaara 2008, 22–31; Ripatti 2007.)

Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun säätiön näkemyksen mukaan kansainvälisellä diakonialla on lähetystyöstä erillinen oma asemansa kirkon kansainvälisessä työssä. Tällöin sen sijaan, että puhuttaisiin kattokäsitteenä kirkon lähetystehtävästä (missio), jonka sisään kuuluisivat lähetystyö ja kansainvälinen diakonia, tulisi puhua mieluummin kirkon kansainvälisestä tehtävästä. (Ripatti 2007, 148.)

Jännite näyttäisi olevan osin sanavalinnoista johtuva, koska sanalla ”lähetystehtävä” on kapeampi merkitys kuin esimerkiksi sanoilla ”perustehtävä” tai ”kokonaistehtävä”, joilla myös voitaisiin ilmaista kirkon missiota. (Ripatti 2007, 151–152; Malkavaara 2008, 25–26.)

Kansainvälisessä diakoniassa tapahtunut siirtymä kristittyjen keskinäisestä avusta uskonnosta, poliittisesta vakaumuksesta, rodusta ja kansallisuudesta riippumattomaan avustustoimintaan on vaikuttanut laajemmin diakonian periaatteisiin. Kuten edellä todettiin, näitä periaatteita vaalivat teologiset muutosvirtaukset vaikuttivat myös suomalaiseen diakoniakeskusteluun ja -toimintaan.

Piispainkokouksen vuonna 1987 julkaisemat kansainvälisen diakonian periaatteet ovat myös kotimaisessa diakoniassa vaalittuja periaatteita:

1. Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on luonut kaikki ihmiset. Kristillisen palvelun lähtökohtana on Kristuksen sovitustyö, joka koskee kaikkia ihmisiä. Se on voimanlähde ja esikuva toimintaan inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi ja elämän suojelemiseksi ja elämän suojelemiseksi kaikkialla maailmassa.
2. Palvelu edellyttää avunsaajan itsenäisyyden, riippumattomuuden ja ihmisarvon täyttä kunnioittamista.
3. Apua annettaessa ei tule asettaa muita ehtoja kuin se, että apu tulee todella tarvitsevien käyttöön.
4. Karitatiivinen, siis yksittäisiin ihmisiin henkilökohtaisesti suuntutuva diakonia ja sosiaalieettinen vaikuttamistoiminta kuuluvat erottamatta yhteen.
5. Keskeinen tavoite on oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen kaikissa yhteiskunnissa. Yksiselitteistä, esimerkiksi Raamatusta suoraan nousevaa, tilanteista riippumatonta ohjelmaa tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei kuitenkaan ole. (Ks. Malkavaara 2007, 207.)

Kirjallisuutta

Malkavaara, Mikko

2007: Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan. Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia Kirjapaja: Helsinki 195–208.

2008: Lähetystyötä, kehitysyhteistyötä vai kansainvälistä diakoniaa. Teoksessa Diakonian tutkimus 1/2008, 5–34.

Ripatti, Jaakko

2007: Seurakunta kirkon mission kantajana. Julkaisussa Lahtinen, Terttu Pohjolainen & Tuulikki Toikkanen (toim.): Anno Domini. Diakoniatieteen vuosikirja. 141–159.