Diakonia suomalaisen yhteiskunnan murroksissa

Seuraavassa tarkastellaan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä ja muutoksia ja sitä, millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakonia on näihin reagoinut.

Diakonian kehittymisestä ks. Pyykkö 2004; Mustakallio 2002; Malkavaara 2002a, 2002b ja 2015; Arffman 2009.

Köyhäinhoito siirtyy seurakunnilta kuntien vastuulle

Varhaiselta keskiajalta periytyneessä kirkkopitäjäjärjestelmässä seurakunnan vastuulla oli toimitusten ja jumalanpalvelusten lisäksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito. Vuonna 1865 kunnallishallinto ja seurakunnan hallinto erotettiin toisistaan. Tässä yhteydessä seurakuntien vastuulla olleita tehtäviä ryhdyttiin siirtämään kunnille. Lopullisesti köyhäinhoidon tehtävät siirtyivät pois seurakunnilta vuonna 1923, jolloin köyhäinhoitolaki astui voimaan.

Miten kirkko suhtautui tähän? Kirkon piirissä oli käytetty tuolloin puheenvuoroja, joissa muutosta pidettiin hyvänä. Jotkut kokivat köyhäinhoidosta vastaamisen paitsi taloudellisesti raskaaksi myös kirkon perustehtävän kannalta epäolennaiseksi tehtäväksi, niin kutsutuksi ”vieraaksi ikeeksi”. Vuoden 1869 kirkkolaissa kuitenkin todettiin, ettei köyhäinhoidon siirtyminen pois kirkolta saa merkitä laupeudentyön lakkaamista. Paikallishallinnossa tapahtuneet muutokset merkitsivät samalla seurakunnan toiminnan ja aseman uudelleenmäärittelyä. Kun vaivaishoito siirtyi maallisen hallinnon vastuulle, tuli seurakunnallinen laupeudentyö määritellä uudelleen. Tähän muutokseen liittyi voimakkaasti virinnyt keskustelu seurakuntadiakoniasta, joka tarjosi siihen oman perustelunsa. (Ks. esim. Pyykkö 2004, 115.)

Saksan sisälähetyksen synty 1800-luvulla vaikutti paitsi suomalaisen laitosdiakonian niin myös seurakuntadiakonian syntyyn. Yhteiskunnallisten epäkohtien kasvun ja kirkon aseman heikentymisen synnyttämä huoli kanavoitui uudistusliikkeeksi, jossa keskeisenä näkynä oli jälleen kerran pyrkimys palata alkuseurakunnan ideaaliin. Ajateltiin, että yhteiskunnallinen ja hengellinen rappio on korjattavissa evankeliumin julistamisen ja kärsivien auttamisen kautta.

Sisälähetyksen keskeinen uranuurtaja Johan Hinrich Wichern (1808–1881) määritteli kolme diakonian uudistusaluetta. Tuli uudistaa ”vapaata diakoniaa” eli ihmisten lähipiirissä toteuttamaa lähimmäisenrakkautta; vapaata se oli siinä merkityksessä, että se on kirkollisista ja valtiollisista elimistä riippumatonta. Toisena muotona oli ”yhteiskunnallinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti nimenomaisesti yhteiskunnan vastuulla olevaa sosiaalihuoltoa. Kolmas ja keskeisin uudistuksen kohde oli ”kirkollinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti köyhien ja sairaiden auttamista. Tavoitteena oli, että jokaiseen seurakuntaan perustettaisiin diakonian virka. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut, ja seurakuntien sijaan diakoniareformaatio kanavoitui laitoksiin. (Wichernin lisäksi keskeisiä diakoniareformaation vaikuttajia olivat Theodor Fliedner (1800–1864, Kaiserswerthin diakonissalaitos) sekä Wilhelm Löhe (1808–1872, Neuendettelsaun laitokset). Löhe edusti voimakasta näkemystä vahvan seurakuntadiakonian kehittämisestä; yhdistystoiminta oli vain väliaikainen ratkaisu. Ks. esim. Ahonen 1991, 57–66.)

Kansainvälisten diakoniavaikutteiden innoittamana perustettiin vuonna 1867 Helsingin diakonissalaitos ja vuonna 1869 Viipurin diakonissalaitos. Vähitellen maassa toimi useita diakonialaitoksia ja -yhdistyksiä. (Suomalaisen laitosdiakonian synnystä ks. Mustakallio 2001, 21–31.) Diakonialaitoksissa ja -yhdistyksissä virinnyttä laupeudentyön aatetta haluttiin pitää yllä myös seurakunnissa. Diakonissalaitoksista valmistuneet sisaret työskentelivät paitsi laitosten piirissä ja seurakunnissa myös kuntien palkkaamina. Jo 1880-luvun lopulla esitettiin, että seurakunnat palkkaisivat diakonissoja vierailemaan vankien, sairaiden, lapsien ja vanhusten luona. Vuonna 1905 perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo hahmotteli näkemystä seurakuntadiakoniasta, joka omalta osaltaan voisi täydentää kunnallista vaivaishoitoa. Niin sanotun laitosdiakonian rinnalle nousi näin pyrkimys toteuttaa seurakuntadiakoniaa. Seurakuntia velvoitettiin perustamaan diakoniakassoja ja kokoamaan niihin varoja.

Merkittävää seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta oli, että seurakunnat palkkasivat diakonissoja usein valtionavulla, joka oli tarkoitettu kiertävien sairaanhoitajattarien palkkaamiseen. Samalla tätä diakonissojen sairaanhoitajatoimintaa kritisoitiin, koska ajateltiin sen estävän heitä keskittymästä seurakuntadiakoniaan. (Ks. Mustakallio 2001 ja 2002, 211–214; Pyykkö 2004, 117–118.)

Seurakuntadiakonian rooli nähtiin tuolloin jännitteisesti. Toisaalta haluttiin enemmän ”seurakunnallistaa” sairaanhoitoon keskittynyttä diakoniaa, toisaalta taas oltiin huolestuneita siitä, mitä tehtäviä seurakuntadiakonialle jäisi, kun yhteiskunta laajentaisi vastuutaan. Vuonna 1901 perustettiin Sortavalan diakonissalaitoksen rinnalle diakonilaitos kouluttamaan seurakuntiin miesdiakoneja. Tavoitteena oli kouluttaa uudenlaisia ammattilaisia, joilla ei olisi vastuullaan sairaanhoitoa. Diakonien toiminta-alueiksi määriteltiin mm. vaivaishoito, puutteessa olevien lasten kasvatus ja opetus sekä Raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden levittäminen. Lisäksi ajateltiin, että diakonit toimisivat sunnuntaisin kirkoissa suntioina. (Ks. esim. Mustakallio 2002, 209.)

Koska vain pieni osa seurakunnista palkkasi diakoneja, koulutus jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1921. Näin esitetystä kritiikistä huolimatta diakoniatyö pysyi seurakunnissa vahvasti sairaanhoitopainotteisena. Kuitenkin keskustelu seurakuntadiakonian suuntaamisesta huoltotoiminnan suuntaan jatkui vilkkaana. Tämän seurauksena Sortavalassa aloitettiin vuonna 1934 uusi koulutuslinja, huoltosisarkoulutus, josta oli karsittu pois sairaanhoitajapätevyys. Tämä koulutuskokeilu päättyi kuitenkin pian, koska seurakunnat edelleen palkkasivat mieluummin valtionavun piirissä olevia sairaanhoitajakoulutuksen saaneita diakonissoja. Valtio ei antanut seurakunnille hoidettavaksi sosiaalihuollon tehtäviä. (Pyykkö 2004, 118–122.)

Sodan jälkeinen sosiaalipolitiikka

Suomi säilyi pitkään maatalousvaltaisena yhteiskuntana. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen maahan luotiin tarkoituksella runsaasti pientiloja. Ajateltiin, että muuttamalla maaseudun poliittisesti arvaamaton köyhälistö maata omistavaksi pientilallisväestöksi voitaisiin paremmin turvata yhteiskuntarauha. Kun tällä tavoin teollisuustyöväestön suhteellinen osuus koko väestöstä pysyi pienenä, ei syntynyt myöskään tarvetta sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa perhe ja suku yleensä takasivat turvan koskien esimerkiksi työkyvyttömyyttä ja vanhuutta. (Urponen 1994, 165–167.)  

Valtiojohtoinen, tulonsiirtoihin perustuva sosiaalipolitiikka alkoi Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sodan aikana oli kehittynyt valtiollinen sääntelyjärjestelmä ja laaja-alainen yhteinen huoltovastuu. Sota oli synnyttänyt uusia yhteiskunnallisia ongelmia: sotalesket, -orvot, rintamamiehet, sotainvalidit ja luovutetun Karjalan siirtoväki. Sosiaalimenojen osuus valtion menoista oli ennen sotia noin kolme prosenttia, 1940-luvun loppuun mennessä osuus oli kasvanut 15 prosenttiin.

Uuden sosiaalipolitiikan avauksena voi pitää vuoden 1948 lapsilisäjärjestelmää. Asuntopolitiikassa ryhdyttiin suuntaamaan asuntotuotannon painopistettä kaupunkien ja asutuskeskusten sosiaaliseen asuntorakentamiseen. Kansaneläkeuudistus oli 1950-luvun merkittävin sosiaalipoliittinen uudistus. Suomi siirtyi 1960-luvulla maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollistuneeseen ja kaupungistuneeseen yhteiskuntaan. Muutos merkitsi siirtymistä osittaisesta omavaraistaloudesta rahatalouteen. Ihmiset olivat yhä enemmän riippuvaisia palkkatyöstä ja julkisesta sosiaaliturvasta.

Urponen luonnehtii sosiaalipolitiikan muutoksia siten, että 1940-luvun lopulla painopisteenä oli perhepolitiikka, 1950-luvulla työllistäminen, sosiaalivakuutusjärjestelmät rakennettiin 1950- ja 1960-luvuilla. 1970-lukua voidaan kutsua sosiaalipalveluiden vuosikymmeneksi. (Urponen 1994, 228–252.)

Suomalaisen sosiaalipolitiikan merkittävimmän uudistajan, Pekka Kuusen, vaikutuksesta Suomessa omaksuttiin näkemys sosiaalipolitiikan ja talouden myönteisestä suhteesta. Aiemmin sosiaalipolitiikka oli koettu lähinnä taloudelliseksi rasitteeksi. Taustalla on brittiläisen John Maynard Keynesin näkemys, jonka mukaan valtion harjoittamalla tulonsiirtopolitiikalla pyritään kasvattamaan kokonaiskysyntää. Kun pienituloiset käyttävät saamansa lisätulot kulutukseen, samalla myös talouskasvu voimistuu. Tämä puolestaan synnyttää kansantaloudessa enemmän jaettavaa. Tulonsiirtojen avulla tuotannossa aktiivisesti mukana olevat tukevat niitä, jotka eivät osallistu tuotantotoimintaan, kuten lapsia, vanhuksia, sairaita, työkyvyttömiä ja työttömiä. Sosiaalipolitiikan avulla pyrittiin vauhdittamaan yhteiskunnan rakennemuutosta; tuotantoa tuli tehostaa, joten teollisuuden ja palveluiden työntekijämäärää pyrittiin kasvattamaan.

Hyvinvointivaltion voimakas kehitys ja seurakuntadiakonian muutokset

Seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta ratkaisevaa oli, että vuonna 1943 kirkkolakiin lisättiin kohta, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakoniatyöntekijän virka: ”Jokaisen seurakunnan tulee harjoittaa kristillistä laupeudentointa ja ottaa palvelukseensa siihen tarvittavia henkilöitä” (KL 11 §). Osaltaan tähän vaikutti pelko, että diakonissakoulutuksen saaneet hakeutuisivat terveyssisariksi kuntiin. (Mustakallio 2002, 217; Pyykkö 2004, 122.)

Kirkkolaissa määriteltiin diakoniatyön sisältöä. Kristillisen laupeudentoimen tarkoituksena oli ”hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen seurakunnan hädänalaisille”. Lisäksi linjattiin, että diakonian ”tulee erityisesti kohdistua niihin, joiden hätä on suurin tai joihin muu avustustoiminta ei ulotu” (KL 88 §). Tässä kohden linjataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taholta ensimmäisen kerran sitä, millä tavoin kirkon tulee etsiä oma diakoninen toiminta-alueensa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Ajateltiin, että seurakuntadiakonian tehtävänä on täydentää kunnan tarjoamia palveluita. (Diakoniatyön virallistamisesta ks. esim. Malkavaara 2007, 103–105.)

Diakonissakoulutusta haluttiin kirkossa uudistaa siten, että siinä painottuisivat seurakunnalliset tavoitteet. Lääkintöhallitus myönsi uuden koulutusohjelman mukaisen koulutuksen saaneille diakonissoille oikeuden toimia myös sairaanhoitajina. Vuonna 1953 Suomen kirkon seurakuntaopisto aloitti sosiaalihuollollista osaamista painottavan diakoniakoulutuksen. Koulutus kytkettiin yhteiskunnan sosiaalityöhön; ajateltiin, että diakoniatyössä tulisi laittaa painoa enemmän hädän syiden ja yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien selvittämiseen. (Malkavaara 2002a, 237–238; Pyykkö 2004, 124.)

Kirkon ohjauspyrkimyksistä huolimatta diakonissat toimivat pitkään varsin tiiviisti sairaanhoitotyössä. Vallitsi työnjako kuntien terveyssisarten kanssa: terveyssisaret keskittyivät lapsiin, kun diakonissojen työ suuntautui aikuisten ja vanhusten kotisairaanhoitoon. Kun kunnalliset terveydenhuoltopalvelut laajentuivat, alkoi kuitenkin tapahtua eriytymistä siten, että diakonissojen kotikäyntien sisältönä alkoi yhä useammin olla sairaanhoidon sijaan henkinen ja hengellinen huolto eli sielunhoito. (Pyykkö 2004, 125–126.)

Kirkon piirissä oli 1960-luvun lopulla eriäviä mielipiteitä siitä, mikä olisi seurakuntadiakonian paikka laajentuvassa hyvinvointivaltiossa. Toisaalta haluttiin painottua henkisen ja hengellisen hädän alueille, toisaalta taas vaadittiin suuntautumista yhteiskunnallisempaan diakoniatyöhön. Vuonna 1972 aloitettiin uudenlaisten diakoniatyöntekijöiden, seurakuntakuraattoreiden koulutus, joka painottui keski-ikäisille suunnattuun mielenterveys- ja sielunhoitotyöhön. (Pyykkö 2004, 126–127.)

Vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki vaikutti merkittävästi seurakuntadiakoniaan. Valtionavun turvin kuntiin rakennettiin paitsi koulut ja kirjastot myös terveyskeskukset. Terveyskeskusjärjestelmän myötä toteutettiin maksuttomat terveyspalvelut. Lakia säädettäessä sen ulkopuolelle jätettiin kuitenkin seurakuntien sairaanhoitajadiakonissat. Kun aikaisemmin seurakuntadiakonian vastuu kotisairaanhoidosta oli osa virallista työnjakoa kuntien kanssa, uudessa laissa ei enää tätä huomioitu. Diakonissat menettivät näin perinteisen toiminta-alueensa, kotisairaanhoidon. Luontevat yhteydet kunnan ja seurakunnan välillä katkesivat. Diakoniatyöntekijöistä tuli selkeämmin kirkon ja seurakuntien työntekijöitä. Muutoksen seurauksena virkistystoiminta ja hengellisen ulottuvuuden korostus diakoniassa kasvoivat. (Sihvo 1970, 62–64; Malkavaara 2002b, 248–249; Pyykkö 2004, 127–128; Malkavaara 2007, 110–111.)

Seurakuntien diakoniatyö painottui 1980-luvun lopussa vanhustyöhön ja sielunhoitoon. Työtä oli suunnattu edellisten lisäksi myös vammaisryhmiin, perheisiin ja työttömiin. Työntekijät itse näkivät työnsä keskeisenä sisältönä henkisen ja hengellisen tukemisen. Taloudellista avustamista ei nähty diakoniatyön toiminta-alueena; Suomeen oli luotu vuosikymmenen alussa toimeentulotukijärjestelmä ja muutoinkin elettiin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän vakiintumisen aikaa. Kun 1980-luvun loppupuolella yhteiskunnassa lisättiin niin kutsuttua avohoitoa, mielenterveysongelmista kärsivät hakeutuivat diakoniatyöntekijöiden luo. Sielunhoidollisten keskustelujen määrä kasvoi. (Ks. esim. Malkavaara 2000b, 42–43.)

Samaan aikaan 1980-luvulla tapahtui diakonian sisäistä radikalisoitumista; kaikki diakoniatyöntekijät eivät olleet tyytyväisiä vanhus- ja virkistystoimintapainotteiseen diakoniaan. Kirkossa vaikutteita haettiin ja tuotiin tuolloin ulkomailta, esimerkiksi vapautuksen teologiasta ja ekumeenisesta köyhyysteologiasta. Taustalla oli yhteiskunnallinen tilanne, jossa tulo- ja varallisuuseroista ja samalla köyhyydestä tuli aikaisempaa näkyvämpää. Kirkon piirissä uskallettiin nostaa Yhteisvastuukeräyksen kotimaisiksi keräyskohteiksi niin kutsuttuja kunniattomia ryhmiä, kuten päihdeongelmaiset, asunnottomat ja vangit. Kirkossa haluttiin vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja koviin asenteisiin. (Malkavaara 2000a, 172–174; 2007, 112–114.)

Vaikka muutoksen merkkejä oli havaittavissa jo 1980-luvulla, todelliseksi seurakuntadiakonian muutoksen vauhdittajaksi muodostui 1990-luvun lama.

Johtaja
Toiminnallinen osasto
Diakonia ja sielunhoito
Eteläranta 8
00130 Helsinki
Päivitetty