Kirkko ei voi ohittaa Y- ja Z-sukupolvien tuomaa mullistusta

Suomalainen uskonnollisuus käy läpi hidasta mutta merkittävää murrosta. Luterilainen kirkko on menettämässä etuoikeutetun asemansa katsomusten markkinoilla, mutta muutokseen kätkeytyy mahdollisuus löytää kirkon teologinen olemus uudelleen.

Kirkon tutkimuksen datassa näkyy merkittävä signaali aikakauden käänteestä: perinteisen kirkkouskovaisuuden ja kulttuurikristillisyyden mallit notkahtavat alaspäin 1980-luvulla syntyneen Y-sukupolven ja 1990-luvulla syntyneen Z-sukupolven kohdalla. Uskonnottomuus jatkaa noususuhdannettaan, mutta sen rinnalle on ilmaantunut uudella voimakkuudella henkiseksi etsijyydeksi luonnehdittava ilmiökenttä.

Havainnot kertovat suomalaisen uskonnollisuuden muutoksista, jotka ovat odotusten mukaisia: esimerkiksi henkisyyden nousu on ollut ennakoitavissa jo pidemmän aikaa kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Itsekin olen pitänyt esillä skenaariota erilaisissa tilanteissa jo vuosituhannen vaihteesta asti.

Ilmiökenttä itsessään on toki ollut yleisessä tiedossa aiemminkin. Opiskellessani teologiaa 1990-luvulla kohua herätti New Age -henkisyys. Sitä ennen debatit koskivat uusia uskonnollisia liikkeitä kuten transsendenttista meditaatiota ja Hare Krishna -liikettä.

Asetelma näyttäisi kuitenkin saaneen perustavanlaatuisesti uusia piirteitä 2020-luvulla. Aiemmin tällaiset ilmiöt olivat vastakulttuurisia, mutta nyt henkinen etsijyys eri muodoissaan näyttäisi siirtyneen osaksi valtakulttuuria – yhtenä esimerkkinä se, miten Z-sukupolven kohdalla tarot-korttien kaltaiset välineet ovat saaneet vahvan jalansijan itsetuntemuksen apuna.

Koska millenniaalit ja siitä nuoremmat sukupolvet poikkeavat suhtautumisessaan kristinuskoon verrattuna vanhempiin sukupolviin, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on herännyt huolta, kirpoaako kirkon ote kokonaan nuoremmista sukupolvista. Aiheeseen liittyen on käynnissä Kirkkohallituksen kärkihanke. Toisaalta muutoksessa voinee nähdä myös hyviä puolia, sillä kirkko ei ole enää samalla lailla kulttuurisen kritiikin kohteena kuin esimerkiksi kuusikymmentäluvun mullistuksissa. Ehkä kirkko voisi olla jopa uudella lailla kiinnostava, jos se kykenee löytämään omasta uskostaan piirteitä, jotka resonoivat Y- ja Z-sukupolvien maailman kanssa?

**

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö on juuri julkaissut kirjan Millenniaalien kirkko: Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Tutkimusjulkaisun ovat toimittaneet Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtorit Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen. Kirja on ladattavissa ja luettavissa vapaasti verkossa sekä myös tilattavissa painotuotteena.

Artikkelikokoelman kirjoittajilla ei ole mitään yhteistä agendaa tutkimuksellisen mielenkiinnon ohessa, mutta artikkelit viittaavat selkeästi samaan suuntaan: vaikka millenniaalien sukupolvi on sisäisesti moninainen, kokonaisuudessaan sen kohdalla tulee esiin syvälle käyvä kulttuurinen murros. Tämä ei liity ikäkauteen eikä siksi ole ohimenevä – päinvastoin, pikemminkin on kyse siitä, että vuosikymmeniä kypsynyt sosiaalinen muutos tulee vihdoin näkyväksi.

Tarkkaavainen lukija voi löytää artikkelikokoelmasta yhden asian, mistä kirjoittajien parissa näyttäisi vallitsevan epätietoisuus tai tulkinnallinen erimielisyys: pysyykö uskonnottomuus vallitsevana normina vai onko nähtävissä merkkejä jonkinlaisesta henkisyyden aallosta, joka täyttää luterilaisuuden jälkeensä jättämän tyhjiön?

**

Millenniaalien kirkko -tutkimusjulkaisun kokonaisviesti on selvä: Nousussa ovat yksilöllisyys ja vallinnanmahdollisuuksien arvostaminen sekä autenttisuuden vaatimus. Sosiaalista ympäristöä hahmotetaan pikemminkin notkeana ja muovautuvana kuin ennalta-annettuna. Kaikki tämä pätee millenniaalien kohdalla myös uskonnollisuuteen.

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tämä on haaste, sillä enemmistökirkkona se on tottunut viestimään sosiaalista valtaa ja hierarkkisuutta, vaikka tämä ei olisikaan aina tietoista. Teemu Tairan ja Tiina Parkkisen artikkelissa koskien uskonnottomia helsinkiläisiä tuleekin esille huomionarvoinen seikka (s. 240–241), nimittäin se, että haastateltavat suhtautuvat myönteisesti kirkon tarjoamaan sairaalasielunhoitoon mutta kielteisesti valtiopäiväjumalanpalveluksiin. Selitys on yksinkertainen: sairaalasielunhoidon myötä kirkko pyrkii auttamaan ihmisiä, kun taas valtiollinen jumalanpalvelus näyttäytyy luterilaisen kirkon valta-aseman legitimoimisena.

Kirjan artikkeleissa nousee esille tasa-arvon merkitys, kehollisuuden arvostus ja jopa jumalakuvaan liittyvien patriarkaalisten mielikuvien sekä käsitteiden ongelmallisuus. Tämä kaikki on tullut esille monissa aikaisemmissakin tutkimuksissa. Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen osuvat Millenniaalien kirkon johdannossa (s. 8) naulankantaan: ”Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka ihmisten ja yhteiskunnan muuttuvat todellisuudet ovat olleet tiedossa jo hyvän aikaa ja sekä käytännöllisiä että teologisia ehdotuksia on annettu näihin vastaamiseksi kirkon työssä, pitkälle kantavaa muutosta ei ole tapahtunut.”

**

On itse asiassa kirkon olemuksen vastaista, että kirkossa ollaan usein haluttomia reagoimaan toimintaympäristön sosiaalisiin muutoksiin. Kirkko on ekumeenisen ajattelun mukaan ”vaeltava Jumalan kansa” eli dynaamisuus, matkalla oleminen ja eteenpäin kulkeminen ovat punoutuneet kirkon omimpaan identiteettiin. Tähän liittyy valmius ylittää kulttuurisia rajoja, kääntää evankeliumi aina uusille kielille ja löytää kristinuskolle koti muuttuvissa sosiaalisissa ympäristöissä. Y- ja Z-sukupolvien maailmat eivät ole tästä poikkeuksia.

Sosiologinen tutkimusdata on yksiselitteistä ja ennakkoluulotonta teologista reflektiotakin on harjoitettu, mutta vielä tarvitaan uudistusten läpi viemistä erilaisin hallinnollisin päätöksin. En anna yksityiskohtaista listaa, mutta kaksi periaatetta on nähdäkseni hyvä sisäistää kirkollisessa päätöksenteossa.

Ollakseen uskottava ja tätä aikaa puhutteleva kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden olisi ensinnäkin syytä noudattaa päätöksissään Mahatma Gandhin antamaa ohjetta: ”Annan sinulle talismaanin. Aina kuin sinua vaivaavat epäilykset tai egosi kasvaa liian suureksi, sovella seuraavaa testiä. Muistele köyhimmän ja heikoimman ihmisen kasvoja, jotka olet nähnyt, ja kysy, onko suunnittelemastasi askeleesta mitään hyötyä hänen kannaltaan. Saako hän mitään siitä? Auttaako se häntä palauttamaan oman elämänsä ja kohtalonsa hallinnan?”

Toiseksi kirkossa pitää sisäistää, että kirkon rooli on lopultakin kuin Johannes Kastajan suhteessa Jeesukseen: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Kirkko on vain väline, joka palvelee Jumalan valtakuntaa. Koska päämääränä on Jumalan valtakunnan esiinmurtautuminen, kirkko voi suhtautua myönteisesti kaikkeen hyvään, mitä maailmassa sen ulkopuolella tapahtuu – esimerkiksi Mahatma Gandhin viisauteen, jota juuri lainasin.

Tällainen asenne auttaa näkemään kirkon jäsentilastot suhteellisina ja ottamaan positiivisena mahdollisuutena sen, mikä muutenkin tapahtuu välttämättä – sen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko menettää asemansa kansakunnan kaapin päällä ja joutuu sopeutumaan alle viidenkymmenen prosentin jäsenyyden todellisuuteen.

Kirjoittaja:

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus