Vanhassa testamentissa alttari liittyi erityisesti Mooseksen lain määräämään jumalanpalveluskäytäntöön. Esimerkiksi Jerusalemin temppelissä oli sekä polttouhrialttari että suitsutusalttari. Myös monissa muissa uskonnoissa alttari tunnetaan. Yleensä se merkitsee pyhän kohtaamisen paikkaa ja pyhän läsnäoloa.
Kristillinen alttari oli alun perin pöytä, jonka ympärille seurakunta kokoontui nauttimaan ehtoollista (1. Kor. 10:21). Ensimmäiset kivialttarit ovat lähtöisin traditiosta, jonka mukaan kristityt kokoontuivat marttyyrien haudoille, koska niiden kautta uskottiin oltavan erityisessä yhteydessä taivaaseen, jonne veritodistajat olivat päässeet. Monissa vanhoissa kirkkokunnissa marttyyrien tai muiden pyhien ihmisten pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä voidaan edelleenkin sijoittaa alttariin.
Alttareita on siis kahta tyyppiä: marttyyriajoilta periytyviä kiinteitä kivialttareita, joita tavataan usein su urissa kirkoissa ja katedraaleissa, sekä puisia, ruokapöytäsymboliikkaa edustavia alttareita. Vanhan kirkollisen tradition mukaan alttari sijoitetaan tavallisesti kirkkorakennuksen itäosaan.
Jokainen kristitty voi rakentaa kotiinsa niin kutsutun kotialttarin, johon voi sijoittaa kynttilöitä, krusifiksin tai ikonin. Tällainen alttari on rukousalttari kotihartautta varten.
Luterilaisessa kirkossa alttari ei vain kuvaa, vaan merkitsee kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa seurakunnan keskellä. Alttarin sakramentissa eli pyhässä ehtoollisessa Kristus on todellisesti läsnä leivässä ja viinissä. Tästä läsnäolosta käytetään nimitystä reaalipreesens.
Nykyisin alttari pyritään sijoittamaan irti kirkon takaseinästä niin, että pappi voi johtaa messun ehtoollisosaa kasvot seurakuntaan päin.