Gazan sota yliluonnollisena draamana

Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa on poliittisten ristiriitojen lisäksi myös paljon uskonnon poliittista käyttöä. Sen lisäksi monet ulkopuoliset tarkastelevat Lähi-idän tapahtumia omien uskonnollisten näkemystensä kautta. Tämä siirtää konfliktin ulos politiikan areenalta ja osaksi tulkitsijoiden mielissä käsikirjoitettua yliluonnollista draamaa.

Reilu viikko Gazan sodan alkamisen jälkeen yli viisisataa mielenosoittajaa kokoontui Eduskuntatalon portaille. He kantoivat Suomen ja Israelin sinivalkoisia lippuja ja halusivat osoittaa tukensa verisen terrori-iskun kohteeksi joutuneelle Israelille ja sen taistelulle iskun tehnyttä Hamasia vastaan. Israelin puolesta on sodan alkamisen jälkeen järjestetty muitakin mielenosoituksia, mutta tämä oli todennäköisesti tähän asti suurin. Sen järjestäjinä oli kolme kristillistä järjestöä: Jerusalemin kansainvälisen kristillisen suurlähetystön (ICEJ) Suomen osasto, Suomen Karmel-yhdistys sekä Patmos-lähetyssäätiö.

Patmos-lähetyssäätiö tekee muutakin työtä, mutta ICEJ ja Karmel-yhdistys ovat yksinomaan Israeliin keskittyneitä järjestöjä. ICEJ on ollut olemassa kohta 40 vuotta ja Karmel-yhdistys on vielä sitäkin vanhempi. Se syntyi jo vuonna 1949 tekemään työtä ”Raamatun ja Israelin puolesta”.

Monien muiden kristillisten Israel-järjestöjen tavoin näiden mainittujen järjestöjen toiminta perustuu tulkintaan, jonka mukaan vuonna 1948 perustettu Israelin valtio on osa Jumalan jo Raamatussa ennalta ilmoittamaa maailmanhistoriallista suunnitelmaa. Kristittyjen tulisi siksi tukea Israelia, siunata sitä. Silloin voi odottaa myös saavansa Jumalan siunauksen. Vastaavasti kaikki, minkä voi tulkita Israelin kiroamiseksi, johtaa Jumalan kiroukseen. Tätä näkemystä kutsutaan kristilliseksi sionismiksi.

Kristillinen sionismi yleistyi protestanttien keskuudessa merkittävästi vasta vuoden 1948 jälkeen, mutta se on huomattavasti Israelin valtiota vanhempaa. Ensimmäiset esimerkit juutalaiskeskeisestä profetiatulkinnasta, Robert O. Smithin termiä käyttääkseni, löytyvät sveitsiläisten reformoitujen, englantilaisista puritaanien ja eteläsaksalaisten pietistien piiristä. Niissä yhdistettiin juutalaisten odotettu kollektiivinen kääntyminen kristinuskoon ja heidän tuleva muuttonsa Palestiinaan lopun ajan tapahtumiin. Sen enempää kääntymyksestä kuin muutostakaan ei tuolloin ollut mitään konkreettisia merkkejä, eikä näkemys ollutkaan valtavirtaa missään. Esimerkiksi Ruotsissa saattoi joutua tällaisista kiliastisista harhaopeista vankilaan, kuten kävi Petter ”Pietari” Schäferille 1700-luvun alun Turussa.

Etenkin 1800-luvun kuluessa kiliastiset opit, tai aikalaisten termiä käyttääksemme premillennialistiset tulkinnat, yleistyivät etenkin Pohjois-Amerikan evankelikaalien parissa. Lukuisien hyvin suosittujen 1800-luvun lopun profetiakonferenssien teemana oli ajankohtaisten tapahtumien sovittaminen Raamatun profetioihin eli historisoivat tulkinnat. Varteenotettavin kilpaileva käsitys oli premillennialistisena dispensationalismina tunnettu futuristinen tulkintamalli, jossa Raamatun ennustusten oletettiin koskevan lähes yksinomaan tulevaisuutta, ei havaittavissa olevaa nykyisyyttä.

Eräs dispensationalismin leimallinen piirre oli erottelu Jumalan maallisen ja taivaallisen kansan kesken. Tässä jaottelussa juutalaiset olivat edellisiä ja kristityt jälkimmäisiä. Raamatun maalliset lupaukset koskivat näin ollen vain juutalaisia mutta pelastus ainoastaan kristittyjä. Etenkin sen jälkeen, kun sionistinen liike 1800-luvun lopulla syntyi, vain harvat profetioista kiinnostuneet evankelikaalit malttoivat olla yhdistelemättä oman aikansa tapahtumia erilaisiin profetiatulkintoihin. Dispensationalismista tuli varsin suosittu tulkinnallinen kehys, mutta siten, että sen tiukasta futurismista lipsuttiin yhä enemmän ja etenkin sionistisen liikkeen ja Israelin valtion kohdalla.

Käytännössä juutalaiskeskeinen profetiatulkinta ja siitä kumpuava kristillinen sionismi kukoistivat parhaiten tietynlaisella teologisella kasvualustalla. Ensinnäkin se vaati uskoa historiassa yhä edelleen aktiivisesti toimivaan persoonalliseen Jumalaan. Toisekseen se vaati jonkinasteista koko Raamatun tasolla toimivaa sanainspiraatio-oppia, joka teki mahdolliseksi eri profetioiden merkitysten yhteensovittamisen ja tulevaisuuden mallien rakentamisen niiden pohjalta. Vielä yksi elementti oli nationalismin mukainen ajatus kansoista historian toimijoina ja yksikköinä, joilla oli kohtalot ja joita saattoivat kohdata kollektiiviset kiroukset tai siunaukset.

Monesti profetiaspekulaatioilla oli ja yhä on tietty salaliittoteorioita muistuttava sävy. Niissä etsittiin tapahtumien takana piileviä salattuja merkityksiä, nostettiin esiin hyvinkin obskuureja kehityskulkuja, haastettiin valtavirtatulkintoja ja ennakoitiin tulevaa. Mikään ei ollut vahinkoa tai sattumaa.

Suomessa tällaiset tulkintamallit yleistyivät 1900-luvun alkupuolella etenkin helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden piirissä. Niiden vaikutus näkyy selvästi myös suomalaisten matkailijoiden raporteissa Palestiinasta. Toisen maailmansodan jälkeen profetioilla spekulointia esiintyi myös muotoutumassa olevan evankelioivan herätyskristillisyyden eli viidesläisyyden piirissä.

Rohkeimmat profetiakirjallisuuden muodot ovat säilyneet Suomessa melko marginaalisina, ehkä osittain johtuen luterilaisten teologien yleisesti varovaisesta ja jopa torjuvasta asenteesta. Merkittävin poikkeus oli kristillinen sionismi eli Israelin valtion yhdistäminen jollain tavalla Raamatun ennustuksiin. Varovaisessa muodossaan tämän ei tarvinnut yhdistyä mihinkään johdonmukaiseen profetiatulkinnan raamiin tai edes sanainspiraatio-oppiin. 1950- ja 1960-luvuilla myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä yleisen kristillisen sionismin ytimessä oli jokseenkin jäsentymätön käsitys siitä, että Raamatun sana jollain tasolla toteutui Israelin valtiossa.

Tämä arkinen kristillinen sionismi kasvoi tilanteessa, jossa harvat suomalaiset tiesivät paljoakaan Palestiinan historiasta, nykyisyydestä ja siellä käydyistä konflikteista. Matkailijoiden ja lähetystyöntekijöiden kautta sionistit ja myöhemmin Israelin juutalaiset olivat miltei koko 1900-luvun ajan suomalaisille monta kertaa tutumpia ja samastuttavampia kuin edes palestiinalaiset kristityt.

Hengellistävä katse yhdistettynä lähinnä Israelin juutalaisia koskevaan tietämykseen teki kristillisestä Israel-ystävyydestä monille suomalaisille kristityille samastuttavaa ja pienemmälle osalle sydämen asian. Kristillisen sionismin varsinainen merkitys monille siihen uskoville oli, että sen mukainen tulkinta näki Israelin valtiossa todistuksen Raamatun luotettavuudesta ja Jumalan olemassaolosta.

Näkökulma on kuitenkin ulkopuolinen, umpinainen ja täysin itseään selittävä. Usko siihen, että tietyt Lähi-idän tapahtumat ovat ennustettuja tai peräti ennalta määrättyjä poistaa tai ainakin merkittävästi vähentää ihmisten agentuuria ja mahdollisia valintoja. Tasapuolisuuden väitteistä huolimatta se tuo mukaan hyvin voimakkaan moralisoivan kehyksen, joka ei katso ensisijaisesti tekoja ja aikomuksia, vaan toimijoiden kollektiivisia identiteettejä. Käytännössä se tekee mahdottomaksi myös keskustelun näistä tapahtumista sellaisten kanssa, jotka eivät tätä tulkintakehystä jaa. Kyse onkin vähemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta kuin tavasta toteuttaa omaa kristinuskoaan hyvin erityisellä tavalla.

Kirjoittaja:

Timo R. Stewart

Vanhempi tutkija, VTT, Ulkopoliittinen instituutti. Kirjoittajan historiateos Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa ilmestyi syksyllä 2022 ja oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana.