Pitääkö perikadolla uhkaajaa pelätä?

Voiko syvemmälle enää vajota? Näin joku kysyy Moskovan patriarkan uhkaähkyisestä linjapuheesta, jonka hän piti Yleismaailmallisen venäläisen kansankokouksen kokouksessa (27.3.2024)

Väärän profeetan sanoma ilmensi ns. venäläisen maailman ideologiaa. Kirill toisti Venäjän käyvän pyhää sotaa turmeltunutta länttä vastaan, jottei se pääsisi niskan päälle ja Venäjä menettäisi ”aitoa suvereniteettiaan.” Sota muka suojelee pyhän Venäjän yhtenäistä hengellistä aluetta ja toimii pidättelijänä (katekhonina) globalismia sekä satanismiin langennutta Länttä vastaan.

Mitään uutta puhe ei kuitenkaan sisällä. Se on puhdasta sotaa käyvän maan retoriikkaa, jota hengellinen ja maallinen johto rinta rinnan tuottavat. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän rivistä voi lipsua.  

Monet politiikan tutkijat ovat maininneet Ivan Iljinin ja Aleksander Duginin nimet ”venäläisen maailman” ideologisina vaikuttajina, kenties aiheetta. Filosofeja ei tarvita oikeuttamaan verenvuodatusta. Ilmankin pärjätään. Poliittinen teologia on aina sama.

Venäjän kirkollinen johto näet alistuu vallanpitäjälle niin kuin se on tehnyt aina aiemminkin, myös ateismin vuosikymmeninä. ”Venäläinen maailma” on arvoyhteisö Kirillin puheessa, ”olemassaolon merkityksenantaja”. Lue: jotain varsin hämärää. Sotilas sen sijaan tarvitsee selkeän käskyn: ”Askeltakaan ei peräännytä.” 

Patriarkka puhui myös perhepolitiikasta ja aborttien kitkemisen haasteista. Pahoitteli kouluopetuksen puutteita. On harmi, että koululaiset saavat yhä lukea oppikirjoista länsimaalaisista teorioista. Valitti sitä, ettei ortodoksisen kulttuurin perusteet -kurssia opeteta federaation muslimitasavaltojen kouluissa. Sellaisissa kuten Tatarstan ja Baškortostan.

Tämä on tärkeä kohta: ISIS-K:n tekemän Krokus-konserttisalin iskun myötä jihadismin uhka kasvaa. Venäjän lainkuuliaiset isänmaalliset muslimit joutuvat syrjityiksi ja ”venäläisen maailman” ns. arvoyhteisön koheesio rapautuu. Katastrofin vaara on ilmeinen. 

Entä otsikon kysymys, miten tosissaan kehotus viimeiseen taistoon ja sotilaalliseen periksi antamattomuuteen pitää ottaa?

Ainakaan edistykseen ja järkeen ei kannata vedota. Niistä ei ole hillitsijöiksi. Venäjän johto etsii kosmista oikeutusta sodankäynnille, eikä siinä mallissa modernin ajan kansalais- ja ihmisoikeuksilla ole painoa. Ne ovat sille läntistä hapatusta.  

Historian peilistä Venäjän nykyjohtoa katsoo vaativasti generalissimus Stalin, joka aikoinaan soti niin pitkälle kuin kyvyt riittivät. Stalinin suurin esikuva oli Iivana Julma, joka teki samoin. Kumpikaan ei pitänyt omien kansalaistensa uhraamista minään esteenä. Vihollisista nyt puhumattakaan.

Mietteliääksi minut tekee eräs pieni esine. Se on Kuopion RIISA-museon kokoelman vainajien muistelukirja (sinodik). Sellaisia hurskaana itseään pitävä Iivana-hallitsija jakeli ympäri valtakuntansa luostareita. Hän halusi luostareissa rukoiltavan Jumalalta armoa niiden jumalanpalvelijoiden sieluille, ”joiden nimet sinä Herra itse parhaiten tiedät”. Iivana tapatti alamaisiaan niin kiivaaseen tahtiin, ettei voinut pitää kaikista lukua, mutta luotti Jumalan kaikkivaltiuteen ylimpänä tuomarina.

Olen parin vuoden ajan ajatellut apokalypsia, tai kotoisammin perikatoa, joka päivä. Lohdullista on, että näen vain omaan kuolemaani asti. Ja kun se päivä koittaa, niin linnut laulavat yhä, ja aurinko yhä nousee taivaanrannasta.

Ihminen päättää, Jumala säätää. Läntisen Euroopan suurpolitiikan katekhonina uskottavampi on minusta maailmanpalon jarruttaja kuin sotaähkyinen lietsoja. Pidättelijänä näen historian läksyn sisäistäneen, harkitsevaisen Saksan liittokanslerin. 

Suuremmassa katsannossa maailman kohtalo on Jumalan käsissä, ja se valaa minuun rohkeutta ja toiveikkuutta. (Ja Olenan kanssa on sovittu tapaaminen Odessan suurilla portailla, kunhan sota on ohi).

Lähteet

http://www.patriarchia.ru/db/text/6116189.html (viitattu 27.3.2024).

 When Theology Fuels the War (sivusto).

Kirjoittajat

Elina Kahla, FT, Venäjän kulttuurihistorian dosentti, on kiinnostunut muistinpolitiikasta, ortodoksisesta kulttuurista sekä Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyöstä