Ortodoksinen kristinusko levisi idästä päin Suomen alueelle jo varhain keskiajalla. Moskovan patriarkaatin itsenäistymisen jälkeen ortodoksiset kirkot Suomessa ovat kuuluneet Moskovan patriarkaatin alle vuoteen 1923 asti. Kun Suomi sai itsenäisyyden, uuteen valtioon muodostui uudenlainen ja aikaisemmalta asemaltaan erilainen ortodoksinen vähemmistökirkko.

Suomen itsenäistyessä ortodoksinen kirkko joutui uuden tilanteen eteen. Aikaisemmin kirkolla oli ollut tukena Venäjän valtionkirkon auktoriteetti, teologista osaamista ja taloudellista apua. Nyt kirkko oli pieni vähemmistökirkko uudessa kansallismielisessä Suomessa. Ortodoksien asema tuli siis järjestää uudelleen senaatissa, jossa asetus nosti ortodoksisen kirkon luterilaisen rinnalle toiseksi kansalliseksi kirkoksi.

Tästä alkaen kirkon hallinto on seurannut hyvin paljon luterilaisen kirkon esimerkkiä. Tämän takia suureksi vahvuudeksi ja poikkeudeksi muista ortodoksista perinteistä onkin noussut maallikkojen vahva edustus kirkon hallinnossa, joka kantaa hedelmää vielä tänäkin päivänä mm. naisten aktiivisena ja näkyvänä osallisuutena päätöksenteossa ja kirkon hallinnossa.

Tie Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen

Suomen valtion etujen mukaisesti oli tärkeää, että ortodoksinen kirkko olisi mahdollisimman itsenäinen, ja Venäjän vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi. Tämän takia valtio alkoi aktiivisesti tukea kirkon suomalaistumista ja itsenäisyyttä Venäjän kirkosta. Ilmapiiri ja kehitys sekä kirkon että valtion sisällä johti siihen, että kanoninen itsenäisyys koettiin houkuttelevaksi ja osittain ainoaksi vaihtoehdoksi.

Vuoden 1919 kirkolliskokous anoi Venäjän kirkolta autonomiaa, jonka patriarkka Tiihon myönsi vuonna 1921. Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi tämän jälkeen Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Tämän liiton sinetöi ekumeenisen patriarkaatin myöntämä kanoninen peruskirja autonomia-tomos, joka allekirjoitettiin 6. heinäkuuta 1923 – sata vuotta sitten.

Peruskirjan mukaan kirkko on yhteydessä Ekumeeniseen patriarkaattiin, kirkko on perustettu yhteisen katolisen ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien sekä säädösten mukaan ja kirkolla on oikeus järjestää sisäiset asiat maan lakien ja vaatimusten mukaan edellyttäen, että se ei poikkea kanonisesta perinteestä.

Yhtenä esimerkkinä Suomen ortodoksinen kirkko halusi mahdollistaa paremman yhteydenpidon enemmistökirkon ja yhteiskunnan kanssa ja päätti jo vuonna 1922 siirtyä uuteen kalenteriin. Kalenterikysymys osoittautui jo tuolloin tunnekysymykseksi, ja on osittain sitä edelleen. Haasteena on yhteys toisten ortodoksisten kirkkojen kanssa, mutta vahvuutena on taas ekumeenisen yhteyden vahvistuminen, kun pyhäpäiviä voidaan viettää yhdessä ja elää samaa kirkkovuotta. Tämä on erityisen tärkeää niille ortodokseille, jotka elävät ekumeenisissa perheissä ja tarvitsevat yhtenäisen kalenterin arjessaan.

Ekumeeninen patriarkaatti nauttii erityistä asemaa ortodoksisen maailman johtajana. Nyt Suomen ortodoksisen kirkon historia ja kehitys ovat olleet kiinteästi sidoksissa Ekumeeniseen patriarkaattiin, joka on tarjonnut hengellistä tukea, opastusta ja yhteyttä muihin ortodoksisiin kirkkoihin. Tämä yhteys on auttanut vahvistamaan Suomen ortodoksisen kirkon identiteettiä osana maailmanlaajuista kristillistä perinnettä. Suomen ortodoksinen kirkko näyttäisi kenties täysin toisenlaiselta, jos se ei olisi koskaan siirtynyt Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Siirtyminen on lähtenyt liikkeelle alun perin poliittisista syistä, mutta sen kokonaisvaltainen vaikutus on tullut selkeästi esille myöhemmin, ja erityisesti uudestaan nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Moskovan patriarkka Kirillin sotaa tukevien puheiden jälkeen.

Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeus saapuu syyskuussa Suomeen

Juhlavuoden päätapahtuma on Ekumeenisen patriarkan vierailu Suomessa. Hänen kaikkipyhyytensä, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos saapuu syyskuussa Helsinkiin juhlistamaan Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1923 saamaa autonomista asemaa Ekumeeniselta patriarkalta.

Patriarkka jatkaa Suomen vierailunsa jälkeen matkaa Viroon, jossa myös Viron apostolinen ortodoksinen kirkko viettää oman autonomisen asemansa satavuotisjuhlaa. Patriarkka tapaa Suomen vierailunsa aikana kirkkokansan lisäksi monia korkea-arvoisia henkilöitä, muun muassa Tasavallan presidentti Sauli Niinistön, Suom­­­en Kreikan, Turkin ja Ukrainan suurlähettiläät, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johtoa sekä Suomen muita uskontojohtajia.

Patriarkka toimittaa kiitosrukoushetken Uspenskin katedraalissa lauantaina 9.9.2023 sekä liturgian sunnuntaina 10.9.2023. Kirkkokansan on mahdollisuus osallistua vapaasti valtaosaan vierailuohjelmasta. Ohjelmatiedot Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilta.

Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous (EKK) järjestettiin Tallinnassa 14.–20.6.2023 teemalla ”Jumalan siunauksen alla”. Se kokosi edustajia 114 jäsenkirkosta: ortodokseja, anglikaaneja/vanhakatolilaisia ja protestantteja. Keskeisellä sijalla oli kirkkojen roolin tarkastelu pyrittäessä oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa, vastattaessa ilmastokatastrofiin ja pakolaisuuden/siirtolaisuuden kysymyksiin sekä yhdistettäessä voimia kristillisyyden kasvojen esiin tuomiseksi maallistuvassa Euroopassa.

Käsittelen kokouksen antia neljän avainpuheenvuoron kautta. Niiden lisäksi merkittävää oli vuorovaikutus, jumalanpalvelus- ja hartauselämä ja kuulemistilaisuudet, joissa kuultiin Ukrainan kirkkoja ja heidän pyyntönsä rukouksista muun avun lisäksi sekä selonteko Rauhan polut -hankkeesta. Ortodoksisten kirkkojen jännitteen purkaminen Ukrainassa on keskeinen osa sovinnontekoa.

Kristityt naiset muutoksen tekijöinä Valko-Venäjällä

Keskeinen teema puheessa oli veljeys ja sisarellisuus. Ajatus kolmesta “veljellisestä kansasta” eli Venäjästä, Valko-Venäjästä ja Ukrainasta sai kuolemaniskun Venäjän aggressiivisista pommituksista Ukrainassa 24.2.22 alkaen. Todellinen veljeys ei pyri hyväksikäyttämään ja vahingoittamaan. Voiko tämän päivän maailmassa olla todellista veljeyttä? Jokainen murha on lopulta veljesmurha Kainin surmateon tapaan.

Näkyä toisenlaisesta veljeydestä kamppailussa tyranniaa vastaan Tsikhanouskaya kertoi liikkeen saaneen paavi Franciscuksen kiertokirjeestä Fratelli tutti. Tsikhanouskayan mukaan valkovenäläiset naiset ja tytöt ovat aikamme sankareita, pahan voittajia hyvällä. Rakkaus lopetti väkivallan. Esimerkiksi eräällä aktiivisella roomalaiskatolisella papilla aseina olivat usko, rukousnauha ja rukous rintamassa diktatuuria vastaan.

2022 helmikuussa valkovenäläiset palasivat kadulle protestoimaan rauhallisesti, mutta heidät otettiin kiinni väkivaltaisesti. Tsikhanouskayan mukaan he silti suorittivat ihmeitä, koska uskoivat oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja omatuntoon. Uskon ihmisten rooli oli keskeinen. Diktaattorit pyrkivät hiljentämään kirkolliset johtajat ja saamaan heidän tukensa. Tavalliset uskovat muistivat usein paremmin, mitä on olla uskon ihminen.

Tsikhanouskaya kertoi kysyneensä kirjeessä paavi Franciscukselta, miten käytännössä voisi toteuttaa visiota veljellisestä yhteiskunnasta. Uskonnollisten yhteisöjen ääni on merkityksellinen ja tärkeä. Ne voivat olla vapauttavia, tervehdyttäviä ja sovintoa rakentavia. Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja yksittäiset kristityt voivat merkittävästi edistää rauhaa yhteiskunnissa, edistää toivoa tyrannian keskellä. Moraalisesti selkärankaiset ovat uhka diktaattoreille, ja heitä tarvitaan demokratiaa rakennettaessa.

Kansainvälinen uskonnollinen yhteisö voi Tsikhanouskayan mukaan rukoilla Valko-Venäjän puolesta, tukea valkovenäläisiä ulkomailla, auttaa humanitaarisesti jne.

Miten saada tehokkuutta palvovasta yhteiskunnasta avoimempi inhimillisyydelle ja resonoivalle uskonnollisuudelle?

Rosa painotti voimakkaan ja yhdistyneen Euroopan tarvetta vastattaessa aikamme globaaleihin haasteisiin kuten ekologinen kriisi, globaali epätasa-arvo ja epidemiat. Ei tulisi luoda Euroopasta suljettua linnaketta, joka palvelee vain omia intressejään. Moderni Euroopan systeemi vaatii taloudellista kasvua, teknologista kehitystä ja kulttuurisia innovaatioita tuottaakseen itsensä aina uudelleen ja säilyttääkseen institutionaalisen status quo -tilanteen. Jatkuvan kasvun ja kiihdytyksen logiikasta seuraa ekologinen, poliittinen ja psykologinen aggressio, joka ilmenee myös itseen kohdistuvana aggressiona ja uupumisena.

Rosa kysyi, mikä olisi vaihtoehto tällaiselle vieraantumiselle omasta olemisestamme? Mikä voisi olla vaihtoehtoinen näky hyvästä elämästä? Hän kutsui tätä ”resonanssiksi” eli vuorovaikutteiseksi maailmaksi, jossa ihminen tulee 1) kosketetuksi, 2) tuntee, 3) transformoituu ja näkee, että elämässä on myös 4) kontrolloimattomuutta. Resonanssia ei voida pakottaa, varmistaa ja kontrolloida. Resonanssi liittyy 1) sosiaaliseen elämään, rakkauteen ja ystävyyteen, 2) materiaaliseen todellisuuteen, 3) omaan itseen ja 4) eksistentiaaliseen tai ylöspäin suuntautuvaan resonanssiin: uskonto, taide, luonto, historia. Kuunteleminen ja vastaaminen näiden ulottuvuuksien valossa on Rosan vaihtoehtoinen visio Euroopalle. Uskonnoilla on siinä resonanssiyhteisöinä keskeinen rooli. Teologisesti tulkittuna hän näyttäisi puhuvan Pyhän Hengen toiminnan ulottuvuuksista rakkauden, yhteyden ja totuuden Henkenä, jota ei voida kontrolloida.

Kirkoilla ei ole vain teologiaa vaan myös käytäntö, jossa voidaan kehittää tällaista vuorovaikutusta persoonien välillä eli resonanssia: rukous kääntymisenä ylös-, sisään- ja ulospäin! Kirkko jo rakennuksena virittää toisen todellisuuden aaltopituudelle. Resonanssi säilyttää persoonan itsenäisyyden. Kyse ei ole alistuvasta kaikuna toimimisesta.

Teologian rooli kirkkojen yhteiskunnallisessa toiminnassa

Viides Mooseksen kirja painottaa, että menestys ei ole omien voimien varassa. Jumalan rakastava lahja on yhteisön arvon perusta. Tästä seuraa kompromissiton vastustus epäjumalanpalvontaa kohtaan, sitä, mikä on vähemmän kuin Jumala. Kyseessä on kertomus epäonnistumisesta ja paluusta todelliseen palvelukseen. Tämä on tausta autuaaksi julistuksille. Meidän tulee oppia, että identiteettimme ei ole riippuvainen siitä, mitä voimme tehdä. Molemminpuolinen hyväksyntä on perusta luottamukselle. Kulmakivi on siunaus, Jumala, jonka rakkaus ei ole vain palkkiota.

Yksi tapa määritellä teologia on Williamsille pohtia Jumalan teon ja ihmisten tekojen välistä eroa. Jos Jumalan teko asettaa meidät uuteen maisemaan, teologia kuvaa tätä maastoa. Voimme tunnistaa Jumalan teon, uuden yhteisön, uuden protokollan ja yhtäläisen oikeuden. Yhteisö välittää eteenpäin Jumalan antamaa elämää, vapauttaa toisia Jumalan nimeen. Kyseessä on kertomus, joka ei avaudu vain menneisyydestä vaan myös tulevaisuudesta. Kristittyjen yhteisössä osittaisesti toteutuva on mahdollista koko luodulle elämälle.

Kristillisen yhteisön eläminen teologisesti on elämistä dialogissa ehtoollisen edustaman lahjoittavan rakkauden todellisuuden kanssa. Elämme myös ristin alla. Narratiivi jumalallisesta uskollisuudesta avautuu tätä kautta. Halu antaa anteeksi on tärkeää. Opimme elämään rakkauden mukaan, koska rakkaus on oikea vastaus maailmaan, jossa olemme. Jumalan teko Jeesuksessa tekee meistä ajanmukaisia. Liturgia on muotoutumisprosessi sen näkemiseksi, mihin Jumala tahtoo meidän sijoittuvan. Se helpottaa näkemään, mitä kulttuuriset tarinat pyrkivät vaientamaan tai hämmentämään.  Se auttaa näkemään heikot ja kärsivät. Rukous ja toivo on tulosta liturgisesta toiminnasta, pysymisestä luottamuksessa Jumalan aktiiviseen läsnäoloon luomakunnassa.

Kirkolla on oma tarinansa. Sen teologinen elämä perustuu liturgiseen elämään. Kirkko ei omista kertomusta kunniakkaasta menneisyydestä vaan Jumalan antamasta tulevaisuudesta, muuttumattomasta tarkoituksesta. Ihmisen on uskoton, mutta voimme olla jumalallisen lahjan varassa. Siunaus, jonka saamme, ja jota tarjoamme, on todistusta valtakunnan todellisuudesta ja läsnäolosta, jota mikään luotu ei voi tuhota. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Patriarkka Bartolomeos: myötätunto kristillisen Euroopan elävöittäjänä

Patriarkka nosti ensiksi esiin niin sanotun ”uuden ekumenian”, jossa luodaan uudenlaisia liittoutumia kirkkojen välillä perinteisten arvojen pohjalta. Tällaisessa liittoajattelussa Venäjän ortodoksinen kirkko voidaan usein nähdä hengellisenä johtajana. Patriarkka Bartolomeos näki kuitenkin tällaisen ajattelun lopulta anti-ekumeenisena jakautumisen ja tuhon voimana. Se tulee hänen mukaansa esiin Venäjän brutaalissa hyökkäyksessä Ukrainaa vastaan, ”jumalatonta ja sekulaaria länttä” vastaan. ”Uusi ekumenia” lietsoo polarisaatiota kulttuurisodassa toisin kuin ekumeenisessa liikkeessä, jossa vuosisatojen jakautumisen ja epäluulon jälkeen todettiin, että usko Jeesukseen Kristukseen riittää perustaksi dialogiin.

Miten vastaamme? Patriarkan mukaan meidän tulee omaksua nöyryyden asenne. Emme ole seuranneet Jeesuksen palvelevaa esimerkkiä; liian usein olemme vaatineet etuoikeuksia, voimaa ja vaikutusvaltaa pikemmin kuin palvelleet hauraita ja diskriminoineet itsensä Kristuksen veljissämme ja sisarissamme. Kun kirkot ovat solmineet liian läheisen suhteen valtion kanssa, historia opettaa, että tällaiset edut maksavat.

Maahanmuutto on vahvistanut puhetta kristillisestä Euroopasta. Se ilmentää kuvaa idealisoidusta menneisyydestä ja kristillisestä kulttuurista. Kristinusko on tuonut paljon hyvää, mutta ajatus kristillisestä Euroopasta on myös johtanut väkivaltaan kristittyjen kesken valtakamppailussa Euroopasta.

Yksi kysymys, joka on polttava, on, mitä tarkoitamme kristillisellä Euroopalla demokraattisessa Euroopan unionissa. Miten toteutamme kristillistä Eurooppaa nykyisessä poliittisessa kontekstissa? Kristilliset yhteisöt tuntevat usein itsensä uhatuiksi, jolloin on kiusaus liittyä poliittiseen autoritaarisuuteen. Meidän kuitenkin tulisi todistaa yhteisöstä, jonka Kristus on antanut. Eromme eivät saa peittää ykseyttämme. Meidän tulisi toimia kansalaisyhteiskunnan hyväksi, jossa yhteinen hyvä ylittää kansalliset rajat, kaikki ihmiset edistävät oikeudenmukaisuutta, julistaa evankeliumia köyhille, parantaa särkyneet sydämet, julistaa vapautta vangituille, päästämällä alistetut orjuudesta. Tämä olisi patriarkan mukaan tie kristillisten Euroopan elävöittämiseksi.

Nämä puheet kokonaisuudessaan ja muita uutisia voi lukea konferenssin verkkosivulta.