Matt. 25:31–46 Tuomiosunnuntai
Hyvää tuomiosunnuntaita itse kullekin!
Anteeksi millaista sunnuntaita?, moni ehkä miettii.
Eräänlainen tuomiopäivän puhe on hiljalleen tullut varsin arkiseksi osaksi niin uutisotsikoita, kuin tavallisia kahvipöytäkeskusteluja. Sen sijaan, että puhuttaisiin Jeesuksen toisesta tulemisesta, käydään keskusteluja sodista, väkivallasta, suursodan uhasta, tai vaikkapa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon elämään. Tai siitä, miten maapallo ei kestä tällä menolla loputtomiin. Puhutaan siis ihmiskunnan tuomiosta.
Kirkkoa on menneinä vuosikymmeninä syytetty helvetillä ja tuomiolla pelottelusta, ja jatkuvasta puheesta synnistä. Ja usein ihan syystäkin. Ylilyöntejä on tullut, ja tulee varmasti edelleen. Edellä mainitut aiheet kun ovat olennainen osa kristinuskoa. Ne eivät ole kristinuskon ydinviesti, mutta taustoittavat oleellisella tavalla tuota ydintä. Nimittäin, jos kuvitellaan että helvettiä ei olisi, eikä tuomiota, eikä liioin syntiä, niin tämä ympäröivä maailmahan olisi paratiisi. Toisaalta kritiikkiä kuulee nykyään yhä useammin myös siitä, että tämänkaltainen puhe on kirkossa ajautunut aivan marginaaliin, eikä enää puhuta muusta kuin rakkaudesta.
Mikä sitten on se uskon ydin? Se on sanoitettu vaikkapa pienoisevankeliumissa, ja uskontunnustuksessa. Se, että kaiken sekasorron, ahdistuksen, pelon, kärsimyksen ja epätoivon keskelle, tähän maailmaan syntyi kerran Jumalan Poika, Jeesus. Hänen tehtävänsä oli kertoa toivosta, joka ulottuu sinne pimeimpäänkin risukasaan. Hän kuoli, jotta me saisimme elää. Hän kuoli, jotta tuomiopäivänä meidät vapautettaisiin syytteistä, ja me pääsisimme taivaaseen. Siis ihan oikeaan paratiisiin, missä kuolemaa ei enää ole, ei itkua, eikä parkua. Eikä niitä jatkuvia toinen toistaan masentavampia uutisia. Hän tuli maan päälle kerran, mutta eräänä päivänä hän tulee takaisin. Sillä ihan kuten me tiedämme, ei tämä maailma yksinkertaisesti voi kestää ikuisesti.
Tuomiosunnuntai herättelee pysähtymään oman elämän äärelle, katselemaan ympärillä olevia, ja ennen kaikkea suuntaamaan katseen ristin mieheen, Jeesukseen.
Mikael Tammilehto
Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat
Joh. 1:19–27
Kannattaa opetella Raamatun henkilöitä kuvaavat symbolit. Kirkkotaide muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun tietää, kuka on kuvassa. Esimerkiksi Pyhä Pietari on helppo tunnistaa avaimista – Jeesus tunnetusti antoi hänelle taivasten valtakunnan avaimet.
Apostoli Paavali puolestaan kantaa mukanaan miekkaa. Symboli ei viittaa sotaisuuteen, vaan Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Paavali kehottaa kristittyjä pukemaan ylleen osana Jumalan taisteluvarustusta hengen miekan eli Jumalan sanan. Miekka voi kuvata myös Paavalin kuolintapaa, jossa hänen päänsä katkaistiin.
Moni apostoli ja pyhimys tosiaan kantaa taideteoksissa mukanaan marttyyrikuoleman toteuttamisen välineitä. Apostoli Andreaksen taustalla on rastin muotoinen, ns. Andreaan risti, jolle hänet ristiinnaulittiin. Simon Kiivailijalla puolestaan on usein mukanaan saha, jolla hänet perimätiedon mukaan halkaistiin kahtia.
Johannes Kastajakin koki kauhean kuoleman; häneltä katkaistiin pää. Siitä huolimatta Johanneksen tunnistaa kirkkotaiteessa siitä, että hän on kaikkein huonoiten pukeutunut henkilö. Johanneksella on kuvissa yllään resuinen kamelinkarvavaate.
Raamattu ei ihmettele juuri kenenkään muun hahmon ulkonäköä samoin kuin Johanneksen. Matt. 3:4 kertoo, että ”Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.” Mutta hän ei ollut kuka tahansa hyönteisiä syövä resupekka. Hänen vaatteensa toivat mieleen itsensä profeetta Elian, jonka eriskummallista vaatetusta 2 Kun. 1:8 kuvailee: ”Hänellä oli talja yllään ja vyötäisillään nahkavyö.”
Tämä selittää, miksi jerusalemilaiset papit ja leeviläiset kysyvät Johannekselta (Joh. 1:19–27) miksi hän kastaa ihmisiä ja kuka hän oikein on, onko hän Elia? Johannes vastasi: ”Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.”
Johannes halusi pienentää itsensä ulkoisesti arvottomaksi, jotta Jeesuksen asema korostuisi. Mikä esikuva se onkaan! Löytäisimmekö me nyt joulun alla itsestämme samanlaisen roolin? Haluammeko itse paistatella valokeilassa, vai onko vierellämme joku, jonka voimme nostaa esiin?
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys
Luuk. 17:20–24
Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Joulu tulee, sen olet varmasti jo huomannutkin. Muistelen, että tänä vuonna ensimmäiset joulusuklaat ja -kalenterit ilmestyivät kauppoihin jo syyskuun alkupuolella. Se lienee ollut ilouutinen heille, jotka aloittivat joulutunnelmoinnin heti kun mahdollista. Joulusesongin aikainen ilmestyminen tuntui oudolta, koska syyskuu oli myös lämmin ja aurinkoinen, ja jouluun tuntui olevan vielä pitkä aika. Nyt kuitenkin vihdoin olemme jo todella lähellä, toisen adventin kohdalla.
Adventin ajassa piilee ajankäytöllinen ristiriita. Kristityn pitäisi osata laskeutua joulun rauhaan ja odottaa Jeesus-vauvan syntymäjuhlaa hiljentäen arjen tavanomaista hälinää. Helpommin sanottu kuin tehty. Monelle meistä joulun odotus on täynnä kiireitä. Esimerkiksi jokainen seurakunnan työntekijä tietää, että joulukuu on se kiireisin kuukausi töissä. On adventtijuhlaa, pikkujoulua, joulumyyjäisiä, jouluaskarteluja, puurojuhlaa, jouluaterioita, Kauneimmat joululaulut, avustuspyyntöjen tulva diakoniatyössä, koulujen joulukirkot, laitosvierailut ja varmaan paljon muutakin. Toki siitähän meille maksetaan palkkaa ja työssämme olemme hyviä, joten ei passaa valittaakaan. Hengellinen työ antaa useita mahdollisuuksia kokea Pyhää työn tiimellyksessä, mutta vauhdin hiljentäminen joulun alla on hyvin harvalle mahdollista.
Tämä joulu on minulle erityinen, sillä en olekaan kiireinen diakoni, vaan sohvan pohjalla rauhalliseen tahtiin hengittelevä äiti. Meille on juuri syntynyt pieni vauva ja joulua saa odotella hänen kanssaan aivan hissukseen. Repaleiset yöunet, pätkivä muisti, ja vauvan säännöllisen epäsäännöllinen vuorokausirytmi antaa luvan sille, että joulua kohti ei ole tarvetta kiihdyttää tahtia. Voi ottaa juuri niin iisisti kuin haluaa, päivä kerrallaan. Ajatukset vievät vuosituhansien taakse toiseen äitiin, Mariaan, joka tässä vaiheessa on ollut raskauden loppumetreillä, ja odottanut monenlaisin tuntein ja tuntemuksin tulevaa koitosta. Viimeisillään raskaana olevan tahti hidastuu luonnostaan ja vauvan synnyttyä koittaa aivan uudenlainen elämä. Syntymän ihmeen ja uuden elämän läheisyydessä voi kokea sitä maadoittavaa, rauhoittavaa Pyhää.
Onko jotain mistä sinä voisit höllätä näin joulua odotellessa? Mihin asioihin sinä haluaisit keskittyä tulevien viikkojen aikana?
Toivotan samaa kuin alussa, mutta nyt pontevammalla (kuvitteellisella) äänenpainolla: Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi
Joh. 8:31–36
On tunne köyhä, siksi jää
”Ethän, Isä taivaan, unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta. Siunaa koko maailmaa”. Tämä Jaakko Löytyn suomeksi sanoittama virsi 501 on soinut mielessäni Martti Ahtisaaren hautajaisista lähtien.
Koko virsi on valoisa, sanat ovat helposti ymmärrettäviä, katse on omaa napaa kauempana, horisontin takana asti.
Vuonna 2021 itsenäisyyspäivää vietettiin kynttilöitä ja seppeleitä sankarihaudoille laskien ja juhlapuheita pitäen. Vuotta 2022 vietettiin aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisissa aktivoitui kollektiivinen kauhun tunne. Sukupolvitrauma tuli näkyväksi. Syttyykö sota?
Kaikenikäiset pohtivat mitä pitäisi tehdä, minne mennä – selviämmekö me? Selviänkö minä? Entä lähtemään kykenemättömät sairaat? Vanhukset? Synnyttämäisillään olevat äidit? Uutiskuvat Ukrainasta näyttivät rauhan aikaa eläneelle ihmiselle, ettei kukaan ole turvassa. Sota tulee keskelle tavallisen ihmisen tavallista elämää.
Sotatrauman aktivoituminen paljasti miten paljon käsittelemätöntä, sukupolvissa eteenpäin siirrettyä pelkoa, rakkaudettomuutta ja ahdistusta suomalaiseen yhteiskuntaan yhä mahtuu. Siksi meidän ei pitäisi edes ihmetellä tätä armotonta nykymenoa, missä menemme milloin mihinkin vastakkainasettelun poteroihin huutamaan. Rakkautta ja hyväksyntää kokematon huutaa aina, tavalla tai toisella.
Kristitty tietää, että laulaja Juha Tapion lisäksi on olemassa Yksi, joka sanoo sinulle aina: ”Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan.” Kaikki maailman rauha lähtee tästä, rakastetuin silmin katsotusta ihmisestä. Jos sitä ei tee sinulle lähellä oleva ihmisesi, sen tekee Jumala.
Rauha alkaa lähempää kuin moni enää muistikaan – rakastavasta, sinut kokonaan hyväksyvästä katseesta. Virren rukouksen pyyntöihin vastataan; Lapsi ei jää yksin, saa ruokaa, pääsee sodan jaloista, sammuttaa vihan ja siunaa koko maailmaa.
Rakkautta ja rauhaa!
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan vs. viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Luuk. 19:28–40
”Siellä ne taas huutavat kadulla ja toreilla. Ihmisiä on paljon liikkeellä. Kuningas? Mikä ihmeen kuningas? Tuntuu, että ihmiset eivät taas muusta puhukaan. Koettaisivat keksiä jotain uutta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset vouhkaavat sellaisesta, mitä eivät ole omin silmin nähneet. Haluaisin ymmärtää, mutta se on vaikeaa. Pitäisikö minun mennä katsomaan, mistä ne ihmiset oikein puhuvat? Pelottaa – entä jos joku näkisi minut? Tuolla ne huutavat hoosiannaa ja puhuvat sanoja, joita en ymmärrä. Pysyn täällä. En mene mihinkään.”
Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ihmiset tulivat riemuiten häntä vastaan. Jollakin saattoi kuitenkin olla edellä mainitun kaltaisia ajatuksia. Jeesuksen merkitys ei ehkä ollut tuttu tai häntä ei koettu niin läheiseksi, että häntä olisi halunnut mennä katsomaan. Kuitenkin sisällä paloi pieni uteliaisuus.
Samanlaisia ajatuksia ja tunteita meillä voi olla myös tänään. Joku voi ajatella, ettei voi mennä kirkkoon, koska on jotenkin “vääränlainen” tai että ei kuitenkaan ymmärrä, mitä kirkossa puhutaan.
Kukaan ei ole vääränlainen kirkkoon. Kirkkojen ovet ovat auki kaikenlaisille ihmisille. Toivon sanoma on tänäkin sunnuntaina läsnä kirkoissa ympäri maailmaa.
Voisiko tämä olla se joulu, kun sinäkin menet katsomaan ja kuuntelemaan, mistä kirkossa puhutaan?
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen
Matt. 25:31–46
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat
Mark. 13:33–37
Valvomisen sunnuntain teksteissä mainitaan uusi taivas ja uusi maa.
Uudella taivaalla ja uudella maalla tarkoitetaan usein jotain sellaista, joka saavutetaan, kun lähdemme tästä elämästä. Minä haluaisin ajatella, että voimme tavoitella uutta taivasta ja uutta maata täällä, tässä ajassa, arjen keskellä.
Uudella taivaalla ja uudella maalla voidaan tarkoittaa rakkauden valtakuntaa. Jumalan eli rakkauden valtakunta voi olla sisäisesti meissä ja meidän keskellämme. Uskon vahvasti siihen, että Jeesus puhui rakkaudesta siksi, että hän halusi luoda uuden maailman meidän keskellemme.
Vanha maailma on paikka, jossa vallitsee esimerkiksi kilpailu, vastakkainasettelu, oma etu, pinnallisuus, toisista hyötyminen ja toisten ihmisten tuomitseminen. Tämä on meille jokaiselle tuttu maailma.
Meidän jokaisen tehtävä on avata sydäntämme – opetella rakastamaan sekä itseä että toisia. Ajattelen niin, että uusi taivas ja uusi maa saavutetaan sillä, että kukin tekee oman osuutensa rakkauden valtakunnan luomisessa. Aina voi valita sen, suhtautuuko itseen ja toisiin vaativasti, ankarasti, rankaisevasti vai jollain muulla tavalla. Arjen pienissä jutuissa voi valita näpäyttää, satuttaa, lytätä ja antaa toisen tuntea nahoissaan, miten huono ja kelpaamaton hän on.
Rakastava sydän toimii ja haluaa toimia toisin: se näkee itsensä ja toiset ihmiset empatian, myötätunnon ja hyväksynnän kautta ja valitsee kohdella itseä ja muita sillä tavalla kuin meitä Raamatussa kehotetaan kohtelemaan.
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä
Luuk. 12:4–7
Päivän evankeliumitekstissä Jeesus muistuttaa, että Jumala on laskenut jokaisen hiuskarvamme. Jumala siis tuntee meidät läpikotaisin.
Hiuksiin liittyy paljon sanontoja. Kaljuuntuvia on lohdutettu sanomalla, että hiukset ja järki eivät mahdu samaan päähän. Huonolle parrankasvulle vastaavaa lohtua ei erikoista kyllä heru – pahoilla ei tunnetusti parta kasva.
Hiusten halkominen on kielikuva, joka kuvaa mitättömien asioiden vatvomista. Niin pienen asian halkaisu tuntuu lähes mahdottomalta teolta. Mutta niin vain jo edesmennyt lontoolainen Alfie West onnistui jakamaan oman hiuskarvansa terävällä veitsellä peräti 18 osaan.
Erikoinen harrastus. West teki halkaistuista hiuksistaan taideteoksia ja muotoili niitä esimerkiksi auringon, lehmuksen lehden ja salaman muotoon. Teosten taiteellinen arvo taitaa olla vähäpätöinen, mutta ne ovat osoituksia ihmiskunnan rajattoman kauniista outoudesta.
Tuulenvireessä lainehtivat hiukset herättävät ihailua, mutta väärässä paikassa hius muuttuu ällöttäväksi. Tuntemattoman ruuanlaittajan hiussuortuva keiton mausteena tappaa ruokahalun tehokkaasti.
Montako hiusta meillä sitten on? Ilmeisesti keskimäärin 100 000 – 110 000 kappaletta. Tuskin kukaan on omiaan sen tarkemmin laskenut.
Mutta Jumala siis on sen tehnyt meidän kaikkien kohdalla. Jeesuksen sanat kuvastavat, että olemme Jumalalle äärettömän tärkeitä. Hän tietää meistä kaiken, jopa hiustemme määrän.
Jeesuksen puhe ei ole hiusten halkomista, vaan hän johdattaa kuulijan miettimään omaa rooliaan Jumalan lapsena. Meidän tulee pelätä sitä, joka johtaa meidät eroon Jumalasta ja rohkeasti tunnustautua Jeesuksen omiksi ihmisten edessä.
Matt. 18:15–22
Leikki-ikäinen lapsi opettelee ikätovereidensa kanssa tärkeää asiaa: anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista. Anteeksipyytämisen vaikeus näyttää riippuvan siitä, että oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko. Jälkimmäinen aiheuttaa enemmän häpeän tunteita, ja siksi anteeksi pyytämisen sanoja on joskus kovin vaikea saada suusta ulos. Me aikuiset usein kiirehdimme lapsia, että anteeksi täytyisi pystyä pyytämään välittömästi. Samalla unohdamme sen, että myös anteeksi antamista täytyy opetella ja sille pitäisi antaa aikaa. Sekään ei ole nimittäin aina ihan helppoa.
Tämän päivän evankeliumissa puhutaan anteeksiannosta. Pietari ihmettelee, että kuinka monta kertaa voi antaa anteeksi, jos joku aina vaan uudestaan tekee väärin? Jeesus tuumaa, että anteeksi annetaan tarvittaessa vaikka 77 kertaa. Vaatii aika pitkää pinnaa, tuumailen minä takaisin evankeliumille. Joskus nimittäin se yksikin anteeksianto on työn ja tuskan takana, jos loukkaus on ollut vakava. Meille kaikille lienee elämänpolulla tullut vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei haluaisi olla enää nykypäivänä missään tekemisissä. Ihmisiä, jotka ovat satuttaneet syvästi ja perusteellisesti. On sivaltavia sanoja, jotka jäävät ilkkumaan ajatuksiin koko loppuelämäksi. On tekoja, jotka jättävät pysyvät jäljet kehoon ja mieleen.
Miten anteeksianto toimii? Meneekö se niin, että kun lausuu ne maagiset ”saat anteeksi” –sanat ääneen, niin homma on ok ja eteenpäin mennään? Mitä jos siitä huolimatta jää jotain hampaankoloon? Entäs jos anteeksianto ei olekaan pelkkää sananhelinää – mistä tietää, että on valmis antamaan anteeksi? Onko olemassa asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi? Joskus täytyy antaa anteeksi, vaikkei kukaan sitä pyydäkään. On ihmisiä, jotka toimivat väärin aivan tarkoituksella eikä heillä ole aikomustakaan pyytää anteeksi.
Olen huomannut, että jos olen jollekin vihainen siitä, kuinka ikävästi hän on kohdellut minua, olen lisäksi vihainen itselleni: miten saatoin antaa jonkun kohdella minua noin? Miksi ihmeessä en asettanut selkeämpiä rajoja? Miksen laittanut tilanteelle stoppia? Anteeksianto itselle onkin yksi vaikeimmista anteeksiannon muodoista. Toisen ihmisen törppöily on helpompi erottaa itse ihmisestä, mutta itselle ollaan usein ankaria hyvin pienistäkin mokista.
Kaunaisena, joko itseä tai muita kohtaan, on raskasta elää. Anteeksianto suo keveämmän olon, ja armo on siinäkin aivan ytimessä. Joten Jeesus oli oikeassa – tälläkin kertaa.
Matt. 5:1–12
Olen saanut kunnian ja etuoikeuden olla saattamassa läheistä ihmistä rajan yli. Tiedämme kaikki, saattajat ja saatettu, että ovi on jo auki. Silti viimeisiin päiviin ja öihin sisältyy paljon kipua, pelkoa ja surua. Samalla Jumala on kauttamme läsnä: Auttavina ja silittävinä käsinä. Rauhoittavissa sanoissa ja teoissa. Hoitotahdon toteutumisen valvomisessa. Keskinäisissä hymyissä, puheissa, rakkaudessamme.
Kuolemaa ei voi kiirehtiä eikä hidastaa. ”Ennen kuin olin elänyt yhtäkään päivää, olivat kaikki päiväni jo luodut”, sanotaan Raamatussa, Psalmissa 139. Laki ja evankeliumi yhdessä lauseessa. Elämän mittaa me emme voi määrätä. Yhden ihmisen jokainen sydämenlyönti ja hengenveto on kirjoitettu Jumalan kirjaan.
Erityisesti pyhäinpäivänä mieli hakeutuu edesmenneiden rakkaiden luo. Mitä teimme yhdessä, miltä hän näytti, miltä tuntui tai tuoksui. Ikävä voi olla valtava, pakahduttavan suuri. Se voi olla myös muuttunut osaksi itseä, silloin tällöin itsestään vihlaisuna muistuttavana arpena. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on ikävä.
Pyhäinpäivänä tuhannet ja taas tuhannet kynttilät syttyvät hautausmaille. Ne syttyvät elämän muistoille. Kuoleman puutarhat täyttyvät valolla. Lämpö leviää. Emme ole suruissamme yksin. Kynttilöiden meri hehkuu ikäväksi muuttunutta rakkautta.
Mitä suurempi suru, sitä lähempänä Kristus, kuoleman voittaja on sinua. Siitä kristinuskossa on kyse: kuolema on voitettu. Edessä on jotain, mitä ei järjellä tarvitse yrittää ymmärtää. Kuoleman puutarhoissa ja kodin pöydällä syttyvät valot kurottavat sinne, minne me emme vielä näe. Kynttilän liekki kantaa sanattomat ajatuksemme ja rukouksemme Jumalan luo silloinkin, kun emme muuhun pysty.
Tänään kirkoissa sytytetään kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakunnan jäsenelle. Nimi lausutaan ääneen. Rukoillaan, muistetaan. Kiitetään ja kaivataan.
Uskomme, vaikka emme tiedä. Toivomme, vaikka emme ymmärrä. Koska rakastamme.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Vieraita tulossa ja kodissa sekasotku – pitäisikö äkkiä muodon vuoksi hieman siivota? Kuin silmänlumeeksi kerätään vähän sukkia pois lattialta, suoristetaan verhot, pyyhkäistään leivänmurut ja kerätään lautaset pöydiltä. Pian voi huomata, että se pöytä olikin ihan hieno ilman niitä lautasia ja muruja. Ne eivät kuulu siihen.
Kirkko elää säännöllisesti tietynlaista uskonpuhdistuksen aikaa, jolloin ihmisiä nousee esiin ottamaan kantaa ja rakentamaan. Vaikka asiat tuntuvat muuttuvan, tietyissä asioissa palataan aina perusasioiden äärelle:
Tänäänkin monen olisi hyvä miettiä: “Mitä Jeesus tekisi?”
Loppujen lopuksi siivousta tai puhdistusta ei tehdä siksi, että saataisiin jotain muuttumaan silkasta muuttumisen ilosta tai näyttämään paremmalta, vaan siksi että alkuperäinen loisto ja tarkoitus säilyisivät.
Luuk. 10:1-12
Murhia, tappoja, koulukiusaamista, rasismia, syrjintää, yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta, jengiytymistä, väkivaltaa, sotia, ydinaseuhkaa… Uutisotsikoista välittyvää surullista listaa voisi jatkaa loputtomasti, tai siltä ainakin tuntuu. Välillä ympäröivä maailma näyttäytyy uutisissa suorastaan toivottomana paikkana. Mutta jos ottaa vertailukohdaksi yhdenkin positiivisen kohtaamisen, sen mitä ihminen voi toiselle ihmiselle pelkällä hymyllä tai yhdellä pienellä eleellä tehdä, näkökulma muuttuu.
Maailmassa on läpi vuosituhansien ollut toivottoman tuntuisia tilanteita – niin isossa kuvassa kuin yksittäisten ihmisten elämässä. Mutta niin vain elämä on jatkunut ja uutta on syntynyt.
Eivät maailman raakuudet vieraita ole Raamatussakaan. Sieltä löytyy lähes kaikkea edellä kuvattua, kertoohan se vahvasti myös ihmisistä, ja ihmisyyden kivuista. Yksi Raamatun keskeisimpiä hahmoja on Mooses – Egyptin prinssi, joka johdatti israelilaiset pois Egyptin orjuudesta matkalle kohti luvattua maata. Jo pelkästään tämä prosessi piti sisällään jos jonkinlaista epäonnistumista, epäuskoa ja epätoivoa.
Mooses ei itse edes päässyt koskaan luvattuun maahan. Tästä huolimatta hänen sanoissaan seuraajalleen Joosualle on kuultavissa jotain aivan muuta kuin turhautumista.
”Herra kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”
Siinä on väkevä viesti noin 120-vuotiaalta Moosekselta myös meille tämän ajan murheiden kanssa painiville. Rakkauden ja hyvyyden voima on aina pimeyttä ja pahuutta suurempi.
Tämän sunnuntain teksteissä puhutaan uskosta ja epäuskosta.
Aiheen äärellä jäin pohdiskelemaan sitä, mihin ihminen ylipäänsä uskoo tai mihin ei usko. Mitä elementtejä tarvitaan siihen, että ihminen pystyy ylipäänsä uskomaan johonkin – rakkauteen, toisiin ihmisiin, Jumalaan?
Alkaako ihminen siis uskoa johonkin sillä, että hänet ylipuhutaan, käännytetään tai pelotellaan uskomaan? Näitä keinoja on kyllä meihin ihmisiin käytetty ja käytetään edelleen.
Mitä enemmän ihmistä on elämässä kohdeltu huonosti, sitä enemmän hänessä on epäluottamusta ja turvattomuutta. Tuo epäusko saattaa ulottua Jumalaan saakka – Jumalankin saattaa tuntua pelottavalta ja rankaisevalta. Kuka voisi tällaisen Jumalan käsiin antautua?
Uskoon tarvitaan luottamusta ja turvaa. Juuri tuo on se, mikä monelta meistä puuttuu. Lähes kaikki inhimillinen kipu juontaa juurensa syvällä ihmisen sisällä olevaan turvattomuuden kokemukseen.
Pakottaako, ylipuhuuko tai pelotteleeko Jumala sitten uskomaan itseensä? Vai houkutteleeko uskomaan?
Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että elämä on rakkauskoulu – meille rakkaudesta annettu ja tarkoin suunniteltu matka. Tällä matkalla sydäntä avataan monin tavoin: rakkaudellisten asioiden kautta, mutta myös niiden aikojen kautta, jotka särkevät sydäntä. Särjetyssä sydämessä piilee usein uskon mahdollisuus: kun oikein sattuu, nostaa ihminen kädet pystyyn ja antautuu ikiaikaisten käsien varaan, saa kokemuksen kannattelusta ja turvasta. Ja alkaa luottaa eli uskoa.
”Mikä on suurin käsky?” kysytään päivän evankeliumissa. Jeesus vastaa tähän viisastelevaan kysymykseen tavalla, joka tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Me tunnemme sen hyvin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tämä kehotus tunnetaan rakkauden kultaisena sääntönä ja löytyy lähes samanlaisena monesta muustakin uskonnosta. Tuskin kukaan pitää sitä huonona ideana. Vaikka joku muuten vastustaisi kristinuskon opetuksia, tämä sentään on helppo sulattaa.
Kehotus lähimmäisen rakastamiseen on mukavaa tekstiä ja tuntuu kiteyttävän koko kristinuskon idean. Ja lisäksi, tätä kehotusta todella tarvitaan näinä aikoina.
Me puhumme toistemme ohi ja pidämme toisia itseämme vähempiarvoisina. Pidämme huolta vain omata hyvinvoinnistamme – muut pärjätkööt omin päin. Vaikka toisten rakastamista on meille vuosituhansia tolkutettu, viesti ei vaan mene perille.
Mutta luetaanpa tuo kaksoiskäsky uudestaan. Sieltä löytyy muutakin. Ennen kuin Jeesus kehottaa rakastamaan lähimmäistä, hän käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Kun häneltä kysytään suurinta käskyä, Jeesus antaa siis vastaukseksi kaksi käskyä, jotka ovat samanarvoiset.
Nyt tuo mukava teksti muuttuu hankalammaksi. Kuka meistä todella rakastaisi Jumalaa yli kaiken? Enemmän kuin itseään? Enemmän kuin omaa perhettä? Enemmän kuin omaa työpaikkaa, harrastuksia tai omia paheitaan? Olisimmeko todella valmiita jättämään kaiken kuten Jeesuksen kutsumat apostolit (jotka hekään eivät tätä käskyä kunnolla kyenneet täyttämään)?
Voisiko Jeesus tällä tarkoittaa, että lähimmäisen rakastaminen on jo itsessään niin vaikeaa, että se on mahdollista vain, jos arvojärjestyksemme radikaalisti muuttuu?
Jos kykenemme rakastamaan Jumalaa yli kaiken, silloin emme rakasta itseämme yli kaiken. Ja kun pääsemme irti itserakkaudesta, näemme helpommin lähimmäisemme hädän.
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys.
Tämä päivä on enkelten päivä. Sen alkuperä menee 400-luvulle, jolloin tähän aikaan syksystä alettiin muistaa erityisesti ylienkeli Mikaelia ja hänen käymäänsä taistelua pimeyden valtoja vastaan. Myöhemmin Mikkelinpäivän merkitys on laajentunut kaikkiin enkeleihin, joiden tehtävänä on suojella ja opastaa meitä maan päällä matkaavia ihmisiä.
Heti alkuun myönnän, että päivän nimikkohenkilö, arkkienkeliksikin kutsuttu, Pyhä Mikael ei ole minulle erityisen tuttu hahmo. Siispä suoritan ”täysin pätevän” teologistieteellisen pikatutkimuksen eli kirjoitan hänen nimensä googlen hakulaatikkoon ja alan tutkailla tuloksia. Nopeasti hahmottuu kuva enkelistä, joka on tunnettu ja arvostettu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Mikael on ikään kuin taivaallisten sotajoukkojen superstara.
Siirryn Mikaelia kuvaavaan taidegalleriaan ja pysähdyn äkisti. Mikael on kuvattu Ukrainan pääkaupungin, Kiovan vaakunaan. Vaakunassa ei ole mitään muuta kuin uhmakkaan näköinen Mikael taisteluvarustuksineen. Hänen ilmeensä on vakava, suu tiukkana viivana. Olemus tuntuu viestittävän: ”Jos tätä kaupunkia uhmaatte, saatte minut vastaanne.”
Ajatukset menevät Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka tuo sinnikäs kansa on taistellut olemassaolonsa puolesta jo yli 1,5 vuotta. Haluan uskoa, että heidän suojanaan seisoo järkkymättömänä Mikael ja kokonainen enkelten armeija.
Sota on vaikea pala ihmismielen ymmärtää. Se sisältää niin paljon kärsimystä ja tuhoa. Sen lisäksi, että empatiamme ja rukouksemme ovat sodan uhrien puolella, monen eurooppalaisen huolena on sodan laajentuminen ja sen vaikutukset tulevaisuuteemme.
Kun tällaisen tavallisen tallaajan ahdistus ja maailmantuska uhkaa lähteä laukalle, hyvä yleisohje rauhoittumiseen on: keskity siihen, mihin voit itse vaikuttaa. On vain armollista, ettemme tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään. Voimme vain keskittyä tekemään sellaisia asioita, joilla toivomme olevan hyvä vaikutus tulevaisuuteemme.
Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, idealistiselta ja ympäripyöreältä, mutta siinä piilee totuus ja viisaus. Rauhaa ja rakkautta voi viljellä omassa lähipiirissään. Pidetään huoli läheisistämme, lähimmäisistämme, ympäristöstämme – näin jokainen voi olla oman lähipiirinsä ark(k)ienkeli.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi.
Vantaan ev.lut. seurakunnat halusivat muutama vuosi sitten tavoittaa aivan tavallisen kaupunkilaisen, keskellä elämää ja arkea. Julkisilla mainospaikoilla nähtiin silloin myös lause, jota olen kantanut mukanani ensikohtaamisestamme alkaen: ”Uskalla elää. Ja kuolla.”.
En keksi parempaa kiteytystä sille, mistä kristittynä elämisessä on kyse. Ja mikä tekee siitä koko elämää kantavan, positiivisen voiman.
Elämänuskallus puuttuu silloin, kun kahlehtii itsensä – ja samalla yleensä vieruskaveritkin – käskyihin ja kieltoihin. Kun säännöt ovat vapautta tärkeämmät. Kun rakkaus hukkuu Raamatulla hutkimisen alle.
Kuolema taas on karkaamassa ihmisten elämästä yhä kauemmas, vaikka oikeassa elämässä kuoleman läheisyys kasvaa jatkuvasti suurten ikäluokkien vanhetessa. Pandemia toi äkillisen pahan kuoleman mahdollisuuden niin lähelle, että sen olemassaolon moni olisi suorastaan halunnut kieltää.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, sanotaan Raamatun Galatalaiskirjeessä. Siinä tärkein elämänuskalluksen ohje.
Jobin kirjassa taas uskallutetaan kuolemaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää.” Tämä vahvistuu itselleni joka kerta, kun kuulen saman sävellettynä, G. F. Händelin Messias-oratorion osan “I know that my Redeemer liveth”. Kun melkein valssin kepeydellä saa astella elämässä eteenpäin täydellistä valoa vasta aavistellen.
Koska Jeesus uskalsi elää ja kuolla, meillä on mahdollisuus valita usko, toivo ja rakkaus jo nyt. Siksi toivon sinullekin uskallusta. Juuri siihen, mikä elämässäsi sinua tänään kutsuu.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija.
Meillä ihmisillä on monenlaisia käsityksiä ja kokemuksia siitä mitä on huolenpito. Eri ikäisille se tarkoittaa myös eri asioita.
Raamatussa ja kirkossa puhutaan paljon siitä, että Jumala pitää huolta. Mitä se tarkoittaa? Viimeisin tilanne, jossa itse koin Jumalan huolenpitoa, tapahtui niinkin arkipäiväisessä tilanteessa kuin lenkillä. Kävelin kaupungin läpi virtaavan joen rantaa kuunnellen musiikkia satunnaistoistolla. Eräs sateenvarjojen käyttämättömyyteen kehottava yhtye alkoi soida. Kyseessä oli heidän ensimmäisen pitkäsoittonsa viimeinen kappale.
Kappaleen jälkeen tuli hiljaista. Istuin läheiselle penkille. Ajatukset alkoivat pyöriä monen asian ympärillä heittelehtivästi, ja tämä synnytti epämääräisen ahdistavan tunteen. Tuntui, että oma akku oli lopussa. Yhtäkkiä, muutamien minuuttien jälkeen, levyn piiloraita lähti soimaan ja jäin kuuntelemaan. Kappaleen sanat ja viesti latasivat minuun ihan uutta virtaa ja tuntui, että sain kosolti rohkaisua.
Uskon, että tässä on yksi tapa, miten Jumala hoitaa meitä.
Kun kulkee avoimin mielin, silmin, käsin ja korvin, voimme kuulla rohkaisun sanoja monessa paikassa. Se voi olla jotain, mitä kuulemme jonkun meille sanovan, tai mitä olemme joskus ehkä lukeneet tai kuulleet, mutta jonka olemme ehkä jo unohtaneet.
Pyhän kokeminen pysäyttää. Yleensä sen jälkeen virtaa on taas 100%.
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen.
Tapasin hiljattain ihmisen, joka rankoista kokemuksistaan huolimatta suorastaan säteili kiitollisuutta. Fakta on, että elämä oli kohdellut ja kohteli häntä edelleen usein kaltoin, mutta päällimmäisenä ajatuksena hänellä oli kiitollisuus. Ilo siitä, että elämän peruspalaset ovat kohdallaan. On katto pään päällä, ruokaakin on ja jokunen tärkeä ihminen ympärillä.
Pieni kohtaaminen herätti tärkeän teeman äärelle: Miten helposti me länsimaiset kristityt ajaudumme kiittämättömyyden suohon. Elämästä on niin helppo kaivaa esiin ne kaikki ongelmat ja puutteet, olipa tilanne millainen hyvänsä. Itselläni yksi tällainen haaste on hyvän palautteen vastaanottaminen. Positiivisen kommentin kuullessani mieleeni nousee usein joukko asioita missä jäi parannettavan varaa. Kiitoksen vastaanottajan sisäinen kiittämättömyys on suoraan sanottuna ihan hölmöä. Paavalikin muistuttaa efesolaiskirjeessä, että ”teidän suuhunne sopii kiitos”.
Teema toistuu myös Jeesuksen puheissa ja kohtaamisissa. Miten jotkut ottivat iloiten ja kiittäen Jeesuksen sanat tai ihmeteot vastaan, mutta monet eivät. Yksi tällainen tapaus oli, kun Jeesus kohtasi kymmenen spitaalia sairastavaa ihmistä (Luuk. 17:11-19). Hän paransi heidät kaikki, mutta ainoastaan yksi tuosta parantuneiden joukosta palasi kiittämään Jeesusta. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?”, Jeesus kyseli. Ehkä heillä oli jo muuta murehdittavaa ja mietittävää. Ehkä he ajattelivat kohdanneensa vain onnekkaan sattuman.
Itse haluan uskoa, että kiitollisuutta voi opetella ja oppia läpi elämän. Psalmissa 103 tämä kaipaus on punottu rukouksen muotoon: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt”.
Kun me ei unohdeta sitä kaikkea hyvää, mitä olemme saaneet, ehkä tuo kiitollisuuskin voi tarttua aivastuksen tai hymyn tavoin meidän ympärillä oleviin.
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat.
Uusi testamentti on rakkauskirja. Jeesus itse oli rakkauden opettaja, hän oli Rakkaus. Jeesus opetti sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan sitä, mitä on rakkaus. Hän välitti Jumalan rakkautta, joka on puhdasta, ehdotonta, anteeksi antavaa ja tuomitsematonta – täydellistä.
Elämä opettaa rakkautta monella eri tavalla. Elämä ottaa ja antaa. Se laittaa sydämen laulamaan ja myös kärsimään. Saatamme säännöstellä rakkautta, koska pelkäämme sen menettämistä. Rakkaus on valtavan iso voima – se on oikeastaan ihan kaikki: me haavoitumme rakkaudettomuudesta ja voimme hyvin, kun rakkaus on läsnä ja paikalla. Enkä tällä tarkoita parisuhderakkautta vaan sitä elämänvoimaa, joka elävöittää ja läpivalaisee kaiken.
”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on tärkeä lause. Usein lähimmäisen rakastaminen on jotenkin ymmärrettävää – se on kauniita sanoja, tekoja, kaikkea hyvää mitä voimme toisille ihmisille antaa. Itsensä rakastaminen onkin sitten vaikeampi laji. Saatetaanpa sanoa niinkin, ettei kristityn sovi rakastaa itseään. Kuitenkin on niin, että ihminen, joka ei välitä itsestään, ei hyväksy itseään eikä tunne itseään kohtaan myötätuntoa, ei pidä itseään ja omia tarpeitaan tärkeinä, voi usein aika huonosti ja tuntee jossain syvällä itsessään syvää häpeää. Rakkaus on häpeän vastalääke.
Voisiko elämän tarkoitus olla sitä, että raivaamme itsessämme olevia rakkauden esteitä ja kasvatamme sydäntämme niin paljon, että se pystyy rakastamaan esteettä ja ehdoitta sekä itseä että toisia?
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä.
Sanat erottavat meitä. Yksi valittaa, ettei enää saa sanoa mitään. Kaikesta suututaan. Toisen mielestä vihapuhe on isompi ongelma kuin koskaan.
Poliitikkojen vanhat somekirjoitukset kaivetaan esiin vuosikausien jälkeen. Toiset tyrmistyvät kirjoituksista, toiset niiden tonkimisesta. Huudamme toistemme ohi, emmekä edes yritä ymmärtää toistemme näkökantoja.
Sanat tekevät meistä sen mitä me olemme. Ja nyt ne repivät kansaamme rikki.
Jeesus ei säästellyt sanojaan Matteuksen evankeliumin 12. luvussa:
“Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”
Tiukkaa tekstiä. Varsinkin kun muistamme kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin kukaan hän oli Sana, joka tuli lihaksi.
Meillä kaikilla on hyvyyden ja pahuuden varasto. Kummasta haemme sanamme? Pahuuden varaston saranat taitavat kulua nopeasti.
Mutta keitä nämä Jeesuksen sanat koskevat? Varmaan sitä toista, sitä joka puhuu eri tavoin kuin minä?
Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, jotka syyttivät, että Jeesus paransi ihmisiä Itsensä pääpaholaisen avulla. Jeesus sanoi heille paljon muutakin, esimerkiksi:
“Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat.”
Hyvän puhumista ei ole se, että julistautuu repivien riitojen voittajaksi. Hyvän puhuminen on yhteyden etsimistä. Miten sinä voisit yrittää ymmärtää häntä, jonka juuri tuomitsit?
Milloin olet viimeksi katsellut itseäsi peilistä? Nyt en tarkoita sellaista kriittistä pinnan tarkastelua ja vikalistan tekemistä, vaan uteliasta ja lempeydellä toteutettua oman nassun havainnointia. Kenen nenän olet perinyt? Keneltä olet oppinut tuollaisen tavan kurtistaa kulmia närkästyneenä? Mikä sai tuon arven aikaan? Mitä kasvosi kertovat? Peilin edessä tulee helposti kiusallinen olo, jos siihen ei liity selkeä arkinen toimenpide: hiusten harjaaminen, hampaiden peseminen, finnin puristaminen, meikkaaminen jne. Miksi omia kasvoja on hankalaa pysähtyä katselemaan ja sisäinen puheemme muuttuu peilin edessä usein kovin kriittiseksi, ankaraksi ja lähes täydellisyyttä vaativaksi?
Asiat, joita meidän olisi syytä peilata itsessämme (enemmän kuin vaikkapa ikääntymisen merkkejä) ovat arkiset tekomme, valintamme ja niiden seuraukset. Meillä on siihen ”peilejä” joka puolella, nimittäin koko muu luomakunta, eli muut ihmiset, eläinkunta ja ympäristömme. Arjen kiireiden keskellä olemme usein harmillisen sokeita sille, miten valintamme, sanamme ja tekomme vaikuttavat ympärillämme.
Ympäristöteema on puhutellut varmasti monia meistä menneen kesän aikana. Olemme seuranneet uutisista (kenties joku paikan päältäkin), kuinka maastopalot ja ennätyskorkeat lämpötilalukemat ovat aiheuttaneet kärsimystä ja tuhoa eri puolilla palloa. Kenties oletkin jo punninnut, millaisia ympäristöystävällisempiä valintoja arjessa voi tehdä. Näin isosta teemasta voi tulla helposti sellainen olo, että eihän yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa! Vakuutan, että jokaisella ekologisesti kestävämmällä teolla ja valinnalla on perhosvaikutuksensa. Konkreettisen vaikutuksen lisäksi se toimii hyvänä esimerkkinä ympärilläsi oleville ihmisille, jotka saattavat rohkaistua tekemään saman valinnan. Näin peilaamme myös toisiamme ja ennen kaikkea opimme toisiltamme.
Päivän teeman kautta Jumala kutsuu meitä tarkastelemaan itseämme, arvioimaan tekojamme ja elämäntapaamme. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä ankarilla äänenpainoilla, etusormea heristellen ja täydellisyyttä vaatien. Oman toiminnan ja sen seurauksien tarkastelun voi tehdä samalla uteliaisuudella ja lempeydellä kuin omien kasvojen tarkastelun. Tärkeää on tiedostaa, että me ihmiset erehdymme jatkuvasti, ja se on täysin ok, sillä oppimistahan ei muuten tapahtuisi. Oppimisen edellytyksenä on juuri se oman toiminnan tarkastelu. Jos ei suostu katsomaan peiliin, niin oppiminen jää väliin. Peiliin katsominen voikin joskus olla todella kivuliasta.
Seuraavan kerran kun huomaat, että jokin meni pieleen: ota peili käteen. Kysy itseltäsi kuin rakastava ja lehmänhermot omaava vanhempi lapseltaan: ”Tässä kävi nyt näin, mutta mitä tästä voi oppia, että jatkossa menisi paremmin?”. Anna vastaukselle aikaa, se tulee kyllä. Kädetkin voi laittaa ristiin odotellessa.
Tv-tuottaja. ”Minua innostaa ajatus, että kirkon kautta liitymme vuosituhantiseen jatkumoon. On helpottavaa huomata, että aivan kaikkea tässä maailmassa ei tarvitse keksiä itse.
Isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen. ”Olen elämännälkäinen ja seikkailunjanoinen tekijä, en pelkästään puhuja. Tykkään tuntea, elää, hengittää ja uskoa. Moni asia alkaa sujua, kun tiedostaa, että kaiken ei tartte aina mennä ihan nappiin, sillä elämän keskellähän tässä ollaan.”
Terapeutti ja pappi. ”Olen terapeutti, luennoitsija, kouluttaja, pappi, tietokirjailija ja Hidasta elämää -bloggari. Kaiken työni lähtökohta on inhimillinen ihmisyys ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Perheeseeni kuuluu kaksi teinipoikaa ja kaksi kissaa.”
Uransa alussa oleva diakoni Kajaanista. “Minua kiehtoo ihmisen keskeneräisyys ja jatkuvan oppimisen armolliset polut. Arjessa auttaa jaksamaan suurperheen pöhinä, käsityöt ja tassuterapia.”
Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö. “Olen somettava toimittaja, joka haluaa kertoa kirkosta suomeksi ja selkokielellä. Uskon kirkon voivan olla merkityksellinen ihmisen arjessa ja pyhässä.”
Seurakuntapastori ja yhteisönrakentaja. ”Unelmoin siitä, että mahdollisimman moni voisi löytää paikkansa seurakunnassa. Nautin uuden kehittelystä, kokeilemisesta, ihmisten kohtaamisesta sekä perheen ja ystävien kanssa vietetystä laatuajasta ja brittijännäreistä.”