Lasten teho-osasto kello 04.00

Enkelifreskot Turun tuomiokirkosta.

Aamuyö

On talvisen tiistain aamuyö. Yöpöydälläni oleva puhelin pirahtaa soimaan. Tajuntani nousee hitaasti unimaailmasta. Ensin en ymmärrä soittaako joku, vai ilmoittaako puhelimen herätyskello, että on aika nousta. Katson kelloa. Se näyttää olevan neljä. Vastaan puhelimeen. Sairaanhoitaja lasten teho-osastolta soittaa kertoakseen, että hetkeä aiemmin osastolla on kuollut viisivuotias lapsi. Lapsen äiti ja isä tarvitsevat tukea ja ovat halukkaita saamaan sitä. Sanon tulevani pikapuolin, asun melko lähellä sairaalaa.

Astun kylmään pakkasyöhön. Hengitykseni höyryää ja kykenen kuulemaan, kuinka kenkäni narskuvat pihan lumista pintaa vasten. Olen hetkessä autotallilla ja suuntaan auton kohti yliopistosairaalaan mäkeä. On hiljaista, ei muuta liikennettä. Muutaman minuutin kuluttua olen sairaalan pihalla, sen lähes tyhjällä parkkipaikalla. Etäisyyttä autoni ja sairaalan sisäänkäynnin välillä on vain muutamia metrejä. Astun ulos ja jälleen korvani tavoittavat yllättävän tarkkarajaisesti askelteni talvisen ääneen pakkaslumista maanpintaa vasten. Ulko-ovi avautuu automaattisesti ja astuessani aulaan tervehdin vahtimestaria. Kohta olen hissin luona, joka kuljettaa minut korkeuksiin lasten teho-osastolle.

Astuessani osaston aulaan kestää hetken, että silmäni tottuvat hämärään. Yöaikaan ainoastaan välttämättömät valaisimet luovat oman kelmeän, oudon valonsa. Aulan keskellä on hoitajien kansliapiste. Minulle soittanut hoitaja tulee luokseni. Hän kertoo, että omaisten huoneessa ovat lapsen äiti, isä ja äidin ystävätär. Hän kertoo myös lapsen kuolinsyyn. Pienen ihmisen elämä päättyi kovin äkkiä, lähes varoittamatta.

Sakeaa ilmaa ja keinutuoli

Omaisten huone sijaitsee osaston toisella puolella. Astelen käytävää, pysähdyn ovelle ja koputan. Astun sisään ja tunnen, että huoneen ilma on sakeaa. On hankala hengittää. Ilman tekee sakeaksi se, että huone täyttyy tuskasta, luopumisen tuskasta. Ovea vastapäätä sohvalla istuu lapsen isä ja ovesta oikealla lapsen äiti ja äidin ystävätär. Esittelen itseni ja istun isän viereen. Puhumme jotain, mutta se ei ole kertomuksen kannalta tärkeää. Hetken kuluttua oveen koputetaan. Sairaanhoitaja on ovella. Hän katsoo äitiin ja sanoo ainoastaan: voi tulla. Äiti nousee ja seuraa hoitajaa käytävään. Katson ensin isää, sitten äidin ystävätärtä. He eivät sano mitään, vaan istuvat hievahtamatta paikoillaan. En kysy mitään vaan nousen ja seuraan äitiä. Isä ja ystävätär jäävät sijoilleen. Tämä jää vaivaamaan minua.

Ensin lyhyt käytävän osa, sitten pitkä ja suora käytävä. Käytävän loppuosa avautuu hoitotilaksi. Hoitotilassa on vuode ja vuoteella värikkääseen peittoon kääritty pieni ja hauraan oloinen lapsi. Lapsi on kuollut. Saan kuulla, että värikäs peitto on lapsen oma, kotoa tuotu. Hoitaja sanoo äidille toisen lyhyen lauseen: saa ottaa. Äiti ymmärtää, että hän saa ottaa lapsen syliinsä. Hän nostaa lapsen varovasti vuoteelta, käännähtää ympäri ja istuu vuoteen viereen tuotuun puiseen keinutuoliin. Muistan ajatelleeni, mistä keinutuoli on siihen tuotu.

Mikä minä luulen olevani?

Äiti alkaa keinua hyvin hiljaa lapsi sylissään. Huoneen hämärä valaistus saa kaiken näyttämään epätodelliselta, kummalliselta. Seison äidin vierellä, vaiti. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole paikkaa äidin vieressä. Minut valtaa tunne, että minulla ei ole oikeutta olla tässä. Tähän hetkeen ei mahdu muita kuin äiti ja lapsi. Tämä hetki on intiimi. Tämä hetki on heidän.

Isä meidän

Äiti keinuu edelleen. Hän katsahtaa minuun ja kysyy: voimmeko rukoilla Isä meidän-rukouksen? Häivähdyksen omaisesti mieleeni pyrkii ajatus, että edes Isä meidän-rukous ei mahdu tähän hetkeen. Sille ei ole tilaa äidin ja lapsen välissä. Jo tuon ajatuksen aikana alamme rukoilla, yhdessä. Rukouksen jälkeen keskustelemme, välillä olemme vaiti. Mistä keskustelimme, ei ole tämän kertomuksen kannalta tärkeää.

Miksi?

Miksi kerron tästä tapahtumasta? Tapahtumasta on vuosia. Pienten lasten kuolemantapauksia oli ollut ennen tätä ja niitä on ollut tämän jälkeen. Miksi jotkut yksityiskohdat kertomuksen sisällä ovat niin tarkkarajaisia ja selkeitä? Miksi muistan höyrystyneen hengitykseni tai lumessa narskuvat kenkäni? Miksi muistan hoitajan lyhyet lauseet tai omaisten huoneen ilman sakeuden? Miksi lapsen peiton värityksen ja keinutuolin olemassa olon? Miksi juuri tämä tapahtuma jäi minuun kiinni?

Siksi

Tämä äiti ja hänen lapsensa eivät kulje mukanani siksi, että tämän lapsen kuolema olisi järkyttävämpi kuin muiden, joissa olen saanut olla mukana. Ne ovat kaikki koskettavia itselleni ja järkyttäviä heidän perheilleen. Tämän tarinan keskiössä olen itse. Tämän tarinan keskiössä olen kahden kyseenalaistavan kysymyksen kautta. Toisessa kysyn oikeutukseni perään olla edes samassa tilassa äidin ja lapsen kanssa. Toisessa epäilen Isä meidän-rukouksen oikeutusta. Kummankin kysymyksen nostamien pohdintojen kautta, koen kasvaneeni ammatillisesti.

Ensimmäinen kysymys auttoi ymmärtämään sen, etten voi itse määritellä kohtaamisten oikeutusta tai niiden onnistumista, eli hoitavuutta. Ne voi määritellä ainoastaan kohdattava itse, eli kokija. Oikeutus nousee kohdattavan tarpeesta eli kutsusta ja onnistuminen hänen kokemuksestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole kykenevä itse arvioimaan omaa asiantuntijuuttani, ammattitaitoani tai osaamistani. Puhumattakaan yliarvioimisesta. Ne mitataan kokijoiden toimesta yhä uudelleen ja uudelleen seuraavissa kohtaamisissa.

Pappina pelästyin ajatustani Isä meidän-rukouksen oikeutuksesta. Erityisesti siksi, että lapsen äiti pyysi sitä. Mikä olen pappina, jos edes lausumattomassa ajatuksessa kyseenalaistan uskomme juurirukouksen. Tämän pohdinta valmisti armollisuuteen itseäni ja omaa inhimillisyyttäni kohtaan. Se antoi luvan inhimillisille ajatuksille. Tämän ymmärtäminen on auttanut paljon eri kohtaamistilanteissa ja ihmisten elämän ääritilanteissa. Tämä vapautti siitä, että isän ja ystävättären käyttäytyminen jäi vaivaamaan mieltäni. Heidän asiansa ei ole minun, vaan heidän asiansa.

Harri Heinonen
sairaalapappi, työnohjaaja
TYKS, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä

Ei tulla hullua hurskaammaksi!  

Sairaalapapin ovikello, jota sormi painaa.

Mustan huumorin sävyttämä otsikko johdattaa ajatukset psykiatrian osastoille Kanta-Hämeen keskussairaalaan. Työskentelen seitsemättä vuotta sairaalapappina Hämeenlinnassa. Pääasiassa teen työtä keskussairaalassa, mutta kenttäämme kuuluvat myös Vanajaveden sairaala ja saattohoitoon erikoistunut Koivikkokoti.

Työni painopiste on keskussairaalan psykiatrian osastoilla, joita on kuusi. Osastoista neljä on aikuisille, yksi nuorille ja yksi lapsille. Usein kaikki potilaspaikat ovat täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin sisään voidaan ottaa.

Aloittaessani työni sairaalassa, psykiatria oli minulle lähes tuntematon aihepiiri. Nopeasti kuitenkin löysin paikkani. Varmaan taustalla on pitkä kriisityön kokemus Puolustusvoimien piirissä. Oivalsin, että liian monen potilaan heikon kunnon taustalla on lapsuudessa tai nuoruudessa koettu vakava henkinen trauma, jota ei ole koskaan käsitelty. Kun kuorma kasvaa, trauma ponkaisee esiin ja sekoittaa elämän. Pahimmillaan oireilu on psykoottisen harhaista.

Psyykkisen sairautensa kanssa ihminen on kuitenkin aina ihminen, vaikka mieli olisikin pirstaleina. Hänet on kohdattava kunnioittavasti. Tehtäväni ei ole ilmoittaa harhaiselle ihmiselle, miten hullu hänen maailmansa on.

Psykoottisten ihmisten kanssa olen miettinyt, kuinka moni menneiden aikojen kristillinen mystikko on ollut psykoosissa. Moni potilaista kertoo saavuttavansa syvemmän ihmisyyden psykoottisena.

Valitettavan monella potilaalla on huonoja kokemuksia kristillisistä piireistä. Erityisen hankalia saattavat olla äärikarismaattiset piirit. Niissä psyykelääkkeet nähdään paholaisen tekoina ja kehotetaan heittämään ne menemään. Muutamaa viikkoa myöhemmin samat ihmiset tulevat osastolle poikkeuksellisen huonossa kunnossa. Tavallinen luterilainen seurakunta nähdään usein turvallisena. Erityinen kiitos kuuluu diakoniatyölle.

Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen. En ainakaan vielä ole tunnistanut itsessäni kovin vakavaa psyykkistä oireilua. Työ sairaalassa jättää väistämättä jäljet tekijäänsä. Kohdattujen ihmisten pohjaton toivottomuus ottaa välillä lujille.

Kun työssä päivittäin tapaa monia ihmisiä, vapaa-aika melkein menee ilman sosiaalista kanssakäymistä. Toki ystäviä tavataan, mutta kohtuudella. Työssä jaksaminen kaipaa rinnalleen myös aivan muunlaista tekemistä. Viimeksi korjasin kuntoon 48-vuotiaan Rättisitikkani jumittuneen vaihdelaatikon. Työ sairaalassa ei lopu tekemällä, on osattava rajata ja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

Usein jopa stereotyyppisesti sanotaan, että papin tärkein työkalu on oma persoona. Sairaalamaailmassa tämä pitää paikkansa. Sairaalapapilla on lisäksi oma työkalupakki, jonka työkaluista 75 % on yhteisiä psykoterapeutin kanssa. Lopus 25 % on oman alan (hengellisiä) erikoistyökaluja.

Käytän työssäni aina virkapaitaa, josta minut tunnistetaan papiksi. Suurin osa keskusteluista ei kuitenkaan ole erityisen hengellisiä, vaan koskettelevat elämän suuria kysymyksiä. Sairaalapapin työssä ei kannata yrittää olla muuta kuin oma itsensä. Falskius näkyy läpi. Työssä tärkeää on verkostojen rakentaminen. Kannattaa olla avoimesti tekemisissä sairaalan kaikkien henkilöstöryhmien kanssa. Hyvä verkostoitumisen paikka on sairaalan henkilökunnan ruokala.

Kirkon työssä arvostetaan erityisesti sairaaloissa, vankiloissa ja Puolustusvoimissa tehtävää työtä. Sairaalasielunhoidolla on paikkansa, ja sillä on kysyntää. En usko, että tulevaisuudessa – ainakaan kovin nopeasti – työtämme ajetaan alas. Ehkä seisomme sotilas- ja vankilapappien kanssa viimeisinä savuavilla raunioilla.

Kirjoittajasta: Olen 63-vuotias Pälkäneellä asuva sairaalapappi. Asumme Tampereella sairaalapappina työskentelevän vaimoni kanssa keskellä metsää ja sen tuomaa rauhaa. Kalastan, metsästän ja puuhailen vanhojen ajoneuvojen kanssa. Valokuvaan myös jonkin verran. Vaimon kanssa käymme tilaisuuden tullen perinteisissä lavatansseissa. Soitan myös 2-rivistä haitaria.
Papin tehtävissä olen ollut keväästä 1984. Aluksi toimin Tampereella Messukylän seurakunnan rippikoulu- ja nuorisopappina, sitten sotilaspappina. Hetken kävin seurakunnassa ennen sairaalaan siirtymistä. Lokakuussa 2023 jään eläkkeelle.

Jukka Lehto
Johtava sairaalapastori
Hämeenlinna-Vanajan seurakunta

Elämä kuiskaa ja huutaa

varjot.

Elämän ääniä kuuluu jatkuvasti: kuulluksi tulemisen tarvetta; ahdistusta kriisien keskellä ja toivon kaipuuta; luottamusta ja toivetta kirkon toimijoihin ihmisiä auttavina tahoina, samalla vieraantumista kirkon kielestä ja ajattelusta.

Siunauksen signaalit -tulevaisuusselontekoa (2022) tehtiin muun muassa työpajakeskusteluissa eri puolilla Suomea. Keskusteluissa välittyi ihmisten toive siitä, että kirkolla olisi tulevaisuus. Sen nähtiin olevan yhteydessä ihmisten kuuntelemiseen. Monet ilmaisivat luottamusta siihen, että kirkon kiinnostus ihmisten elämää kohtaan on vilpitöntä.

Siunauksen signaalit -aineistossa todetaan, että sekä työpajakeskusteluiden osallistujat että fasilitoijat yllättyivät siitä, miten toisilleen tuntemattomat ihmiset halusivat keskustella avoimesti heidän arkeaan koskettavista mutta myös perimmäisistä kysymyksistä, kun sille luotiin turvallinen tila (Siunauksen signaalit 2022). Minua ei yllätä lainkaan, että ihmiset ovat valmiita kertomaan elämästään ja kokemuksistaan, kun heiltä kysytään niistä kiinnostuneesti ja luodaan tila kertoa.

Eletyt pandemiavuodet suuntasivat katsetta siihen, mistä halutaan pitää kiinni, kun elämän edellytykset muuttuvat. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän valtakunnallisen kyselyn perusteella suomalaisten odotukset kirkkoa kohtaan painottuivat ennen kaikkea auttamiseen: Tärkeimmiksi koettiin asiointiapu eristyksissä oleville, taloudellinen tuki vähävaraisille ja ruoka-apu. Myös kirkon antama henkinen ja hengellinen tuki koettiin varsin tärkeäksi kriisiaikana (Salomäki, Hytönen, Ketola, Salminen, Sohlberg 2020).

Vanhat juuret, uudet versot

Kaikki tämä vahvistaa ajatustani, että ihmisten tarinat tarvitsevat entistä enemmän kuulijoita, ja vaikeissa tilanteissa tarvitaan osaavaa tukea. Sitä on totuttu kutsumaan kirkon piirissä sielunhoidoksi, vahvalla diakonisella sävyllä. Sana sielunhoito tuntuu monista jo kovin vieraalta tai vieraannuttavalta, mutta asia on täyttä tätä päivää. Siinä on kirkolla paikka, hienot juuret ja luovan kasvun mahdollisuudet.

Sielunhoidollinen työote ja sielunhoidon sisällöt eivät taivu yhteen määritelmään tai pakettiin, kun kyse on enemmän elämisestä ihmisten kanssa ja mitä moninaisimmista tilanteista, keskusteluista ja tekemisestä, aina sen mukaan, mikä on tilanteessa tarpeen. Juuria unohtamatta, koska sielunhoito kytkeytyy kirkon tehtävään ja Jumalan läsnäoloon tässä todellisuudessa. Millään tavalla takertumatta ”työalojen” rajoihin, niiden aika on mennyt.

Minulle sielunhoito on kontekstuaalista teologiaa, elettyä teologiaa, jossa ihmisten tarinat näkyvät ja kuuluvat. Sielunhoito on sitä, että katsotaan yhdessä ihmisten kanssa elämää sellaisena, kun se on pyytäen ja toivoen Jumalan läsnäoloa kaikkeen. Arkisena työnimenä käytän sanaparia henkinen ja hengellinen tuki, jos yritän sanoa toisin sanoin jotain sielunhoidon olemuksesta.

Ajattelua, taitoa, osaamista

Sielunhoidollisuus on ennen kaikkea asenne ja työtapa, se on ajattelua ja taitoa. Se vahvistuu tai on vahvistumatta kohtaamisten myötä: miten nähdään ja kuullaan ihmisten todellisuus, millaisia johtopäätöksiä siitä tehdään. Sielunhoidollisuus edellyttää halua ymmärtää, halua kuunnella, valmiutta arvostaa muutakin kuin omaa ajattelua, itsetuntemusta. Kaikkea tätä voi opiskella ja treenata. Sielunhoidollisuus edellyttää turvallisuutta sen suhteen, että Jumalaa ei tarvitse puolustaa tai pönkittää. Tämä auttaa kuulemaan toisen kokemusta.

Sielunhoidolle käy huonosti, jos sitä pidetään itsestään selvänä, taitona, jota ei tarvitse opiskella ja harjoitella. Silloin käydään soitellen sotaan. Pappeina nuoret, iästä riippumatta, tuovat usein esiin ahdistuksen siitä, että saman tien töitä aloittaessaan he kohtaavat ihmisiä traagisissa tilanteissa, elämän iskujen alla. Jos aiempaa osaamista on kertynyt edellisessä ammatissa ja opinnoissa, on levollisempaa asettua kuulijaksi. Kaikilla ei ole tätä taustaa. Muissa kirkon ammateissa toimivilla on samantyyppisiä kokemuksia. Perustutkinnolla pääsee alkuun, mutta työelämä heittää silmille vaikka mitä.

Kirkon luovuttamaton paikka on olla siinä, missä monenlainen suru, kuolema, kriisit ja elämän käsittämättömyys ovat järisyttäneet ihmisten elämää. Usein paras apu tulee läheisiltä ja ystäviltä, mutta tavattoman monelle seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoinen vastuunkantaja voi olla se ulkopuolinen ihminen, joka kestää kuunnella ja etsiä tilanteessa huomisen päivän toivoa. Ei näissä paikoissa voi olla levollisesti, jos ei niihin ole voinut valmistautua osaamista kehittämällä. Ei näissä paikoissa voi jaksaa, jos takana ei ole työyhteisön yhteistä ajattelua, mielekästä työnjakoa ja riittäviä tuen mahdollisuuksia työntekijöille ja kuulijan paikalla toimiville vapaaehtoisille vastuunkantajille. Sielunhoidon ei pidä olla yksityisyritteliäisyyttä tai solistihommaa.

Tässä ja nyt

On turha haikailla pysymistä siinä, mistä on jo kuljettu ohi. Ihmisten ajattelu muovautuu, tietenkin. Kirkon työkulttuurin pitää olla ajan tasalla. Niille, jotka valitsevat olla edelleen kirkossa töissä, tämä merkitsee aina vaan kirjavampien todellisuuksien kohtaamista muissa ihmisissä. Olen iloinen, että monet kohtaamani kirkon työntekijät eivät pidä tätä uhkana vaan tosiasiana, joka vahvistaa luovuutta. Kun tätä kokemusta pääsee jakamaan työtovereiden kanssa, syntyy uutta hyvää.

Ihmisen perustarpeet eivät muutu, vaikka todellisuus ympärillä monimutkaistuu. Tästä ne kertovat, kuiskaukset ja huudot, jotka etsivät kuuntelijaa. Jos seurakunnat päättävät olla entistä vahvemmin ihmisten tukena – se on valinta, joka toteutuu päätösten kautta – sille on rakennettava entistä enemmän tilaa, aikaa ja paikkoja, ihmisiä, osaamista. Ei niin, että tehdään rajattomasti, entistä enemmän. Mieluummin niin, että on rauhassa mietitty, miten tehdään se, mitä tehdään. Niin, että uskalletaan luopua jostakin, että saadaan uudelle tilaa.

Vapaaehtoisten vastuunkantajien jaksamiseen on taidettu kiinnittää paikoin paremmin huomiota kuin seurakunnalta palkkaa saavien jaksamiseen ja hyvinvointiin? Kenenkään resilienssi ei pysy kunnossa vain sillä, että on työsuhteessa seurakuntaan. Yhä enemmän tarvitaan yhteisön yhteistä puhetta ja tekoja sitkeyden ja palautumiskyvyn vahvistamiseksi. Yksilösuoritusten ja yksinäisyyden ajan pitää jäädä taakse (Jansa 2020).

Sirkku Tukiainen.

Sirkku Tukiainen
Sielunhoidon kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Ajatusten virittäjinä:

Takaisin sivun alkuun