Kirkon diakonia on kapinaa paremman maailman puolesta

Kristinuskossa ei ole kyse yksinomaan tuonpuoleisesta pelastuksesta vaan sen elämän lunastamisesta ja oikaisemisesta, jota elämme juuri nyt. Kyse ei ole vain yksilöistä vaan ihmisten välisestä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Kirkon kärkituotteeksi on viime vuosikymmeninä nostettu diakonia. Etenkin 1990-luvun laman myötä kirkon diakoniatyö osoittautui viimeiseksi luukuksi, jossa autetaan jokaista uskontoon katsomatta. Laajemmissa kansalaispiireissä onkin hyvin sisäistetty se, että kirkko tekee hyvää. Diakoniaa käytetään siksi keskeisenä perusteluna, miksi kannattaa kuulua kirkkoon.

Allekirjoitan sataprosenttisesti hyvän tekemisen kuuluvan kirkon ydinolemukseen, mutta samaan aikaan jokin minua häiritsee kritiikittömässä diakoniapuheessa. Siinä diakoniatyö piirtyy omalakiseksi alueeksi seurakunnan toiminnassa. Myös diakonian suunta määrittyy ikään kuin ylhäältä alaspäin kulkevaksi: köyhästä uhkaa tulla hyväntekeväisyyden kohde, jota parempiosaiset auttavat saaden itse hyvän mielen.

Ongelmat ovat nimenomaan puheen tasolla, sillä ruohonjuuritason diakoniatyössä toimitaan usein hyvinkin osallistavasti, voimaannuttavasti ja jopa rakenteisiin pureutuen. Diakonian ammattilaisten kokemuksia tuo esiin juuri julkaistu Kirjapajan kustantama artikkelikokoelma Diakonia. Nyt. Näkökulmia vaikuttavaan auttamistyöhön, jonka ovat toimittaneet Saara Huhanantti ja Veera Wallenius.

Nyt onkin sopiva hetki pohtia tulevaisuuden diakoniaa, sillä vuosi 2022 on diakonian juhlavuosi: syyskuussa tulee kuluneeksi 150 vuotta Suomen ensimmäisen diakonissan vihkimisestä virkaansa. Huhanantin ja Walleniuksen mukaan perinteisen, lähimmäisenrakkauteen perustuvan diakoniatyön tulisi kehittyä entistä enemmän vaikuttamistyön suuntaan, mitä alleviivatakseen he siteeraavat Kai Henttosen ajatusta diakoniaan sisältyvästä ”pienestä kapinasta epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan”.

**

Kirjaan sisältyy myös oma artikkelini diakonian teologiasta. Otan siinä lähtökohdakseni kokonaisvaltaisen mission käsitteen. Evankeliumin kokonaisvaltaisuus tarkoittaa sitä, että kirkon lähetystyö ei tyhjene sanalliseen julistamiseen. Kirkko toimii Jumalan valtakunnan airuena kaikessa toiminnassaan, ja Jumalan pelastustyö kohdistuu koko ihmisyyteen.

Kirkon mission avaintekstiksi nousee tällöin Luukkaan evankeliumin 4:16–22, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa lukemalla heprealaisten profeettojen tekstiä ja sovittaen sen itseensä: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Luukkaan katkelman valossa parantamistoiminta, ihmisten voimaannuttava kohtaaminen ja vaikkapa nälkäisten kansanjoukkojen ruokkiminen pienen pojan eväillä kuuluivat aivan yhtä lailla Jeesuksen tehtävään kuin sovituskuolema ristillä. Siksi kristinuskossa ei ole kyse yksinomaan tuonpuoleisesta pelastuksesta vaan sen elämän lunastamisesta ja oikaisemisesta, jota elämme juuri nyt. Kyse ei ole vain yksilöistä vaan ihmisten välisestä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Tarkkaan lukien Raamattu on pullollaan tekstejä, jotka voisi luokitella yhteiskunnallisiksi ja jotka vaikuttavat jopa poliittisilta. Raamatun valossa on siksi selvää, että kirkko tekee ydintyötään yhtä lailla diakoniatyöntekijöiden antaessa velkaneuvontaa tai nuoriso-ohjaajien auttaessa syrjäytyneitä nuoria takaisin kiinni elämään kuin papin toimittaessa ehtoollismessua.

Kokonaisvaltainen diakonia ei kuitenkaan rajaudu vain avustamistyöhön, vaan siihen sisältyy myös profeetallinen ulottuvuus. Siksi kirkon tulee periaatteessa olla jopa barrikadeilla osoittamassa mieltään oikeudenmukaisuuden puolesta – eikä omien institutionaalisten intressiensä vaan kaikista köyhimpien puolesta. (Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ympäristökriisin ajan köyhiin kuuluvat myös sukupuuton partaalla olevat eliölajit, eli ympäristönsuojelu kuuluu sekin kirkon vapauttavan mission piiriin.) 

Jumalan valtakunnan merkkinä toimiva kirkko onkin varsin erinäköinen kuin kirkko, joka on ollut valtionkirkkona osa yhteiskunnallisen vallan koneistoa. Ne ajat ovat kuitenkin takana, ja myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko voi alkaa etsiä omaa alkuperäistä olemustaan.

**

Diakoniatyön uudelleenarviointiin kuuluu vaikuttavan ja profeetallisen diakonian nostaminen siihen arvoon, mikä sille kuuluu. Se ei ole vain jonkinlainen liitännäinen sen uskonnollisen toiminnan ohella, jota papisto toimittaa. Kaikki liittyy kaikkeen, eikä julistusta, liturgiaa ja diakoniaa saa irrottaa toisistaan.

Kirkon missiota ei saa myöskään latistaa keskiluokkaiseksi avustamistoiminnaksi; silläkin on merkityksensä, mutta raamatullisen ajattelumuodon mukaan Jumalan valtakunta murtautuu esiin köyhien keskeltä ja kirkko kasvaa marginaaleista. Esimerkiksi kirkoissa usein luettava Marian kiitosvirsi on kaukana näennäisen tasapuolisesta evankeliumin julistamisesta. Tekstissä ylistetään Jumalaa, joka syöksee vallanpitäjät istuimiltaan ja korottaa alhaiset, ruokkii nälkäiset ja lähettää rikkaat pois tyhjin käsin (Lk. 1:52–53).

Suomalaisessakin kirkollisessa perinteessä on nähtävissä ilmeinen taipumus tulkita Raamatun köyhyyspuhe hengelliseksi köyhyydeksi. Kyseessä on varsin keskiluokkainen lukutapa, ellei peräti eliitin intressejä palveleva hermeneutiikka, joka ei tee oikeutta sille tosiasialle, että köyhyys on Raamatun sivuilla useimmiten taloudellista puutteenalaisuutta ja sosiaalista osattomuutta.

Esimerkiksi Jaakobin kirjeen 2. luvussa kerrotaan varakkaan miehen ”kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään” saavan parhaan paikan seurakunnan kokouksessa, kun taas ”köyhä nuhruisissa vaatteissaan” ohjataan sivummalle (jakeet 2–3). Jaakob varoittaa häpäisemästä näin köyhää, sillä Jumala on valinnut ”maailman silmissä köyhät” perimään valtakunnan (jakeet 5–6).

Tietoisuus köyhien ensisijaisuudesta eli yhä vahvana varhaisten kristittyjen parissa. Syyrialaisessa Didascalia Apostolorum -tekstissä opastetaan piispaa, ettei tämä saa keskeyttää saarnaansa tervehtiäkseen jumalanpalvelukseen saapuvaa rikasta. Mutta köyhän saapuessa paikalle piispan pitää luovuttaa tälle oma paikkansa, vaikka piispa itse joutuisikin näin istumaan lattialla.

Diakoniatyön erityinen arvo on siinä, että sen kautta kirkolla on kosketus maan hiljaisimpiin. Kirkon tulevaisuutta ei lopultakaan ratkaise se, mitä yhteiskunnallinen eliitti ajattelee kirkosta tai miten kirkko pystyy viestimään itsestään ajanmukaisesti nuoremmalle sukupolvelle. Nämäkin ovat tärkeitä tavoitteita, mutta tärkeintä on nähdä Kristus kaikista vähäisimmissä veljissä ja sisarissa (Mt. 25:31–46). Vain sellainen kirkko on uskottava, joka ei aja hyväosaisten etua vaan pakottaa kääntämään katseet vähävaraisiin, muukalaisiin ja erilaisiin halveksittuihin ihmisryhmiin.

**

Paavi Franciscus kirjoitti vuonna 2013 julkaistussa Evangelii Gaudium -asiakirjassaan auki kaikessa radikaalisuudessaan vanhan kristillisen ajattelumallin, joka on syytä ottaa ohjenuoraksi myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa (§ 198): ”Siksi haluan Kirkon, joka on köyhä ja köyhiä varten. Heillä on paljon opetettavaa meille. [—] Meidän pitää antaa köyhien evankelioida itsemme. Uusi evankeliointi kutsuu tunnistamaan pelastusvoiman toimivan heidän elämässään ja asettamaan heidät Kirkon pyhiinvaelluksen keskukseen. Meidät on kutsuttu löytämään Kristus köyhissä, lainaamaan äänemme heidän asialleen, mutta myös olemaan heidän ystäviään, kuuntelemaan heitä, puhumaan heidän puolestaan ja avautumaan mysteeriselle viisaudelle, jonka Jumala haluaa jakaa meille heidän kauttansa.”

Kirkko voi lopultakin olla ajanmukainen kaikessa toiminnassaan vain, jos sillä on kosketus todellisuuteen – ennen kaikkea yhteiskunnan unohdetuimpiin kerroksiin. Raamatun valossa Jumala itse piirtyy sellaiseksi, että hän toimii nimenomaan marginaalissa ja periferiassa. Diakonia on siksi kirkon keskuksessa, mutta diakoniaa ei saa tällöin ajatella omana työalanaan, vaan profeetallisen diakonian mielenlaadun tulee läpäistä koko kirkko kaikilla tasoilla.

Diakoniassa ei ole lopultakaan kyse yksisuuntaisesta avustamisesta vaikkapa ruokakasseja jakelemalla, vaan siitä, että Kristus on läsnä erityisesti maan hiljaisissa: heidän voimaantumisestaan voi syntyä sellainen vapautusliike, joka voi tempaista myös paremmin toimeentulevat matkalle kohti Jumalan valtakuntaa. Niin diakonian pienestä kapinasta voi kasvaa suuremman luokan yhteiskunnallinen muutos, aivan kuin pienestä sinapinsiemenestä kasvaa suurin puutarhan kasveista (Mt. 13: 31–32).

Kirjoittaja:

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus