Mitä henkisyyden nousu merkitsee?

”Henkisten” identiteettien nousu on virittänyt paljon tutkimusta ja keskustelua myös uskonnontutkijoiden piirissä. Ilmiön merkitystä on tulkittu moninaisin tavoin.

Viimeisten vuosikymmenien aikana kautta koko läntisen maailman on yleistynyt puhetapa, jossa otetaan etäisyyttä institutionaalisiin uskontoihin, samalla kun ilmaistaan avoimuutta yksilöllisille pyhän kokemuksille ja olemassaolon syvemmille ulottuvuuksille.

Englanninkielisellä kielialueella tätä asennetta kuvaa populaari ilmaus I’m spiritual, not religious (olen henkinen, en uskonnollinen). Suomen kielessä sanalla ”spiritual” on kuitenkin useita vastineita, joilla on hivenen toisistaan poikkeavia merkityksiä. Teologian kielellä puhutaan ”hengellisyydestä” tai ”spiritualiteetista”, kun viitataan jokapäiväisen elämän tapoihin ja käytänteisiin, jotka ankkuroituvat uskonnolliseen elämänkatsomukseen ja joihin liittyy kokemuksellisia ulottuvuuksia. Näillä käsitteillä on kuitenkin sen verran vahva kristillinen sävy, että kristinuskon ulkopuolelta peräisin oleviin vastaaviin tapoihin ja käytänteisiin viitataan yleensä käsitteillä ”henkisyys” tai ”uushenkisyys”.  

”Henkisten” identiteettien nousu on virittänyt paljon tutkimusta ja keskustelua myös uskonnontutkijoiden piirissä. Ilmiön merkityksestä ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä, vaan tulkinnat ovat olleet hyvin moninaisia. Uskontotieteilijöiden keskuudessa ilmiötä on lähestytty esimerkiksi esoteerisen vaihtoehtokulttuurin, kulutuskulttuurin, populaarikulttuurin sekä modernisaatioon mukautumisen näkökulmista.

Henkisyyden vallankumous?

Kun tutkijoiden kiinnostus heräsi 1980–90-luvuilla, huomio kohdistettiin aluksi ilmiöihin, jotka liitettiin tuolloin populaariin new agen käsitteeseen. Länsimaisella esoterialla on pitkät historialliset juuret, ja 1980–1990-lukujen new age -ilmiössä oli eräiden tutkijoiden mukaan kyse sen modernista muunnoksesta, kun esimerkiksi positiivisen psykologian lähestymistapoja ja löydöksiä liitettiin esoteerisiin katsantoihin.

Käsitettä ”new age” ei enää juuri kukaan käytä, edes esoteerisissa piireissä. Myös tutkijoiden keskuudessa termiä alettiin vältellä. Esimerkiksi tutkija Paul Heelas käsitteellisti ilmiötä ”itse-henkisyydeksi” (self-spirituality), tai ”elämän henkisyydeksi” (spiritualities of life). Käsitteillä viitattiin siihen, että new age -henkisyydessä nähtiin olevan kyse sisäisen, autenttisen itsen pyhittämisestä ja immanenttisesta (olevaiseen kätkeytyvästä) jumalakäsityksestä.

Osa tutkijoista esitti vahvoja tulkintoja, joiden mukaan tällaiseen holistiseen visioon pohjautuva henkisyys tulisi syrjäyttämään kristinuskolle ominaisen maailmankatsomuksen, jossa korostui Jumalan transsendenttisuus. Nämä käsitykset tulivat kuitenkin nopeasti haastetuiksi empiirisesti. Varsinainen new age -henkisyys, sanan tiukassa merkityksessä, on kaikesta päätellen varsin pieni, mutta vakaana pysynyt osa länsimaista uskonnollista kenttää.

Kulutuskulttuurin voittokulku?

1990-luvun lopulta alkaen osa tutkijoista alkoi lähestyä asiaa kokonaan toisesta tulokulmasta. Esimerkiksi yhdysvaltalaistutkija Wade Clark Roof argumentoi jo varhain, että kyse on ”valinnanvapauden kulttuurista ja hengellisestä tutkimusretkeilystä”, joka vaikuttaa koko uskonnolliseen kenttään – sekä perinteisten uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella että niiden sisällä.

Roof otsikoi yhden teoksistaan nimellä Spiritual Marketplace (1999), ja vastaavasti moni muukin tutkija alkoi käyttää markkinoihin ja kuluttamiseen liittyviä metaforia uskonnollista tilannetta kuvaamaan. Saatettiin puhua esimerkiksi ”uskontojen noutopöydästä”.

Brittitutkijat Jeremy Carrette ja Richard King nostivat kapitalistisen markkinalogiikan vahvasti henkisyyden tulkinnalliseksi kehykseksi. Heidän mukaansa henkisyydessä oli pitkälti kyse siitä, että kapitalismi oli kaappaamassa myös uskontoa omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa. Se tarkoittaa, että kuluttajuudelle ominainen käyttäytymismalli – konsumerismi – hivuttautuu myös uskonnolliselle elämänalueelle. Tämä saattoi tapahtua riisumalla hengellisyydestä sen eettiset ja yhteisölliset ulottuvuudet ja pelkistämällä se osaksi kaupallista hyvinvointikulttuuria.

Progressiivinen henkisyys?

Kapitalistiset markkinat ja kulutuskulttuuri eivät kuitenkaan ole ainoita modernisaation mukanaan tuomia ihmisten käyttäytymistä muovaavia tekijöitä. Brittiläinen tutkija Gordon Lynch argumentoi, että uskonnollista kenttää muovaavat myös ihanteet ja arvot, jotka liittyvät moderniin ajatteluun ja sen mukaiseen yhteiskunnan kehittämiseen.

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat joutuneet tavalla tai toisella uudelleenarvioimaan niihin pesiytyneitä patriarkaalisia arvoja, kulttuureja ja rakenteita. Kaikissa on noussut esiin uudenlaista teologiaa suhteessa ympäristökriisiin ja ekologisiin huolenaiheisiin. Kaikki joutuvat suhteuttamaan perinteisiä opetuksiaan suhteessa tieteeseen.

Lynchin mukaan on nähtävissä merkkejä siitä, että kaikissa uskontoperinteissä on orastamassa uudenlaista teologiaa ja hengellisen elämän muotoja, joissa pyritään vastaamaan moderneihin yhteiskunnallisiin haasteisiin uskontoperinteiden omista lähtökohdista käsin. Taaksepäin katsova traditionalismi tai sen radikaalimpi versio, fundamentalismi, eivät ole kuitenkaan ainoat vaihtoehdot, vaan esiin on noussut myös hengellisen elämän muotoja, joita voidaan luonnehtia ”progressiivisiksi” eli edistyksellisiksi.

Progressiivisissa yhteisöissä pyritään kehittämään hengellisen elämän muotoja, jotka ovat aidosti voimaannuttavia naisille, suhtautuvat kunnioittavasti luontoon ja muihin eliölajeihin, sekä sovittavat yhteen uskontoa ja tieteellistä tietoa.

Merkitys kirkoille?

Edellä mainittujen asioiden lisäksi voitaisiin vielä nostaa esiin muitakin vaikuttavia tekijöitä, kuten median murros sekä populaarikulttuurissa näkyvä hengellinen ja esoteerinen kuvasto ja symboliikka. Vaikka mikään edellä kuvatuista lähestymistavoista tuskin tavoittaa yksinään henkisyyden nousun syitä, jokainen niistä valaisee käynnissä olevaa uskonnollisen elämän murrosta jollakin tavalla.

Tulkintojen kannalta kriittisin kysymys koskee kuitenkin sitä, onko henkisyyden mahdollinen nousu jonkinlainen osoitus maallistumisen vastaisesta kehityksestä. Merkitseekö henkisyyden nousu uskonnon uutta tulemista?

Tilastojen valossa näin ei näytä tapahtuvan. Esimerkiksi kansainvälisistä ISSP-kyselyistä selviää, että kaikissa Pohjoismaissa eri tavoin uskonnollisten ja henkisten (kyselyssä ”hengellisten”) ihmisten yhteenlasketut osuudet ovat laskeneet vuosien 2008 ja 2018 välillä. Sen sijaan niiden vastaajien osuus, jotka eivät katso olevansa kumpaakaan, sen enempää uskonnollisia kuin henkisiäkään, on kasvanut eniten. Havainto tukee maallistumisteorioita.

Sikäli kuin henkisten mutta ei uskonnollisten osuudet nuoremmissa ikäluokissa lisääntyvät, muutos tulee kaventamaan lisää perinteisemmillä tavoilla uskonnollisten ihmisten osuutta. Pohjoismaissa tämä tarkoittaa erityistä haastetta niin kutsutulle ”kulttuurikristillisyydelle”. Tällä termillä tarkoitetaan uskonnollisuuden muotoa, jossa kiinnitytään kirkon ylläpitämiin tapoihin ja perinteisiin enemmän kulttuurisista ja perinnesyistä kuin uskon ja vakaumuksen takia.

Kaikki tämä merkitsee, että maallistumisen ohella käynnissä on syvällekäyvä uskonnollisen kulttuurin ja uskonnollisten identiteettien uudelleenjärjestäytyminen. Vain aika näyttää, mikä tulee olemaan pohjoismaisten kansankirkkojen rooli murroksen jälkeen. Voidaan kuitenkin ennakoida, että niiden kannalta avainroolissa tulevat olemaan yksilöiden arjessa toteutuvat hengellisen ja henkisen elämän muodot, eli spiritualiteetti.

Kirjallisuutta:

Salminen, Veli-Matti & Huttunen, Niko (toim.) (2022): Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Suomen ev.lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 137. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus.

Salomäki, Hanna; Hytönen, Maarit; Ketola, Kimmo; Salminen, Veli-Matti & Sohlberg, Jussi (2020): Uskonto arjessa ja juhlassa: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019L. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Kirjoittaja:

Kimmo Ketola

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus