Erilaisuus parisuhteessa

Kirkon perheneuvojat Paula Mäkelä ja Juha Petterson antavat Suhde klinikalla -podcastien jaksoissa neuvoja, miten ristiriidoista ja ongelmista on mahdollista päästä eteenpäin.

Kuuntele jakso:

Erilaisuus parisuhteessa

Tekstivastine:

Suhde klinikalla!

Paula Maria Mäkelä: Tervetuloa meidän Suhde klinikalla -podcastin toisen tuotantokauden jaksoon, jonka teemana on erilaisuus. Mä oon Paula Maria Mäkelä, tunnetaan myös nimellä Paula Ruotsalainen, ja mun kanssa on…

Juha Petterson: Juha Petterson. Mä oon perheneuvoja Helsingin seurakuntayhtymässä.

Paula Maria Mäkelä: Ja mä oon Espoossa.

Juha Petterson: Joo, tohon erilaisuuteen liittyy sellainen vähän kliseinen ajatus, että useammin ikään kuin ihastuttais muissa tai meidän kumppaneissa just siihen erilaisuuteen. Aluks se on tosi vetävää ja viehättävää, kun toisessa on jotain sellaista, mitä meissä itsessä ei ole. Se tuntuu, että jos toinen on… Ite on vaikka vähän ujompi ja toinen näyttää kovin rohkealta. Tai jos on jotain sellaisia ominaisuuksia, mitkä suorastaan herättää vähän kateutta, että tuo on niin hienoa, kun toi ihminen on tollainen. Usein sanotaan, että se on se, mikä meitä koukuttaa, mutta samalla se on se, mikä meitä alkaa myöhemmin vituttaa. Tää tämmöinen ajatus elää. Mitä mieltä sä olet tästä ajatuksesta?

Paula Maria Mäkelä: Joo, kyllähän tuosta on hirveän helppo saada kiinni, että näinhän se menee. Mutta se on jotenkin jännä, miten se voikin olla niin, että se sama valkoinen muuttuu mustaksi jonkun ajan kuluttua. Tai voi ruveta tuntumaan, että se toinen on niin kivan sosiaalinen ja sosiaalisesti rohkea, niin sitten se onkin semmoinen, joka on tyyliin aina äänessä ja vie kaiken tilan ja niin edelleen.

Juha Petterson: Haluatko nyt avata vähän henkilökohtaisemmalla tasolla, kun sä aloitit jo? Minkälaisia kokemuksia sulla on tästä erilaisuudesta sun ihmissuhteessa tai parisuhteessa?

Paula Maria Mäkelä: No mä oon kyllä meidän parisuhteessa se, joka on vähän tämmönen… Miten sen nyt kauniisti sanoisi? Ei niin jämptin siisti aina kaikessa. Mä oon se, jonka kaapit on… Meillä on hyvä olla erilaiset kaapit, koska mun kaappi ei pysy järjestyksessä. Ja jos halutaan, että liinavaatekaappi on hyvin ja nätisti, niin se on parempi, että mä en mene sinne kauheasti koskemaan. Mites teillä?

Juha Petterson: Ainakin sellainen asia, mihin olen törmännyt, että mä olen varmaan se, joka kaipaa enemmän sellaista omaa aikaa. Mulla on aina ollut paljon harrastuksia ja kaikkea tuollaista. Huomaan, että se saattaa usein vähän herättää sellaista keskustelua, että oonks mä liian paljon poissa. Mulle se tulee automaattisesti. Urheilen vaikka paljon, niin siihen menee aikaa. Se on yks tämmönen teema. Tunnistan tuon ‘vaatekaapit’ myöskin. Mun vaatekaappi on aika erinäköinen kuin puolison vaatekaappi. Mutta onhan niitä erilaisuuksia jossain ehkä syvemmässäkin mielessä. Tietysti voi olla, että nää ulkoiset tekijät heijastaa jotain syvempiä teemoja, mutta… Mitä sä ajattelet tästä erilaisuudesta? Mistä me oikeastaan puhutaan, kun puhutaan erilaisuudesta vaikka parisuhteessa?

Paula Maria Mäkelä: Mä ajattelen, että se on luonnonlaki. Se on parisuhteen perusasetus, että kaksi ihmistä, vaikka ne olis ketä tahansa, niin ne on erilaisia. Ja se on jännä, että meidänkin vastaanotolle perheneuvontaan saattaa tulla ihmisiä, jotka on olleet

vuosikymmeniä yhdessä, ja ikään kuin se suurin ärsytys on se, että kun toi on niin erilainen. Kun toi tekee noi asiat noin ja on tommonen. Aika monelle sanonkin, että vaikka teidän kanssa toisen tilalla olisi kuka tahansa, niin se erilaisuusasia ei muutu. Se toinen olisi erilainen jollain muulla tavalla.

Juha Petterson: Musta tuntuu, ainakin oman kokemuksen perusteella siltä, kun olet elänyt siinä omassa todellisuudessa, niin sä et aluksi ehkä tajua sitä toisen erilaisuutta. Se toisen erilaisuuden ymmärtäminen usein syvenee, mitä pidempään sä oot kimpassa. Koska sit sä alat näkee, että ne asiat, jotka… Siis joku tietty tapahtuma. Se miten mä nään sen ja tulkitsen, niin se onkin aivan eri asia sille toiselle. Eli et jollain tavalla sitä kuvittelee, että se oma todellisuus on ainoa mahdollinen, kunnes tajuaa, ettei se olekaan. Monet asiat voi nähdä hyvin eri tavalla ja kokea eri tavalla. Siitä sitten alkaa tulla se kokemus. Toinen onkin aika yllättävänkin erilainen kokemusmaailmaltaan kuin ehkä kuvittelinkaan. Mutta just se, että miten se sun mielestä… Jos aattelee vielä niitä, vaikka pariterapiatilanteita, niin missä ikään kuin on se ongelma siinä. Miks se sun mielestä ärsyttää ihmisiä?

Paula Maria Mäkelä: Se tulee ongelmaksi siinä kohtaa, kun ajatellaan, että se mun tapa on se oikea. Yks sellainen aika surullinen esimerkki on esimerkiksi, että jos tulee joku suuri menetys. Vaikka johonkin yhteiseen lapseen liittyvä tai joku muu suuri suru esimerkiksi. Ihmisethän on hirveän erilaisia sen kanssa. Ja se voi olla hämmästyttävää toiselle, jonka on tuntenut vuosikymmeniä, että nyt se onkin tässä tämmöinen. Se ei jaakaan tätä mun kokemusta, vaan meillä on yhteinen asia, mutta me tullaan ihan eri suunnasta, ilmennetään sitä ihan eri tavalla. Tietysti ne on yleensä paljon pienempiä juttuja, mutta… Mä ajattelen, että me ollaan opittu ihan jo lapsuudessa, ja läpi koko elämänhistoriamme sen, että mikä on ikään kuin lainausmerkeissä oikea tapa olla, suhtautua, ajatella ja käyttäytyä suhteessa mihin tahansa tilanteeseen. Ja sitten kun toinen on oppinut ihan toisenlaiset tavat. Kyllähän me myös valitaan uusia tapoja olla, mutta ne on erilaiset. Se on jännä… Ajattelen, että se on joku tiedostamaton, mitä ei edes tule ajatelleeks, et mistä tulee nämä tavat, että mikä on ikään kuin oikea tapa ja väärä tapa.

Juha Petterson: Kyllä mä ajattelen, että se edustaa sen… Jotkut arvothan me ollaan omaksuttu usein perhetaustasta, että mikä on hyvää elämää. Mullakin on aika selkeä käsitys. Jos mun pitäisi sanoa viisi asiaa, mitkä kuuluu hyvään elämään, niin mulla on jotenkin aika intuitiivinen käsitys, mitä se on. Ja sitten jollekin toiselle ne voi olla ihan toiset viisi. Ja koska sitä on niin sokea, niin sitä on vaikea käsittää, että miten se voi ollakin, et sulla on ihan erilaiset. Se on just sellainen asia, jonka käsittää vasta ehkä myöhemmin. Kyllä mä uskoisin, että meidän perhetaustalla on aika iso vaikutus siihen. Vaikka miten me suhtaudutaan… Mikä on hyvä parisuhde? Minkälaisia asioita? Ei se ole mitenkään itsestäänselvää, että se on tietynlainen. Tai miten suhtaudutaan vaikka johonkin opiskeluun tai rahaan tai työelämään, ystäviin? Mikä on arvokasta? Toinen voi yllättää monella tapaa, että miten se sitten niitä omia arvojansa tuo esille. Mun mielestä näistäkin teemoista aika usein pariterapiassa puhutaan. Kun vaikka perheeseen tulee lapsia, niin mikä on vaikka suhde työhön, vapaa-aikaan ja siihen perheen kanssa olemiseen. Siis sen oman perheen kanssa olemiseen. Nehän voi olla hyvin erilaisia, vaikka nämä tietyt roolimallit, että mitä

ajatellaan, kenen pitää tehdä mitäkin. Jos nyt vähän tälleen kliseisesti, että mikä on se miehen rooli, naisen rooli ja niin edelleen. Ne tulee hyvin syvältä jostain.

Paula Maria Mäkelä: Näin on. Mä ajattelen, että tämä varmaan liittyy myöskin vähän siihen, että me ollaan myös… Jos ajatellaan ihan tosi kauas ihmisten historiaa, niin varmaan on opittu, että erilainen, joka on vierasta, voi oikeasti olla vaarallista. Tyyliin jotkut vihollisheimot samasta maa-alueesta taistelemassa tai jotain muuta. Se tekee varmaan sen, että ei ole ihan helppo… Ajattele vaan noin tästä asiasta, mikä on mulle tärkee. Tai toimi vaan tuolla tavalla. Koska se, miten meidän läheinen toimii ja ajattelee ja esimerkiksi käyttää aikaa, rahaa ja jotain muuta, niin se vaikuttaa meidän omaan elämään tosi paljon.

Juha Petterson: Niin, ja onhan sekin fakta, että se erilaisuus voi olla joskus liian suurta. Jotenkin vaikka todellisuuskäsitys, jos nyt puhutaan… Tässä ajassa paljon se, että on tämmöisiä rinnakkaisia totuuksia todellisuudesta, niin nehän voi olla aika usein yhteensovittamattomia. Voi olla aika isojakin periaatteellisia kysymyksiä, jotka luovat kitkaa. Vaikka suhde johonkin… Otetaan vaikka rokotukset, mikä tässä oli viime vuosina aika semmoinen iso teema. Miten suhtaudutaan vaikka tieteeseen tai johonkin viranomaisten ohjeisiin? Tai ylipäätänsä, että miten johonkin poliittisiin näkemyksiin. Kyllähän ne voi sitten jossakin vaiheessa tulla niin isoiksi ne erilaisuudet, että siinä ei oikein ole jaettua todellisuutta enää. Sellaisessa on varmaan aika vaikeaa rakentaa mitään parisuudettakaan, jos koko ajan kokee, että ne omat näkemykset, maailmankatsomus on täysin ristiriidassa sen toisen ihmisen näkemysten kanssa.

Paula Maria Mäkelä: Nää on varmaan sitä, mikä voi johtaa joskus siihen, että parisuhteelle ei ole… Siinä ei voi olla turvassa ja rauhassa. Jos tämmöiset jotkut ihan itselle semmoiset perusasetukset on toiselle kovin erilaisia.

Juha Petterson: Niin, ja ehkä se on semmoinen asia, minkä ikään kuin iän myötä on paremmin ymmärtänyt parisuhteista. Se on yllättävän tärkeä osatekijä siinä toimivassa suhteessa, että sulla on joku semmoinen yhteisesti jaettu arkinen todellisuus, että se arki sujuu. Jos se on kauhean erilainen, niin voisin kuvitella, että se on tosi raskasta elää siinä. Jos kaikki asiat… Pitäisi koko ajan neuvotella siitä, miten asiat tehdään. Tietty se voi olla, että jostakin se on siistiä, mutta minä kokisin sen hirveän rasittavana. Huomaan sen, että iän myötä semmoinen, ettei tarvitse olla samanlainen kuin minä, mutta on suunnilleen se sama jaettu todellisuus, niin kyllä se ainakin mun mielestä tekee mulle elämän helpommaksi. Joku toinen voi tässäkin ajatella täysin eri lailla, että se on jumalattoman tylsää elää sellaista elämää, joka olisi kauhean ennakoitavaa. Joku kaipaa just sellaista, että joka aamu ei tiedä yhtään, mitä odottaa toiselta. En tiedä.

Paula Maria Mäkelä: Puhuit tuossa, että monet jutut tulevat vasta näkyviin vähän myöhemmin. Mutta jos aloitetaan uutta suhdetta, niin siinähän tulee… Ajattelen, että sosiaalisten tilanteiden kautta se erilaisuus nousee. Jos minun puolisoni, uuden puolisoni, esimerkiksi jotkut sosiaaliset tilanteet tai harrastusjutut tai ystäväporukat tai perhetausta tai sukulaisuus on kovin… Siellä on kovin erilaiset tällaiset jutut, mitkä on ikään kuin oikeita ja normaaleja. Miten siinä osaa olla, ja voi olla, kun tuntee vähän häpeää siitä omasta erilaisuudestaan. Se on jännä kohta. Sitten voihan olla, että sitten kun vie… Olen jossain

kohtaa ymmärtänyt näinkin, että kun vie oman puolison sinne omalle normaalialueelle, omien kavereiden, omien ihmisten sekaan, niin sitten kun toinen onkin kovin erilainen ikään kuin toisten silmissä, niin miten sitten asennoituu siihen, että auttaa toista pääsemään siihen, ja toista, omia ystäviä ymmärtämään.

Juha Petterson: Niin ja sitten ehkä myös se, että jos kokee, että toisen perhe tai ystävät on erilaisia. Suhtautuu siihen sillä tavalla, ehkä uteliaan kiinnostuneesti ennemmin kuin silleen, vaikka ylimielisesti, että ei kiinnosta tämä jengi yhtään. Se on semmoinen… Sehän ei ole kauheen hyvä, että jos meinaa elää yhdessä, niin vaikka se toisen perhe tai ystävät olis erilaisii, niin just se, että haluu kuitenkin jotenkin mennä siihen mukaan ja tutustua, vaikka se tuntuisikin itestä vieraalta. Tässäkin heti tulee mieleen omasta elämästä tilanteita, että miten meidän perheessä tai suvussa on totuttu, ja sitten jonkun toisen, niin nehän voi olla hyvin erilaisia. Vaikka tämmöiset perheen ja suvun tapaamiset. Jos mä ajattelen, että ne voi olla hyvin muodollista, ja toisilla on sitten taas aika rentoa ja riehakasta. Se voi olla hyvin erilainen se mindset. Ja molemmat on tosi jees, eihän siinä ole mitään, mutta se on erilaista.

Paula Maria Mäkelä: Joulut on varmaan yks sellainen esimerkki.

Juha Petterson: Niin, kyllä, että minkälaisia tapoja meidän suvussa ja perheessä on.

Paula Maria Mäkelä: Mä ajattelin, että kun jotenkin se suhde on käynnistynyt, niin… Kun aluksi nähdään nämä yhteiset jutut, mitkä meitä yhdistää, ja jotenkin se toisen erilaisuus, ne on ihania. Mutta sitten kun alkaa enemmän tulla näkyviin tämä, että missä me oikeasti ollaankin erilaisia, et mitkä onkin vähän sellaisia asioita, jotka vaatii ehkä vähän neuvottelua tai joustamista puolin ja toisin. Ajattelen, että rakkaus tulee testiin. Miten me selvitään kaikkien näiden juttujen yli? Koska siinä joutuu vähän asettumaan omalle epämukavuusalueelle. Mä oon tottunut, että kaikki asiat menee näin. Myös kun muutetaan yhteen, niin sehän on usein semmoinen kohta, missä on tosi pienistä jutuista lähtien, tyyliin vessapaperirullan suunta, ja miten jääkaappi täytetään ja mitä siellä on. Ihan tosi käytännön jutut. Tulee tosi paljon jo niihin, jos ne on jotenkin ollakseen hankalia, niin niiden kanssa saa ihan oikeasti miettiä, että onko tämä minulle sellainen asia, että rupeanko mä vääntämään, et mun mielestä Flora-paketti kyllä kuuluu olla tuossa, että kun ojentaa käden, niin se on heti siinä. Vai voiko se olla ihan missä tahansa? Tai miten tiskikone täytetään?

Juha Petterson: Niin, ja siinä pitää muistaa olla realisti. Jos ajattelet, että olet tehnyt jotain, kuvitellaan, että olet tehnyt jonkun asian vaikka 20 vuotta. Mulla on esimerkki tästä. Mulla 20 vuotta oli niin, että mulla ei ollut työpaikalla kellokorttia ja sitten se tulikin yhtäkkiä. Mulla meni yli vuosi siihen, ja mulla oli oikeasti kova motivaatio oppia se. Sain siihen sen rutiinin, että aamulla leimaan itteni sisään ja lähtiessäni leimaan itteni ulos. Mutta kun sä oot tehnyt jonkun asian 20 vuotta, että sä opit jonkun uuden asian, niin se on oikeasti hyvälläkin motivaatiolla vuoden juttu. Ja sit jos et oikein ole motivoitunut siihen, niin se on viisi vuotta. Just näitä tapoja, mitä meillä on, niin ei joku toinen välttämättä tee sitä piruuttansa, että se säheltää, että taas toi on noin. Ei se ole välttämättä niin, että se on ikään kuin vittuillakseen jättänyt jonkun asian tekemättä. Vaan se on just, että vaikka sä haluisit, niin sä vaan teet kaikki, niin monet asiat on automaattiohjauksella, et se on kova duuni muuttaa omia tapoja toisenlaisiksi. Täytyy olla siinä mielessä toiselle armollinen, että

jos toinen nyt osoittaa, että okei, mä oon valmis tässä, yritän parhaani, mut se voi tosiaan se yrittämisjakso kestää vuodesta viiteen minimissään.

Paula Maria Mäkelä: Toiselle ja itselle armollinen. Voi olla, että kaikki ei mene ihan noin vaan heti.

Juha Petterson: Mietin tästä erilaisuudesta vielä sitä, että mitä se sun mielestä pahimmillaan on parisuhteessa? Mitä siitä seuraa? Minkälaisia tunnekokemuksia? Mitä tapahtuu?

Paula Maria Mäkelä: Rupesin miettimään, onko mitään sellaista, mistä ei selviäisi. Semmoinen mitä ajattelen, joka saattaa tulla… En tiedä onko tämä sitä mitä kysyit, mutta mikä voi tulla esteeksi jotenkin parisuhteeseen ja onnelliselle jatkumiselle, on ne, mistä… Toisen jotkut sellaiset elämäntavat, mitä toinen ei voi hyväksyä. Mä ajattelen, että joku huumeiden käyttö tai joku… Näitä nyt voi olla monenlaisia juttuja. Et jos se asia, mikä toisen elämässä on semmoinen jotenkin luovuttamaton, mistä hän ei halua antaa periksi, ja se on mulle vaikea, niin se on varmaan semmoinen kohta. Aika monesta mä ajattelen, että pystytään keskustelemalla ja hyvällä tahdolla ja vaikka pariterapiassa tai jotenkin, mutta on jotkut jutut, jotka ei puhumalla muutu.

Juha Petterson: Niin, ja sitten ehkä mä ajattelin myös sitä, että mikä sua motivois hyväksymään sen toisen erilaisuuden. Ja jos sä samastut siihen kokemukseen, että jos sä saat koko ajan vähän kokea sellaista, että sä oot ihan jees, mutta voitko vähän tsempata tässä ja tuossa, ja sun ystävätkin on vähän erikoisia, ja sukukin on kummallinen. Jos sä annat tällaista viestiä, niin se toinenhan… Jos mä haluun näyttäytyä hyvin, hyvältä jonkun mulle tärkeän ja rakkaan ihmisen silmissä, niin sehän vähän synnyttää mussa häpeää. Häpeän itseäni ja sitä mun taustaa, jos se toinen ikään kuin koko ajan antaa ymmärtää, että sun erilaisuus on huonoa. Et se ei oo vaan niinku toisenlaista tai jotain semmosta, vaan se on nimenomaan huonompaa. Silloin se mun mielestä… Jos siinä yrittäis samastua siihen, että miltä se tuntuu, jos koko ajan sulle jotenkin annetaan ymmärtää, että sä oot virheellinen tai vääränlainen. Sitten sitä itse ajattelee, että jos on aidosti sellainen tunne, että sitä pitää koko ajan muuttaa ja muokata, niin pitäisi miettiä, että just jälleen kerran, oletko oikean ihmisen kanssa. Just tämä kysymys vapaudesta ja kunnioituksesta, niin toteutuvatko ne enää, jos koko ajan tykität toiselle jotain, ikään kuin tämmöistä ohjelmaa, mitä pitäisi toteuttaa, jotta sä oisit mukavampi ihminen.

Paula Maria Mäkelä: Joo, ei kuulosta ollenkaan hyvältä. Ja se on varmaan semmoinen kohta, missä tosiaan se omien rajojen muistaminen, että mikä on… Kun joustamista aina tarvitaan ja kompromisseja ja muuta, että mitkä on ne rajat. Milloin mennään jonkun semmoisen mun koskemattoman alueen yli, että mä oon tämmönen. Mä pystyn muuttaa käyttäytymistä, sitä miten mä reagoin. Mä pystyn opettelemaan uusia tapoja, mut on joitain asioita, jotka on mussa ja pysyy. Kuten mun tausta ja jotkut persoonalliset ominaisuudet ja piirteet.

Juha Petterson: Kyllä, ja se mikä musta on myös aika mielenkiintoista, että mikä mussa on se tekijä, että miksi se erilaisuuden sietäminen on vaikeaa. Viittasit vähän tämmöisiin biologisiin tekijöihin, että meissä on sisäänrakennettuna tämmöinen, ikään kuin vierauden kokemuksen pelkääminen, ja semmoinen tietty epäilys vierasta kohtaan. Mut ehkä mietin,

että onko siinä jotain semmoista… Et mitä muuta siihen liittyy, että miksi toisen tavat tai se erilaisuus: Minkä takia se on semmoinen, että siitä tulee ongelma? Mitä se minussa herättää, että se toinen tekee asiat toisin? Mitä väliä sillä on tietyssä mielessä? Koska monilla niillä asioilla ei ole oikeasti mitään väliä. Sillä ei ole oikeasti yhtään mitään väliä, onko se niin kuin loppupeleissä… Miten päin se vessapaperirulla on siinä telineessä? Tai onko sun vaatteet ihan sikin sokin kaapissa vai ei? Ei sillä niin kuin loppupeleissä ole… Se ei ole mikään semmoinen eksistentiaalinen kysymys. Tai että sun himassa jouluna syödään kalkkunaa tai jotain kasvisversiota jostakin. Tai ihan mitä tahansa. Eihän ne ole semmoisia… Harvat on semmoisia, että kenenkään elämä on siitä kiinni. Niin osaatko sä selittää mulle sen, että miks sen sietäminen on sit kuitenkin… Mikä se tunne meissä itsessä on, mikä tekee siitä vaikeasti siedettävää, hyväksyä sitä toisten erilaisuutta?

Paula Maria Mäkelä: No aika pahan panit, mutta mä pallotan tän sulle takaisin. Sanon tässä välissä vaan semmosen, että monesti mä ainakin tunnistan itse, ehkä joku muukin, että ärsyyntyy… Silloin kun on jotenkin nälkänen, väsynyt, jotain, niin silloin nää pikkujutut alkaa tulla mieleen. Eli ne on jotenkin semmosia, niihin on helppo saada tarttumapintaa. Mutta miten sä ajattelet siitä, mistä perimmältään… Miksi se on vaikeeta meille?

Juha Petterson: Onks se joku tämmönen häpeän kokemus itselläkin, että jotenkin just… Mulla on niin vahva se käsitys siitä oikeasta elämästä, joka on ehkä iskostunut mun päähän vuosikymmenten saatossa. Ja sit se, että mä suostuisin siihen, että mä ikään kuin tingin siitä mun omasta ajatuksesta hyvästä elämästä, niin se jotenkin nostattaa mulle jotain riittämättömyyden tunteita. Ehkä syyllisyyttä. Ehkä, että meidän suvussa ei tehdä näin. Jollakin tavalla sä poikkeet siitä, mikä on opittu ja hyväksi todettu teidän perheessä. Siitähän tulee syyllisyys, ulkopuolisuus, häpeä, siis tämänkaltaisia tunteita, jotka on aika vaikeita sietää. Sitten se tekee sen muutoksen vaikeaksi. Koska sä joudut tavallaan sen oman perheesi ulkopuolelle, jos sä kauheasti poikkeat siitä. Muut alkaa vieroksua myös, ehkä sieltä sun lähtöperheestä, sun toimintatapoja. Tai alkaa kuittailemaan niistä jotain. Just näitä kaapin paikka -juttuja tai tämmöisiä, että miks sä joustat noin paljon tai niin edelleen ja niin edelleen. En osaa sanoa, mitä kaikkea siihen voi liittyä, mutta kyllä se varmaan kuitenkin… Useinhan faktahan on se, että kun mä reagoin johonkin asiaan, niin aika harvoin se on niin, että se ensisijainen syy on se, mitä tapahtuu, vaan se on joku tunne minussa, joka saa mut reagoimaan. Jos vaikka otetaan just tää vessapaperijuttu. Eihän se, ei se rulla sinänsä, oli se miten päin tahansa, niin ei se oo se motivaatiotekijä, että miksi mä rupeisin sitä säätämään. Vaan mussa itsessä syntyy joku tunnekokemus, että tää on nyt väärin tai tää pitää korjata. Sitten se menee tämmöisiin ihan pikkuasioihin. Mutta ehkä siinä on joku sellainen isompikin kuva sitten, ja isompia asioita vaikka just, että onko vaikka lapsia tai ei lapsia. Tai koulut: opiskellaanko vai eikö opiskella. Mitä lapsille opetetaan hyvästä elämästä, ja miten käyttäydytään ja niin edelleen. Nämä voivat olla vaikeita omien tunteiden näkökulmasta. Ei ole hyvä olo joustaakaan.

Paula Maria Mäkeä: Hirveän usein huomaan pariskuntien kanssa, että ikään kuin ne sanat on eri, mutta ikään kuin se viesti olisi, että kun toi toinen vaan olisi semmoinen kuin mä, niin kaikki olisi hyvin. Mietin tuosta, kun puhuit, että onko se niin, että kun se tuttu, normaali, oikea on se, mihin olemme tottuneet, ja toinen omalla olemassaolollaan uhkaa sitä. Onko se

sitten aika turvatonta, jos tulee haastetuks se mun oikea? Et ei tämä olekaan ainoa mahdollinen, ja että mitä sitten. Ajattelen, että kun mietit syviä tunteita, mitä luettelitkin, niin varmaan joku, ihan siis tämmöiseen jotenkin olemassaolon turvaan, luottamukseen. Oonks mä kuitenkin hyväksytty tämmöisenä kuin mä oon? Ja minkä takia se toisen oleminen, erilaisuus sitten on jotenkin niin uhkaavaa?

Juha Petterson: Tuo kuulostaa aika järkevältä. Koska tuon turvattomuuden tunteen olemassaolo jotenkin… Ei sitäkään aina niin helppo ole tunnistaa jotenkin, että koen itse niin turvattomaksi. Mutta ehkä se voi olla siellä taustalla vaikuttamassa siihen, että haluaa toisen olevan samankaltainen tai vieroksuu toisen erilaisuutta. Mutta onhan se totta, että se on vaikeeta. Jo se ajatus, jos huomaa, että kauhean usein miettii, että toisen pitäisi muuttua jotenkin ollakseen mulle mieluisa, niin se on… Niinku mä totesin, niin itsensä muuttaminen on ihan tosi vaikeeta. Ja vielä vaikeampaa se on, jos se tulee ulkoa päin. Ja sitten, jos se tulee pakotettuna ulkoa päin, niin sithän se on jo… Ei siitä seuraa kauhean hyvää kyllä ihmissuhteiden kannalta.

Paula Maria Mäkelä: Mikä sun mielestä… Siitä erilaisuudesta. Me on nyt puhuttu siitä, että miten se on hankalaa ja vaikeaa ja voi vaikka olla este parisuhteelle. Mutta mitä hyötyä siitä on?

Juha Petterson: Ajattelen, että parhaimmillaan se on just se, että oppii näkemään asioita toisin. Semmoinen oma maailmankatsomus ja kyky ymmärtää asioita lavenee. Tajuaa, että elämähän on oikeasti paljon rikkaampaa sen aidan toisella puolella myöskin. Uskaltaa just ylittää niitä omia turvallisuuden rajoja. Silloinhan se maailma aukee, ja ymmärtää sen kaiken moninaisuuden. Siinä on tuo puoli, että sehän on usein pelottavaa, koska aina siihen toisen erilaisuuteen liittyy joku sellainen kokemus, että jotain minussa kyseenalaistetaan. Mutta siitä huolimatta, niin kyllä ajattelen, ainakin toivoisin, että jotenkin itse pystyisi pyrkimään siihen suuntaan. Jos ajattelee ihan tätä työtä, mitä me tehdään, niin monella tavalla, kun olen kirkon työssä, niin olenhan mä tavannut hirveän määrän ihmisiä, jotka ei ole… Mä olen itse aivan eri sosiaalisesta lokerosta. Ja mitä kaikkea olen tavannut, ja miten mielenkiintoisia asioita kuullut ja nähnyt ihan tän työnkin puitteissa. Just se erilaisuus. On tajunnut, että kyllä tähän Helsinkiinkin mahtuu aika monenlaista ajattelutapaa ja elämäntapaa, joita en siinä omassa elämänpiirissä ikinä tulisi kohtaamaan. Ehkä puolison kautta voi sitten parhaimmillaan myös jotain aivan uusia näköaloja saada tähän todellisuuteen.

Paula Maria Mäkelä: Joo, mä ajattelen kyllä samalla tavalla. Jos ajattelee, että joku elämän… En tiedä, voiko ajatella näin, mut just joku elämän tarkoitus voi olla kehittyä paremmaksi ihmiseksi tai jotain muuta tällaista. Niin kyllä mä ajattelen, että parisuhteessa ja ylipäänsä läheisessä yhteydessä toisen ihmisen kanssa eläminen haastaa itseä ja tarjoaa uusia vaihtoehtoisia ajattelutapoja ja erilaisia tapoja olla ja elää tätä maailmaa. Sitä kautta antaa mahdollisuuden paitsi kehittyä ja kasvaa, niin ajattelen, että jotenkin muuttua. Ajattelen, että se on varmaan väistämätön seuraus tiiviistä parisuhteesta, että molemmat jollain tavalla muuttuu. Parhaassa tapauksessa jotenkin entistä paremmiksi versioiksi itsestänsä sen toisen ja sitten ehkä sen yhteisen rakkauden myötä.

Takaisin sivun alkuun