Instituutiot ovat kirkon mission kohtalonkysymys

Suomalaisessa uskontojen maisemassa on tapahtunut muutos kohti kasvavaa uskonnollista valinnanvapautta. Missionaarisen kirkon tulevaisuuden koetinkivenä on yksilöiden suhde instituutioihin.

Vuoden alkupuolella julkaistu Millenniaalien kirkko -julkaisu kuvaa suomalaisen uskontojen maiseman muutosta siirtymänä kohti kasvavaa yksilön uskonnollista valinnanvapautta ja siitä seurannutta uskonnollista ja katsomuksellista monimuotoisuutta. Kulttuuriluterilaisuuden väheneminen tarkoittaa enenevässä määrin heikompaa luterilaisen kristillisyyden piirteiden itsestään selvää periytymistä esimerkiksi perhe- tai kouluinstituutioiden kautta. Aikaisemmin kirkolliseen identiteettiin kasvettiin erilaisten jaettujen kulttuuristen ja sosiaalisten käytänteiden kautta, nykyään uskonnollisuudessa korostuvat yksilölliset valinnat ja katsomuksen erilaiset yksilölliset merkitykset.

Teoksen loppukatsauksessa Jarmo Kokkonen ja Katri Vappula kysyvät, onko lisääntynyt vapaus uhka vai mahdollisuus?

Useissa julkaisun artikkeleissa uskonnollisuuden muutosta pidetään vähintäänkin haastavana. Björn Vikström nostaa artikkelissaan ”perinteen välittymi[sen] uusille sukupolville” uskonnollisen yhteisön kohtalonkysymykseksi. Erityisen haastavaa tästä näkökulmasta on se, että juuri ne sukupolvet, ”jotka näinä vuosina tai lähitulevaisuudessa perustavat perheitä ja kasvattavat lapsia, ovat tutkimusten mukaan etääntyneet kaikkein eniten perinteisestä uskonnollisuudesta”. Myös Kati Tervo-Niemelän ja Jenni Spännärin kiinnostuksen kohteena oli nimenomaan perheet ja niissä tapahtunut uskonnollisuuden siirtyminen. Sama painotus löytyy Laura Kallatsan artikkelista, jonka huolena ovat kirkon jättävät nuoret aikuiset, joiden lapset eivät ”sosiaalistu kirkkoon samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä on Suomessa totuttu”.

Millenniaalien kirkko -julkaisun kriittisenä teemana on uskonnon henkilökohtainen merkitys ja erityisesti merkityksen välittyminen tiettyjen instituutioiden kautta. Yhdeksi – jos ei keskeisimmäksi – näistä näyttää nousevan perheinstituutio. Pietari Hannikainen siteeraa viimeisintä kirkon nelivuotiskertomusta (2020), jossa keskeisimmäksi syyksi kirkosta eroamiselle annetaan juuri kokemus kristinuskon henkilökohtaisen merkityksen puuttumisesta. Tutkimuksen johtopäätöksissä merkityksellisyyden kokemuksen keskeisyys artikuloidaan missiologisella kielellä: ”[j]otta seurakunta toteuttaisi missionääristä tehtäväänsä, tulisi sen sovittaa usko myös nuorempien sukupolvien suomalaisten kulttuuriseen, kielelliseen ja uskonnolliseen todellisuuteen.” Ongelman ytimessä nähdään yhteensopimattomuus ”seurakunnan”, ”kirkon” tai ”uskon” ja ”nuorempien sukupolvien” kulttuurisen, kielellisen ja uskonnollisuuden todellisuuden välillä.

Monet Millenniaalien kirkko -julkaisun tekstit sivuavat keskeistä kysymystä instituutioista, niihin kuulumisesta ja niiden yhteiskunnallisesta roolista. Avainkysymys näyttääkin olevan, millä tavalla yksilöllinen merkityksen kokemus nivoutuu instituutioihin. Toimijuuden ja instituutioiden suhdetta pohtivaa keskustelua vaivaa usein vastakkainasettelu. Instituutiot ymmärretään abstrakteiksi ja pysyviksi yksilöiden vapautta ja toimijuutta rajoittaviksi rakenteiksi. Vastaavasti toimijuus näyttäytyy helposti yksilön kapasiteettina ammentaa omasta sisäisestä vapaudestaan ja tehdä itsenäisiä, ulkoisista rajoitteista vapaita ratkaisuja. Vastakkainasettelun seuraukset näkyvät jo nyt: pysyvien instituutioiden huomaan etsiytyminen nähdään menneisyyteen kuuluvana auktoriteettiuskona, josta postmoderni omaa identiteettiään rakentava yksilö pysyy mieluummin mahdollisimman etäällä.

Edellä esitetty yksilöiden ja instituutioiden välinen vastakkainasettelu ei ole erityisen hyödyllinen eikä tarpeellinen. Keskustelun eteenpäin viemiseksi tarvitaan moniulotteisempi käsitys instituutioista sekä instituutioiden ja yksilöiden välisistä suhteista. Ensimmäisenä askeleena on monipuolistaa puhetta instituutioista. Instituution käsite on ollut sosiologian, sosiaalifilosofian ja esimerkiksi politiikan ja taloustutkimuksen erityisenä kiinnostuksen kohteena jo vuosia.

Instituution käsitteelle ei ole yhtä yksiselitteistä määritelmää, mutta jonkinlaisia avauksia instituutioiden ilmiön moniulotteisemman ymmärtämisen suuntaan voidaan tehdä.

Yleisenä haasteena näyttää olevan, että instituutiot ymmärretään ensisijaisesti organisaatioina. Kaikki organisaatiot ovat instituutioita, mutta kaikki instituutiot eivät ole organisaatioita. Instituutioissa ei ole kysymys ensisijaisesti kasvottomista korporaatioista vaan kielen ja toimijuuden kautta näkyväksi tulevasta sosiaalisesta toiminnasta. Ihmisten sosiaalinen ulottuvuus rakentuu instituutioiden kautta. Instituutioiden luonteeseen kuuluvat ohjaavuus ja pysyvyys. Ne auttavat ennakoimaan toimintaa ja mahdollistavat ajattelun jäsentymistä ja ennakointia sekä jäsentävät inhimillistä toimintaa. Instituutiot eivät ainoastaan rajoita vaan myös mahdollistavat yksilöiden toimijuutta.

Instituutiot näyttäytyvät monesti ennen kaikkea pysyvyyden ja jatkuvuuden ylläpitäjinä. Tutkimuksessa on kuitenkin jo pidemmän  aikaa oltu kiinnostuneita siitä, miten instituutiot muuttuvat yksilöiden vuorovaikutteisten suhteiden kautta. Margaret Archer (2020) on kuvannut tätä morfogenesiksen ja morfostaasiksen käsitteiden kautta. Morfogenesiksellä Archer viittaa siihen, miten yksilöiden toimijuus luo uutta kulttuuria, uutta kieltä ja uusia mahdollistavia instituutioita. Morfostaasiksella taas tarkoitetaan instituutioiden ylläpitävää ja itseään toistavaa voimaa.

Kirkon missionaarisuuden tehtävä toteutuu yhtäältä uutta luovan ja mahdollistavan, toisaalta ylläpitävän ja säilyttävän ristipaineessa. Missä määrin yksilöiden toiminnan sallitaan luoda uutta kirkollisiin instituutioihin, kirkon kieleen, tapakulttuuriin ja rakenteisiin? Ja missä määrin puolestaan halutaan tukea instituutioiden rakenteita ja toimijuuden muotoja säilyttävää voimaa? Millenniaalien kirkko -kirjan tutkimusartikkeleista piirtyy kuva, jossa esimerkiksi perheinstituution rooli uskonnollisten identiteettien syntymisessä on muuttunut perinteitä säilyttävästä yksilön uskonnollista toimijuutta tukevaksi. Ongelma ei kuitenkaan välttämättä ole instituutioissa itsessään vaan instituutioiden kautta toimivien yksilöiden haluttomuudessa antaa instituutioiden muuttua. Kirkon missionaarisuuden kohtalonkysymys on siinä, kenen toimijuutta kirkko, seurakunta tai perhe instituutiona vahvistavat.

Kirjallisuus

Archer, Margaret S. (ed.). 2020. Social Morphogenesis. Springer.

Mikkola, Sini & Saarelainen, Suvi-Maria (toim.). 2023. Millenniaalien kirkko. Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 139. Kirkon tutkimus ja koulutus.

Kirjoittajat

Minna Hietamäki

Minna Hietamäki toimii Kirkkohallituksen ulkoasiainosastolla lähetysteologian asiantuntijana.