Oho! Tämä YouTube-upotus ei näy, koska et ole hyväksynyt markkinointievästeitä. Hyväksy markkinointievästeet.
Sakramentti kuulostaa kirkolliselta ja etäiseltä sanalta. Mutta idea on yllättävän konkreettinen: sakramentti on pyhä toimitus, jossa näkyvä, fyysinen asia välittää jotain näkymätöntä ja hengellistä. Vesi, leipä, viini – tavallisia asioita, joiden kautta tapahtuu jotain enemmän.
Sana tulee latinan sanasta sacramentum, jolla tarkoitettiin muun muassa sotilaan valaa – sitovaa, vakavaa sitoumusta. Kristillisessä merkityksessä sakramentti on Jumalan lupaus, joka annetaan konkreettisessa muodossa.
Luterilaisen käsityksen mukaan sakramentilla on kolme tunnusmerkkiä: Jeesus itse on asettanut sen, siihen liittyy näkyvä elementti kuten vesi tai leipä, ja se välittää Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Tällä määritelmällä luterilaiset tunnustavat kaksi sakramenttiа – kasteen ja ehtoollisen.
Katolinen ja ortodoksinen kirkko laskevat sakramentteja seitsemän: kasteen ja ehtoollisen lisäksi rippi, konfirmaatio, avioliitto, pappisvihkimys ja sairaanvoitelu. Ero ei tarkoita, että toiset pitäisivät näitä toimituksia merkityksettöminä – kyse on siitä, täyttävätkö ne kaikki sakramentin tunnusmerkit.
Usko on usein aineetonta – tunteita, ajatuksia, epäilyksiä. Sakramentit tekevät uskosta konkreettista. Ne ovat hetkiä, joissa Jumalan lupaus annetaan sinulle henkilökohtaisesti, nimeltä, fyysisesti.
Väsyneenä tai epäilevänä ei tarvitse kaivaa itsestään tunnetta tai vakaumusta. Riittää, että menee – ottaa leivän ja viinin, muistaa kasteen veden. Sakramentti ei perustu omaan tilaan, vaan Jumalan lupaukseen.
Se on ehkä koko ajatuksen ydin: sakramentti on Jumalan tapa tulla lähelle tavalla, jonka voi nähdä, maistaa ja koskettaa.
Kaste on kristinuskon keskeisimpiä toimituksia. Käytännössä siinä kastetaan vettä henkilön päälle tai hänet upotetaan veteen samalla, kun lausutaan kasteen sanat: ”Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Se kestää vain hetken, mutta merkitys on pysyvä.
Kasteen juuret ovat kahdessa paikassa.
Ensimmäinen on Jeesuksen oma kaste. Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen Jordanjoessa – siinä hetkessä taivas avautui, Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Jeesuksen päälle ja ääni taivaasta sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani.” Kaste oli siis Jeesukselle julkinen askel kohti hänen elämäntehtäväänsä.
Toinen raamatunkohta, jolla perustellaan kastetta, on Jeesuksen oma käsky. Ennen taivaaseen astumistaan hän sanoi opetuslapsilleen: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Tästä lähtien kaste on ollut osa kristillistä elämää.
Se on uusi alku – syntien anteeksiantamus ja uuden elämän lahja. Paavali vertaa kastetta kuolemaan ja ylösnousemukseen: vanha minä uppoaa veteen ja nousee sieltä ylös uutena. Alkuseurakunnissa kasteet suoritettiin upottamalla kastettava kokonaan veteen. Evankelis-luterilaisessa kirkossa kastetaan ainoastaan kastettavan päälaki. Symboliikka on kuitenkin sama.
Se on liittyminen – kasteessa ihminen liitetään kristilliseen seurakuntaan, laajaan yhteisöön, joka ylittää ajan ja paikan rajat. Kasteessa ihminen saa liittyy traditioon ja saa eräänlaiset juuret.
Se on identiteetti – kastettu on Jumalan lapsi. Ei suoritusten tai ansioiden perusteella, vaan lahjaksi saatuna.
Se on Pyhän Hengen vastaanottamisen hetki. Evankelis-luterilaisen opin mukaan kastettavalle lahjoitetaan kasteessa Pyhä Henki.
Monet kirkot, kuten luterilainen kirkko, kastavat lapsia. Ajatus on, että armo ei edellytä ymmärrystä – lapsi otetaan yhteisöön ennen kuin hän itse voi valita. Kummit ja vanhemmat sitoutuvat tukemaan lapsen kristillistä kasvatusta. Tämä korostaa kasteen merkitystä lahjana, Toiset kirkot kastavat vain aikuisia, jotka itse tunnustavat uskonsa. Tällainen kastekäsitys on muun muassa helluntailaisilla.
Kaste ei ole pelkkä perinne tai perhejuhla. Se on konkreettinen hetki, johon voi palata: minä olen kastettu, minä kuulun johonkin suurempaan. Epäilyksen tai väsymyksen hetkellä kaste on kiintopiste – ei tunne, ei suoritus, vaan lupaus, joka ei perustu omaan jaksamiseen tai edes omaan uskoon. Kaste kantaa.
Katso video: Mitä kaste tarkoittaa?
Lue lisää:
Pyhät toimitukset – Kaste ja kummit
Katekismus – Pyhä kaste
Kaste.fi
Messun toinen pääkohta, luterilaisten toinen sakramentti! Sitä on ehtoollinen, leipää ja viiniä yhdessä toisten seurakuntalaisen kanssa. Ehtoollista voi nauttia messun ohella myös yksityisesti, vaikka kirkon työntekijän kanssa kotona tai sairaalahuoneessa.
Ehtoollinen ei ole mikä tahansa ateria, vaan perustuu Jeesuksen asetussanoihin viimeisellä aterialla, osana juutalaista pääsiäisateriaa. Jeesusuksen asetussanat ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni” kertovat, että ehtoollisessa hän on itse läsnä. Kristuksen läsnäolo on hengellistä mutta meille käsittämättömällä tavalla myös fyysistä, koska hän on ylösnousseena kaikkialla läsnä. ”Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi, kuolleista hän noussut on” (virsi 104).
Ehtoollista voi lähestyä eri näkökulmista ja ne ovat kaikki tärkeitä.
Ehtoollinen on hienolta nimeltään eukaristia eli kiitoksen ateria.
Se on muistoateria: ”tehkää se minun muistokseni”.
Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria ja yhteysateria, jossa koemme yhteyttä Kristukseen ja toisiin kristittyihin.
Onkin surullista havaita, että kristillisten kirkkojen täysi ehtoollisyhteys ei ole vielä mahdollinen. Ehtoollisvieraanvaraisuutta voidaan silti harjoittaa. Luterilaisen kirkon ehtoolliselle ovat kaikki kastetut kristityt tervetulleita.
Myös ehtoolliskäsitykset poikkeavat toisistaan: vapaissa suunnissa painotetaan ehtoollisen vertauskuvallista luonnetta, kun taas katolisen kirkon ehtoollisessa korostuu ehtoollisaineiden pyhyys eikä viiniä yleensä jaeta seurakuntalaisille.
Ehtoolliselle voi ja tulee mennä, vaikkei tuntisi sydämessään erityisiä pyhiä tunnelmia. Mahdollista on kokea niitä kuitenkin ehtoollispöydässä. Voin toisin sanoen tulla juuri sellaisena kuin olen. Meidän aikanamme myös lapset ennen konfirmaatiota voivat osallistua esimerkiksi kummin seurassa.
Ehtoollista ei voi täysin selittää eikä ymmärtää, mutta ehtoolliselta saa voimaa elämän matkalle. Papin kutsusanat ”tulkaa, ottakaa vastaan Kristuksen ruumis, tulkaa, juokaa kuolemattomuuden lähteestä” on tarkoitettu kaikille, jotka etsivät syvempää Kristuksen läsnäoloa.
Katso video: Mitä ehtoollinen tarkoittaa?
Kaikki tekevät virheitä. Sanomme asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa. Teemme valintoja, joita myöhemmin kadumme. Kannamme syyllisyyttä, joka ei tahdo hellittää.
Rippi on kristillinen vastaus juuri tähän – ei moraalisaarna eikä rangaistus, vaan lahja. Siinä Jumala itse vakuuttaa: se on annettu anteeksi. Oikeasti.
Rippi ei ole ihmisen keksintö. Se perustuu Jeesuksen omaan lupaukseen: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut” (Joh. 20:23). Jeesus antoi tämän valtuuden opetuslapsilleen – ja sitä kautta kirkolle tähän päivään asti.
Anteeksianto ei siis ole epävarmaa tai tunnesidonnaista. Se on Jumalan sana, joka pätee riippumatta siitä, miltä sinusta tuntuu.
Ripissä on kaksi osaa, ja molemmat ovat tärkeitä.
Ensin on tunnustus – kerrotaan ääneen tai hiljaa mielessä, mikä painaa. Ei tarvitse olla täydellinen lista. Riittää, että on rehellinen niistä asioista, jotka tietää ja tuntee.
Sitten synninpäästö – sanat, joilla anteeksianto annetaan. Papin tai toisen kristityn suulla, mutta Jumalan auktoriteetilla. Esimerkiksi näin: ”Kristuksen palvelijana julistan sinulle tämän synninpäästön Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”
Näitä sanoja ei tarvitse epäillä. Ne ovat totta.
Rippi ei ole sidottu yhteen paikkaan tai tilanteeseen.
Messussa on yhteinen synnintunnustus – koko seurakunta tunnustaa yhdessä ja kuulee yhdessä anteeksiannon. Se on matalan kynnyksen tapa, joka tapahtuu osana jumalanpalvelusta.
Hiljaisessa rukouksessa voit tunnustaa suoraan Jumalalle, yksin. Ei tarvita todistajia eikä erityistä tilaisuutta.
Yksityisessä ripissä menet papin, seurakunnan työntekijän tai toisen kristityn luo ja kerrot ääneen sen, mikä vaivaa. Tämä voi tuntua isolta kynnykseltä – mutta usein juuri se, että sanoo asiat ääneen, tuo vapautuksen tunteen, jota pelkkä mielessä pyörittely ei anna.
Jos mietit, voiko papin luo mennä luottamuksella – vastaus on kyllä. Pappeja sitoo rippisalaisuus, joka on ehdoton ja perustuu kirkkolakiin. Pappi ei saa kertoa kuulemaansa kenellekään, ei missään tilanteessa. Myös muita seurakunnan työntekijöitä ja seurakuntalaisia sitoo vaitiolovelvollisuus, joskin hieman eri tavoin.
Ei tarvitse osata listata kaikkea täydellisesti. Luterilaisessa perinteessä omaa elämää voi tutkia kymmenen käskyn avulla: missä olen rikkonut toista ihmistä vastaan? Missä olen laiminlyönyt jotain tärkeää? Missä olen toiminut vastoin omaa omatuntoani?
Jumalalle voi tunnustaa kaiken – myös sen, mitä ei itse täysin ymmärrä. Ripittäjälle riittää kertoa ne asiat, jotka erityisesti painavat.
Syyllisyys on raskas kantaa. Se kuluttaa energiaa, vääristää itsetuntoa ja etäännyttää muista ihmisistä.
Rippi ei ole heikkous. Se on realismi – tunnustetaan että asiat eivät ole aina menneet hyvin, ja otetaan vastaan se, mitä ei voi itse itselleen antaa: aito, varma anteeksianto.
Jumala ei muistele annettuja anteeksi. Siinä on ripin ydin.
Katso video: Mitä rippi ja sielunhoito tarkoittaa?
Kirkon jäsenet voivat toimia kummina ja viettää kirkkohäitä. Kummeja on kristityillä ollut aina. Mitä kummina oleminen tarkoittaa nykyään?