Pääsiäinen
Luuk. 24:1–12
Mitä minä voin tälle kaikelle? Entä mitä Jumala tekee? Pääsiäinen ei tuo vastausta, joka poistaisi kivun ja hämmennyksen yhdellä iskulla. Mutta se tuo jotakin syvempää. Se tuo toivon, joka ei perustu silmin nähtäviin tuloksiin vaan Jumalan lupaukseen. Jeesus nousi ylös, mutta haavat jäivät näkyviin. Pääsiäinen ei tarkoita sitä, että kaikki paha katoaisi vielä. Se tarkoittaa, että kuoleman varjojen maassa Jumalan valtakunta, elämä, murtautuu esiin.
Pääsiäisaamuna Jeesus ei näyttäydy voimakkaille vallanpitäjille tai suurille ihmisjoukoille, vaan ystävilleen. Hän ilmestyy puutarhassa surevalle naiselle, murtaa leipää matkalaisten kanssa, astuu kalastajien keskelle rannalle. Hän tulee sinne, missä eletään tavallista elämää: surun, työn ja arjen keskelle. Se ei ole sattumaa. Jumala valitsee tavallisen paikan ja tavalliset ihmiset. Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus tekevät jokaisesta hyvästä arjen teosta osan Jumalan valtakuntaa. Jaettu ateria, lempeä sana, tehty työ, annettu anteeksianto. Kaikki ne voivat kantaa pääsiäisen iloa. Ylösnousemuksen muistaminen ja siunaus ei ole vain suuria hetkiä varten, vaan valoa arjen keskellä.
Joskus paras tapa osallistua ylösnousemuksen todellisuuteen on levätä. Nukkua kunnolla. Pysähtyä. Luottaa, että minä en kanna koko maailmaa, vaan Jumala kantaa. Lepo ei ole pakoa todellisuudesta, vaan osa Jumalan työtä meissä. Vasta kun saa hengähtää, jaksaa taas nousta, elää ja rakastaa. Ehkä tämäkin pääsiäinen tapahtuu niin: ei suurina sanoina, vaan siinä että uskallat pysähtyä. Siinä että joku kuuntelee. Siinä että huomaat toisen ihmisen. Siinä että teet työsi kunnolla, rakastat omiasi, pidät huolta jostakusta. Siinä että et jää makaamaan oman uupumuksen tai maailman pelkojen keskelle, vaan nouset pienin askelin elämään arkista elämääsi. Tavallista elämää, mutta juuri siksi kaikista tärkeintä maailmassa.
Jussi Laine Merimieskirkon pappi. Koti-ikävän ja kaukokaipuun kokemusasiantuntija.
4. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 16:5–15
Autoin joitain viikkoja sitten tytärtäni valmistautumaan yhteiskuntaopin kokeeseen kuulustelemalla kokeen aiheena olleita kappaleita. On muuten hyvää kertausta myös aikuiselle kaikesta yhteiskuntaan ja sen toimintaan liittyvästä. Aiheet ovat myös sellaisia, että niistä syntyy usein mukavia ja kiinnostavia keskusteluja lapsen kanssa. Voin kertoa, että lapsi hoksaa yhteiskunnasta paljon sellaista, mitä vanhempana ei tule edes ajatelleeksi.
Yhdessä kappaleista puhuttiin suomalaisuudesta ja kansalaisuudesta. Seuraavassa pari suoraa lainausta. ”Kansalaisuus antaa henkilölle oikeuksia kotimaassaan.” ”Suomen kansalaista ei voi estää saapumasta Suomeen eikä karkottaa maasta.” ”(Suomalaisen äidin) lapsesta tulee automaattisesti Suomen kansalainen.”
Suomen kansalaisuuden voi toki saada muutenkin kuin syntymäoikeutena, mutta siihen on täytettävä joitain ehtoja. Tavallaan ansaittava kansalaisuus, riittävällä toimeentulolla, puhtaalla rikosrekisterillä ja tyydyttävällä kielitaidolla.
Jumalan lapseus saadaan lahjana, ilman omia ansioita tai ehtoja. Jumalan lapsi taas on taivaan kansalainen, mikä merkitsee – ja luethan nyt tarkkaan – pääsyä siihen maahan, jonka kansalainen on. Toisin sanottuna taivaan kansalaiselta ei mikään tai kukaan voi estää pääsyä taivaaseen.
Suomen kansalaisuuden yhtenä merkkinä on Suomen passi. Onko sinulla tallessa taivaan kansalaisen passi? Vinkkinä etsimiseen voin antaa, että kannessa lukee ”kastetodistus”.
Janne Kippola Aviomies, isä, nuorisotyön asiantuntija, jalkapallovalmentaja ja keskustelun fani.
3. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 16:16–23
Erityisesti valosta puhutaan näin kevään ja kohta jo alkavan kesänkin kynnyksellä. Kuitenkin lisääntynyt valo on saattanut tuoda elämän varjot vieläkin näkyvämmiksi joidenkin ihmisten elämässä. Pimeässä talvikaudessa ne saattoivat hävitä muun harmauden taakse, mutta kevätauringon paistaessa varjot piirtyvät esiin tarkempina ja selkeämpinä kuin aiemmin. Ihmisen elämää voikin ehkä verrata vuodenaikoihin. Välillä valolla on isompi rooli, toisinaan taas pimeys ottaa enemmän valtaa. Välillä on näitä molempia sekä varjoja.
Työssäni kohtaan ihmisiä myös surun keskellä. Tuon tunteen, jota nimitetään luopumisen tunteeksi, pysähtymisen tunteeksi, tyhjäksi etapiksi tai tunteeksi, joka auttaa siirtymään eteenpäin. Välillä minulta kysytään, että onko väärin kokea ilon sävyjä surun keskellä? Eikö silloin sure täysillä?
Ihmisen elämä on siitä mielenkiintoinen, että samaan aikaan elämässä voi olla syvää pimeyttä, kirkkaita valon pilkahduksia ja niitä varjoja. Tai voi olla pitkäaikaista valoa, hetkellistä pimeyttä ja taas niitä varjoja. Se, että kokee erilaisia tunnetiloja samanaikaisesti, ei mitätöi tunteita tai tee jotakin tunnetta heikommaksi. Valo, pimeys ja varjot voivat olla elämässä yhtä aikaa ja ne eivät poissulje toisiaan.
Elina Pöysti
Sairaalapappi, parineuvoja ja joitakin kurssikertoja vaille valmis lyhytterapeutti sekä ikuinen elämäntarinoiden ja mielenmaisemien tutkimusmatkailija.
2. sunnuntai pääsiäisestä
Hes. 34:11-16
Pääsin hyppäämään tandemlaskuvarjohypyn. Oli kaunis aurinkoinen aamu ja lähes pilvetön taivas. Kokoonnuimme halliin ja pukeuduin haalariin, sain kypärän ja lasit. Kävimme tiiviin koulutuksen: miten toimitaan koneessa, miten minut kiinnitetään ohjaajaan, miten koneesta tullaan ulos, miten toimitaan vapaapudotuksen aikana, varjon auetessa ja maahan laskeutuessa. Sen jälkeen puettiin valjaat ylle ja odotettiin lupaa nousta koneeseen.
Pienkone nousi kentältä ilmaan ja alkoi kavuta kaarrellen noin neljän kilometrin korkeuteen. Vatsassa tuntui kihelmöivältä. Istuin ohjaajani sylissä, hän kiinnitti minut tiukasti valjaisiinsa. Kömmimme lentokoneen oviaukolle. Minun tehtäväni oli mennä kokonaan koneen ulkopuolella ja roikkua valjaissa tyhjän päällä. Tunsin, kun ohjaaja potkaisi meidät irti koneesta.
Syöksyimme ilmassa kädet ja jalat hieman harallaan. Ilmavirta piiskasi kasvoja ja ilman paineen tunsi kämmenissä. Tunsin taputuksen olkapäälläni, siirsin kädet rinnalleni ja ohjaaja avasi varjon. Pieni nykäisy, vauhti hiljeni ja humina vaihtui lähes täydeksi hiljaisuudeksi. Roikuin valjaissani ja ohjaaja ohjaili varjoa, esitteli maisemia ja keskustelimme hyppäämisestä. Pienen hetken olimme aivan rauhassa.
Tuuli oli melko navakka ja huomasin ohjaajan tekevän omia liikkeitään, säätävän varjon avulla suuntaamme. Laskeutumisalue alkoi lähestyä. Nostin jalkani ilmaan ja tumpsahdimme hiljaisella vauhdilla kanervikkoon.
Aikuisen ihmisen elämässä on harvoin tilanteita, joissa on täysin toisen varassa. Yleensä elämän perusasiat hoituvat rutiinilla ja eletyt vuodet ja taitetut matkat ovat kasvattaneet ymmärrystä ja taitoa. Toiseen turvautuminen on jopa osaamattomuuden ja epäonnistumisen tuntuista. Sain pitkästä aikaa kokemuksen, että tarvitsen täysin toisen taitoa, lähellä olemista ja annettuja ohjeita. Oli vaikea irrottaa ajatuksesta, että minä en nyt hallitse tätä tilannetta. Ja toisaalta oli vain uskallettava luottaa niin ohjaajaan kuin välineisiin.
Raamatun hyvä paimen etsii ja pitää huolen, niin kerrotaan Hesekielin kirjassa, luvussa 34. Hyvä paimen hakee turvaan ja tuo takaisin. Hän kokoaa ja kaitsee ja vie lepäämään. Hän sitoo haavat ja hoitaa terveeksi. Hän tuntee nimeltä omansa ja laittaa oman henkensä alttiiksi heidän puolestaan.
Mitä, jos elämän vapaapudotuksessa, korvia huumaavassa huminassa, ilmassa roikkuessa onkin Jumala, johon meidät on kiinnitetty? Jumala, joka on selkämme takana, tietää mitä tekee ja ohjaa meidät turvaan? Hän, johon luottaa, kun itsellä ei ole enää mahdollisuuksia?
Panu Mäkelä Katselen maailmaa papin, metsässä liikkujan ja ikuisen oppijan silmin.
1. sunnuntain pääsiäisestä
Joh. 20:19–31
Pelko lamaannuttaa, laittaa ihmisen lukkoon. Suojaudun. Rakennan ympärilleni muurin.
Ihmisten sisäiset pelot ovat pohjimmiltaan samanlaisia, vaikka ne näyttäytyvät eri tavoin. On pelkoa yhteyden tai oman tilan menettämisestä. Pelkäämme, ettemme ole riittäviä ihmisinä. Erilaisuus ja tuntematon pelottavat. Pelko piileskelee pahan olon uumenissa. Se lymyilee ärtymyksen alla ja liittyy ahdistuksen kaveriksi.
Pelon vastalääke on hyväksytyksi tuleminen. Minua rakastetaan tällaisena kuin olen, ilman ehtoja.
Maailmassa on monia ulkoisia uhkatekijöitä, katastrofeja ja kurjuutta. Pelkääminen vaaran edessä on normaalia. Uutisista vyöryy pahoja asioita. Jos keskusteluilmapiiri jää negatiivisten asioiden pyörittelyksi, olemme sidottuina ahdistukseen. Uhkakuvista kumpuava puhe vie pahimmillaan kontrolliin ja mustavalkoisiin ratkaisuihin.
Haemme turvaa yksinkertaisista maailmanselityksistä. Pelosta käsin jaottelemme ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, tiedostaviin ja vastuuttomiin, meihin ja heihin.
Itselleni tuo selkeyttä ajatus ihmisen pienuudesta ja Jumalan suuruudesta. On paljon asioita, joita en voi käsittää. Ilmiöt ovat monimutkaisempia kuin miltä näyttävät.
Kaiken hyvän Luoja on sitoutunut ihmisen kärsimykseen. Kuoleman voittanut Vapahtaja haluaa kohdata pelkäävän ihmisen. Hänen viestinsä on radikaali ja yhä edelleen ajankohtainen. Jeesus tarjoaa rauhaa, rakkautta ja vapautta, ihan jokaiselle.
Anja Nwose Kirjoittaja on forssalainen perheneuvoja, jonka arkea maustavat länsiafrikkalaiset sävyt.
Pääsiäissunnuntai
Pitkäperjantai
Luuk. 23:32–46
Hän, joka pelkää mennä aamulla kouluun, koska tavarat hajotetaan, päälle syljetään ja lopuksi suljetaan vessaan solvausten säestyksellä. Hän, jota kukaan ei pidä minään, ja ne, jotka pitävät, eivät tiedä kuinka yksin hän on. Ja jos tietävätkin, ovat keinottomia auttamaan, vaikka pahantekijätkin ovat lapsia vasta.
Hän, joka on unohdettuna sänkyynsä päivästä toiseen, ja odottaa ihmistä, joka pysähtyisi hetkeksi ja silittäisi otsaa. Hän, joka ei ole sen arvoinen, että pääsisi suihkuun kerran viikossa tai ulos kerran vuodessa katsomaan, kun kevät herää siinä maailmassa, johon häneltä ovi on jo sulkeutunut.
Hän, joka tuli vieraaseen maahan. Ympärillä oudot hajut ja tavat. Kieli, josta ei vielä vuosienkaan jälkeen tule saamaan kunnolla otetta. Ilmeet, jotka näyttävät kovilta ja katsovat pois. Hän, jota haukutaan väärän ihonvärin ja ominaistuoksun takia tyhmäksi, vaikka olisi miten koulutettu tai vain lapsi vailla turvaa ja suojaa.
Hän, joka on ihan tavallinen ihminen tavallisessa arjessa. Ehkä sellaisessa, joka on lähellä luisua mahdottomuuteen. Kun liikkuvia osia on vain kerta kaikkiaan liikaa, ja voimia siihen kaikkeen liian vähän. Hän, joka ei uskalla luottaa, että joku muu kantaisi hetken tai että apua saa, jos sitä osaa pyytää.
Hän, joka oli Jumala ja ihminen, ja ihmisenä haukuttu, halveksittu, ihailtu ja seurattu. Oman aikansa somepersoona, josta jokaisella oli jokin mielipide. Ja siellä hän roikkui ristillä kaikkien katseen kohteena, kaikesta luopuneena ja kaikille pettymyksen tuoneena. Hänkin huusi ”Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Vaikka tiesi, ettei Jumala hylkää. Ei, vaikka ihmiset tekivät niin ja tekevät yhä. Ei pahimmallakaan hetkellä. Ei häntä, ei sinua, ei minua. Ei ketään meistä.
Katja Kangas Kirjoittaja on espoolainen hoiva- ja yhteisömuusikko, joka pyrkii katsomaan maailmaa luovuuden ja lempeyden linssien läpi.
Kiirastorstai
Luuk. 22:14–22
Vuosituhannen vaihteessa lasten ja nuorten lukutottumuksia mullistaneen Harry Potter -fantasiakirjasarjan kaikki osat tarjoavat herkullisia sitaatteja pohdittavaksi. Sarjan viidennessä osassa stereotyyppinen kympin tyttö Hermione Granger töksäyttää stereotyyppisesti flegmaattiselle teinipojalle Ron Weasleylle, että vaikka Ronilla onkin teelusikan kokoinen tunneskaala, se ei tarkoita, että kaikilla on.
Ilman stereotypioita tai jumittuneita sukupuoliroolejakin meidän ihmisten tunneskaala on rajallinen. Kykenemme kyllä tuntemaan ja usein käsittelemäänkin hyvin laajalla skaalalla. Mutta kyllä meillä kaikilla raja tulee vastaan siinä, paljonko tunteita pystymme käsittelemään kerrallaan. Meillä on Raamatun perusteella suppea kuva opetuslapsien tunnetaidoista, mutta ne vähät tiedot viittaavat kyllä usein vahvasti tuntemiseen. Joka tapauksessa on aivan selvää, että ihmisiä hekin olivat ja Jeesuksen seurassa kulkeminen on herättänyt varmasti monenlaisia tunteita. Hämmästyksestä iloon ja pelosta turvallisuuden tunteeseen.
Kiirastorstainakin on tunteita riittänyt käsiteltäväksi. Vuoden ehkä odotetuin juhla, jonka voi ystävien kesken vietettynä kuvitella saaneen aikaan pakahduttavaa ja pulppuavaa iloa. Kesken kaiken aikamoinen märkä rätti kasvoille, kun Jeesus alkaa puhua siitä, että hänet kavaltaa yksi heistä. Puutarhan taistelu ja Mestarin vangitseminen. Teelusikka on täynnä jo alkuillasta eikä yöhön kääntyessä enää riittäisi saavikaan. Hieman spoilaan, mutta ei tainnut helpottaa seuraavana päivänäkään. Tunteet ovat huikean hieno lahja meille Luojaltamme, joka on onneksi valmis ottamaan vastaan myös kaikki kasvukipumme niiden käsittelyssä ja opettelussa.
Palmusunnuntai
Heitä oksa tielle!
Joh. 12:12–24
Palmusunnuntaihin liittyy tiiviisti palmunoksat. Palmunoksia heiteltiin Jeesuksen eteen hänen kulkiessaan aasilla kohti Jerusalemin kärsimystä ja kuolemaa. Meillä täällä Suomessa palmunoksat usein korvataan pajunkissoilla. Palmunoksilla on myös tärkeä merkitys toivon vertauskuvana.
Usein, kun elämään tulee esimerkiksi sairastumista, surua tai vastoinkäymisiä, tuleva matka tuntemattomaan saattaa pelottaa. Mielessä saattaa liikkua monenlaisia ajatuksia siitä, millaista polkua elämäni tulee kulkemaan. Moni haluaisi ratsastaa ravihevosen lailla vaikean vaiheen elämässä läpi, mutta todellisuudessa matka tuntuu taittuvan aasin selässä. Tällöin tarvitaan matkan varrelle palmunoksia pehmittämään matkaa ja tuomaan toivoa tuntemattoman edessä.
Sairaalapapin työssä olen nähnyt sen, miten tärkeää on pilkkoa matka etappeihin. Jos yrittää katsoa koko matkan ja kaikki sen sivupolut, väsyy jo matkan alussa. Vaikka elämä saattaakin tuntua pysähtyneen ja pimeyden laskeutuneen hitaasti ympärille, on tärkeää miettiä myös sitä, että voinko itse ja tai voiko joku toinen heittää tielleni valonoksan. Oksan, joka tuo edes hetkeksi hyvää oloa tai saa ajatukseni edes muutamaksi minuutiksi toisaalle. Kun näitä oksia heitetään eri etappien varrelle tasaisesti, on matkan teko kohti tuntematonta edes hiukan valoisampaa.
Elina Pöysti Sairaalapappi, parineuvoja ja joitakin kurssikertoja vaille valmis lyhytterapeutti sekä ikuinen elämäntarinoiden ja mielenmaisemien tutkimusmatkailija.
5. paastonaan sunnuntai
Pimeyden keskellä toivoo eniten valoa.
Joh. 11:47–53
Sinä Jumala olet ainoa turvani. Miksi olet hylännyt minut? Ps 43.
Kun katselee ympärilleen, ei voi välttyä huomaamasta kärsimystä tässä maailmassa. Aivan erityisellä tavalla juuri tänään ihmiskunnan kärsimys on todellista ja näkyvää. Kärsimyksen ytimessä on hylkäämisen, yksin jäämisen, syvä tuntu. On sen konkreettinen ilmentymä mikä vain, kärsivä joutuu elämässään ohuimmilleen. Minulla ei ole enää juuri mitään, jos sitäkään. Elämän avaruus terävöityy hetkiin, joista on vain selvittävä. Huomio kipuun ja epävarmuuteen käpertää katseen ja loitontaa monesta arjessa tavallisesta asiasta.
Pimeyden keskellä toivoo eniten valoa. Vaikeuksien toivoisi löytävän helpotusta. Kärsivä janoaa kärsimyksen päättymistä ja toivoo paluuta normaaliin tai lähelle sitä. Elämän kipu tekee eteenpäin katsomisen hankalaksi. Aina ei jaksa itse toivoa ja luottaa. Toivo voi olla siinä, että kunpa joku toivoisi minun puolestani.
Pääsiäiseen on vielä hetki. Paastonaika vetää meitä liittymään Jeesuksen viimeisten viikkojen vaiheisiin. Raamattu kuvaa konkreettisia tilanteita, joissa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen kipu ja kärsimys tulevat läpi. Olisiko siinä meille kärsiville yksi, joka uskoo ja toivoo, kun me emme pysty tai jaksa?
Lähetä valosi ja totuutesi. Ne johdattakoot minua. Ps 43
Se, joka on kärsinyt, tunnistaa toisen kärsivän. Joskus joutuu pysäytetyksi itsestään selvin syin, mutta useammin selittämättömästi. Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa elämä kääntyy ja hankala ja tuntematon matkanvaihe alkaa. Joidenkin kärsimyksen näkee heti, joidenkin kärsimys jää katseilta piiloon.
Kun katselee ympärilleen, ei voi välttyä huomaamasta kärsimystä tässä maailmassa. Kenet sinä huomaat? Kenen puolesta sinä voit toivoa?
4. paastonajan sunnuntai
Mitä tarvitsen tänään? Joh. 6:1–15
Onni tulee rajattomista mahdollisuuksista. Vai tuleeko? Vaihtoehtojen runsaus saattaakin tuoda mukanaan tyhjyyttä. En tiedä, mihin kiinnittyisin. Mikään ei tunnu miltään.
Länsimaissa uskotaan, että tehostaminen ja omien rajojen ylittäminen ovat avaimia parempaan elämään. Olemme niin sisällä systeemin ahneudessa, että emme edes näe sitä. Ahneus kietoutuu hyviin ajatuksiin ja päämääriin. Se läpäisee yhteiskunnat ja ideologiat. Tarpeet ja mielihalut sekoittuvat. Kaipaamme yhä enemmän. Kulutamme häikäilemättömästi yhteisiä luonnonvaroja.
Ympärillämme on myös toisenlaisia arvoja, kuten auttamisen halua, yhteishenkeä ja luonnonläheisyyttä. Nämä teema löytyvät Uuden testamentin ruokkimisihmeestäkin. Pojan vaatimattomista eväistä riittää ruokaa tuhansille rehevällä nurmella istuville ihmisille. Jeesuksen seurassa opetuslasten epäilevät asenteet vaihtuvat toiminnaksi. Yksi viehättävä yksityiskohta on tähteiden kerääminen.
Kun resurssit ovat pienet, syntyy luovia ratkaisuja. Alamme kierrättää ja tehdä asioita yhdessä. Monesti emme voi vaikuttaa kurjiin olosuhteisiin. Sama vaikea tilanne tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta silloin, kun siinä ei tarvitse olla yksin. Kun tukeudumme toisiimme, epätoivoinen olo vähenee.
Elämäntapamme on rakennettu talouden varaan. On itsekin pakko tunnustaa, että etsin arkeen vakautta rahan kautta. Mistä muualta voisin etsiä turvaa? Maailma vaikuttaa olevan täynnä myllerrystä ja epävarmuutta.
”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.”
Kiitos Jeesus, että näet minut ja tämän päivän tarpeeni, haluat auttaa tässä ja nyt.
Marian ilmestyspäivä
Luota, toivo ja rakasta.
Luuk. 1:26–38
Yhdeksän kuukautta ennen ensimmäistä joulua, enkeli ilmestyi Marialle. Suurvallan miehittämän maan reuna-alueella sijaitsevan kylän tytölle, joka varmaankaan ei ajatellut itsestään ja mahdollisuuksistaan mahdottoman suuria tai ihmeellisiä.
Silti nuori tyttö, jolla ei ollut valtaa tai vaikutusvaltaa, sai ihmeellisen tehtävän. Tämä tehtävä varmasti pelotti ja huolestutti enemmän kuin voimme ymmärtää. Nuori nainen ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi, mutta hän valitsi luottaa.
Luottamus ei ollut Marian kohdalla pelokasta alistumista. Se ei tarkoittanut, että kaikki olisi helppoa tai huoletonta. Mutta hän uskoi, että Jumala kantaa, silloinkin kun itse ei näe koko tietä. Marian esimerkki on ajankohtainen myös meille. Pelon ja epävarmuuden keskellä voimme valita luottamuksen, toivon ja uskon tulevaisuuteen. Kiitosvirressään laulaa Jumalasta, joka kukistaa ylpeät ja korottaa alhaiset, ruokkii nälkäiset ja muistaa lupauksensa.
Mariasta ei tullut maailmanparantaja vallan tai aseman kautta. Hän oli äiti, joka kasvatti lapsensa niin kuin äidit ennen häntä ja hänen jälkeensä. Hän synnytti, hoivasi, rakasti ja huolehti, aivan niin kuin äidit tekevät tänäänkin. Hänen elämänsä ei ollut poikkeuksellista ulkoisesti, mutta juuri siinä, tavallisessa arjessa, Jumalan suuret suunnitelmat tulivat todeksi.
Meidän tehtävämme ei ole ratkaista koko maailman ongelmia ja kokemaan epätoivoa kaiken tämän keskellä. Meitä kutsutaan toimimaan omalla paikallamme, rakastamaan ja tukemaan toisiamme. Olemaan äitejä, isiä, siskoja, veljiä, ystäviä, kavereita, auttajia toisillemme lähellä tai kaukana maailmalla. Olemaan ihmisiä toisillemme. Marian poika taisi sanoa sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Ja erityisesti sitä minä, sinä ja tämä maailma tarvitsee juuri tänään.
2. paastonajan sunnuntai
Ihmisen arvo Matt. 15:21–28
Katson sinua, vuosirenkaiden rutistamaa, pientä ja haurasta ihmislasta pyörätuolin uumenissa. Tyynyt tukemassa, ja kaksi vilttiä lämmittämässä yhä ohuemmaksi käyvää tomumajaa. Et enää juuri ole täällä, mutta kun laulan lempilaulusi, harson takaa katseesi tarkentuu ja katsot minua tiukasti silmiin. Kun laulu loppuu, hymynkaltainen häivähtää ja nukahdat taas. Olit hetken tässä. Sinä, ja sinun koko ainutlaatuinen eletty elämäsi. Laulu toi sinut tähän ja muistutti, että olet siellä yhä, vaikket enää vuosiin ole sanonut sanaakaan. Mikä on ihminen?
Silitän sinua, käpertynyttä nuorta ihmistä sängynpohjalla. Ikätoverisi leikkivät samaan aikaan vaivaannuttavia ryhmäleikkejä riparilla, ja vilkuilevat salaa olisiko porukassa ketään mahdollista tiettyä. Sinun silmäsi eivät pysty kohdistamaan katsetta, hiussuortuva liimautuu poskelle valuvaan kuolaan. Hyräilen ikiaikaisia rukouksia, joiden voimaa ei kukaan osaa selittää. Ei myöskään sitä, mihin osaan sinua ne resonoivat, koska sädehdit toisin kuin koskaan muulloin. Tämä on sinun oma rippikoulusi, sinun todellisuutesi. Synnyit tällaiseen sänkyyn, ja se tulee olemaan sinun matkakumppanisi loppuun asti. Mikä on ihminen?
Lähestyn sinua, jonka ympärillä käydään näkymätöntä sotaa. On ruokaan ilmestyviä ötököitä, myrkytettyä sisäilmaa, seinien väliin kuolleita eläinten ruumiita. Sitä turvaa ja rauhaa, jonka oma huoneesi ja sinusta huolehtiva henkilökunta tuovat, sitä et näe. Olet omassa maailmassasi, jossa ei ole turvallista. Asetun siihen, ja kyselen todellisuudesta, jossa elät. Pyydät, että lopuksi laulan sinulle lapsuuden virren. Rauhoitut hetkeksi. Se, mikä joskus oli ehjää, on tässä. Sekin on totta edelleen. Mikä on ihminen? ”Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:5)
Katja Kangas
Kirjoittaja on espoolainen hoiva- ja yhteisömuusikko, joka pyrkii katsomaan maailmaa luovuuden ja lempeyden linssien läpi.
1. paastonajan sunnuntai
Anna pois Matt. 4:1–11
”Jos sulla on liikaa, täynnä kädet ja pää, aivan liikaa menetettävää”. Kuulostaako Musti ja Hyvä Vainu -yhtyeen teksti tutulta? Elämällä on tapana täyttyä monenlaisilla asioilla, joista ainakin osa tuntuu ainakin ajoittain liialta.
Kahdella naapureina asuneella lapsella, tytöllä ja pojalla, oli samanlaiset jousipyssyt. Niillä he leikkivät usein pihapiirissä ja lähimetsissä. Kerran tytön teki mieli kokeilla myös pojan jouskaria. Luvan saatuaan hän jännitti jousta ja tähtäsi – kunnes jousi räsähti poikki. Molempia harmitti, niin että kumpikin lähti kotiinsa murjottamaan. Aikansa harmiteltuaan poika meni soittamaan naapurin ovikelloa ja pyysi tyttöä ovelle. Tyttö tuli, jännittyneenä, ehkä vähän peloissaankin. Yllättäen poika ei puhunut mitään, vaan ojensi tytölle säästöpossustaan hakemansa rahan. Epäloogiselta vaikuttanut toiminta sai aikaan sen, että paha mieli väistyi ja ilo sai tulla tilalle.
Meille on valmistettu hieman samanlainen vaihtokauppa. Ikävät ja mieltä painavat asiat pois, tilalle ilo ja vapaus. Suurin uhka tämän vaihtokaupan toteutumiselle taitaa olla se, onko elämässämme sille tilaa. Kun kaikkea tuntuu usein olevan liikaa, täynnä kädet ja pää. Keskiviikkona alkoi 40 päivän matka, jonka päässä odottaa vaihtokaupan perusta. Miten voisimme tehdä tuon matkan aikana tilaa ottaa ilo ja vapaus vastaan? Alussa lainattu kappale antaa siihen hyvän ohjeen: ”Anna pois”.
Laskiaissunnuntai
Salliva paasto Luuk. 18:31–43
Näin paastoon laskeutumisen aikana puhutaan paljon kieltäytymisestä ja siitä, mitä voisi jättää pois elämässään ainakin hetkellisesti, paaston ajaksi. Osa ajattelee paaston ruokaan liittyvänä ajanjaksona, toinen kieltäytyy nautinnoista ja kolmas pyrkii yksinkertaiseen elämäntyyliin. Mitäpä jos paaston ajatuksen kääntäisikin toisinpäin? Jos kieltäytymisen sijaan miettisikin sallimista. Tähän on varmasti monia mielipiteitä ja ajatuksia, mutta leikitellään hiukan ajatuksella, että paaston aika olisikin sallimisen aika.
Sallin itselleni enemmän taukoja työpäivään, sallin itselleni levon hetkiä, sallin itselleni asioita, jotka palauttavat minua ja sallin itselleni enemmän armollisuutta arjessa. Seuraavan kerran, kun mietin tekemättömiä töitä tai kasaantuvaa pyykkivuorta, kieltäydynkin niistä ajatuksista, jotka muistuttavat tekemättömistä töistä.
Annan itselleni armoa ja sanon itselleni, että tässä maailmassa tai ihmisen arjessa ei ole ikinä kaikki valmista. Sallin itselleni ajatuksen armollisemmasta elämästä ja siitä, että itselle ei tarvitse olla niin armoton. Tällöin sallimisen vierellä kulkeekin kuin huomaamatta kieltäytymisen heijastus. Kieltäydyn ja jätän pois elämästäni ne syyttävät ajatukset, jotka kuormittavat minua. Ja lopulta huomaan, että jokapäiväinen armollisuus onkin tuonut tarmoa ja voimia tarttua siihen juuri kaatuvan pyykkikekoon.
2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Sexagesima)
Istuttaja
Luuk. 8:4–15
Kaunis, vihreän eri sävyinen ja hapekas metsä. Puunrunkojen labyrintti, latvoista siivilöityvä valo, pehmeä sammaleinen maa. Metsä on kirkkoni. Metsässä mieleni rauhoittuu.
Metsä muodostuu yksittäisistä puista, jotka ovat juurtuneet juuri siihen paikkaan, jossa kasvavat. Se, että yksittäinen puu kasvaa tietyssä paikassa on monivaiheinen asia.
Istuttamiseen tarvitaan laadukkaita taimia. Taimet ovat noin 30 cm pitkiä pieniä puun alkuja. Taimen nuoret juuret ovat multapaakussa ja alkukesästä istutettu puu ehtii kasvattaa juuriaan ennen talven tuloa.
Istuttajan työkaluna on istutusputki. Sen avulla maahan tehdään taimen mentävä kolo, johon taimi asetetaan. Ilman työkalua on vaikea saada taimi riittävän syvälle ja suoraan asentoon. Taimi sujahtaa putkesta maahan ja putki nostetaan ylös. Sen jälkeen on tärkeää painaa saappaan kannalla taimen ympäriltä maa tiiviiksi ja varmistaa, että taimi on suorassa. Näin se saa hyödynnettyä maan ravinteet.
Jokainen taimi istutetaan omalle paikalleen. Istuttaja huolehtii, että puut eivät ole liian lähellä toisiaan ja ettei taimi ei asetu kiven päälle. Joskus on vaihdettava kohtaa, jotta löytyy mahdollisimman otollinen kasvupaikka.
Ennen kuin puu alkaa kasvaa, istuttaja on tehnyt tarkat suunnitelmat, yksityiskohtaiset valmistelut ja lopulta hikoillut kumisaappaissa palstallaan. Asettanut jokaisen taimen omalle paikalleen, koskettanut jokaista kädellään. Ja lopulta käy säännöllisesti seuraamassa kasvun vaiheita. Jos olisin puu, olisin varmaan aika hyvillä mielin.
Näin alkaa istutetun metsän kasvu. Puut juurtuvat, kasvavat valossa ja lämmössä. Muutamassa vuodessa taimista on kasvanut jo ihmisen korkuinen taimikko. Muutamassa kymmenessä vuodessa paikalla on kaunis, vaihteleva ja luokseen kutsuva metsä.
3. sunnuntai ennen paastonaikaa
Armoa saa apua pyytämällä
Matt. 20:1-16
“Minun pitäisi olla armollisempi itseäni kohtaan”, moni asiakas huokailee näin työhuoneessani. Tunnistan saman kaipuun.
Kaiken vapauden keskellä länsimainen ihminen on paineistettu. Tulee vaatimusta vaatimuksen perään. Armollisuuskin on yksi suoritus päivän to do -listassa.
Työnteko ja ahkeruus ovat Suomessa korkealle nostettuja hyveitä. Uudelta tuttavuudelta kysellään ammattia ja työpaikkaa. Aikaansaavista ihmisistä tehdään haastatteluja ja heitä hehkutetaan sosiaalisessa mediassa.
Vaikka tiedän, ettei ihmisarvo ole sidottu tekemiseen, uskonko sen omassa elämässäni? Tehokkaan päivän jälkeen tulee hyvänolontunne. Olen hyödyllinen.
Mitä tapahtuu, jos pikkuisen hellitän otetta? Menen rimaa hipoen tai sen ali. Jätän tekemättä, kun en jaksa. Unohdan, kun asioita on liikaa. Toisten pitää muistuttaa minua, ja muistaa minut. Silloin, kun en pärjää yksin, ansaitsematon rakkaus tulee mukaan kuvaan. Vain apua pyytämällä voin kokea armahduksen.
Sen jälkeen, kun olen kuullut rohkaisevia sanoja toisten suusta, osaan puhua itselleni kauniisti. Kenelle sinä voisit sanoa armollisia ajatuksia tänään? “Maailma ei kaadu, vaikka mokaa. Vähempikin riittää. Olet hyvä just tuollaisena.”
Tarvitsen lähelleni ihmisiä, jotka muistuttavat lempeästi armosta. Taidan tarvita myös sinua Jumala. Voisitko auttaa silloinkin, kun yritän hampaat irvessä yksin enkä tajua pyytää apua?
Anja Nwose
Kirjoittaja on forssalainen perheneuvoja, jonka arkea maustavat länsiafrikkalaiset sävyt.
5. sunnuntai loppiaisesta
Milloin Jumalan valtakunta tulee lähelle?
Matt. 13:24–30
Armahtavaisuus, ystävällisyys, nöyryys, lempeys ja kärsivällisyys.
Ei varsinaisesti sellaisia sanoja ja ominaisuuksia, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen oikein missään kohdassa. Ei, kun miettii maailmaa, omaa elämää tai edes tämän päivän sattumuksia. Kun se tietty raskas kollega, naapuri tai perheenjäsen käy pahasti hermoille, ei ensimmäisenä tule mieleen Paavali ja kolossalaiskirje, pukeudu armahtavaisuuteen. Kun kahvinkeittimen tippalukko jumittaa aamukahveja keittäessä ja porot valuvat pitkin kaapinseinää, pukeudu kärsivällisyyteen. Sähköposti alkaa plimplottaa ennen kuin on ehtinyt nauttia ensimmäisen mukillisen toisen kahvinkeittoyrityksen jälkeen, pukeudu nöyryyteen. Ja niin edelleen.
Entäs tämä maailma? Kun kaapelit katkeilevat Itämerellä, sota jatkuu kaikessa kauheudessaan Euroopassa ja valtameren toisellakin puolella on varsin huolestuttavia juttuja menossa, pukeudu lempeyteen. Ja niin edelleen. Kovin kaukana olemme ihanteista yksilö-, yhteisö- tai yhteiskuntien tasolla. Mutta siltikin, aina kannattaa yrittää.
Sillä koko ajan on olemassa ja tapahtuu hyvää. Sitä ei vain ei meinaa nähdä eikä sitä aina edes tahdo nähdä. Jostain syystä on aina helpompi valita synkkä ja lohduton näkökulma niin maailmaan, itseen ja lähimmäiseen. On surullista, että tämä toinen lempeä ja nöyrä todellisuus meinaa kadota omasta näkökentästä ja kokemusmaailmasta. Mutta silti sitä kannattaa etsiä, pitää kiinni paremman toivosta ja löytää niitä toisen maailman ääniä.
Tänäänkin on lukemattoman moni lähimmäinen tullut huomatuksi, kokenut yhteyttä toiseen ihmiseen, saanut apua tai antanut sitä. Tänään on jossain oltu lempeitä, armahtavaisia, ystävällisiä, nöyriä ja kärsivällisiä. Minä tahdon uskoa, että ne ovat juuri niitä kohtia, jossa Jumalan täydellisyys toteutuu vajavaisessa elämässä. Ne ovat niitä hetkiä, jossa Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Ne ovat niitä hetkiä, joihin meidät on kutsuttu. Kaikesta keskeneräisyydestämme huolimatta ja juuri siksi.
Jussi Laine
Merimieskirkon pappi. Koti-ikävän ja kaukokaipuun kokemusasiantuntija.
Kynttilänpäivä
Pimeydestä ja säröistä
Luuk. 2:22–33
”Pimeyttä ei voi poistaa, mutta valoa voi aina lisätä.” Näin on todennut keskitysleiriltä hengissä selviytynyt psykiatri Viktor Frankl. Ajatus toi jostain syystä mieleeni hölmöläisten tarinan, jossa väki pohti miten saada valo pimeään pirttiin. Päädyttiin siihen, että miehet kantoivat ulkoa säkeissä valoa sisään ja naiset kantoivat säkeissä pirtistä pimeyttä ulos. Sehän ei auttanut, ei sitten ollenkaan. Sattui siihen muuan kylän mies, joka pyysi lupaa iskeä kirveellä aukon seinään. Ja niin saatiin taloon pieni ikkuna, ja valo tulvi tupaan. Siitäkös hölmöläiset riemastuivat niin, että innoissaan iskivät seinät täyteen aukkoja, ja lopulta koko talo romahti. Valoa kuitenkin oli näin riittämiin, ja hölmöläiset tyytyväisiä. Ei taida Franklin syvällinen ajatus päteä tähän tarinaan, mutta molemmissa on oma viisautensa.
Kun mieli tai keho sairastuu tai kun elämässä on vaihe, jolloin kaikki käy yli voimien, hyvää tarkoittavat sanonnat lähinnä syventävät synkkyyttä. Pimeyttä ei voi poistaa. Se voi olla kohtuuton vaatimus. Laulaja Leonard Cohenin laulussa “Anthem” on lause: ”There is a crack in everything, that´s how the light gets in.” Vapaasti käännettynä se tarkoittaa, että kaikessa on särö, ja vain sen kautta valo voi päästä sisään. Se, että on hajalla ja rikki, keskeneräinen ja hukassa. Se, että ei pysty näkemään pimeydessä valonhäivääkään. Se, että sanat ovat turhia, kun vastassa näyttää olevan umpikuja. Se voikin olla juuri se kohta elämässä, jolloin elämää suurempi Valo voi murtautua kaikkivoipaisuuden läpi, ja Pyhä koskettaa pimeää pirttiä. Pimeys ei silloinkaan poistu. Mutta valo lisääntyy. Ja jää.
3. sunnuntai loppiaisesta
Usko yhteiseen tekemiseen
Matt. 8:5–13
Erilaisten ihmisten muodostamien organisaatioiden kuvataan usein kehittyvän hyvin hierarkkisista käsky- ja komentosuhteilla toimivista demokraattisiin ja osallistavampiin, ja edelleen itseorganisoituneisiin tiimeihin, jotka eivät välttämättä parhaimmillaan tarvitse ollenkaan johtajaa.
Malliesimerkki hierarkkisista organisaatioista ovat armeijat. Yhdessä toimimisen malli niissä perustuu siihen, että jokainen tietää tarkalleen oman roolinsa ja vaikutusvaltansa rajat, ja seuraa kyselemättä komentoja niiltä, joille valtaa on suotu enemmän.
Itseorganisoituvien tiimien toiminta perustuu ihan toisenlaiselle logiikalle: keskeistä ei ole kuka puhuu, vaan se tarkoitus, jota ollaan yhdessä toteuttamassa. Toiminta on väistämättä kommunikatiivisempaa ja se perustuu vahvemmin osallistujien sitoutumiselle ja omille vahvuuksille.
Monesti suuret ja pysyvät yhteiskunnalliset muutokset ja muutosliikkeet ovat syntyneet juuri jonkinlaisia epämääräisesti organisoituina aatteellisina liikkeinä, joissa on ollut kyllä selvää se, millaista tulevaisuutta ollaan tavoittelemassa, mutta ei niinkään se, miten sinne on tarkoitus päästä.
Sitten toisaalta, kun samat liikkeet ovat saavuttaneet jotain tavoittelemaansa, ne hyvin usein jähmettyvät hierarkkisiksi rakenteiksi, joissa kyky luoda uutta ja toimia yhdessä on korvautunut määritellyillä rakenteilla, joiden vahvuus on tuottaa tasalaatuisesti sitä samaa mitä aiemminkin.
Kuitenkin ihan riippumatta organisoitumisen tavasta pahinta mitä voi tapahtua on, jos osallistujat menettävät uskonsa siihen, että se mitä ollaan tekemässä, on tärkeää ja merkityksellistä. Itseorganisoituneet ryhmät luultavasti hajoavat silloin melkein saman tien, vaikka hierarkkiset organisaatiot saattavatkin jatkaa vain massansa voimalla pidempäänkin.
Yhdessä onnistuneesti toimimisen mahdollistaa siis yhdessä jaettu tavoite ja käsitys siitä, mikä on merkityksellistä. Sitä voisi myös hyvin kutsua myös sanalla usko.
Lari Lohikoski Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa
2. sunnuntai loppiaisesta
Joh. 2:1-11
Kirkkovuodessa toinen sunnuntai loppiaisesta kuvaa Jeesuksen julkisen toiminnan alkua. Jeesus ilmoittaa olevansa Jumala, näyttää jumalalliset voimansa ja kutsuu ihmisiä todistamaan Jumalan suuria tekoja.
Jeesuksen ihmeteoilla on armon ja Jumalan valtakunnan julistamisen ohella keskeinen osa Uudessa testamentissa. Ihmeteot ovat myös juurikin niitä ilmiöitä, jotka usein ovat debattien keskiössä, kun keskustellaan siitä, onko Jeesus Jumala vai historiallinen saarnaaja. Raamatussa kuvatut ihmeet ovat hyvin kaukana meidän arkielämästämme, emmekä ole vastaavia tekoja olleet suurena kansan joukkona todistamassa.
Kaanan häissä Jeesus muutti veden viiniksi, mikä oli hänen ensimmäinen ihmetekonsa. Ihmeteon ansiosta opetuslapset uskoivat Jeesuksen olevan Jumala. Olen Raamatussa kuvattujen Jeesuksen tekemien ihmeiden kohdalla pohtinut, millaisia ihmetekoja Jeesus nykyajassa toteuttaisi. Mitä tapahtuisi, jos hän syntyisi meidän keskellemme ja alkaisi todistamaan Jumalan valtakunnasta, armosta ja siitä, että on itse Jumala? Keiden joukossa hän liikkuisi? Keitä ihmisiä ja mitä rakenteita hän haastaisi?
Olen varma, että Jeesus kulkisi heidän keskellä, joita myös diakoniatyössä kohtaamme: esimerkiksi asunnottomien, päihderiippuvaisten, työttömien, väkivallan uhrien, köyhien, vailla tuloja olevien ja yksinäisten luona. Jeesus haastaisi nyky-yhteiskuntamme valtaapitäviä ja valtarakenteita, jotka perustuvat sille, että rikkaat rikastuvat entisestään samalla kuin köyhien ja muiden yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevien elinoloja heikennetään. Uskon, että Jeesuksen ihmeteot tänä päivänä todennäköisesti liittyisivät jollain tavalla juurikin yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon, syrjintään ja ahneuteen puuttumiseen.
Jeesus pyysi ihmisiä seuraamaan hänen esimerkkiään. Siksi haluan haastaa meitä kaikkia pohtimaan, miten voisimme toimia yhteiskunnan arjen ihmeidentekijöinä. Voisimmeko laajemmin ja paremmin huolehtia yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevista, sekä kotimaassa että ulkomailla? Voisimmeko aktiivisesti vastustaa syrjintää ja epätasa-arvoa? Voisimmeko puolustaa yhdenvertaisuutta ja hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia kuten kattavaa ja resurssoitua sosiaali- ja terveyshuoltoa, laadukasta koulutusta ja mahdollisimman monelle saatavilla olevaa kulttuuria?
Toimimalla lähimmäistemme hyväksi toimimme myös rauhan hyväksi. Myös ja erityisesti silloin, kun yhteiskunnallinen tilanne näyttää epätoivoiselta. Jokainen yksittäinen teko lisää lähimmäisen rakkauden ja rauhan tekojen kasvua ja siten muutosta. Jeesus rohkaisi meitä sanomalla: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27). Tähän turvaan sekä työssäni diakonina että kanssaihmisenä yhteiskunnassa.
Ani Iivanainen Kirjoittaja on kahvia ja suklaata rakastava diakoni ja sateenkaariyhteyshenkilö, joka havainnoi elämää ja uskoa Jeesuksen esimerkin ja yhdenvertaisuuden kautta.
Matt. 3:13–17
Siihen, miten me katsomme toisiamme, kiteytyy hyvin paljon sellaista, jota me emme aina osaa edes sanoin kuvailla. Katseesta voi välittyä monenlaisia tunteita ja sen vaikutus on usein hyvinkin voimakas. Sillä miten me katsomme erityisesti lapsia, on valtava merkitys.
Vanhempi katsoo usein vastasyntynyttä lastaan ihaillen. Katseesta välittyy rakkaus ja hoiva. Pieni vauva nähdään hauraana ja täydellisenä. Kun lapsi kasvaa alkaa vanhempi näkemään lapsessa kasvua, kehitystä ja avautuvia mahdollisuuksia. Vanhemman katseessa näkyy yhteiset kokemukset ja muistot, jotka vahvistavat kiintymystä lapseen.
Jokainen lapsi haluaa tulla nähdyksi. Oikeastaan se on koko hänen elämänsä edellytys. Lapsen mieli ja keho tarvitsevat aikuisten hoivaa ja huomiota. Lapsi odottaa aivan oikeutetusti, että hänet nähdään, häntä kuullaan ja hänestä pidetään huolta.
On myös tärkeää millaisten katseiden ympäröimänä lapsi saa kasvaa. Vanhempien tai läheisten keskinäiset katseet antavat lapselle mallin siitä, miten katsoa toista ihmistä. Lapsi kasvaa ja kehittyykin kirjaimellisesti vanhempiensa ja läheistensä katseiden alla.
Toisaalta ajattelen, että pelkästään ihmisten katseet eivät riitä. Parhaimmillaankin tapamme katsoa toista ihmistä on monin tavoin inhimillistä ja keskeneräistä. Minä uskon, että tarvitsemme myös Jumalan katsetta. Jumalan katse on ennen kaikkea armon katse. Armon katse tarkoittaa lupaa tulla nähdyksi oman itsenään. Kasteessakin on kysymys perimmältään siitä, että Jumala näkee meidät. Kasteen lahja on samalla katseen lahja. Jumala katsoo meitä ja näkee meidän jokaisen askeleen, persoonan jokaisen puolen sekä ne kaikki mahdollisuudet, joita meidän elämässämme on. Jumala katsoo meitä armollisella rakkaudella.
Mitä jos pyrkisimme katsomaan toisiamme Jumalan tavoin, armollisesti. Ei virheitä toisistamme etsien, vaan lempeästi ja hyväksyvästi toisiamme kunnioittaen.
Niina Mikkola Kirjoittaja on pappi ja seksologi, joka on loputtoman kiinnostunut ihmisyydestä ja maailmasta
Loppiainen
Matt. 2:1–12
Loppiaista pidetään joulun viimeisenä hetkenä, mutta sen sanoma on kaikkea muuta kuin loppu – se on alku. Loppiaisesta on vaikea tarinoida ilman itämaan tietäjiä, jotka keikkuivat kaukaisuudesta kameliensa selässä, ja seurasivat tähteä löytääkseen vastasyntyneen Jeesuksen. Tietäjät ovatkin osuva vertauskuva sille, että ikivanhan kertomuksen ydin resonoi yhä: seimen sanoma ei ole vain yhdelle ryhmälle tai tietylle kulttuurille – se on tarkoitettu kaikille.
Tietäjät eivät olleet paikallisia tai uskonnollisia auktoriteetteja. He olivat vieraita, muukalaisia, ulkopuolisia, mutta saivat silti kutsun löytää jotain suurempaa. Tämä on hyvä osoitus siitä, että lapsi ei katso taustaa, uskonnollista identiteettiä tai elämäntilannetta – ei seimessä eikä päiväkodin pihassa. Siitä olisi meillä aikuisillakin paljon opittavaa. Joulun viesti kuuluu kaikille, myös niille, jotka eivät koe itseään erityisen uskonnollisiksi.
Vaikka moni on elänyt aatosta loppiaiseen melkoista jouluperinne-kimaraa, voidaan hyvällä omallatunnolla jo ensi vuodeksi merkata ylös, ettei elämän tarvitse olla pakonomaista joulun suorittamista eikä liioin tiettyjä uskomuksia tai uskon tapoja. Olemme riittäviä juuri sellaisena kuin olemme, ja jokaiselle on paikka joulun tarinassa.
Ehkä olet joskus tuntenut olevasi ulkopuolinen. Ehkä tuntuu, ettei perinteinen uskonto ole sinua varten. Tänä loppiaisena, kun kuusi ehkä jo varisee vasten laminaattia ja arki kolkuttelee, olkoon loppiainen meille muistutuksena siitä, että joulun sanoma ei kuulu vain niille, jotka ovat aktiivisesti mukana kirkossa.
Toivo paremmasta kuuluu kaikille – kaikkialla.
Juho Niemelä Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä
2. sunnuntai joulusta
Luuk. 2:41–52
Uppoudutko joskus omaan maailmaan ja unohdat kokonaan toiset ihmiset? Minkälaiset asiat ovat sellaisia, joiden vuoksi on oikeutetumpaa unohtaa velvollisuudet läheisiään kohtaan? Monella työ voi viedä pois oman perheen luota. Toisilla on mahdollisuus valita ja toisilla ei ole vaihtoehtoa. Toimeentulo on hankittava keinolla millä hyvänsä.
Raamatunkertomus Jeesuksesta, joka katoaa vanhemmiltaan temppeliin, on ristiriitainen. Tarinassa maalautuu kuva henkevästä 12-vuotiaasta, joka katoaa Jumalan sanan ääreen. Tarinassa on myös huolestunut äiti, joka jää miettimään lapsensa motiiveja. Ehkä äiti palaa muistoihinsa oman lapsensa syntymästä ja suurista lupauksista. Sydämessä varmasti kirpaisee ajatus: Tätäkö se nyt tarkoittaa, että kaikki suuret lupaukset vievät oman lapseni pois minulta? Tätä hänen on vaikea ymmärtää.
Näiden inhimillisten ristiriitaisten ajatusten äärellä ovat myös ihan kaikki tavalliset ihmiset. Mikä oikeuttaa erottamaan perheenjäsenet, sukulaiset tai ystävät toisistaan? Mikä taas oikeuttaa vaatimukseen jättää oma kutsumuksensa ollakseen toisen tukena? Kenen näkökulmasta oikeutus katsotaan?
Ehkä siihen ei ole oikeaa vastausta olekaan. Jeesuksen vastaus omalle äidille kuulostaa kylmältä: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Raamatunlukijalle Jeesuksen vastaus on lupaus tulevasta ja vahva kuvaus Isän ja Pojan liitosta. 12-vuotias poika oli ainoalla oikealla asialla. Jeesuksen vanhemmille vastaus on hylkäys oman pojan suusta. Jeesuksen vanhempien ihmettelyssä on jokaisen ihmisen kipu oman läheisen poissalosta.
Elämän ristiriitaisuuden keskellä jään kuitenkin pohtimaan, käytänkö minä joskus tekosyynä jotain ylevää, kun ajatukseni harhailevat silloin, kun minun pitäisi pysähtyä näkemään pienen ihmisen tarpeet, omien vanhempien huolet tai ystäväni ajatukset omieni sijaan? Kenen näkökulmasta minun kertomustani katsotaan?
Ulla Oinonen Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun asiantuntija ja pappi, joka sanoo välillä liiankin usein kyllä uusiin haasteisiin periksiantamattomaan toivoon nojaten
Uudenvuodenpäivä
Luuk. 2:21
”Isä, vähennä uutisten katsomista ja niiden lukemista. Miten se hyödyttää ketään, että olet jatkuvasti ahdistunut asioista, joihin et käytännössä voi vaikuttaa mitenkään?” Tällaisen viisaan neuvon sain pojaltani muutama viikko sitten. Olen koittanut noudattaa tuota neuvoa. Kun pahan valta kasvaa ympärilläni, koitan sisälläni vahvistaa toisen maailman ääntä. Koen, että todellakin silloin itse voin paremmin ja samalla säteilen myös ympärilleni enemmän hyvää.
Lapsuuteni hengellisissä kuvioissa sain ympäröivästä maailmasta hieman vinksallaan olevan kuvan. Opin, että ympäröivä maailma on täynnä pahuutta ja että vain lähelläni olevat tutut ihmiset edustavat hyvää ja luotettavaa maailmaa. Aikojen saatossa yksi elämäni vapauttavimpia asioita on ollut huomata, että itseasiassa ympäröivä maailma onkin täynnä hyvyyttä. Lähes aina ihmiset tahtovat toisilleen hyvää. Ei ole väliä, mitä aatesuuntausta, uskontoa tai poliittista suuntaa kukakin kannattaa. Lähes aina ihmisiä yhdistää halu olla hyvä toiselle.
Tämä uusi vuosi 2025 alkaa hyvin sekavassa tilanteessa sekä globaalissa maailmassa että Suomessa. Varmaan kaikilla meillä on huolta tulevasta. On huolta omasta työpaikasta ja oman alan tulevaisuudesta sekä toimeentulosta. On huolta siitä, miten hyvinvointivaltiomme käy. Tosi nopeasti olemme joutuneet tilanteeseen, ettei Suomeen syntyminen välttämättä tunnukaan enää lottovoitolta. Varmaan suurin meitä suomalaisia yhdistävä pelko on pelko sodasta. Siitä järjettömästä asiasta, jonka aiheuttavat yksittäiset mielenvikaiset narsistit, mutta josta kärsii valtavat määrät hyvää tahtovia ja pelkästään rakkautta ja ystävyyttä toivovia viattomia ihmisiä.
Palaan poikani neuvoon. Ei keskitytä asioihin, jotka lukitsevat meidät ahdistukseen ja pelkoon. Annetaan mieluummin tilaa hyvyydelle. Kun keskittyy hyvyyteen, hyvyys kasvaa. Kun pimeään sytyttää yhdenkin kynttilän, se valaisee koko huoneen. Kun pimeään huoneeseen sytyttää monta kynttilää, pimeys muuttuu kauniiksi valomereksi. Lopulta huone muuttuu kauniimmaksi kuin mitä se olisi kirkkaassa päivänvalossa. Me ihmiset olemme kynttilöitä erityisesti sellaisina aikoina, kun pimeys kasvaa. Ja toistan vielä: yksikin kynttilä valaisee koko huoneen.
Make Perttilä Kirjoittaja on muusikko ja opettaja, jonka synnyinkaupunki on Addis-Abeba.
1. sunnuntai joulusta
Luuk. 2:33–40
Varhaisesta kristillisyydestä meidän aikaamme on säilynyt Raamattuun päätyneiden evankeliumien lisäksi monia muitakin kirjoituksia. Kiinnostavaa niissä on se, että mitä kauemmas ajallisesti mennään historiallisen Jeesuksen elämästä, sitä enemmän toisinaan tunnutaan tietävän sellaisista Jeesuksen vaiheista, jotka aiemmin olivat hämärän peitossa.
Raamatun evankeliumien tekstit on kirjoitettu ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, mutta esimerkiksi vain vähän myöhemmin, joskus 100-luvulla kirjoitetussa Tuomaan lapsuusevankeliumissa kerrotaan jo paljon erikoisempia tarinoita. Jeesuksen esimerkiksi kerrotaan viisivuotiaana leikkineen puron varrella savella muotoillen niistä pieniä savilintuja, jotka heräsivät kätten taputuksesta eloon lentäen tiehensä, ja auttaneen sänkyä rakentanutta Joosefia venyttämällä liian lyhyeksi sahattua lautaa.
Meille on nykyisin itsestään selvää erottaa toisistaan fakta ja fiktio, vaikka toisinaan nouseekin suosioon autofiktion kaltaisia kirjallisuudenlajeja, joissa tosiasiat toimivat vain kehyksenä hyvälle tarinalle. Historiallisessa mielessä tällainen jaottelu fakta ja fiktion välillä on kuitenkin melko tuore. Pitkään tärkeämpää oli se, mitä sanomaa haluttiin kertomuksella välittää.
Varhaisten kristittyjen piirissä liikkui paljon muistoja Jeesuksen julkisen elämän ajalta, mutta Jeesuksen lapsuudesta ei tiedetty samalla tavalla paljoakaan. Silti se kiinnosti, ja siksi Raamattuunkin on toki kirjattu monta kertomusta Jeesuksen lapsuudesta, vaikka on silmiin pistävää, että evankeliumit ovat monista yksityiskohdista erimielisiä.
Kuitenkin kun tietää millainen henkilö oli aikuinen Jeesus, on helppo kuvitella Jeesuksen olleen myös hyvin erikoinen lapsi.
Lari Lohikoski
Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa
Tapaninpäivä
Matt. 10:16–22
Tapaninpäivää vietetään kirkkovuosikalenterissa ensimmäisen marttyyrin, Stefanoksen ja kaikkien marttyyrien muistopäivänä. Päivän historiaan liittyy kaksijakoisuus, jossa määritellään ihmiset Jumalan pelastussanoman vastaanottajiin / Kristuksen seuraajiin ja pelastussanoman hylkääjiin / Kristuksen vainoajiin. Tapaninpäivän viesti kristityille on, että Jumala on antanut Pyhän Hengen rohkaisuksi ja voimaksi jokaiselle, joka tunnustaa uskovansa Kristukseen.
Päivän evankeliumiteksteissä mm. puhutaan siitä, miten perheenjäsenet kääntyvät toisiaan vastaan, miten Kristukseen uskovat joutuvat vihatuiksi lain ja valtaapitävien eteen ja miten ihmiset eivät tunnista profeettoja ja oikean sanoman tuojia. Tämänkaltaisia Raamatun kohtia on kautta aikojen käytetty erilaisissa yhteyksissä marginalisoituja ihmisiä, vähemmistöjä ja muiden elämänkatsomusten tai uskontojen mukaan eläviä ihmisiä ja heidän täysimääräisiä ihmisoikeuksia vastaan. Erilaiset tahot kristinuskon sisällä ovat vannoneet ns. puhdasoppisuuden nimeen ja määritelleet itse, mitä tämä Jumalan sanan “oikea” seuraaminen tarkoittaa.
Puhdasoppisuuden paradoksi on siinä, ettei kukaan ihminen voi määritellä, mikä on puhdasta tai oikeaa kristinuskoa, eikä kukaan ihminen voi määritellä, mitä on oikeaa Raamatun tulkintaa. Myös usko itsessään on paradoksi. Uskoa kun ei voi tieteellä tyhjentävästi selittää. Silti miljoonat ja miljoonat ihmiset uskovat vahvasti, kukin omalla tavallaan. Miten kukaan näistä ihmisistä voi määritellä, mikä eri ihmisten uskosta on se puhdas ja oikea? Todellisuudessa ei mitenkään: kukaan meistä ei ole Jumala, Jeesus eikä Pyhä Henki. Silti niin moni yrittää toisten ihmisten uskoa hallita, kahlita ja tuomita.
Jeesus sanoo joulupäivän evankeliumissa: “Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.” Itselleni teksti avautuu siten, että riippumatta mistään henkilökohtaisesta ominaisuudesta kaikki Kristukseen uskovat pelastuvat eikä mikään ulkopuolinen viha voi tätä pelastusta pois viedä. Kukaan ulkopuolinen ei voi myöskään kenenkään uskoa oikeaksi tai vääräksi määritellä. Jokainen meistä on Jumalalle rakas ja tärkeä. Itselleni Pyhän Hengen rohkaisu ja valo näkyvät siinä, miten lähimmäisiämme kohtelemme ja kohtaamme. Lähimmäisen rakkauteen ei kuulu viha ja tuomitseminen.
Joulupäivä
Joh. 1:1–14
”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Nämä Johanneksen evankeliumin sanat ovat kulkeneet mukanani elämän eri vaiheissa. Elämän vaikeissa kohdissa ne ovat luoneet uskoa ja toivoa, ja samalla ne muistuttavat pienen toivon kipinän suuresta voimasta. Nämä toivoa tuovat sanat ovat erityisen ajankohtaiset myös tänään. Joulun sanomasta ja siihen liitettävistä kauniista mielikuvista huolimatta arkinen elämämme on täynnä monenlaisia ristiriitoja. Olen huomannut, että joulu voi nostaa ilon lisäksi pintaan myös vaikeita tunteita. Tänä jouluna olen ajatellut erityisesti heitä, jotka viettävät tahtomattaan joulua yksin sekä nuoria, jotka voivat huonosti etsiessään itseään. Mitä joulun valo voisi olla juuri näille ihmisille?
”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Nuo sanat muistuttavat meitä kaikkia siitä, miten Jeesus tuli tuomaan maailmaan elämän valon, valon, joka voittaa synkimmänkin pimeän. Tuo valo näkyy siinä armossa ja rakkaudessa, jota Jeesus välittää jokaiselle meistä. Jeesus kehottaa myös meitä toimimaan valona toisillemme. Mutta mitä valona toimiminen voisi olla käytännössä? Ajattelen, että se voi olla hyvin arkisia ja yksinkertaisiakin asioita. Voisitko kenties ajatella viettäväsi aikaa joulun välipäivinä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jonka tiedät olevan yksinäinen? Voisitko pysähtyä kuuntelemaan ja olemaan läsnä nuorelle, jonka mielen täyttää synkät ajatukset?
”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Jumalan valo loistaa meille ihmisille Jeesuksen kautta. Hän katsoo meidän sisimpäämme saakka ja näkee kaikki tunteemme: ilot ja surut, menetykset ja pettymykset sekä kaiken sen, mitä olemme elämässämme tehneet tai jättäneet tekemättä. Jumalan valo sulkee suojiinsa elämämme, sen valot ja varjot. Jumala kutsuu meitä seuraansa tänäkin jouluna, pysähtymään Betlehemin seimelle. Jumalan valo loistaa Jeesus-lapsesta, joka on maailman todellinen valo. Jeesuksen syntymä kertoo meille tänään siitä, että Jumala rakastaa meistä jokaista. Meistä jokainen on tärkeä ja arvokas Jumalalle. Raamatun sana vakuuttaa meille: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.”
Jouluaatto Luuk. 2:1–14
Monina jouluöinä olen antanut auton hiljaa lipua kapeilla ja lumisilla metsäteillä lapsuuteni maisemissa, aavan Pohjanlahden rannalla. Isot hiutaleet ovat laskeutuneet laskuvarjoillaan mustalta taivaalta, kun olen risteillyt pitkin hiljaisia metsien, peltojen ja merenrantojen labyrintteja. Välillä olen noussut autosta ja lähtenyt kahlaamaan tähtitaivaan alle metsään tai lumisille rannoille. Yöt ovat olleet rauhoittavan pimeitä, valosaaste on loistanut poissaolollaan.
Jouluaatto-öiden tunnelma on noina öinä näyttäytynyt erityisen erilaisena kuin minkään muiden öiden tunnelma koko vuoden aikana.
Kun olen sitten virittänyt hiljaisen mieleni miettimään, miksi oikeastaan olen ajellut samalla tavalla niin monina jouluöinä, olen ymmärtänyt, että olen ajellut niiden paljon puhuttujen lapsuuden joulujen perässä. Sen tunnelman, jossa pienten kylien talviset tienoot jouluöinä kylpevät. Lapsena sitä tunnelmaa ei tarvinnut pelloilta hakea.
Aikuisuus taas on usein vaatinut pysähtymistä, jonka vasta jouluaaton ja joulupäivän välinen yö on tuonut tullessaan. Jouluaattoon “laskeutumisen” onkin ajateltu olevan kulttuurissamme sitä rauhoittumisen ja perusasioiden keskelle palaamisen aikaa.
Perusasiat eivät pohjimmiltaan löydy ihmisen rakentamista asioista, eikä joulun tunnelma itse rakentamalla välttämättä synny. On erilaisia jouluja, erilaisia perheitä, iloja ja raskaita hetkiä, yksinäisyyttä ja murhetta.
Mutta jouluaaton tunnelma on kuin armo. Aikuisena sitä ei voi takuuvarmasti itse saavuttaa ja suorittaa, vaikka kuinka yrittäisi. Se tulee annettuna jostain paljon suuremmasta ja laajemmasta. Siitä ovat merkkinä lumiset metsät, pienet kylätiet, maakuntien hiljaiset kolkat.
Ja jossain siellä on seimi, ja siinä nukkuva lapsi.
Juho Niemelä
Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä
Neljäs adventtisunnuntai
Matt. 1:18–24
Oletko joskus joutunut tarkastamaan odotuksiasi? Mielikuvissa olet ehkä maalaillut oman elämän polkusi tapahtumat tietynlaisiksi. Monesti kuitenkin suunnitelmissaan joutuu vaihtamaan suuntaa, jättämään asioita sille tielleen ja aloittamaan asioita alusta. Elämä ei useinkaan kulje omien odotusten mukaan.
Vuoden tullessa loppuun voi muistella vuoden alussa tekemiään suunnitelmia ja miettiä miten on eteen tulleisiin muutoksiin suhtautunut? Ottiko elämän kierrepallot rohkeasti vastaan, väistikö niitä tyylikkäästi tai siirtyikö sivuun? Vai menikö sittenkin kaikki tällä kertaa suunnitelmien mukaan?
Jouluevankeliumin keskushenkilöillä, kihlaparilla Joosefilla ja Marialla, elämä toi eteen odottamattomia käänteitä. He kumpikin joutuivat miettimään, miten suhtautuisivat kohdalleen osuviin yllätyksiin. Marian ja Joosefin valintoja miettiessäni pohdin, pystyisinkö itse ottamaan yllättäviä vastuita vastaan ja lähteä rakentamaan uutta tilanteessa, joka aiheuttaa pelkoa ja häpeää?
Joulu ja siihen valmistautuminen haastaa katsomaan omaa elämää niin, että onko tässä hetkessä jotain, minkä voisinkin ottaa rohkeasti vastaan sen sijaan, että kaikessa hiljaisuudessa pakenisin vastuutani.
Minkälaisen rohkaisun tai vahvistuksen sinä tarvitsisit, että eteen tullut muutos voisikin olla sellainen, jota kohti uskaltaakin mennä? Mikä voisi olla sinulle sellainen enkelin kohtaaminen, joka sai Joosefin valitsemaan elämän Marian kanssa kaikista ennakkohuolista huolimatta.
Adventtikynttilöiden valo kasvaa pyhä pyhältä kohti joulua. Niiden valo vie kohti odottamatonta elämän ja maailman yllättävistä käänteistä huolimatta.
Ulla Oinonen
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun asiantuntija ja pappi, joka sanoo välillä liiankin usein kyllä uusiin haasteisiin periksiantamattomaan toivoon nojaten
Kolmas adventtisunnuntai
Matt. 11:2-10
Muistatte varmaan tarinan keisarin uusista vaatteista, jossa keisari palkkaa vaatturin. Vaatturi kuitenkin huijaa häntä tekemällä näkymättömät vaatteet, jotka hänen mukaansa vain älymystö voi nähdä. Lopulta pieni lapsi paljastaa totuuden: keisarilla ei ole vaatteita ollenkaan.
Kun tämän päivän uutisia seuraa, tuntuu, että aika monen maan johtajalla on tällä hetkellä tarinan mukaiset uudet vaatteet, ja että kansalaiset tuntuvat edelleen tarinan mukaisesti ihastelevan näitä. Silti lapsikin tietää, ettei vaatteita oikeasti ole olemassa. Mikä saa ihmiskunnan yhä uudestaan lankeamaan tähän huijaukseen?
Onko suuret kulissit, valtaisat linnat ja vahvimmat asevoimat merkki suuresta johtajuudesta? Vai ovatko ne sittenkin merkki ihmisen pienuudesta ja kyvyttömyydestä? Lapsi tietää tähän vastauksen, mutta me aikuiset usein emme. Me kumarramme valtaa, rahaa ja voimaa, vaikka oikeasti suuruus syntyy ihan muista asioista. Suuruutta ei ole pudottaa pommeja asutuskeskuksiin, vaan suuruutta on elää asutuskeskuksissa ja pitää huolta läheisistään. Suuruutta on nousta aina uuteen päivään ja tehdä sitkeästi työtä hyvien asioiden eteen. Lapsi tietää, että vanhemman tai jonkun muun läheisen ihmisen rakastava syli on maailman paras paikka olla, aikuinen saattaa kuvitella jotain muuta.
Kristikunta juhlii kohta kuningasta, joka syntyi köyhänä eläinten talliin. Hän kulki kultavankkureiden tai Cadillacin sijaan aasin kyydillä. Hänellä ei ollut tarvetta pönkittää valtaansa ulkoisilla statussymboleilla. Tämä kuningas oli köyhä puusepän poika, joka puhui ja opetti paradoksaalisia asioita. Kuten, että onnellisia ovat köyhät. Tai että hänen valtakuntansa on lasten kaltaisten. Hän opetti, että ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja että rikkaan kannattaisi myydä kaikki, mitä hänellä on ja antaa rahat köyhille. Pahantekijöilleen hän rukoili armoa sanoen: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Hänen opetuksissaan totutut lainalaisuudet kääntyivät ylösalaisin.
Yhä tänä päivänä ja ehkä erityisesti juuri tämän päivän maailmassa tällä kuninkaalla on meille paljon opetettavaa.
Toinen adventtisunnuntai
Luuk. 21:25–33 (34–36)
Uusi testamentti on täynnä viitteitä siitä, että varhaiset kristityt ja ehkä myös Jeesus itse uskoivat varmasti elävänsä maailman viimeisiä päiviä. Rooman vaino kiihtyi, väkivalta oli jokapäiväistä ja raakaa, ja tuntui ihan selvältä, että tämä tulee pian päättymään suureen rysäykseen.
Toista oli minun nuoruudessani. Kun tulin aikuiseksi 1990-luvulla uskottiin yleisesti, että suurimmat myllerrykset ovat ohitse ja edessä on demokratian, kansainvälisen yhteistyön ja hyvinvoinnin kasvun väistämätön voittokulku.
Toisin kuitenkin kävi. Nyt elämme moninkertaista kriisiä, jossa joudumme pelkäämään yhtä aikaa ekosysteemin romahduksia, sodan laajenemista, yhteiskunnan peruspilarien rapistumista ja teknologisen kehityksen tuomia yllätyksiä.
Ehkä voimme ajatella positiivisesti: sellainen pelko ja epävarmuus, mitä tämä meissä herättää ei ole mitään uutta. Vaikka meidän aikamme epävarmuus onkin jotain ennenkokematonta, ainakin samankaltaisia kokemuksia on ollut jo meitä edeltävilläkin sukupolvilla.
Olen alkanut vierastaa liian kevyttä puhetta toivosta. Kun on perusteltuja syitä kokea epätoivoa, eikö ole parempi katsoa sitä suoraan silmiin, eikä tyynnytellä itseään epäkonkreettisilla toiveilla siitä että ehkä kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin? Toivo, joka on vain toivomista, ei johda mihinkään.
Teologi Paul Tillichin mukaan rohkeus elää epävarmuuksista huolimatta syntyy siitä, että uskaltaa omaksua epävarmuuden aiheuttaman ahdistuksen osaksi omaa olemustaan. Se on myös keskeinen teema kristillisyyden ydinkertomuksissa: toivo tulevaisuuden suhteen alkaa kasvaa siitä, kun on ensin menettänyt kaiken toivonsa.
Ehkä kyky ryhtyä radikaaliin muutokseen kasvaa vasta, kun kaikki toivo tuntuu menetetyltä ja turhan toivon oljenkorret on katkaistu. Toivon ensimmäinen vaihe on epätoivo.
Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa.
Itsenäisyyspäivä
Matt. 20:25–28
Itsenäisyyspäivänä tunnen kiitollisuutta siitä, että saan asua itsenäisessä ja vapaassa valtiossa, jossa perustuslaki lähtökohtaisesti suojaa kansalaisten ihmisoikeuksia, mielipiteen- ja uskonnonvapautta sekä mahdollistaa demokratian kehittämisen uuden kehittyvän tutkimuksen ja tiedon mukaisesti. Demokratian mahdollistaminen on vaatinut sotilailta, lotilta ja kotirintamalla olevilta ihmisiltä valtavia uhrauksia, joiden ylisukupolviset sotatraumat vaikuttavat edelleenkin suomalaisessa yhteiskunnassa.
Itsenäisessä demokraattisessa valtiossa asumiseen liittyvän kiitollisuuden ohella tunnen samalla kuitenkin myös surua siitä, miten epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi karjalaiset, saamelaiset ja romanit ovat joutuneet luopumaan monista oman kulttuurin tärkeistä elementeistä suomalaistamisen nimissä. Mietin myös Suomessa asuvia maahanmuuttajia: Voivatko he tuntea, että heillä on tilaa ja lupa arvostaa omaa kulttuuriaan ja perintöään Suomessa? Vai yritetäänkö heitäkin suomalaistaa muottiin, joka ei vastaa nyky-yhteiskunnan todellisuutta? Mitä on suomalaisuus 2020-luvulla, miten se eroaa esimerkiksi 1917 itsenäisyyden ajan suomalaisuudesta ja mitä samankaltaisuuksia edelleen on?
Itsenäisyyskään ei siis mustavalkoisesti ole kaikkien saman valtion alueella asuvien ihmisryhmien yhdenvertaista itsenäistymistä sorron alta, vaan siinä on monia sävyjä ja kokemuksia. Sydämeni ja rukoukseni ovat kaikkien tämänhetkisten sotien keskellä asuvien luona. Rukoilen rauhaa. Rauhaa, joka ei perustu sortoon tai kansojen hävittämiseen.
Kaikkia valtioita, myös itsenäisiä demokratioita, hallitsee jokin hallitsija ja tietyt päätöksentekijät. Ihmisten välinen yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat näissä valtioissa hallitsijoiden ja päätöksentekijöiden vastuulla, mutta aina he eivät päätöksillään edistä yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Sen takia on tärkeää, että valtioiden sisällä asuvat ihmiset reagoivat huomatessaan yhteiskunnassa epätasa-arvoa, epäoikeudenmukaisuutta ja syrjintää.
Jeesus ilmaisee Matteuksen evankeliumissa, että hallitsijat hallitsevat ja pitävät kansoja valtansa alla, mutta kristittyjen ei tule arjessaan pyrkiä hallitsemaan toisiaan eikä muitakaan ihmisiä. Jeesus korostaa, että lähimmäisen rakkautta ja uskoa ei ilmaista vallalla ja sorrolla. Erityisen koskettavat ovat mielestäni Jeesuksen sanat, joilla Hän muistuttaa, ettei Jeesus Kristus itsekään tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Jeesus palvelee kaikkia ihmisiä, aivan kaikkia. Hän ei kysy sukupuolta, ikää, toimintakykyä, seksuaalisuutta, kansalaisuutta, etnistä taustaa, tai mitään muutakaan yksilön ominaisuutta. Jeesus on itse vapaus, kaikille.
Ensimmäinen adventtisunnuntai
Matt. 21: 1-9
Uusi kirkkovuosi alkaa ja kirkoissa kaikuu virsikirjan ensimmäinen virsi Hoosianna. Mitä tämä monille tuttu huudahdus oikein tarkoittaa?
Hoosianna sanan merkitys ”Herra, auta!” on samaan aikaan opetuslasten pyyntö tai rukous Jeesukselle, odotetulle kuninkaalle, jonka toivottiin tuovan rauha erilaisten poliittisten ja uskonnollisten riitojen keskelle. Ja samaan aikaan se on riemuhuuto, jota huudettiin ylistyksenä Jeesuksen tekemistä ihmeteoista.
Hoosianna huudahdus ei siis kerro, että kaikki on nyt hyvin, vaan se kertoo enemmän siitä, että Jumala on hyvä – ja Hän tulee meidän ihmisten avuksi.
Olen jäänyt miettimään tämän 1. adventtisunnuntain äärellä sitä, millaisen elämäntodellisuuden keskellä me tänään laulamme Hoosiannaa? Siis millaisen elämäntodellisuuden keskellä me tänään pyydämme Jumalalta apua?
Ajattelen, että meidän nykyihmisten odotukset ja toiveet elämälle ovat lopulta aikalailla samankaltaisia Jeesuksen ajan ihmisten kanssa. Maailman tilannetta seuratessa ei voi olla pohtimatta, miten paljon tänäkin päivänä kaivattaisiin todellista rauhanruhtinasta, joka toisi sovun erilaisten ristiriitojen ja jännitteiden keskelle.
Lukuisia sotauutisia katsellessa maailman ja ihmisten hätä tulee lähelle. Se on omiaan synnyttämään turvattomuuden ja avuttomuuden tunnetta. Turvattomuutta voi lisätä myös erilaiset lähellä tapahtuvat asiat, taloudellinen epävarmuus, sairaudet, psyykkinen pahoinvointi, vain muutamia mainitakseni. Katsomalla tällaista elämäntodellisuutta, ei meillä ole juurikaan syytä riemuhuutoihin. Silti kaiken elämämme keskellä me voimme huutaa Hoosianna, Herra auta!
Hoosianna on ihmisten huuto ja se kumpuaa niistä ihmisten moninaisista elämäntilanteista, jotka ovat kulloinkin kipeästi ja täydesti totta.
Tuomiosunnuntai
Matt. 25:31–46
Kun täytin 40, aloin pikku hiljaa ymmärtää näkeväni ihmiselon virtauksia edes hivenen aiempaa nuoruutta laajemmin. (Odotan innolla vanhuutta, jos sinne asti poluillani ennätän.) Viime aikoina on tullut pähkäiltyä esimerkiksi sitä, miten tässä kulutuksen, lomamatkojen ja toisaalta kasvavan eriarvoisuuden makuisessa yksilökeskeisessä kulttuurissamme vapaus näyttäytyy myös niin, että jokainen kantaa vastuun teoistaan – ja tekemättä jättämisistään.
Suorituskeskeisen kulttuurin vesana on helppo ajatella, että hyvät teot ovat kaiken keskiössä: ne parantavat maailmaa ja saavat meidät tuntemaan itsemme merkityksellisiksi. Raamattu kuitenkin rientää toppuuttelemaan kertomalla meille, että vaikka hyvät teot ovat tärkeitä, ne eivät yksinään auraa tietä autuuteen. Kristinuskossa kyse on siitä, että otamme vastaan lahjaksi saamamme armon – jotakin, mitä ei voi ansaita edes hyvillä teoilla.
Paavalin sanat “Pelastus ei perustu tekoihin…” (Ef. 2:9) saattavat tuntua verrattain vieraalta kulttuurissamme, joka korostaa omia saavutuksia ja vastuuta. Vaikka hyvät teot ovat merkityksellisiä, ei kristinuskon ytimessä ole suorittaminen vaan luottaminen armoon, joka on meille kaikille annettu lahja.
Jeesuksen viesti on yksinkertainen: emme voi suorittaa itseämme virheettömiksi, eikä meidän tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Matka täydellisyyteen on kuin lyhytvideoiden virta puhelimen näytöllä – se ei lopu koskaan. Kun otamme vastaan armon, se vapauttaa meidät elämään merkityksellisesti – jakaen hyvää ympärillemme.
Hyvät teot syntyvät siis siitä, että olemme saaneet itse jotain, mikä muuttaa meitä sisältä päin. Usko ei vaadi täydellisyyttä, vaan antaa meille rauhan elää ja toimia toistemme hyväksi sen pohjalta mitä jo olemme itsellemme lahjaksi saaneet.
Valvomisen sunnuntai
Matt. 24:36–44
Millainen on kuolema, johon on varautunut? Monesti, kun kuolemasta puhuu, on ihmisillä käsitys siitä, jos joku on lähtenyt liian aikaisin. Kuoleman kohtaaminen on helpompi silloin, kun takana on hyvä, täyteläinen elämä. Kuolema tulee joidenkin kohdalla, kun sitä jo osaa odottaa. Useinhan tämä liittyy ikään, huollettaviin tai keskeneräisiin asioihin tai sanomatta jääneisiin sanoihin. Tapaturmat, sairaudet ja sodat vievät ihmiset pois väärinä aikoina.
Mutta voiko kuolemaan koskaan valmistautua? Voiko varmistaa pidemmän elämän rakentamalla turvan, hankkimalla kotivaran ja välttämällä riskit valinnoissaan? Lopulta mikään suojamuuri ei auta, jos se syystä tai toisesta murenee. Ihminen ei voi itse rakentaa ikuista elämää.
Mihin Jeesus kutsuu olemaan valmis, kun hän sanoo: ”Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”
Näihin sanoihin on reagoitu tarkkailemalla ajan merkkejä ja pelottelemalla havainnoillaan muita. Ahdistuksen kautta on etsitty varmuutta kohdata viimeiset ajat. Mitä synkemmät ovat ajatukset, sitä paremmin on valmiina kaikkeen.
Minä kuulen Jeesuksen sanoissa jonkinlaisen sisäisen rauhan toiveen ja neuvon. En voi mistään tietää, mikä on henkilökohtaisen elämäni loppu, enkä voi sitä estää tekemällä täydellisiä päätöksiä, mutta en voi myöskään järkeilemällä tietää, koska tämä aika on ihmisillä lopussa.
Olen valmistautunut siihen jättämällä kaiken Jumalan käsiin. Minun ei tarvitse tarkkailla ja ahdistua, minua viisaampi tietää ajan ja paikan, tämän maailman lopulle ja minun elämäni lopulle.
Tämä ajatus antaa rauhan. Olen valmis mihin tahansa samalla varjellen elinympäristöäni ja kanssaihmisiäni. Suru ja ahdistus kyllä löytävät ihmisen erilaisissa elämänkäänteissä, sitä ei kannata varmuuden vuoksi omalle kohdalleen tai toisten päälle kasata.
25. sunnuntai helluntaista Luuk. 20:27-40
Ensimmäinen näistä kysymyksistä on arvoitus, johon emme varmaa vastausta tiedä. Monille ajatus taivaasta – paikasta, jossa ihmisen on hyvä olla – tuntuu lohduttavalta ja merkitykselliseltä. Monille myös ajatus helvetistä – paikasta, jossa paha saa palkkansa – on tärkeä. Minäkin olen taipuvainen uskomaan, ettei kuolema ole kaiken loppu. Taivaaseen uskon mielelläni, helvettiin uskominen tuntuu jo vaikeammalta. Minulle sopii hyvin myöntää, etten tiedä, ja ettei tarvitsekaan.
Toinen yllä esittämistäni kysymyksistä on minulle tällä hetkellä merkityksellisempi. Onko elämää ennen kuolemaa? Välillä koen, että elämäni valuu kuin hiekka sormieni läpi. Suoritan elämääni joidenkin muiden asettamien normien täyttämiseksi. Pelko ja huoli saattavat täyttää mieleni niin kokonaisvaltaisesti, että koen seuraavani omaa elämääni sivusta. Joskus työelämän vaativuus ja paineet saattavat tehdä elämästä vain päivästä toiseen selviämistä. Ikänumerot kasvavat, mutta eläminen unohtuu.
Mietin myös niitä ihmisiä, joiden lähtökohdat ovat niin vaikeita, että elämisen arvoiseen elämään on tosi pitkä matka. Itse haluan rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kaikilla on mahdollisuus hyvään elämään.
Milloin sitten koen olevani elossa? Silloin, kun saan jakaa iloja ja suruja toisen ihmisen kanssa. Silloin, kun uskallan ahdistumatta pysähtyä. Kun uskallan nähdä kaiken hyvän ympärilläni. Kun koen, että tekemiseni tuottaa iloa ja hyvää läheisilleni. Kun saan kiireettömästi uppoutua musiikin tekemiseen sekä soittaa ja laulaa ystävieni kanssa. Kun käännän katseeni itsestäni muihin.
Hyvä elämä syntyy luottamuksesta. Vaikka hyvin tiedän, ettei elämässä mikään ole varmaa, en halua elää pelossa. Toivon, että matkani lopussa voin kokea saaneeni elää kyllikseni. Toivon, etten silloin harmittele elämätöntä elämää. Siihen pystyn onneksi joka päivä itse vaikuttamaan. Jos ei olisikaan kuoleman jälkeistä elämää, niin olihan elämää ennen kuolemaa.
24. sunnuntai helluntaista Matt. 17:24–27
Filosofi Hanzi Freinacht, joka oikeasti on kahden ruotsalaisen ajattelijan yhteinen pseudonyymi, kuvaa yhteiskunnan koostuvan ikään kuin erilaisista peleistä. Nämä ”pelit” saattavat liittyä vaikkapa valtaan, ihmisten välisiin suhteisiin tai mihin tahansa inhimilliseen. Meille on jo syntymässämme jaettu näihin peleihin erilaiset kortit, emmekä kaikki voi selviytyä näistä peleistä voittajina.
Freinachtin mukaan eräs virhe, jonka yhteiskunnallista muutosta ajavat tekevät, on pyrkiä vastustamaan jonkin pelin epäoikeudenmukaisuutta pyrkimällä sivuuttamaan koko pelin olemassaolo. Yhteiskunnassa on esimerkiksi hierarkioita ja valtapelejä, ja ihmisillä erilaiset edellytykset niissä menestymiseen. Niistä ei pääse eroon vain teeskentelemällä, ettei niillä olisi merkitystä ja vaikutusta. Jokainen meistä on tahtomattaankin näissä peleissä tavalla tai toisella mukana.
Toinen virhe, jonka tekevät vakaumukselliset konservatiivit, on kieltäytyä näkemästä yhteiskunnan rakenteisiin ja järjestelmiin muodostuneita epäoikeudenmukaisuuksia ja reilumman maailman mahdollisuuksia, ja vain pelata innolla mukana erilaisissa sosiaalisissa peleissä, ikään kuin niissä ei olisi mitään ongelmaa.
Freinachtin mukaan rakentava lähestymistapa on tunnistaa nämä erilaiset ”pelit”, ja hyväksyä se tosiasia, että moni asia maailmassa toimii tällaisten pelien kautta. Samalla on tärkeää nähdä peleissä piilevät ongelmat ja pyrkiä toimimaan niiden korjaamiseksi. Maailma on epäreilu, mutta se ei tarkoita, etteikö pitäisi tavoitella sitä, että se olisi vähemmän epäreilu.
Tällainen pragmaattinen lähestymistapa on tuttu jo Jeesuksen opetuksista: maksa verosi ja anna keisarille, mikä keisarille kuuluu, mutta älä silti anna sen yhtään hillitä kriittisyyttäsi ja pyrkimystäsi muutokseen.
Pyhäinpäivänä 2.11.2024 Matt. 5:1-12
Kristillisen kirkkovuosikalenterin näkökulmasta pyhäinpäivänä kristityt muistelevat sekä kristikunnan marttyyreja että muita kuolleita. Myös uskontunnustuksessa ilmaistaan, että olemme osa pyhien yhteyttä, johon voimme liittyä. Pyhä ei kuitenkaan tarkoita vain kuolleita vaan meistä jokainen on Jumalalle ja Kristukselle pyhä juuri omana itsenämme.
Pyhäinpäivä on itselleni merkityksellinen päivä, ei kuitenkaan siksi, että itselläni olisi vahvoja traditioita esimerkiksi hautausmaalla käymiselle juuri tuona päivänä. Pyhäinpäivä on minulle merkityksellinen siksi, että sytytän silloin kynttilän erityisesti heille, jotka ovat kuolleet marginaaliin työnnettyinä, syrjittyinä ja vailla lähimmäisen rakkautta. Sytytän kynttilä ja rukoilen. Ajattelen, että jokaisen elämä ja myös kuolema on pyhää.
Kaupallisessa ja tehokkuusajatteluun perustuvassa yhteiskunnassa harva ehkä pysähtyy pohtimaan, mikä on meille itse kullekin pyhää. Silti esimerkiksi Pyhyyden ytimessä -tutkimuksessa nousi esille, että lähes jokaiselle suomalaiselle on jokin asia pyhä. Anne Birgitta Pessin, Ville Pitkäsen, Jussi Westisen ja Henrietta Grönlundin tutkimus osoitti, että useimmille suomalaisille pyhiä asioita ovat mm. rakkaus, rauha, turvallisuus, läheiset ihmiset ja ihmisarvo.
Pyhäinpäivän Raamatun teksti sisältää Jeesuksen Vuorisaarnan autuaaksijulistuksen. Julistuksessa Jeesus julistaa autuaiksi mm. murheelliset, toisia armahtavat, rauhantekijät, puhdassydämiset ja Kristukseen uskomisen takia vainotut tai herjatut. Heille Jeesus lupaa lohdutuksen, armahduksen, Jumalan lapsen nimen, Jumalan näkemisen ja taivasten valtakunnan.
On vavahduttavaa, että autuaaksijulistuksessa ja suomalaisen nykytutkimuksen pyhissä asioissa toistuu samoja teemoja. 2000-vuotisen kristinuskon ytimessä ovat olleet ja edelleen tulisi olla rauha, rakkaus, ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus ja turvallisuus. Nämä asiat eivät ole vain pyhiä vaan ajattelen, että niiden voi myös nähdä kuvaavan taivasten valtakuntaa.
Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunta on Hänen kauttaan murtautunut esiin, ja edelleen uskossa ja lähimmäisen rakkaudessa murtautuu, jo täällä maan päällä eli ei vain taivaassa. Se merkitsee itselleni jotain niin vaikuttavaa ja pyhää, että sen juurella tunnen syvää yhteyttä Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen.
Pyhä ei ole vain jotain kuoleman jälkeistä, vaan pyhyys näkyy siinä, miten heijastamme Kristuksen kasvoja lähimmäisillemme.
Ani Iivanainen Kirjoittaja on kahvia ja suklaata rakastava diakoni ja sateenkaariyhteyshenkilö, joka havainnoi elämää ja uskoa Jeesuksen esimerkin ja yhdenvertaisuuden kautta
Matt. 6: 14–15
Oletko joskus loukannut toista ihmistä niin pahasti, että hänen on ollut vaikeaa antaa sinulle anteeksi? Onko sinua itseäsi loukattu niin syvästi, että sinuun on sattunut vielä vuosienkin jälkeen? Oletko itse jäänyt kiinni omiin vääriin tekoihisi ja kantanut syyllisyyden taakkaa?
Anteeksipyytäminen sekä toiselle ja itselle anteeksiantaminen eivät ole yksinkertaisia asioita. Ne vaativat meiltä paljon. Voisi varmaankin sanoa, että niiden vaikeus on läsnä oikeastaan jokaisen elämässä jossakin vaiheessa.
Mutta mitä on anteeksipyytäminen? Mitä se sisältää ja mitä se vaatii? Anteeksipyytäminen on prosessi, jossa ihminen anteeksipyynnön lisäksi tunnustaa toimineensa väärin, ymmärtää osuutensa asiaan ja toimintansa seuraukset sekä pyrkii mahdollisuuksien mukaan toimimaan asioiden korjaamiseksi.
Anteeksipyytämisessä olennaista on, että se on vilpitöntä ja aitoa. Se on myös usein epämukavuusalueelle menemistä ja omien heikkouksien avaamista. Emme myöskään voi ennalta tietää mikä toisen reaktio on – tyrmätäänkö meidät täysin, suhtaudutaanko meihin välinpitämättömästi vai katsotaanko meitä anteeksiantavin silmin. On tärkeää myös ymmärtää, että anteeksianto on prosessi, joka ei ole välttämättä hetkessä ohi.
Miksi anteeksianto on joskus niin kovin vaikeaa? Tarvitseeko aina edes antaa anteeksi? Kun loukkaa ja satuttaa toista syvästi, tulee samalla hajottaneeksi jotakin toisen sisimmästä. Hajonneita paloja voidaan koittaa paikata monin eri tavoin, mutta kipeää kokemusta ei pysty poistamaan. Voimme pyrkiä ymmärtämään itseämme, reaktioitamme, omia herkkiä kohtiamme, voimme loputtomasti käydä läpi loukatuksi tulemisen tilanteita ja tunteita ja kysyä itseltämme, miksi minulle kävi näin. Lopulta voimme kuitenkin opetella hyväksymään tapahtumat osana elämänhistoriaamme, osana meitä. Kokemuksiemme kautta meillä on mahdollisuus tutustua itseemme yhä paremmin.
Myös Jeesus kehottaa meitä antamaan anteeksi, sillä se vapauttaa meidät katkeruuden taakasta, mutta Jeesuskaan ei velvoita meitä automaattiseen anteeksiantoon.
Parhaimmillaan anteeksianto voi olla suuri lahja ja mahdollisuus. Se vapauttaa valtavasti voimavaroja. Syyttävän sormen osoittaminen toiseen tai omaa sisintä kalvava syyllisyydentunne ei pidemmän päälle vie meitä eteenpäin. Anteeksipyytämisen ja -antamisen kautta voi avautua mahdollisuus kasvuun ja uudenlaisen yhteyden luomiseen suhteessa Jumalaan, toiseen ihmiseen tai omaan itseen.
Matt. 5:13–16
Tälläkin hetkellä moni meistä elää jatkuvan uudistumisen paineen alla. Kehon, mielen ja elämänhallinnan odotukset väijyvät ympärillämme. Sisäiset jokemme ovat saattaneet virrata vuosikausia ilman, että olemme rauhassa pysähtyneet miettimään, mitä todellinen uudistuminen sisimmässämme tarkoittaa.
Voisiko todellinen muutos löytyä hidastamalla takaisin perusasioiden äärelle?
Kristinuskon ydin on yksinkertainen: Jumalan rakkaus. Aikuiselämän kiireissä tämä voi tuntua kaukaiselta. Kirkossa ei tule käytyä, ja ehkä lapsuuden kristilliset kokemukset tuntuvat vanhentuneilta tai epäolennaisilta nykyisessä elämäntilanteessa. Omat tarpeet elämän hidastamisesta on helppo sivuuttaa pyörän pyöriessä yhä kovempaa.
“Ison J:n” kutsu “Tulkaa minun luokseni, niin minä annan teille levon” (Matt. 11:28) on ajaton. Se ei vaadi meiltä sääntöjen noudattamista tai täydellisyyttä, vaan portin varovaista aukaisemista Jumalalle. Uskon perusta on armo ja rakkaus. Ne voivat uudistaa meidät sisältä käsin.
Saatamme etsiä merkitystä urasta, ihmissuhteista tai henkilökohtaisesta kehityksestä. Jumalan armo ja rakkaus tarjoavat kuitenkin syvällisempää uudistumista – levon sielullemme. Saattaakin olla niin, että uudistuminen ei aina tarkoita uuden aloittamista, vaan joskus se on paluuta alkuun, yksinkertaisuuteen, ja siihen, mikä on aina ollut kaiken kaahauksen taustalla odottamassa: Jumalan rakkaus meitä kohtaan.
Konkreettinen pysähtymisen paikka voi olla luonto, hiljainen kirkko tai oman kodin rauha. Mikä kenellekin. Rauha ja rakkaus eivät ole paikasta eivätkä suorittamisesta kiinni.
Joh. 13:16–20
Osallistuin tänä syksynä kansainväliseen konferenssiin, ja sieltä mieleeni jäi muun muassa kuulemani ajatus, että kristityt lukevat Raamattua ja muut ihmiset lukevat kristittyjä. Tämä pistää miettimään sitä, kuinka juuri teot puhuvat monesti vahvemmin kuin sanat.
Toisen ihmisen sanomia sanoja voi kuulla väärin, ja niitä voi ymmärtää väärin. Mutta kun ihminen saa esimerkiksi toisen mahdollisuuden saattaakseen elämän raiteilleen, uuden alun koulutuksen tai toimeentulon kautta tai kun hänen ihmisarvonsa tunnustetaan, hän ymmärtää paremmin myös rakkauden, jonka pohjalta hän on avun saanut.
Jeesus lähettää omansa maailmaan palvelemaan ihmisiä hänen nimessään. Kristitty on Vapahtajan lähettiläs, ”Kristus lähimmäiselleen”. Tässä vahvistuu ajatus siitä, kuinka usein vahvin evankeliumi toteutuu siinä, miten toisia ihmisiä kohtelee. Miten kohtelen lähimmäisiäni ihan lähellä ja lähimmäisiäni kauempana? Millaisen viestin teoillani lähetän maailmaan ja toisille ihmisille? Millainen Kristus olen lähimmäiselleni?
Välinpitämättömyys voi johtaa siihen, että puhuu toisen ohi. Asettaessaan sanojaan voi puhua ohi ihmisen elämäntilanteen. Toisen puolesta toimiessaankin voi epähuomiossa auttaa niin kuin itse katsoo parhaaksi, ei niin kuin toinen ihminen tarvitsee.
Jeesus kehotti ihmisiä tekemään toisille niin kuin haluaisi itselleen tehtävän. Se ei tarkoita, että toinen ihminen haluaa tai tarvitsee samoja asioita kuin minä. Ennen kuin lähden ratkomaan ja auttamaan toista, on pohdittava, että silloin, kun itsekin toivoisin apua, haluan määritellä tarpeeni itse. Tämän vuoksi on kunnioitettava lähimmäistään ja autettava niissä asioissa, jotka vievät hänen elämäänsä eteenpäin.
“Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Jeesuksen kehotus on vahva. Teot puhuvat paljon.
Joh. 7:40–52
Elämme aikaa, jossa on paljon uhkakuvia ja epävarmuutta. Uutiset kertovat synkkää kieltään maailman tilasta. Lähi-idän ruutitynnyri on räjähdyspisteessä, Ukrainassa Venäjä jatkaa hirmutekojaan, ilmastonmuutos uhkaa koko maapallomme elinkelpoisuutta, suomalainen hyvinvointivaltio on uhattuna. Listaa voisi jatkaa vielä paljon pidemmälle. Kuinka kukaan fiksu ja ajatteleva ihminen kestää tällaista?
Aloitin tänä syksynä töiden ohella opiskelun. Olen ollut vaikuttunut siitä, kuinka viisaita ja monialaisia opiskelukaverini ovat. Monella on takataskussaan useampi tutkinto ja vahva halu kehittää ja haastaa jatkuvasti itseään. On hienoa olla osa tällaista porukkaa. Huolimatta siitä, millainen maailma tällä hetkellä on, opiskelukavereillani on katse suunnattuna eteenpäin. He eivät ole jääneet surkuttelemaan ja pelkäämään, vaan ovat tarttuneet toimeen. He haluavat vaikuttaa, he haluavat olla tekemässä sekä itselleen että meille kaikille maailmasta parempaa paikkaa.
Minä mietin usein kaikkea sitä, mitä me emme näe. Me näemme tämän maailman suuret haasteet ja huolet. Näemme epäoikeudenmukaisuuden, vihan ja itsekkyyden. Kaiken tämän näemme vielä kuin suurennuslasin läpi, sillä uutiset, joita luemme ja katsomme, keskittyvät ikäviin asioihin.
Mutta kuulemmeko toisen maailman äänen? Sen äänen, joka pimeimmässäkin hetkessä tuo valon pilkahduksen. Äänen, joka saa meidät kaiken epätoivonkin keskellä uskomaan ja luottamaan, että sittenkin on toivoa. Toinen maailma on paradokseja täynnä. Siellä heikkous on vahvuutta ja köyhyys on rikkautta. Minulle merkki toisesta maailmasta on juuri se kaikki hyvyys ja tulevaisuudenusko, jota esimerkiksi opiskelukavereissani näen. Toisen maailman valo tulee niinkuin sälekaihdinten läpi keskelle epätoivoa ja pimeyttä. Se on uskon maailma. Sitä ei järki ymmärrä, mutta sydän tuntee.
Make Perttilä Kirjoittaja on muusikko ja opettaja, jonka synnyinkaupunki on Addis-Abeba
Matt. 18:1–6 (7–9) 10
Joitakin kuukausia sitten asensin lopulta puhelimeeni Snapchatin, joka on jo pitkään ollut lasteni tärkein viestintäväline ystäviensä kanssa, ja taitaa muutenkin monin paikoin maailmassa juuri teinien ja nuorempienkin lasten suosituin keskinäinen viestintäkanava. Snapchatissa kavereille lähetetään pääosin snäppejä, jotka ovat lyhyitä tilannekuvia tai videoita, usein jollain hauskalla filtterillä käsiteltynä.
Olen sittemmin lähetellyt omien, sukulaisten ja kavereittenikin lasten kanssa toisillemme erilaisia hölmöileviä snäppejä, mutta olen löytänyt Snapchatista toisenkin kiinnostavan ominaisuuden. Siinä nimittäin on myös maailmankartta, jonka kautta voi siirtyä minne tahansa päin maailmaa ja katsoa millaisia snäppejä ihmiset eri puolilta maailmaa ovat avoimena julkaisseet.
Monissa snäpeissä näkyy vahvasti paikallisuus. Esimerkiksi Intiassa snäpeissä on usein kuvissa paljon ihmisiä, ja monesti käynnissä on ollut jokin eksoottiselta vaikuttava juhla. Afrikassa ajetaan snäppien perusteella usein autolla ja kuunnellaan kiinnostavaa musiikkia.
Mutta silloin kun julkisen snäpin on lähettänyt lapsi, näyttävät ne maailmankolkasta huolimatta ihan samalta. Niissä on ihan samanlaista iloa, samoja ilmeitä, samoja poseerauksia ja samoja kiertäviä meemejä. Nämä kuvilla viestivät lapset vaikuttavat puhuvan keskenään ihan samaa kieltä täysin riippumatta siitä, missä maailman kolkassa asuvat.
Kristillisestä perinteestä nousee ajatus lasten esikuvallisuudesta. Aikuisten maailmassa maiden ja eri taustoista tulevien välit kiristyvät toisinaan tarpeettomasti ihan vain siksi, että otamme omat kulttuuriset symbolimme aivan liian vakavasti. Ehkä lasten kaltaisuus ihanteena voisi tarkoittaa sitäkin, että antaisimme yksinkertaisesti vain enemmän tilaa keskinäiselle hyväntahtoiselle hölmöilylle.
Mark. 7:5–13
Jeesus ilmaisi useissa opetuksissaan ja puheissaan, että kristittyjen elämän on tarkoitus perustua Kristuksen seuraamiseen ja sen mahdollistamaan vapauteen. Kristityn vapaus on sekä vapautta lakihenkisistä normeista ja yhteiskunnan syrjivistä rakenteista sekä vapautta elää Jeesuksen totuudessa ja rakkaudessa.
Vapaus normeista ja yhteiskunnan rakenteista ei tarkoita, että Jeesus aktiivisesti kannustaisi rikkomaan esimerkiksi voimassa olevia lakeja. Sen sijaan se tarkoittaa, että meillä kristityillä on vapauteen liittyvä vastuu tarkastella ympäröivää yhteiskuntaa ja sen sääntöjä rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukaan. Kristuksen seuraaminen ohjaa meitä tutkimaan ja havainnoimaan, toteutuuko Jumalan rakkauden heijastaminen ja lähimmäisen rakkaus tässä ja nyt – sekä henkilökohtaisessa elämässämme että yhteiskunnassamme. Jos jokin yhteiskunnallinen tai uskonnollinen sääntö rikkoo lähimmäistemme ihmisoikeuksia tai asettaa heidät eriarvoiseen ja epäinhimilliseen asemaan, ohjaa Jeesus meitä toimimaan toisin eli pyrkimään muuttamaan rakenteita, sääntöjä ja asenteita.
Markuksen evankeliumissa Jeesus moittii fariseuksia, koska he tuomitsivat opetuslapset, jotka rikkoivat sapattia keräämällä viljaa:
”Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.”
Uskossa ja Jeesuksen ristinkuoleman mahdollistamassa pelastuksessa olemme vapaita myös kuolemasta ja saaneet iankaikkisen elämän. Kristityn vapaus on Jumalan meille kristityille antama lahja, joka kuvastaa Hänen rakkauttaan ja armoaan.
Ani Iivanainen
Kirjoittaja on kahvia ja suklaata rakastava diakoni ja sateenkaariyhteyshenkilö, joka havainnoi elämää ja uskoa Jeesuksen esimerkin ja yhdenvertaisuuden kautta
Joh. 5:19–21
”Aika on syntyä ja aika kuolla.” Näin kirjoittaa Saarnaaja kuvatessaan ihmisen elämänmatkaa. Ihmisen elämä tässä ajassa toteutuu syntymän ja kuoleman välissä.
Millainen sinun tähänastinen elämänmatkasi on ollut? Pystytkö palauttamaan mieleesi elämäsi tärkeimmät vaiheet? Mikä on ollut kauneinta ja mikä kipeintä? Millaisia kohtaamisia matkasi varrella on ollut? Näitä kysymyksiä voisi esittää lähes loputtomasti, niin paljon uskon meidän kunkin elämän pitävän sisällään.
Minusta on tärkeää pysähtyä joskus katsomaan elettyä elämää taaksepäin. On tärkeää arvioida, missä on onnistunut ja missä erehtynyt. Ajattelen, että parhaimmillaan erehdyksistä voi oppia jotakin uutta ja onnistumisista voi iloita ja olla kiitollinen.
Ihmisinä ja kristittyinä me olemme samalla matkalla. Kristityn elämänmatka alkaa kasteesta, jolloin Jumala kutsuu meidät osaksi suurta perhettään. Myös Johanneksen evankeliumin kohta kertoo meille jotakin perheyhteydestä. Johannes kirjoittaa ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” Tämä kuvastaa meille Jumalan ja Jeesuksen välistä suhdetta. Jeesus toteutti elämässään isänsä esimerkkiä, kunnioitti ja oppi häneltä.
Ajattelen, että aivan liian usein unohdamme olevamme samaa perhettä. Aivan liian usein keskitymme niihin asioihin, jotka erottavat meitä toisistamme. Kristittyinä olemme kuitenkin kaikki samalla elämänmatkalla ja saman Jumalan perheen jäseniä. Meillä on valtavasti yhdistäviä asioita, jotka voisivat tuoda meitä lähemmäksi toisiamme. Meillä on myös paljon opittavaa toinen toisiltamme.
Voisiko siis elämänmatkamme olla erilainen, jos kertoisimme toisillemme, minkä varaan olemme elämäämme rakentaneet ja mitä pidämme tärkeänä? Entä jos kuuntelisimme toisiamme tuomitsemisen sijaan? Ehkä huomaisimme käyvämme läpi samankaltaisia kasvuvaiheita. Ehkä huomaisimme kokevamme samankaltaisia tunteita. Ehkä huomaisimme ymmärtävämme ja kunnioittavamme toisiamme enemmän.
Ihmisen elämänmatkalla on paljon erilaisia vaiheita, mutta kristittyinä saamme luottaa siihen, että Jeesus antaa meille elämän, joka jatkuu vielä viimeisen rajan jälkeen.
Matt. 6:19–24
Muistan, kun eräänä hyvin pimeänä ja vesisateisena joulukuun alun iltana olimme lähdössä yhtyeemme kanssa kiertueelle.
Turun pimeässä satamassa, hetki ennen auton laivaan ajamista, jostain tyhjyydestä lipui äänettömästi valtava, massiivinen dieselveturi juuri kun olimme ylittämässä satama-alueen ratakiskoja.
Veturi jyräsi noin puolen metrin päästä minibussimme takakulmaa.
En tänä päivänäkään ymmärrä, miten tuollainen on mahdollista.
Tapauksesta on 15 vuotta aikaa, ja olimme nuoria, täynnä sekoilevaa intoa.
Mutta miten on mahdollista, ettemme huomanneet valtavaa veturia.
Ja miten satama-alueen turva- ja puomijärjestelyt ovat voineet pettää niin, että tuollaiseen törmäykseen on voinut olla edes teoreettinen mahdollisuus.
Eikä se ole ollut elämäni eikä kiertueidemme ainut läheltä piti -tilanne.
Lähes jokaisella meistä on läheinen, sukulainen, ystävä, tuttu tai vähintäänkin tutun tuttu, joka on menehtynyt onnettomuudessa tai muussa odottamattomassa ja järkyttävässä tilanteessa.
Joskus – tai usein – tuntuu, että vaikka elämme turvallisessa maailmankolkassa, niin jokainen päivä terveenä on lahja.
Tähän tuntemukseen olen viime vuosina herännyt, koska en ole enää niin nuori kuin tuona iltana kiertueelle lähtiessämme.
Varjelus, johdatus, sattuma vai silkka tuuri?
Kummallisella lapsella on monta nimeä.
Maanpäällisen elämämme ohjat lähtevät silloin tällöin hetkeksi käsistämme.
Ja kun sellaisista tilanteista, sairauksista tai koettelemuksista selviää, en ainakaan minä kykene laittamaan sitä pelkän tuurin piikkiin.
Jokaisella meillä on päivämme ja aikamme. Johdatuksessa on hyvä mennä kohti kotisataman valoja.
Matt. 11:25–30
Kun vertaa elämäänsä muihin ja katselee asioita, mitä itsellään ei ole ja toisilla on, ei ole vaikea olla kateellinen. Lomamuistoja, perhe-elämää, autoja tai asuntoja vertaillessa, usein aidan takana löytyy hienompaa ja parempaa.
Näin käydessä kannattaa ajatukset siirtää niistä asioista, joita itsellä ei ole, niihin, joita omassa elämässä on. Tällainen voi tuntua vaikealta ja jopa kevyeltä neuvolta. Ikään kuin pitäisi ummistaa silmät vaikeuksilta ja puutteilta, jotka tekevät kipeää.
Tosiasioita se ei muuta, mutta joskus voi muistella sanoiko kiitos, kun kollega keitti kahvit ja kysyi kuulumisia, arvostiko saamaansa oppia opettajiltaan, muistaako lääkkeen, joka paransi vaivan, ajatteleeko virkistävää vettä, jota tulee hanasta joka päivä ja loputtomia asioita, joita ei jollakin toisella ole.
Jeesus sanoi: ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
Ja jos lähdetään vertailemaan erilaisia elämänkulkuja, niin hänen kuormanaan oli kantaa koko ihmiskunnan epäonnistumiset. Sitä hän kutsuu kevyeksi ja kehottaa vielä: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.”
Jeesus ei tässä kohdassa lähde vertailemaan elämänsä tapahtumia muihin elämäntarinoihin. Hän ei vertaile sitä onko raskasta kuolla häpeällisesti tai kuinka kovasti ystävien hylkääminen satuttaa. Hän tarjosi omaa paikkaansa, omaa kuormaansa muille, ei vertailussa levollisista elämäntapahtumista, vaan levollisesta asenteesta. Olemaan valmis ottamaan elämä sellaisena kuin se tapahtuu.
Sellaisesta voi löytää levon. Elämän haasteita ei voi paeta, mutta niille ei tarvitse antaa valtaa. Lopulta elämäntapahtumat, onnistumiset tai epäonnistumiset eivät määrittele ihmisyyttä ja arvoa.
Jeesuksen kohtaamissa ihmisissä oli niitä, jotka katsoivat hänen toimintaansa ja näkivät siinä joko syyn olla kateellinen tai kiitollinen. Kummatkohan heistä löysivät levon?
Mark. 12:41–44
Olen viime aikoina ollut todella huolissani arvojen kovenemisesta Suomessa ja läntisessä maailmassa. Törmään jatkuvasti puheisiin ja kirjoituksiin, jotka saavat itseni toivomaan heräämistä pahasta unesta. Vihapuhe, heikommassa asemassa olevan syyllistäminen, rasistinen puhe sekä monenlainen ylimielinen ilkeys ovat muuttuneet normaaliksi tavaksi toimia ja keskustella asioista. Kovuudesta ja jopa julmuudesta on tehty hyve.
Miten meistä on tullut tällaisia? Mihin olemme kadottaneet ihan perustavanlaatuiset hyvyyden normit: jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas, jokaiselle ihmiselle kuuluu perusoikeudet. Toista ihmistä kuuluu kunnioittaa ja on hienoa olla ystävällinen ja kohtelias. Rasismille, kiusaamiselle, vähättelylle ja ilkeilylle ei pidä antaa minkäänlaista tilaa. Ne eivät kuulu poliittisiin puheenvuoroihin, eivätkä ne kuulu koulujen pihoille, eivät markettien käytäville, eivätkä somekeskusteluihin, eivät minnekään.
Juuri nyt tekee mieli nipistää itseni hereille. Miksi minun täytyy tällaisia itsestäänselvyyksiä kirjoittaa? Siksi, koska ne eivät enää ole itsestäänselvyyksiä.
Hyvyys ja sivistys ovat asioita, joita pitää vaalia. Niistä pitää ihan tietoisesti pitää huolta. Se on meidän jokaisen vastuulla. Ja kyllä, se vaatii rohkeutta. Ja kyllä, se on välillä työlästä. Pahan tekeminen on aina helpompaa kuin hyvän tekeminen. Rikkominen on helpompaa kuin rakentaminen. Luottamuksen voi menettää hetkessä, mutta luottamuksen rakentaminen voi viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Ajattelen, että juuri tässä on ihmiselämän suurin haaste ja tehtävä: olla aina hyvän puolella. Silloinkin, kun se ei välittömästi hyödytä itseä. Silloinkin, kun siitä seuraa hankalia tilanteita.
Hyvän palveleminen on valinta. Se täytyy tehdä tietoisesti ja siitä täytyy pitää kiinni tinkimättä. Kun hyvyyden voimaa on riittävästi, sillä on vallankumouksellinen vaikutus. Aloitetaan se vallankumous nyt.
Joh. 9:1–7, 39–41
Kiinnostus tietoon vain tietämisen vuoksi on piirre, joka lienee ominainen kaikista eläimistä vain ihmiselle. Kuitenkin usein ne, jotka väittävät tietävänsä eniten, ja ovat kaikkein vakuuttuneimpia oikeassa olemisestaan, tietävät kaikista vähiten.
Filosofia on jo ainakin Sokrateesta lähtien korostanut tiedollisen nöyryyden merkitystä. Sokrates, jota pidettiin kaikista viisaimpana ihmisenä, väitti itse, että ei tiedä mitään. Metodinen tietämättömyys oli Sokrateelle keino parempaan ymmärrykseen.
Tietämisessäkin on tärkeä tiedostaa tietämisen rajat. Tieteen metodit tarjoavat keinot parhaimman ymmärryksen saavuttamiseen maailmasta, mutta jokaisen yksittäisen tieteellisen teorian ja mallin ulkopuolelle rajautuu aina asioita, joista malli ei tiedä mitään. Vaikka kollektiivinen tietomme maailmasta tuntuukin kattavalta ja läpikotaiselta, tiedämme tieteen historiankin perusteella, että moni melko varmana pitämämme käsitys tulee vielä muuttumaan.
Saman kaltaista tiedollisen nöyryyden asennetta on pidetty usein tavoiteltavana ja hyveellisenä myös hengellisissä perinteissä. Vaikka uskonnot toisinaan ilmenevätkin tarrautumisena vanhoihin ajatuksiin ja menneiden vuosisatojen muotoiluihin, usein niiden lähtökohta on ollut juuri päinvastainen: vanhojen oppien ja uskomusten, sekä niiden päälle kasattujen valtarakenteiden kritiikki.
Johanneksen evankeliumin kertomuksessa Jeesus paheksuu fariseuksia, jotka ripustautuvat vanhoihin, muuttumattomina pitämiinsä käsityksiin, eivätkä ole valmiita kyseenalaistamaan niitä edes vastaansanomattomalta vaikuttavan todistusaineiston edessä.
“Sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita” ei varmaankaan viittaa fyysiseen näkemiseen, vaan ehkä juuri johonkin sellaiseen kuin tiedollinen nöyryys.
Matt. 23:1–12
Jos olet kasvanut turvattoman ja tuomitsevan hengellisyyden piirissä, toivon että tämä tekstini tuo sinulle toivoa ja lohtua.
Olen itse kasvanut hengellisessä ilmapiirissä, jossa harvoilla ja valituilla miehillä oli ”tieto oikeasta opista” ja joiden Raamatun tulkintaa pidettiin ”lakina”. Heidän mukaansa kristityn tuli pyrkiä täydelliseen Raamatun seuraamiseen heidän opettamalla tavalla. Esimerkiksi lapset ja naiset olivat tässä opetuksessa miehen päätäntävallalle alisteisia.
Koin jo lapsena tällaisen tulkinnan äärimmäisen epäoikeudenmukaisena. Ristiriita heidän opetustensa ja oman uskoni ja jumalakuvani välillä oli suuri. Kun nuorena ja aikuisena kyseenalaistin ko. opetusta minulle sanottiin, että minun pitää mennä itseeni ja tutkiskella itseäni Raamatun sanan avulla. Itsensä tutkiskelu tarkoitti siinä kontekstissa ko. ihmisten opetusten kirjaimellista uskomista ja seuraamista.
Myöhemmin opiskelujen ja työkokemuksen myötä olen ymmärtänyt, miten kaukana nuo aiemmat yhteisön opetukset Jeesuksen seuraamisesta ja Jeesuksen opettamasta itsensä tutkimisesta olivat. Raamatussa itse asiassa ilmaistaan, että me saamme vastaanottaa armon Jumalan lahjana. Lahjana, joka ei ole riippuvainen ihmisen ominaisuuksista, teoista tai oppien tulkinnasta. Ihminen ei ole Jumala, eikä hänen pidä asettautua sellaiseksi suhteessa toisiin ihmisiin ja muuhun luomakuntaan. Ihmisen ei siten myöskään pidä asettua tuomitsemaan toisten uskoa tai ihmisyyttä. Jokainen ihminen on yhdenvertainen riippumatta sukupuolesta, seksuaalisuudesta tai mistään taustastaan.
Jeesus käytti omissa puheissaan esimerkkinä lainoppineita, jotka opettivat Jumalan lakia ja tuomitsivat muita ihmisiä, mutta eivät itse noudattaneet kirjaimellisia sääntöjä. Jeesus myös monessa kohtaa ilmaisi, että ihmisillä on vain yksi opettaja eli Jeesus itse: ”Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Entä mitä minulle kävi itsetutkiskeluni myötä?
Löysin rauhan ja armon Jeesuksen opetuksista ja seuraamisesta. Löysin turvallisen ja armollisen uskon. Löysin uskon, jossa jokainen on Jumalan kuvana rakastettu, hyväksytty ja arvokas juuri omana itsenään. Sitä toivon sydämestäni kaikille.
Matt. 11:20–24
”Olen etsinyt ja kulkenut ja väärin valinnut, vaan silti ainoastaan lohdun antajalta löytyy valta vapauttaa. Kun on eksynyt ja pettynyt, saa Isän luokse tulla väsynyt ja ainoastaan Hänen rakkautensa voi virvoittaa.”
Nämä Idän ihmeet -gospelbändin kappaleen sanat puhuttelevat minua kerta toisensa jälkeen.
Me kuljemme elämässämme erilaisten vaiheiden läpi ja monenlaiset asiat, kokemukset, ajatukset ja tunteet vaikuttavat meihin ja siihen, miten me suhtaudumme ympäröivään maailmaan, itseemme, toisiimme ja Jumalaan. Meistä jokainen myös etsii elämäänsä jotakin. Eri elämänvaiheissa etsinnän kohde saattaa vaihdella – etsiminen on osa elämää, on kohde sitten perusturvallisuudentunne, rakkaus tai vapaus tai jotakin muuta, esimerkiksi Jumala.
Myös meitä etsitään. Jumala etsii ihmistä ja ihmisiä yhteyteensä pitkin elämän matkaa. Joillakin meistä voi olla hyvinkin vahvoja kokemuksia hetkistä, joissa Jumala on etsinyt – siis kutsunut, puhutellut tai kannatellut. Jotkut meistä on saattanut kasvaa Jumala-uskoon aivan pienestä pitäen ja joku meistä saattaa vasta etsiä Jumalaa. Osa on saattanut löytää oman uskon ja on silti myöhemmin kadottanut sen. Jumalalla on jokaiseen meistä oma ainutlaatuinen suhde.
Koen itse suurta samaistumispintaa noihin Idän ihmeiden Etsinyt ja kulkenut kappaleen sanoihin. Minua lohduttaa ajatus siitä, että elämässä voi hapuilla, etsiä, tehdä vääriä valintoja, pettyä itseen ja toisiin, joskus Jumalaankin ja kaikesta siitä huolimatta Jumala rakastaa ja on avosylin meitä vastassa, lohdun antajana. Hänen rakkautensa todella voi virvoittaa elämässä väsyneen ja hänellä on valta antaa meille Jeesuksen kautta todellinen vapaus – vapaus elämään, vapaus uskoon ja vapaus olla oma itsemme ja sellaisena riittävän hyvä.
Luuk. 12:42–48
Maailmassa, jossa kaikella on hinta, on suurin ihmis-olennon saama maanpäälliseen elämään liittyvä lahja lopulta se yksittäinen hetki, kun hän vihdoin ymmärtää, että juuri tämä hetki tässä on suurin syy kiitollisuuteen.
Elämäntaitojen oppaat ja self help -podcastit toitottavat, että kiitollisuus on valinta. Olen miettinyt tuota lausuntoa paljon. Ja tullut lopulta siihen tulokseen, että se sekä pitää että ei pidä paikkaansa.
Kiitollisuus on valinta tietoisella tasolla, mutta tunnetasolla ei. Aina ei tunnu kiitolliselta, eikä sellainen olisi mahdollistakaan. Elämä jyrää päälle, ja kaikenlaista tapahtuu yksittäisen ihmisen elämässä – liittyi jyräys sitten omaan, läheisten tai laajemman ihmis-piirin elämään. Maapallon tilasta puhumattakaan.
Tietoisella tasolla, “järjen” puitteissa, voi kuitenkin valita olla kiitollinen. Elossa olemisesta, rauhasta tässä maassa, valinnan vapaudesta, läheisistä ihmisistä, terveydestä silloin kun terveenä saa olla. Myös vaikeuksista. Lista on pitkä.
Ja se valinta tuntuu lahjalta, jota kukaan ei voi ottaa pois.
Ei edes huono päivä, viikko tai vuosi, jolloin ihmisen tunnemaailma saattaa kertoa, että missään ei ole mitään elämisen arvoista.
Olen oman ihsmipolkunikin kautta havainnut, että ihmisellä pitää ensin olla voimia ylipäätään elää, jotta hän voi käyttää omia lahjojaan. Avuliaisuutta, toisten tukemista, soittamista, laulamista, urheilemista, maalaamista, kirjoittamista – mitä lahjoja kenellekin on suotu.
Hyvien uutisten joukkoon on luettava myös se, että lahjoja voi harjoitella. Lahja ei ole staattinen tila. Elävä lahja elää. Oli se sitten murheiden kuuntelemista, konkreettista tukemista ja auttamista tai oman itsensä toteuttamista innostavilla ja inspiroivilla tavoilla.
Kuolleita lahjoja ei taida olla edes olemassa.
Matt. 7:24–29
Nuorena koululaisena katselin tulevaisuuteen haaveillen. Mutta pulpetti, reppu ja koulukirjat eivät olleet minulle riittävästi. Aikuisuus vaikutti vapaalta seikkailulta, jonne ei malttanut odottaa pääsyä. Koulunkäyminen oli perusta kaikille haaveille ja siihen minulla oli mahdollisuus vaikuttaa.
Kaikki tuntui lapsena olevan mahdollista, mutta kaikki ei ole ollut mahdollista. Moneen haaveeseen maailma on kasannut ylitsepääsemättömiä realiteetteja päälle.
Tämän hetken lapsilla eri puolilla maailmaa unelmien eteen kasaantuu yhä suurempia esteitä. Luonnonmullistukset, kriisit ja sodat ovat monien todellisuuta. Toisia pelottaa kehitys, joka vie ihmisosaamisen marginaaliin ja koulutus näyttää siihen peilattuna turhalta, ja siksi moni koulunpenkillään istuva ei näe tulevaisuuttaan ja uskalla haaveilla.
Mutta koulussa istuminen ei opeta vain niitä taitoja, jotka oppiaineen tai ammattikoulutuksen nimessä vaaditaan. Koulutus vahvistaa sekä ihmisen tietoisuutta itsestään että antaa ymmärrystä ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Se antaa ymmärrystä omista oikeuksista sekä luo mahdollisuuksia vaikuttaa omaan yhteisöön. Parhaimmillaan se siis antaa uskalluksen haaveilla.
Koulutus on kallioperusta, joka ei sorru vaikka sataa, tulvavesi virtaa ja tuuli pieksee. Kun Jeesus puhui, hän ei puhunut niin kuin lainoppineet, vaan se, jolla on valta. Hän ei toistanut sanasta sanaan kirjoituksia, vaan haastoi oppimaan ja ajattelemaan itse. Siihen antaa koulutus avaimet. Se ei ole siis koskaan turhaa.
Entä minä sitten? Kaikista haaveistani ei ole tullut totta, mutta monesta on. Jos olisin kuunnellut kaikkia varoittelevia ja turhauttavia uhkakuvia, en olisi siellä missä nyt olen. Ja mitä parhainta, jatkan haaveilua edelleen ja siihen haluankin kaikkia kannustaa.
”Yhtä lailla on viisaus sinulle hyväksi: kun löydät sen, sinulla on tulevaisuus, toivosi ei raukea tyhjiin”. (Sananlaskut 24:14)
Luuk. 9:28–36
Muutama vuosi sitten tein itselleni unelmieni lukujärjestyksen. Lähdin liikkeelle 8+8+8 -taktiikalla, eli: 8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa ja 8 tuntia unta. Työaikani omistin täysin musiikille. Se sisälsi kitaransoittoa, laulamista, laulujen kirjoittamista ja musiikin tuottamista. Kodille ja ystävilleni halusin tietenkin varata riittävästi vapaa-aikaa. Myös liikunnalle ja urheilulle varasin jokaiselle päivälle hyvän siivun.
Unelmoin, että työajallani voisin ilman kiirettä uppoutua musiikin tekemiseen ja tutkimiseen, kirjoittaa laulujen tekstejä, säveltää ja kuunnella myös hiljaisuutta, antaa luovuudelle tilaa. Lisäksi pitäisin hyvää huolta sekä sosiaalisesta elämästäni että kunnostani.
Täysin en uskaltanut heittäytyä lukujärjestykseni mukaiseen elämään. Olen sen verran turvallisuushakuinen, että pidin kiinni tutusta elämäntyylistäni kompromisseineen. Taloudelliset realiteetit ovat siihen merkittävä syy. Täysin varman päällekään en kuitenkaan ole elämääni elänyt. Olen myös uskaltanut heittäytyä, kokeilla rajojani ja luottaa siihen, että elämä tiukassakin paikassa kantaa. Heittäytymisen ja luottamisen taito ovatkin itselleni asioita, joita haluan oppia lisää. Onneksi osaan olla itselleni armollinen sen suhteen, että saan myös epäonnistua.
Äärimmilleen viritetty kilpailuyhteiskunta ei tee helpoksi pysähtymistä ja oman suunnan pohtimista. Ihmisen arvo mitataan suoraan tuottavuudessa – mielestäni usein aika lyhytnäköisesti. Pohdiskelijoita ja sinnikkäitä luovan alan yksinyrittäjiä pilkataan helposti taivaanrannan maalareiksi, vaikka lopulta juuri heidän työnsä tuloksia ihaillaan sitten tulevaisuuden historiassa.
Miksi työelämä niin usein on turboahdettua suorittamista, jossa luovuudelle ja ajattelemiselle ei juuri ole tilaa eikä aikaa? Kautta historian suuret keksinnöt ja oivallukset ovat syntyneet kiireettömästä tutkimisesta ja intohimosta asiaa kohtaan.
Varmasti ihminen on myös onnellisin silloin, kun saa tehdä niitä asioita, joihin intohimon liekki palaa ja joissa kokee olevansa lahjakas. Ja mikä luovuuden voima siitä koko yhteiskuntaan voisikaan syntyä, jos tilaa rohkealle intohimon toteuttamiselle olisi paljon enemmän?
Luuk. 6:27–31
Vihan ja vihollisuuksien kieltä kuuli lähinnä elokuvissa ja historiankirjoissa kunnes Venäjä aloitti sotansa Ukrainassa. Yhtäkkiä olikin normaalia kuulla puhetta vihollisista, joiden kärsimys ja kuolema ei olekaan historian pelinappuloiksi joutuneiden yksilöiden kaamea tragedia, vaan jotain juhlimisen arvoista.
Sodasta puhutaan voiman, voittamisen, häviämisen, nujertamisen ja nöyryyttämisen käsitteillä — ja se lienee sitä todellisuutta, jossa joudutaan väistämättä elämään kun sotaa joudutaan käymään. Sodista kerrotaan sankaritarinoita, mutta niissä ei tietenkään ole mitään normaalia tai tavoiteltavaa. Kestävää rauhaa ei voi saavuttaa sellaisen kanssa, johon suhtautuu vihollisena.
Rippikoulussa opittu kristillisen etiikan keskeinen periaate, kultainen sääntö “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” on vastavuoroiselta rakenteeltaan aika samanlainen kuin Hammurabin periaate “silmä silmästä, hammas hampaasta”, mutta siltikin logiikaltaan täysin käänteinen. Kristinuskon etiikassa kultainen sääntö itse asiassa on enemmän kuin vastavuoroinen: ihmistä kehotetaan toimimaan muita kohtaan paremmin kuin he ansaitsisivat — rakastamaan vihollisia, toivomaan pahantahtoisille ihmisille hyvää, jopa antamaan varkaalle vähän ekstraa.
Kuulostaa absurdilta, naiivilta, typerältä ja mahdottomalta.
Silti siinä taitaa olla kestävää viisautta: vihollisuuden kieli johtaa vain syvempään vihan kierteeseen, ja kierteen voi katkaista vain sellainen, joka ei enää toivo vihaajiensa saavan ansionsa mukaan, vaan kaikesta huolimatta vähän parempaa kuin ansaitsisivat. Sellainen saattaa tuntua jopa vähän vaaralliselta ajatukselta.
Mark. 3:13–19
Apostolien (”Jeesuksen lähettiläiden”) päivää on vietetty ainakin keskiajalta asti apostolien Pietari ja Paavali marttyyrikuoleman muistoksi. Nykyisin kirkkovuodessa muistellaan kaikkia Jeesuksen kutsumia apostoleja, ja päivän teksteiksi valitut Raamatun kohdat kertovat apostolien kutsumisesta ja ylipäätään opetuslasten tehtävästä, osallisena Kristuksesta. Myös meistä jokainen voi omassa elämässään seurata Jeesuksen esimerkkiä, ja toimia Jeesuksen lähettiläinä tässä ja nyt.
Yhteiskuntamme ja maailmantilanteemme näyttäytyy monella tapaa hyvin erilaisena kuin Jeesuksen elinaikana, jolloin hän pyysi opetuslapsiaan, seuraajiaan ja lähettiläitään jättämään kaiken ja seuraamaan häntä. Nykyihmisten elämäntilanne on hyvin toisenlainen: elämme aikaa pari tuhatta vuotta Jeesuksen jälkeen. Meillä on käytössä paljon historiallista ja teologista tietoa sekä ajasta ennen että jälkeen Jeesuksen elämän. Se, mikä on samaa Jeesuksen ajan opetuslasten ajan kanssa on se, että meitä yhä edelleen kutsutaan seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä.
Se, mitä Jeesuksen esimerkin seuraaminen voi tässä ja nyt, meidän nykyihmisten elämässä olla on hyvin moninaista. Voimme esimerkiksi tukea ja huomioida lähimmäisiämme eli tuoda arjen diakoniaa ihmisten keskelle. Voimme iloita yhdessä Jumalan osoittamasta armosta ja rakkaudesta meitä ihmisiä ja luomakuntaa kohtaan. Voimme kertoa, että Jeesus on asettanut rakkauden kaksoiskäskyn, joka on käskyistä suurin, ja jonka kautta Raamattua ja uskontoa tulkitsemalla voimme tuoda Jumalan valtakunnan näkyviin maan päällä.
”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22:37-40)
Koen, että olen saanut kutsun seurata Jeesusta sekä diakonian parissa, että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämisen tiellä. Oletko sinä kokenut, että Jeesus on kutsunut juuri sinua seuraamaan hänen esimerkkiään? Miltä se sinusta ja sinussa tuntuu?
Olen töissä ruotsinkielisessä seurakunnassa ja yhdessä itselleni rakkaimmista lauluista lauletaan: ”Du omsluter mig på alla sidor och Du håller mig i Din hand.” (”Ympäröit minut joka puolelta ja pidät minua kädelläsi.”). Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miltä Jeesuksen seuraaminen ja Jumalan antama rakkaudellinen suoja minusta tuntuu. Sellaista tunnetta toivon kaikille ihmisille uskonyhteisöissä ja omassa uskossa.
Luuk. 13:1-5
Jumalan luoma maailma on särkynyt. Tämä särkyneisyys näkyy meidän ihmisten elämässä monin eri tavoin. Osoittelemme herkästi toistemme virheitä, etsimme syyllistä itsemme ulkopuolelta ja vertailemme toisiamme. Samalla saatamme kokea itse riittämättömyyden tunnetta.
Ajattelen, että särkyneisyys näyttäytyy tänä päivänä erityisesti toisten ihmisten tuomitsemisena. Tuomitseminen voi olla esimerkiksi viiltäviä sanoja tai hiljaista paheksuntaa. Tämän päivän tuomiot jaetaan usein erilaisilla sosiaalisen median alustoilla nimimerkin takaa. Etäisyys ja kasvottomuus antavat ikään kuin oikeutuksen satuttaville sanoille ja ovat omiaan lisäämään vastakkainasettelua.
Kristinuskon mukaan meidän tulisi kuitenkin toimia toisin. Tuomioiden jakamisen sijaan meidän tulisi armahtaa toisiamme. Raamatussa sanotaan: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän isännekin armahtaa.”. Ajattelen, että voidaksemme armahtaa lähimmäisiämme, tulee meidän olla kosketuksissa omaan särkyneisyyteemme. Meidän on hyvä tutustua omiin varjoihimme – niihin sanoihin, tekoihin ja ajatuksiin, joilla loukkaamme toisiamme tai itseämme.
Ihannetilanteessa voisimme nähdä ja hyväksyä itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme: kauniina, keskeneräisinä ja särkyneinä Jumalan kuvina. Tällainen armollinen ja hyväksyvä suhtautuminen on meille kuitenkin usein vaikeaa. Parhaimmillaankin jäämme tästä ihanteesta matkan päähän.
Lopulta meidän särkyneisyyttä voi hoitaa ainoastaan armahtava Jumala. Jumalan vastaus särkyneisyyteemme on sitoutuminen ja asettuminen ihmisen rinnalle. Tämän hän teki syntymällä ihmiseksi. Jeesuksen kautta Jumala tietää ja tuntee ihmiselämän moninaiset vaiheet alusta loppuun saakka. Jeesus on läsnä meidän jokapäiväisessä arjessamme auttaen ja rohkaisten meitä armahtamaan toisiamme niin kuin Jumala armahtaa meitä.
Luuk. 1:57–66
Miten sattuikin, että tämän kirjoituksen vuoro osui minulle juuri juhannuspäiväksi. Vanha juhannuspäivä 24.6. on nimipäiväni, ja vaikka tänä vuonna juhannuspäiväksi osui 22.6., on juuri tämä päivä juhannuskoivujen havinan säestämänä ehdottomasti henkinen nimipäiväni.
Harmi vain, etten juhli nimipäivää. Enkä muista sitä.
En ikinä, kenenkään, paitsi hädin tuskin omani (ja siinä samalla noin kymmenen muun J-kirjaimella alkavan henkilön), ja senkin vain siksi, että se sattuu osumaan juuri juhannuspäivälle.
Johanneshan se meikäläisenkin etunimen alkuperä on, joten juhannus selittyy tietysti sillä.
Ilmentääkö sinun mielestäsi ihmisen etunimi jotenkin hänen persoonaansa?
Minusta välillä ilmentää, välillä ei.
Omalla nimelläni “Juho” ei ole omissa silmissäni oikein minkään tietynlaisen luonteen kaikua.
Ja kuin sattuman kaupalla, oman luonteeni ja persoonani piirteet ovatkin hyvin hajanaiset ja monitahoiset – riippuu aivan hetkestä ja tilanteesta, minkälaiset piirteet milloinkin meikäläisen moodia määrittävät.
Tästä päästäänkin lopulta tämän kirjoituksen pääpointtiin.
Olen nimittäin reilun 40-vuotisen elämäni oudon tutkimusmatkan aikana tullut siihen tulokseen, että koska jokainen ihminen todellakin on erilainen kuin kukaan muu, muodostaa jokainen ihminen oman kulttuurinsa.
Kulttuuri käsitetään monesti laajemmaksi, kollektiiviseksi ilmiöksi. Mutta onhan nyt jokaisen yksilön sisälläkin niin monesta eri sopasta koostuva maailma, että eikö jokaisen ihmis-olennon ainutlaatuisuutta ilmennä hyvin se, että jokainen on todella oma kulttuurinsa.
Kaikista se ei paista ulospäin – osalla ihmisistä heidän persoonansa näyttäytyy ulospäin useimmiten samanlaisena. Mutta kukaan meistä ei näe toisen sisimpään.
Eikö siinäkin ole yksi hyvä syy juhlia juhannusta!
Matt. 9:9–13
Jeesus pyysi seuraamaan itseään. Tämä Raamatun suora kehotus: ”Seuraa minua” on monille tuttu lause. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa Jeesuksen seuraaminen? Ja mihin ja kenen luokse hän kutsui menemään? Kutsuttuaan seuraansa Jeesus oli heidän kanssaan, joita katsottiin pahasti ja joiden seuraa kartettiin. Tätä toimintaa paheksuttiin ja pidettiin ajan oppineiden mukaan vääränä. Tähän paheksuntaan Jeesuksen yksiselitteinen vastaus oli: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.”.
Mihin siis Jeesus kutsuu tänään sinua? Hän kutsuu katsomaan lempeästi silmiin toista ja toisenlaista elämäntilannetta. Hän kutsuu istumaan samaan pöytään ja olemaan samalla tasolla ihan jokaisen kanssa. Hän ei kutsu paheksumaan tai arvostelemaan. Kun ihminen uskoo omaan arvoonsa ja arvostaa itseään, niin sen kautta hän oppii arvostamaan muita. Ihminen oppii katsomaan itse myös toista lempeästi silmiin ja hyväksymään, eikä kostamaan omaa pahaa oloaan.
Milloin olet viimeksi seurannut Jeesusta? Milloin on sinun vierelläsi ihminen tuntenut itsensä hyväksi, kokonaiseksi ihmiseksi? Milloin olet rohkaissut, antanut toivoa ja tukenut toista? Milloin on vieressäsi oleva ihminen löytänyt sen kautta voiman omasta itsestään jatkaa, sen sijaan, että antaisi periksi?
Ja koska viimeksi sinun vierelläsi on ollut ihminen, joka on katsonut sinua silmiin ja rohkaissut? Mistä olet saanut voimaa ja toivoa tulevaisuuteen? Kenen sanat ovat saaneet jatkamaan eteenpäin? Kenen toivoisit olevan vierelläsi nyt?
Kuule ajatukseni. Etsin yhteyttä. Ohjaa käteni. Sylini on tyhjä. Vie minut perille. Seurassasi enää en etsi turhaan. Aamen.
Luuk. 9:57–62
Oletko joskus saanut kutsun, jota et ole osannut odottaa? Joskus itsenäisyyspäivän alla ihmiset julkaisevat kuvia kutsuista presidentin juhliin, joita he eivät ole osanneet odottaa. Joskus ystävä menneestä lähettää kutsun syntymäpäiville tai hääjuhlaan. Kutsuista ilahtuu, mutta joskus tällaiset kutsut pistävät miettimään, mitä minulta tahdotaan, onko yhteys säilynyt vuosien ajan vai tunnenko itseni juhlissa ylimääräiseksi?
Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan itseään. Kutsut tulivat kesken tavallisen elämän, seuraajat eivät olleet oppineita ihmisiä, vaan ihan tavallisia tyyppejä. Tosin Jeesus yllättää: kutsun vastaanottajan tulee ottaa kutsu vastaan ehdoitta, tässä ja nyt. Tuollainen ehdottomuus tuntuu ainakin minusta vähän hankalaltakin. Eikö Jeesusta olisi voinut seurata vain vähän ja sivutoimisesti?
Itse keski-ikäisenä ja hyvin keskiluokkaisena ihmisenä kaikenlainen ehdottomuus vähän jopa hämmentää. Mutta samalla olen todella ilahtunut niistä nuorista kirkon tyypeistä, jotka seuraavat Jeesusta ja hänen opetustaan täysiä ja ehdottomasti. Joillekin tuo ehdottomuus liittyy köyhien ja syrjäytettyjen asian ajamiseen ponnekkaasti, toisille ehdottomuus on hengellistä ehdottomuutta – kristittynä eletään niin, että näkyy ja tuntuu.
Minut on kutsuttu Jeesuksen porukoihin jo ihan pienenä, kuukauden ikäisenä. Tuolloin Matti-pappi valeli vettä pääni päälle kolmasti ja kastoi minut osaksi Jumalan perhettä. Perhe, kummit ja muut läheiset toivoivat tuolloin kaikkea hyvää elämääni.
Jos viimeisestä kutsustasi Jumalan sanan äärelle on aikaa, voi tuntua oudolta mennä jumalanpalvelukseen. Kesällä onneksi on monenlaisia hartaushetkiä vaikkapa luonnon äärellä. Ehkäpä kummilapsen konfirmaatiossa voi nuorten kasvun ihmettelyn lisäksi laittaa kädet ristiin ja rukoilla suojelusta rippikoulunsa käyneille nuorille. Samalla voi uudella tavalla kuunnella, mitä evankeliumiteksti tuo juuri tänään minun elämääni. Sillä Jumala toivottaa kaikki tervetulleiksi porukoihinsa, vaikka ne kanssaseuraajat joskus outoja ehtoja asettaisivatkin.
Marjo Kiljunen Kirjoittaja on toimittaja ja pappi, mutta ennen kaikkea horisonttiin tuijottelija ja meri-ihminen
Matt. 16:24–27
Antiikin Kreikan näytelmien juonenkäänteistä on jäänyt henkiin käsite ”deus ex machina”. Kun näytelmän juonessa alkoi tilanne mennä monimutkaiseksi ja katsojaakin alkoi arveluttamaan se, miten roolihahmot tästä selviäisivät, vinssattiin näyttämölle lavasterakenteista jumalaa, joka ihmisroolien sijaan ratkaisikin ongelmat ja vei näytelmän päätökseen.
Näin laiskaa juonenkehittelyä ei enää tämän päivän teatteriyleisö hyväksyisi, mutta usein kun kirkosta otetaan kantaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta tai maailman vääryyksiä vastaan, jostain nousee kuoro niitä, joiden mielestä kirkon tulisi keskittyä vain tuonpuoleisiin ja jättää maalliset asiat muille. Ajatus siitä, että asiat järjestyvät vain hyvillä toiveilla, hurskailla puheilla ja virsien veisuulla on omanlaisensa deus ex machina.
Samaa ajatusmallia on esiintynyt jo aivan kristinuskon alkuajoista lähtien: jo varhaisimpien kristittyjen joukossa oli niitä, jotka olivat satavarmoja siitä, että maailma on kohta loppumassa, Kristus saapumassa pilvien päällä laittamaan asiat tuota pikaa järjestykseen, ja siksi on hukkaan heitettyä energiaa yrittää tehdä maailmaa yhtään sen paremmaksi.
Maailma ei kuitenkaan olisi niin monessa asiassa aiempaa parempi, ellei olisi ollut ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita tarttumaan epäkohtiin, uhraamaan aikaansa ja hyvinvointiaan, ja joskus jopa laittamaan henkensäkin alttiiksi siksi, että tulevaisuus olisi menneisyyttä valoisampi. Palkintona työstä yhteisen hyvän eteen on harvoin tasapuolisesti pelkkää kiitosta.
Yksilön ja yhteisön hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Mielenrauhaa on vaikea saavuttaa, jos maailma ympärillä palaa, eikä ilman tasapainoisia yksilöitä ole myöskään tasapainoista yhteiskuntaa. Jos haluaa tavoitella hyvää elämää, kannattaa tavoitella sitä myös muille.
Matt. 28:16–20
Monia saattaa hämmentää kristinuskon Jumalausko, jossa toisaalta uskotaan yhteen Jumalaan, mutta sama Jumala on kuitenkin kolmessa erilaisessa muodossa läsnä. Jumalan kolminaisuuden huomioimiselle on kirkkovuoden kalenterissa oma päivä, Pyhän Kolminaisuuden päivä, jota on vietetty läntisessä kirkossa vuodesta 1334.
Kolminaisuuden päivään liittyvät Raamatun tekstit kertovat Jumalan salatusta olemuksesta. Olemuksesta, jonka ymmärtäminen voi ja saa olla ihmiselle käsittämätöntäkin. Raamattu kuvaa, että Jumala on yksi, mutta Hän on ilmoittanut itsensä ihmisille Isänä (Luoja), Poikana (Lunastaja / Pelastaja) ja Pyhänä Henkenä (Pyhittäjä). Tähän kolminaisuuteen uskomiseen tunnustamme uskontunnustuksessamme.
Miten voi sitten uskoa sellaiseen, jota on ihmismielen ja ymmärryksen vaikea käsittää? Miten tunnustaa usko johonkin, joka ylittää käsityskyvyn?
Itse olen uskon pohdiskelussa tullut tulokseen, että uskossa ei niinkään ole kysymys käsittämisestä vaan kokemisesta ja luottamisesta. Ihmiselle on annettu ihmeelliset aivot ja kyky tutkia, kehittää ja todentaa tieteellisesti monimutkaisia ja käsittämättömiäkin asioita. Olemme löytäneet planeettoja, alkuaineita, lähettäneet satelliitteja ja ihmisiä avaruuteen, kehittäneet lääkityksen moniin aiemmin kuolemaan johtaneisiin sairauksiin sekä ratkoneet monimutkaisia fysiikan, kemian, matematiikan, biologian ja muiden tieteenalojen haasteita, kaavoja ja ongelmia.
Olemme pystyneet määrittämään Raamatun eri kirjojen ja eri versioiden alkuperiä, aikakausia ja teksteissä tapahtuneiden muutosten syitä. Mutta emme ole pystyneet ratkaisemaan Jumalan kolminaisuuden salaisuutta tieteellisesti, sillä usko ei ensisijaisesti ole tieteellinen asia. Voimme silti tutkia Raamattua ja kristinuskon syntyä tieteellisesti, ja niitä onkin tärkeä tutkia myös tieteellisesti, jotta voimme ymmärtää kristinuskon perusteita ja historiaa sekä purkaa ihmisten luomia syrjiviä rakenteita. Saattaa olla, että Jumalan olemassaoloa emme tule tulevaisuudessakaan kykenemään tieteellisesti todistamaan. Jumala on suurempi kuin ihmisen käsityskyky.
On merkityksellistä, että jokaisen suhde Jumalaan voi olla ainutlaatuinen, ja että se voi myös näyttäytyä eri tavoin eri ihmisillä. Itselleni kolminaisuus on hyvin konkreettisesti arjessa tuntuva asia. Tunnen, että Jumala on kutsunut minua sekä henkilökohtaisen elämän uskoon että kristittynä työhön kirkon diakoniaan. Kutsunut olemaan syrjittyjen, marginaalissa olevien ja monenlaista hätää kokevien rinnalla ja puolustajana.
Minulle Jeesus toimii sekä työssäni että henkilökohtaisessa elämässä esimerkkinä, miten kohdata lähimmäiset. Sanoittajana, miten jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo. Toivona, miten uskossa Jeesukseen olemme pelastettuja. Rohkaisijana, miten asettua syrjittyjen puolelle sortavia johtohahmoja, rakenteita ja organisaatioita vastaan. Jeesus antaa lohtua, rakkautta ja myös lepoa ahdistuksessa.
Itselleni Pyhä Henki toimii uskoa ja luottamusta antavana voimana, joka vahvistaa jatkamaan myös silloin, kun tuntuu, ettei valo pääse pimeyden läpi. Pyhä Henki avaa yhteiskunnasta riippumatta valolle ja Jeesuksen esimerkille reitin ihmisten keskellä – kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.
Pyhän Hengen avulla ja Jeesuksen esimerkin mukaan toimien Jumalan valtakunta näyttäytyy jo maan päällä eikä vasta kuoleman jälkeen taivaassa. Jeesus sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”.
Joh. 3:16-21
Pyhästä hengestä, Jumalan kolmannesta persoonasta opetetaan tänäkin vuonna tuhansille rippikoululaisille. Aihe on myös erityisen ajankohtainen näin Helluntaina, jolloin päivän raamatuntekstit keskittyvät nimenomaan Pyhään henkeen, sen toimintaan ja tehtäviin. Rippikoulussa Pyhää henkeä lähestytään usein vertauskuvin, niin kuin Jumalaa yleensäkin. Puhutaan siihen liittyvistä symboleista, esimerkiksi kyyhkysestä, tuulesta ja tulenlieskoista, mutta lisäksi käydään läpi Galatalaiskirjeestä löytyvät Hengen hedelmät, joita Jumalan armo ja anteeksianto saa meissä uskon kautta aikaan.
Hengen hedelmiin kuuluu rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Nämä kuulostavat varsin tavoiteltavilta asioilta. Elämä olisi paljon parempaa ja helpompaa, mikäli meissä kaikissa näkyisi näiden hedelmien vaikutukset. Näiden täydellinen todeksi eläminen ei kuitenkaan taida olla mahdollista, vaikka kuinka haluaisimme. Meidän on helppo havaita ympärillämme välinpitämättömyyttä, levottomuutta ja ristiriitoja – onhan jokainen ihminen vajavainen ja keskeneräinen.
Kristinuskoon sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että usko synnyttää meissä hyviä tekoja. Hyvät teot tai ajatukset eivät ole kuitenkaan automaattinen seuraus uskosta ja Pyhän hengen toiminnasta, vaan meidän ihmisten tulee myös itse aktiivisesti pyrkiä toimimaan hyvin itseämme, toisiamme, luomakuntaa ja Jumalaa kohtaan.
Haluan haastaa näin helluntaina meitä kaikkia pyrkimään arkisen elämämme keskellä toimimaan toisiamme kohtaan siten, että hyvät Hengen hedelmät voisivat tässä maailmassa lisääntyä. Meidän ei tarvitse kuitenkaan olla tämän äärellä yksin tai omassa varassamme, vaan voimme kääntyä kolmiyhteisen Jumalan puoleen. Hän toimii maailmassa Luojana ja Lunastajana Kristuksen sovitustyön kautta. Helluntaina saamme muistaa myös, että Jumala on lähettänyt meille Pyhän Henkensä, puolustajan ja eläväksi tekijän, joka vahvistaa uskoamme Kristukseen ja auttaa meitä välittämään armoa ja rakkautta toinen toisillemme.
Joh. 17:18–23
Eräänä kirkkaan keväisenä aamuna nukuin kuin tukki. Oli vielä aamuyö. Peltoaukeilta siivilöityvä raju valo helotti verhoilla peitettyjen ikkunoiden raoista, mutta se ei keväistä untani häirinnyt.
En muista useinkaan nähneeni niin todentuntuista unta, mutta sinä yönä näin. Uni ei ollut mukava. Unessa eräs perheenjäseneni soitti minulle puhelun, että mummini on lähdössä eteenpäin kohti maita ja mantuja, joiden laaksoissa eivät kipu ja suru enää paina.
Heti uneni jälkeen heräsin puhelimeni värinään. Soittaja oli unessani soittanut perheenjäsen – ja kuten odottaa saattaa – myös hänen viestinsä oli sama kuin unessa. Mummini oli juuri kuollut.
Istuin sängyllä epätodellisuuden verho kasvoillani, ja mietin, mitä juuri tapahtui.
En ollut ehtinyt enää kotiseudulleni tapaamaan mummia.
Silti tunsin rauhaa ja kiitollisuutta, tietenkin myös paljon surua. Mummi oli mennyt yllättäen huonoon kuntoon viimeisten viikkojen aikana. Toipuminen olisi silti ollut mahdollista. Kuoleman hetki oli yllätys.
En ollut koskaan kokenut yliluonnollisia kokemuksia yhtä selvästi ennen tuota aamua, enkä ole kokenut sen jälkeenkään. Tuosta aamusta on nyt noin kymmenen vuotta.
Koen enemmänkin niin, että jokainen hetki ja jokainen päivä terveenä täällä maan päällä on yliluonnollinen kokemus. Jo pelkkä kävely luonnossa tuntuu ihmeeltä.
Myös odottaminen ja mahdollisuus siihen, että joskus voisi vielä olla mahdollista tavata eteenpäin lähteneitä läheisiään, tuntuu selittämättömältä. Ja sitähän se onkin.
Moni asia on elämässä tuntunut selittämättömältä, vaikka yksittäisiä yliluonnollisia hetkiä ei montaa olekaan ollut. Ihmeiden odottamisen sijaan niitä onkin mahdollista elää todeksi joka päivä. Millä todennäköisyydellä olen edes tänne maan päälle syntynyt?
Jo sekin on ihme.
Luuk. 24:46–53
Kaiken merkitystä on vaikea nähdä tässä ja nyt. Kaiken merkitystä on vaikea nähdä silloin, kun sattuu eniten. Elämän tarkoitus katoaa surun alle. Vastauksia ei ole kenelläkään valmiina, kun pahaa tapahtuu. Sanat jähmettyvät huulille. Kuolema on peruuttamaton.
Elämän mielettömyyden jotkut selittävät Jumalan poissaololla. Tällaisessa maailmassa ei voi olla Jumalaa, jossa tapahtuu niin käsittämättömiä asioita.
Ajattelen, että juuri sellaisessa maailmassa, missä minä en pysty selittämään asioiden syy-seuraussuhteita, asioiden absoluuttista alkua tai määrittelemään itse elämäni viimeistä lukua, on oltava Jumala. Sellaisessa maailmassa, jossa minun rohkeuteni ei riitä katsomaan silmiin sen kaikkia kauheuksia, on oltava Jumala, joka näkee pidemmälle. Jumala, joka näkee tuskan toiselle puolelle.
Jumala ei jäänyt ristille. Hän ei jäänyt hautaan. Mutta hän on kuitenkin kulkenut saman tien kuin minä ja ihan jokainen ihminen. Jumala on kysynyt samat kysymykset. Jumala on huutanut hylättynä tuskaansa. Jumala on katsonut ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä silmiin. Jumala näkee pidemmälle. Jumala näkee tuskan toiselle puolelle. Silloinkin, kun itse en siihen pysty.
”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin.” (Room. 8:31-32)
Näe minut. Minua ei huomata. Kuule minua. Sanat jähmettyvät huulilleni. Katso minua. En saa silmiäni auki. Ole kanssani. Uskallan aloittaa päiväni. Aamen.
Luuk. 11:5–13
”Hei, Isä Jumala, jos kuulet mua ja muistat vielä, tahdon sanoa sinulle sen: joskus työstä käy ihmisen eläminen.”
Tämä Pekka Ruuskan laulun kertosäkeistö soi mielessäni usein. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu raskaalta. Se on pienen ihmisen hiljainen huokaus ylöspäin tilanteessa, jossa hän on liian pieni ja liian yksin.
Olen papin poika. Lapsuuteni kodissa hengellisyys oli vahvasti läsnä. Koen, että se oli varsin turvallinen ja hyvä kasvupohja itselleni. Esimerkiksi se, että lapsuuden kodissani iltaisin mainittiin kaikkien rakkaiden ihmisten nimet iltarukouksessa tuntui hyvältä. Se tuntuu edelleen koskettavalta.
Kun tapaan uusia ihmisiä, minulla on tapana avoimesti kertoa myös uskonnollisesta taustastani. Olen huomannut, että se aiheuttaa ihmisissä välillä varautuneisuutta. Ehkä he pelkäävät, että aloitan jonkinlaisen käännytyspuheen tai että vaadin heitä muuttamaan maailmankatsomuksensa minun kanssani samanlaiseksi. En ikinä tekisi niin. Sen sijaan minua kiinnostaa muiden ihmisten tapa katsoa maailmaa. Minua kiinnostaa ihmisten elämänkatsomukset ja tarinat.
Moni on sanonut minulle, ettei itse ole kovin uskonnollinen. Usein jään miettimään, mitä uskonnollisuus on. Olenko minä uskonnollisempi kuin joku toinen? Onko uskonnollisuus asia, jota ylipäänsä voi mitenkään mitata? Minulla on aavistus, että ihmiset ovat uskonnollisempia kuin itse tiedostavatkaan. Voin olla väärässä.
Viime vuosina minulla on ollut paljon maahanmuuttajia oppilainani. Osa heistä on muslimeja, osa kristittyjä, osa kuuluu muihin uskontokuntiin. Minusta on mielenkiintoista kuulla heidän tavoistaan ja perinteistään. Minä olen vastavuoroisesti kertonut omistani. Koen, että oppilaani arvostavat sitä, että myös uskonnollisista asioista voi keskustella avoimesti ja kiihkottomasi, toisiamme kunnioittaen.
Minulle rukoileminen on osa arkipäiväistä elämää. Juttelen usein ajatuksissani Jumalan kanssa. Koitan myös pitää yllä vanhempieni perintöä, että käyn ajatuksissani läpi minulle rakkaita ihmisiä. Se auttaa minua olemaan kiitollinen rakkaistani.
Joh. 15:10–17
Kun ihmiset kuvailevat mystisiä kokemuksiaan, niissä usein toistuu kokemus siitä, että näkyvän todellisuuden taustalla on jokin vielä perimmäisempi todellisuus, jonka luonne on hyvä ja rakkaudentäyteinen.
Tällaiset huippukokemukset ovat harvinaisia, mutta ehkä silti yleisempiä kuin usein ajatellaan: ne saattavat yllättää muutkin kuin sinnikkäät meditoijat. Mystiseksi luonnehdittavista kokemuksista ovat uskonnollisten mietiskelijöiden lisäksi raportoineet niin luonnon ihmeistä haltioituneet, teknobileissä läpi yön tanssineet, kuin kuoleman rajalla sairaskohtauksessa vierailleet.
Tällaisiin haltioitumisiin verrattuna oma kokemusmaailmani on ollut paljon tasaisempaa. Luulen silti lähempänä arkista kokemusta olevien häivähdysten kautta aavistavani jotain siitä, mistä noissa poikkeuksellisissa kokemuksissa voi olla kyse. Lintujen kevätkonsertti, kesäinen auringonpaiste tai suoraan sieluun osuva musiikki ovat kaikki joskus voineet herättää tunteen siitä, miten elämää tuottava universumi on ylenpalttisen hieno lahja, josta on käsittämätön etuoikeus päästä nauttimaan.
Silloin on helppo ajatella mystikoiden tavoin, että ehkä todellisuuden syvin olemus ei kutistukaan ihmisten välisiin mittelöihin, vaan kenties taustalla onkin olemassaolon syvimmästä ytimestä virtaava kaikkea kaunista ja uutta luova rakkaus.
Tällaiset kokemukset ovat ilmeisen universaaleja, melko riippumattomia ihmisen omasta kulttuurista ja uskomuksista. On näiden kokemusten syntymekanismi sitten mikä tahansa, vaikuttaa siltä, että kun olosuhteet ovat kohdallaan, kaiken inhimillisen kokemuksen ytimestä löytyy kokemus ansaitsematonta rakkautta jakavasta universumista.
Siksi samanlaisen hyväksyvän empatian olisi varmasti syytä olla keskeisesti mukana myös kaikissa suhteissamme toisiin elollisiin.
Joh. 14:1–7
Itselläni koti-ikävä tuntuu eri lailla kehossa, sielussa ja mielessä riippuen siitä, kuinka kauan kotiin paluuseen on aikaa, ja olenko itse vai onko jokin rakkaistani matkalla. Jos olen itse reissussa, ikävä tuntuu aluksi vain pienenä kaipuuna, mutta pystyn silti keskittymään matkan tapahtumista iloitsemiseen. Kun kotiinpaluu lähenee, tuntuu koti-ikävä mahanpohjassa ja sydämessä – se on jälleennäkemisen riemun odottamista. Jos paluuseen sen sijaan on paljon aikaa tai jos minulle rakas ihminen on se, joka on reissussa, tuntuu ikävä kokonaisvaltaisemmin. Sekä koti-ikävään että jälleennäkemiseen liittyy itselläni siis sekä iloa ja riemua että kaipuuta ja haikeutta. Vastaavaa koti-ikävää ja jälleennäkemisen riemua liittyy myös kristittyjen elämään Jeesuksen ylösnousemuksen kautta.
3. sunnuntai pääsiäisestä eli jubilate (= riemuitkaa) muistuttaa meitä siitä, että Jeesus on luvannut häneen uskoville iankaikkisen elämän taivaassa. Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen liittyy kristityillä kaipuu ja toivo taivaan kotiin pääsemisestä.
Jeesus ei kuitenkaan kehottanut meitä passiivisesti odottaen ikävöimään Häntä ja taivaaseen pääsyä vaan Hän selkeästi ilmaisi, että Jumalan valtakunta on aktiivisesti jo täällä maan päällä. Jeesuksen Jumalan valtakuntaa koskevia vertauksia löytyy Raamatusta lukuisia, esim. Matt. 11:12, Matt. 19:14 ja Luuk. 7:20–21. Jumalan valtakunta näyttäytyy mm. silloin, kun kohtelemme toisiamme oikeudenmukaisesti ja lähimmäisen rakkaudella ja, kun kerromme Jumalan rakkaudesta, armosta ja pelastuksesta. Se näkyy myös silloin, kun muistamme, että Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten.
Koti-ikävään liittyy toivo jälleennäkemisestä ja, jos se tunne on molemminpuolinen, tuntuu kotiinpaluu ja rakkaiden näkeminen erityisen hyvältä ja iloiselta. Voimme kristittyinä luottaa siihen, että Jeesus on yhtä riemuissaan meidän jälleennäkemisestämme kuin me olemme Hänen. Sanotaankin, että koti-ikävä johtuu suuresta välittämisestä ja rakkaudesta. Siitä, että joku tai jokin on meille erityisen tärkeä. Olemme Jeesukselle erityisiä ja tärkeitä. Onko Jeesus sitä meille?
Jeesus, Jumala ja Jumalan valtakunta on jo täällä keskuudessamme, kun kohtelemme toisiamme rakkaudellisesti ja yhdenvertaisesti. Koti-ikävää helpottaa kanssaihmisten osoittama hyväksyntä, myötätunto ja lähimmäisen rakkaus.
Joh. 10:1–10
Millainen on sinun arvostamasi johtaja? Kysymys johtajuudesta on ollut viime vuosina erityisen ajankohtainen. Aikamme haasteita ovat ympäristökriisi, sodat ympäri maailmaa sekä pandemian seuraukset. Nämä ovat haastaneet erityisesti maailman johtajia ja samalla vaikuttaneet ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen lähellä ja kaukana – pelot, pahoinvointi ja huoli tulevaisuudesta on lisääntynyt. Ratkaisujen etsiminen aikamme haasteisiin vaatii erityisesti valtaa pitäviltä paljon, eikä helppoja keinoja ole näkyvissä. Jotkut meistä odottavat johtajilta vahvempaa suunnan näyttämistä ja esikuvallisuutta; toiset taas korostavat maltillisuutta ja ratkaisujen etsimistä ennen kaikkea yhdessä muiden kanssa.
Ajattelen, että kristillisillä kirkoilla on paljon annettavaa näissä meitä kaikkia koskettavissa kysymyksissä. Jeesus, hyvä paimen, antaa meille esimerkin nöyrästä johtajasta, joka puhuu rauhasta, rakkaudesta ja armosta. Jeesus ei kuitenkaan vain puhunut, vaan hän asettui konkreettisesti heikoimpien rinnalle. Hänen rakkaus ja nöyryys näkyi siinä, miten hän suhtautui ihmisiin saman arvoisina. Jeesus oli paimen, joka kulki laumansa keskellä, edessä ja jäljessä. Hän halusi tuoda rauhan sinne, missä ihmiset halveksivat toisiaan. Kristillisen uskon mukaan Jeesus toi rauhan erityisesti ihmisen ja Jumalan välille kuoleman ja ylösnousemuksensa kautta.
Jeesuksen esimerkin tavoin, ei pelkästään johtajien, vaan meidän kaikkien tulisi antaa oma panoksemme aikamme haasteiden ratkaisuissa oman arkisen elämämme keskellä. Pienet tai suuret ympäristöteot, luonnon arvostaminen, vastakkainasettelujen vähentäminen ja toivon ylläpitäminen ovat tämän päivän todellista johtajuutta. Tällaiseen johtajuuteen meitä kutsutaan Hyvän paimenen sunnuntaina.
Luuk. 24:36–49
Mitähän ihmettä taas tapahtui? Missä välissä pääsiäisestä kerkesi kulua viikko aikaa? Miksi en taaskaan ymmärrä ajan “kulumisesta” paljoakaan, kun viikko tuntuu päivältä ja päivä tunnilta.
Kuka ylipäätään keksi ajan “kulumisen”? Mihin se “kuluu”? Miksi meidän täytyy mitata kaikkea – myös aikaa.
Voisimmeko vain olla ja elää tässä hetkessä.
Ihmisen elämänjuoksu tuntuu raapivan itseään eteenpäin sen sorttisella vimmalla, että se kuuluisa “viikon vierähtäminen” muistuttaa lähinnä mustarastaan nopeaa lennähtämistä keväiseltä kiveltä parin metrin päässä odottavalle lähioksalle.
Pääsiäinen tuli tänä vuonna aikaisin. Tuo kristinuskon suuri juhla, joka seilaa pitkin keväistä kalenteria vuodesta toiseen. Ja sitten tuli yhtäkkiä jo pääsiäistä seuraava sunnuntai. Kerkesinkö elää pääsiäistä ollenkaan, kerkesinkö keskittyä siihen?
Huomasinko todella pääsiäisen, huomasinko suuren juhlan – vai elää paukautinko ja suoritinko vain sen läpi.
Monilla seuduilla jälleen järjestetyt pääsiäisvaellukset symboloivat minulle pääsiäisen tapahtumien lisäksi myös pysähtymistä. Ei niinkään siksi, että kyse on pääsiäisestä, vaan itse asiassa siksi, että kyse on vaelluksesta.
Vaellus tarkoittaa minulle pysähtymistä.
Aina kun olen vaelluksella, siis useiden päivien ja öiden vaelluksella erämaassa, kansallispuistossa tai muualla luonnossa, kadotan ajantajun ja merkityksen juuri sillä tavalla kuin sitä arjessa ja juhlassa kaipaan.
Että on vain tämä hetki. Ei kalenteria, ei päiviä, ei tunteja – eikä varsinkaan minuutteja.
Silloin ajan “kulumisella” ei ole merkitystä. Silloin aika ei kulu minun elämässäni, vaan minä kulun ja elvyn ajassa.
Silloin löydän aina haikailemiani olennaisia merkityksiä olemassaolosta, itsestäni, maailmasta ja juuri eletyn pääsiäisen sanomasta.
Matt. 28:1–8
Olen lapsesta asti pohtinut sitä, miten itse toimisin erilaisissa tilanteissa. Olen miettinyt lukiessani Montgomeryn rohkeiden tyttöjen elämäntarinoita, Neiti Etsivää, Schindlerin listaa tai katsoessani MacGyveriä tai Braveheartia sitä, että pystyisinkö minä samaan? Ajatuksissani olen tietenkin aina pukenut päälleni sankariviitan, mutta tosiasiassa kaikkia tarvittavia taitoja ei varmasti ihan joka tilanteessa olisi.
Jeesuksen lähipiirin reaktioita pääsiäisen tapahtumiin on myös mielenkiintoista seurata. Oletko sinä miettinyt koskaan, kuka evankeliumien kertomuksen hahmoista olisit? Mitä sinä tekisit, kun oma idolisi, oma läheisesi, olisi vangittu? Uskaltaisitko sinä identifioitua kapinallisen läheiseksi? Olisitko sinä se, joka menisi vartioidulle haudalle?
Pääsiäisen narratiivista nousee esiin haudalle saapuvat surevat naiset. He eivät ole luovuttaneet. He eivät ole antaneet periksi. Naiset menivät Jeesuksen luo haudalle silloin, kun hän oli nöyryytetty ja haudassa. Heille ei ollut merkitystä sillä, että innostuneet väkijoukot olivat kaikonneet.
Tällainen rohkeus saattaa tuntua saavuttamattomalta. Jeesuksen lähipiirissä oli heitäkin, joita hävetti ja jotka vaikenivat, jotka eivät saapuneet paikalle. Ajattelen, että haudalle saapuneiden naisten periksiantamattomuuden takaa löytyy rohkeus rakastaa.
Pohtiessasi sitä miten reagoit tilanteisiin, sinua ei määrittele taidot tai asema, vaan kyky tuntea. Myötätunto on supervoima. Tosielämässä sankariviitta ei tule taidoista, urheudesta vaan rohkeudesta rakastaa.
Matt. 27:33–54
Pitkäperjantaina muistelemme häntä, joka oli kaikkien hyljeksimä, pilkattu ihminen. Häntä, joka pienenä lapsena joutui vainon takia pakolaiseksi. Häntä, joka oli rakkauden sanomassaan radikaali. Häntä, joka viimeisinä hetkinään sanoi murhaajilleen: anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.
Elämme aikaa, jolloin äänenpainot moneen suuntaan ovat kovia ja armottomia. On uusi normaali puhua ihmisestä joko yhteiskuntaa hyödyttävänä tai yhteiskuntaa kuormittavana tekijänä. Mittarina on vain ja ainoastaan raha. Pidetään hyväksyttävänä, että hyväosaisen asemaa parannetaan samalla, kun vaikeammassa asemassa olevan turvaverkkoja puretaan pois.
Maahanmuuttajia tämän päivän puheessa mitataan pelkästään tuottavuuden mittareilla, samalla inhimillisyys häivytetään keskustelustamme kokonaan pois. Työttömyyttä tai osa-aikatyöllisyyttä pidetään ihmisen omana vikana. Jos et kykene työllistymään tai saamaan hyväpalkkaista ammattia, olet huono ja heikko. Hyvä tahto ja armo eivät ole nykypäivän muotia. Uskottelemme, että ihminen on oman onnensa seppä. Joskus se näin onkin, mutta tyhminkin tietää, ettei aina.
Euroopassa äärioikeisto nostaa kannatustaan. Puolustusbudjetit kasvavat, asetuotantokapasiteettia lisätään rajusti. Pasifisteista tulee militaristeja. Maapallon ruutitynnyrit ovat räjähdyspisteessä, maailma varustautuu hirmusotaan. Historia toistaa itseään ja tuntuu hurjalta olla sitä todistamassa. Tuntuu mahdottomalta pysäyttää tätä kehityskulkua. Viha kasvattaa vihaa.
Pitkäperjantain päähenkilö puhui hyvin erilaista kieltä. Hän ei ollut väkivallan kannattaja. Kun häntä puolustettiin miekalla, hän käski lopettaa vastarinnan ja laittaa miekan tuppeen. Rahan ja omistamisen suhteen hän oli kriittinen. Rikkaalle miehelle hän antoi yksinkertaisen neuvon: mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Pitkäperjantain päähenkilön rakkaus oli radikaalia. Rakkaus kasvattaa rakkautta.
Vaikka kristinuskon sanoma ja sisältö ei juuri sinulle tuntuisikaan oikealta ja omalta, saattaa välillä olla viisasta pysähtyä pohtimaan muutamaa pääsiäisen tarinaan liittyvää kysymystä:
Käännänkö katseeni, kun veljeni tai siskoni ristiinnaulitaan? Pysynkö ankarien ja kovienkin aikojen keskellä rohkeana enkä tingi oikeudenmukaisuuden periaatteista?
Matt. 26:17–30
Ei tarvitse kuin katsoa kalenteriin huomatakseen missä määrin kristinusko on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. Vuodenkierto on täynnä kirkollisia vapaapäiviä, mutta harva kokee kovaa syyllisyyttä siitä, jos päällimmäisenä mielessä ovat kuitenkin rentoutuminen, läheiset ja lomailu.
Se ei ole ollenkaan ihme, sillä vaikkapa pääsiäisen tarina voi tuntua raskaalta ja vaikeasti avautuvalta: tarjolla on enteiden ja aavistusten täyttämä monikerroksinen draama, jossa traagiset ihmiskohtalot saavat kosmiset mittasuhteet.
Pääsiäisen tarina puhuu sellaisesta maailmankuvasta käsin, jota tämän vuosisadan ihmisen ei ole helppo tavoittaa. Emme voi kuitenkaan ymmärtää kulttuuriamme ymmärtämättä näitä kulttuurimme perustarinoita. Myös parhaat keinot näiden kertomusten ymmärtämiseen löytyvät usein juuri kulttuuristamme.
Itse pärähdin joitakin vuosia sitten Bachin massiivisiin passiosävellyksiin, ja siitä lähtien ne ovat kuuluneet pääsiäiseeni. Bachin kulttuurinen etäisyys pääsiäisen tekstien kirjoittajien maailmankuvaan on paljon lyhyempi kuin meidän Bachiin, mutta Bachin nerokkaiden, tunteikkaiden ja selvästi syviä merkityksiä kommunikoivien sävellysten kautta voin itsekin eläytyä pääsiäiskertomuksiin aivan eri tavalla kuin voisin pelkkiä raakoja tekstejä lukemalla.
Taide on kieli, joka voi välittää merkityksiä myös ilman sanojen raskautta. Se voi toimia välittäjänä eri aikakausien välinä, tietynlaisena tulkkina erilaisten maailmankuvien välillä.
Ja kun liikutun ja vaikutun samoista asioista kuin satoja vuosia minua ennen eläneet, voin myös kokea itseni osaksi samaa historiallista jatkumoa. Vaikka mennyt aika tuntuu vieraalta ja etäiseltä, parhaimmillaan taide kuroo etäisyydet umpeen ja luo yhteyden vuosisatojen ja -tuhansien välille.
Matt. 21:12–17 (18–22)
Moni meistä on lapsena pääsiäisenä kerännyt pajunkissoja koristeeksi tai tehnyt niistä virpomisvitsoja. Pajunoksilla, kuten monella muullakin arjen ja juhlan perinteellä, on kristillinen tausta.
Palmusunnuntai kertoo Jeesuksen aasilla ratsastusmatkasta Jerusalemiin. Matkasta, josta alkoi Hänen tiensä kohti viimeisiä hetkiä ja ristinkuolemaa. Jerusalemissa ihmiset heittivät kunnianosoituksena palmunoksia Jeesuksen eteen. Tätä hetkeä symboloiden kristityt yhä koristelevat palmun oksilla, ja pohjoismaissa pajunoksilla, kirkkoja, pääsiäiskulkueita ja koteja.
Pääsiäisen ajan evankeliumit kertovat mm. Jeesuksen ihmeteoista, temppelin puhdistuksesta, petturuudesta, Jeesuksen tulevasta kuolemasta, uskon vahvistamisesta ja lasten kaltaisten merkityksellisyydestä. Jeesus puhui useassa kohtaa elämänsä aikana lasten kaltaisuudesta viitaten uskoon, pelastumiseen, taivaaseen ja iankaikkiseen elämään. Evankeliumeissa lapset ja naiset nostetaan mukaan myös ristinkuolemaa edeltäviin tapahtumiin.
”Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: ’Hoosianna, Daavidin Poika!’, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: ’Kuuletko, mitä nuo huutavat?’ ’Kuulen’, vastasi Jeesus. ’Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?’” (Matt. 21:15-16)
”Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.” (Joh. 12:3)
Erityisen merkittävää ja Jeesuksen ajassa syrjiviä yhteiskuntarakenteita purkavaa on se, miten Jeesus keskeytti lapsia ja naisia vähättelevät puheet, ja nosti heidän uskonsa ja tunnustuksensa keskiöön.
Pääsiäisen evankeliumeissa toistuu myös sana Hoosianna. Lapset huusivat temppelissä Hoosiannaa. Ihmiset huusivat Jeesuksen ratsastaessa Hoosiannaa. Hoosianna on hepreaa ja se tarkoittaa ”auta”.
– Keitä Jeesus nostaisi keskiöön juuri tänään eri puolilla maailmaa erilaisissa yhteiskunnallisissa ja uskonnollisissa tilanteissa?
– Ketkä huutavat ajassamme Hoosiannaa? Kuulevatko päättäjät heitä? Kuuleeko kirkko heitä? Kuulemmeko me heitä?
Vaikka yhteiskuntarakenteet sekä ihmiset syrjivät ja jättävät avun tarpeet kuuntelematta, Jeesus kuulee nyt ja aina. Jeesus kuulee myös hiljaiset ajatuksemme. Laitan kädet ristiin ja rukoilen: “Jeesus auta – lievitä kärsimystä, tuo lohtua ja anna toivoa pimeyden, tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.”.
Luuk. 1:46-55
Ihanaa, tätä olen odottanut! Apua, mitä nyt tapahtuu? Miten tästä selviän? Miksi minusta ei tunnu miltään? Onko minusta vanhemmaksi?
Tieto lapsen odottamisesta ja tulevasta vanhemmuudesta voi aikaansaada hyvin monenlaisia tunteita, ajatuksia ja kysymyksiä. Odottamisen äärellä ihme ja ihmettely ovat samassa hetkessä läsnä. Joillain tietoa odotuksesta on edeltänyt pitkä varovaisten toiveiden aika ja osa ei toiveistaan huolimatta saa koskaan omakohtaisesti kokea lapsen odotuksen ihmettä.
Usein odotusajasta puhuttaessa lapsi on ymmärrettävästi keskiössä. Ajattelen kuitenkin, että yhtä tärkeää on nähdä odotuksen merkityksellisyys tässä ja nyt. Odotusaika on niin tulevalle vanhemmalle kuin monesti myös muille, joita odotus koskettaa hämmennyksen, ilon ja epävarmuuden aikaa. Lisäksi se tarjoaa ennen kaikkea mahdollisuuden kohdata pintaan nousevia tunteita, pelkoja sekä omaa suhdettaan toisiin ihmisiin ja itseen. Oman kasvun kannalta voi olla erityisen tärkeää uskaltautua tarkastelemaan omaa tarvitsevuuttaan – miten olla toista lähellä ja samalla riittävän erillisenä, toiselle ja itselle tilaa antaen.
Jokaiseen odotusaikaan sisältyy epätietoisuus tulevasta ja sen sietäminen. Myös Maria joutui elämään epätietoisuuden ja hämmennyksen keskellä, kun hän sai kuulla odottavansa lasta. Kristillisessä perinteessä me tiedämme varsin vähän Marian odotusajasta, mutta tiedämme kuitenkin sen, että Marian odotus oli erityinen, odottihan hän Jumalan Poikaa, Jeesusta. Tiedämme myös sen, että hän luotti Jumalaan ja suostui tehtävään, joka hänelle oli uskottu.
Ihmiselämä toteutuu erilaisten odotusten äärellä. Voisimmeko me rukoilla Marian tavoin ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanot.”. Tämä ei tarkoita vain Jumalan johdatukseen luottamista, vaan suostumista siihen, että Jumala voi toimia jo nyt. Voisiko siis odotuksen ihme olla myös sitä, että tämä hetki jota elämme on jo itsessään tärkeä.
Joh. 6:48–58
“Kauanko vielä?” Kysymys, jota miljoonat lapset ovat kyselleet autojen, rekien ja vankkureiden takapenkeillä vuosisatojen ajan. Arvoitus, jota vaeltajat, kilpaurheilijat ja työvuortensa alle uupuneet kellokorttien orjat ovat kyselleet itseltään kautta maailman sivun.
Kysymys, jota on kyselty sekä innoituksen että väsymyksen hetkinä. Ja tullaan kyselemään – niin kauan kuin ihmisen suonissa reissuveri kiertää.
Eräinä jos toisinakin maaliskuisina iltapäivinä olen tökännyt molemmat sauvani metriseen keväthankeen liukulumikenkieni viereen, kun hankien päälle voimalla sirissyt kevätaurinko on pistellyt silmieni reunoja. Auringon terävät nuppineulat silmäkulmissani olen ravistellut karvakintaita käsistäni, ja hapuillut vanhoja luotettavia aurinkolasejani jostain takkini lukuisista taskuista.
Noina hetkinä olen usein tullut “puolimatkan krouviin”.
Vaelluksilla, retkillä tai reissuilla, olin sitten suksilla, jalan tai peltilehmän ratin takana, ovat tauot osa matkaa. Ihminen pyrkii jäsentämään sekä elämänsä että päiviensä matkantekoa erilaisin etapein. Niitä selvittämällä hän palkitsee itsensä tauoilla, ehkä suklaalla tai jopa lämpimällä ruoalla. Ja jäsenten oikomisella aurinkoisilla kantohangilla tai auton takaluukussa järvenselkien reunamilla pötkötellen.
Puolimatkan etappi on taukojen presidentti. Silloin on saman verran matkaa edessä kuin takana. Jos siihen asti on selvinnyt ilman aurinkolaseja tai apetta, voi silloin antaa itselleen luvan laittaa ne silmilleen ja lasketella loput matkasta suklaapalat suupielissä.
Kun vastarannalla siintävä pääsiäinen on eräänlainen kevään maali, en välttämättä heti keksi parempaa puolimatkan krouvia kuin maaliskuun puolivälin aurinkoiset hanget.
Niillä jaksaa perille. Sen jälkeen taas uudet etapit eteen.
Joh. 8:46–59
Kastejuhlassa puhun ennen ristinmerkin piirtämistä otsaan ja rintaan siitä, kuinka Jumala haluaa, että emme pelkäisi. Kaikkein eniten meitä ihmisiä kahlehtii pelko. Pelolla ihmiset pystyvät hallitsemaan toisiaan. Pelko rakentaa epäoikeudenmukaisia rakenteita. Paha syntyy pelossa. Kun olemme pelosta vapaita, olemme vapaita olemaan ihmisiä. Kasteessa Jumala kutsuu meitä olemaan ihmisiä, lähimmäisiä toisillemme. Isä meidän -rukouksessakin huokaamme Jumalan puoleen päästämään meidät pahasta, jotta olisimme ihmisiä, lähimmäisiä toisillemme.
Pelko saa usein myös ihmisen olemaan hiljaa. Oikeudenmukaisuuden rakentaminen tarvitsee rohkeutta ja vapautta. Rohkeutta olla pelkäämättä turhaan ja olla lannistumatta vastoinkäymisistä. Rauhan rakentaminen vaatii rohkeutta. Kestävä rauha ei tarkoita vain konfliktin päättymistä, vaan se edellyttää koko yhteisön mukaan ottamista ja sitoutumista sekä rakenteiden muuttamista sellaisiksi, että ne tukevat eri ryhmien rauhallista yhteiseloa. Naisten, nuorten ja pakolaisten äänien täytyy kuulua päätöksenteossa ja rauhanprosesseissa.
Jeesus antoi äänen vaiennetuille. Hänen valtuuksiaan ja sanojaan epäiltiin, koska oman aseman menetys pelotti. Jeesus halusi avata valtaapitävien silmät toiseen todellisuuteen. Hän halusi avata silmät näkemään toisen ihminen, usein unohdetun lähimmäisen ja näkemään oman itsensä ulkopuolelle.
Ilman ymmärrystä toisenlaisista kohtaloista ja oivalluksesta puuttua epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin, emme ole vapaita pahasta. Oikeudenmukainen maailma kuuluu kaikille.
Rukoukseni vapaudesta ja kyvystä nähdä on tänään ja aina: “Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! Sytytä silmiini valo.” (Ps. 13:4)
Luuk. 7:36–50
On lottovoitto syntyä Suomeen, kertoi ala-asteen opettajani Tapani. Olin samaa mieltä. Minua kommentti tosin hieman huvitti, koska olin itse syntynyt Etiopiaan. Olinhan lähetystyöntekijöiden lapsi.
Olin ekaluokkalainen, kun palasimme Suomeen 80-luvulla. Silloin Suomi tuntui lintukodolta. Tuntui, että koko ajan mennään kohti parempaa ja välittävämpää yhteiskuntaa. Peruskoulu eli kultakauttaan. Meillä oli maailman koulutetuimmat opettajat. Ei käynyt mielessäkään, että oppikirjoja täytyisi kierrättää, vaan saimme ne aina omaksemme.
Sitten tuli 90-luvun lama. Yrityksiä kaatui ja työttömyysluvut nousivat. Moni yrittäjä joutui ahdinkoon, kun idänkauppa loppui kuin seinään. Harteille jäivät velat ja epätoivo. Yhteiskunnan ilmapiiri muuttui. Moni koki, että asiat hoidettiin epäreilusti. Jotkut joutuivat velkavankeuteen ja toiset pääsivät pälkähästä.
Minusta tuntuu, että lama muutti Suomea enemmän kuin moni uskoo; 80-luvun lintukoto muuttui pysyvästi. Otimme askeleita kohti kovempia arvoja. Alkoi puhe siitä, ettei hyvinvointiyhteiskuntaan ole varaa. Tuli it-huumaa, Nokian maailmanvalloitusta ja Suomen talouden hyviä aikoja, mutta puhe pysyi samana ja toisista tuli upporikkaita, toiset seisoivat leipäjonoissa. Alkoi puhe tuloeroista hyvänä asiana; rikkailta valuu hyvinvointia huono-osaisille. Meneekö se näin? Ei. Verotus tasoittaa tuloeroja, mutta oikeudenmukaisuus heitetään roskakoriin.
Missä olemme nyt? Onko 80-luvun lintukodosta mitään jäljellä? On, vielä. Suunta on kuitenkin pelottava, samoin vauhti. Ahneus ja empatian puute ovat tehneet meistä oman edun tavoittelijoita. Välillä nipistän itseäni: onko Suomi muuttunut irvikuvaksi lapsuuteni maasta? Me suomalaisethan tämän maan teemme. Voisimmeko siis herätä, ennen kuin olemme maailmassa, jossa toiset ovat etuoikeutettuja ja toisille tippuu armopaloja, jos hyvin käy?
Mark. 1:12–13
Koko aikuisikääni ja työuraani on värittänyt jatkuvasti kasvava informaatiotulva. Kun netti alkoi tulla koteihin ja toimistoihin, juhlittiin sitä, miten kaikki tieto onkin yhtäkkiä vain muutaman napinpainalluksen päässä. Enää aikoihin se tieto ei kuitenkaan ole ollut vain saatavillani, vaan pikemminkin koko ajan vaatimassa huomiotani, pyrkien kaikin keinoin valtaamaan tietoisuuteni.
Arkeani ja työpäivääni katkovat eri sovellusten muistutukset saapuneista viesteistä, ja sitä mukaa kuin niitä hiljennän, niitä tuntuu tulevan koko ajan lisää. Silloinkin kun niitä ei tule, mieltäni painaa tietoisuus lukemattomista viesteistä tai muistiin laittamistani kiinnostavista artikkeleista. Harva enää istuu metron kyydissä ilman puhelinta kädessä ja moni lenkkeileekin kuulokkeet korvillaan.
Tämänkin kirjoituksen kirjoittaminen katkesi laitteen pingahdukseen ja huomioni harhautumiseen muualle. Tuntuu usein siltä, että oma aika ei ole enää omaa, vaan se pitää tarkoituksella varastaa kaikelta siltä mitä laitteet vaativat.
Arjessa en onnistu infoähkyltä välttymään, ja siksi minäkin olen sellainen, joka kerran tai pari vuodessa tekee täyden irtioton kaikesta digitaalisesta. Lähden yksin Lappiin tai melomaan Suomenlahden saarille, mieluiten paikkaan, jossa ei edes netti toimi.
Ensimmäiset päivät vain omien ajatustensa parissa tuntuvat yhä vaikeilta: arjen tottumus täyttää taukohetket taas uudella informaatiosisällöllä ei helpolla hellitä. Mutta mitä pidempään malttaa olla yksin ja kaikesta irti, sitä enemmän mieli tuntuu puhdistuvan.
Kun päivän täyttää informaation prosessoinnin sijaan luonnossa kulkeminen, syöminen ja nukkuminen, nousee pinnalle puhtaan olemisen tunne, ja kokemus kaiken elämän arvosta, kauneudesta ja mielekkyydestä. Siihen kokemukseen yritän myös arjen jatkuessa palata.
Lari Lohikoski Kirjoittaja on alkuperäinen diginatiivi lapsuudestaan 1980-luvulla saakka. Nykyisin hän toimii ev. lut. kirkon verkkoviestintäpäällikkönä.
Mark. 10:32–45
Voisimmeko toimia toisillemme turvana, ja samalla luottaa siihen, että Jumala on meidän turvanamme ajasta ja paikasta riippumatta?
Laskiaissunnuntai tarkoittaa kirkkovuodessa paastoon laskeutumisen aikaa: hiljentymistä ja elämän yksinkertaistamista, luopumista. Sunnuntain evankeliumiteksteissä Jeesus ilmaisee tulossa olevan kuolemansa tapahtuvan ihmisten pelastuksen vuoksi, ja hän painottaa uskon kautta pelastumista – riippumatta ihmisen taustoista.
Monelle tulee paastosta mieleen ruokapaasto tai herkuista kieltäytyminen, mutta paastonaika on paljon syvempää kärsimyksen ymmärtämistä. Itselleni paastonaika nostattaa ajatuksia siitä, miltä Jeesuksesta mahtoi tuntua tietäessään kohtaavansa kuolemantuomion ja yhden läheisimmistä pettävän hänen luottamuksensa. Kaikesta huolimatta Jeesus jatkoi ihmisten palvelemista aivan loppuun asti. Ennen kuolemaansa Jeesus pyysi Jumalalta: “Anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät”. Raamatussa kerrotaan Jeesuksen pelänneen ja olleen ahdistunut. Jeesus on tuntenut ja kokenut kaikki samat inhimilliset tunteet kuin me ihmisetkin. Siksi voimme luottaa siihen, että oman hätämme ja ahdistuksemme hetkellä voimme hakea turvaa hänestä.
Jeesus puhui myös monta kertaa siitä, miten ne, joilla on maallinen valta ja jotka sortavat muita eivät ole niitä, joilla on valta Jumalan valtakunnassa. Jeesus asettui kirjanoppineita ja valtion vallanpitäjiä vastaan puolustaen syrjityssä asemassa olevia. Jeesus palveli, rakasti ja lähestyi kaikkia ihmisiä riippumatta heidän taustastaan. Näin tapahtui myös Jeesuksen matkustaessa kohti Jerusalemia ja ennalta määrättyä ristinkuolemaa. Jeesus sanoi: “Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. … Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”. (Mark. 10)
Nykyihmisen elämä voi ajatuksena tuntua hyvin kaukaiselta siihen verrattuna, mitä ihmiset Jeesuksen aikana kokivat ja miten he elivät. Mutta hetken mietittyämme havaitsemme, että ydinkohdiltaan ihmisten tarpeet ovat edelleen hyvin samanlaisia. Voisiko ajatella, että se miten kohtaamme yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia, kuten yksinäisiä, vakavasti sairaita, työttömiä ja vähemmistöjä, olisi juuri sitä, mitä Jeesus tarkoitti lähimmäistemme palvelemisella? Voisimmeko toimia toisillemme turvana, ja samalla luottaa siihen, että Jumala on meidän turvanamme ajasta ja paikasta riippumatta? Miltä maailmamme näyttäisi silloin?
Luuk. 2:22-33
Martti Lindqvistillä on pieni kirja ”Toivosta ja epätoivosta”, jossa hän kuvaa toivoa seuraavasti: “Toivo ankkuroituu totuuteen ja toteutuu armon kautta. On tärkeää nähdä elämä sellaisena kuin se on eletty ja toteutunut, vaikka sen katsominen tekisi kipeää.” Tämä Lindqvistin ajatus tuli mieleeni pohtiessani mikä merkitys toivolla on tänä päivänä meille ihmisille.
Ajattelen, että toivo ja lupaus paremmasta auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa. Sen jonkun paremman odottaminen voi kuitenkin joskus tuntua lähes ylivoimaisen vaativalta ja toivon näköala saattaa sumentua – elämän haasteet voivat kasaantua toisinaan liian raskaiksi.
Jos kuitenkin uskomme, niin kuin vanha Simeon, että Jumalalla on olemassa meitä varten suunnitelma, jonka mukaan asiat tapahtuvat ajallaan, on meidän ehkä helpompi hyväksyä, ettei kaiken tarvitse tapahtua juuri sillä tavoin ja siinä rytmissä kuin itse haluaisimme. Vaikka pyrkisimme kohtaamaan eteemme tulevat asiat sellaisinaan ja elämään hetkessä, saatamme silti tuntea jotakin puuttuvan. Vaikka elämässä asiat olisivatkin pääosin hyvin, kaipaamme silti lohtua – toivoa siitä, että saisimme elää tulevaisuudessakin ilman hätää ja huolta.
Ajattelen, että ihmiselämää on kuitenkin mahdotonta elää vailla huolta tai murhetta. Ne ovat osa elämänkokonaisuutta. Joudumme väkisinkin elämässämme välillä odottamaan malttamattomana, pelkäämään, pettymään, luopumaan, suremaan, väsymään ja sinnittelemään. Erityisesti siksi tarvitsemme toisia ihmisiä rinnallemme kysymään miten oikeasti voimme ja miten jaksamme. Tarvitsemme armoa, jonka kautta katsomme itseämme, toisiamme ja elämäämme lempeästi hyväksyen. Tarvitsemme eteenpäin kantavaa toivoa. Martti Lindqvistin sanoin “Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”.
Luuk. 17:7–10
Kristinusko on siitä jännittävää, että kaikki nämä seuraavat väitteet ovat esittäjilleen tosia.
Jumala näkee kaiken ja on ankara tuomari. Jumala rankaisee sinua, kaikesta. Jumala vihaa tekojasi, mutta sinua rakastaa – vaikka olisikin luonut sinut valtavirrasta jotenkin poikkeavaksi. Jumala tuntee sinut perin pohjin ja silti rakastaa sinua niin, että antoi ainoan poikansa tähtesi. Olet Jumalalle äärettömän rakas.
Vaikka ainoa Poika on annettu, siitä seuraa, että sinun pitää elää kaikkien näiden sääntöjen mukaan mitä sinulle Raamatusta kulloinkin poimitaan. Kun ainoa Poika on noussut kuolleista, sinun tähtesi, sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin uskoa, eikä aina edes sitäkään.
Yhtä ainoaa oikeaa tapaa uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen ei siis ole. Suurin osa papeista tietää tämän. Silti löytyy heitä, joilla on juuri se ainoa oikea, yleensä jonkun ihmisryhmän tuomitseva usko. Meillä taviksilla tämä yhden ainoan oikean totuuden omistaminen on vielä tavallisempaa; oikeita tapoja olla kristitty on melkein yhtä monta kuin on meitä ihmisiäkin.
Kristityt eivät ole mitenkään vapaita samasta ääripäihin asettumisen älämölöstä, mikä yhteiskunnassamme vallitsee. Valitaan puolia ja korostetaan kovaan ääneen oikeassa olemista. Pahinta väkivaltaa tässä kaikessa on se, että puutumme ihmisen yksityisimpään kokemukseen, Luojan ja luodun väliseen ainutlaatuiseen yhteyteen. Pyhään.
Jumalan aseman ottava ihminen tuottaa pahaa jälkeä, erityisesti pukiessaan puheensa valheelliseen rakkauteen. Jumalan rakkautta aidosti heijastavat ihmiset taas tuottavat yleensä ympärilleenkin hyvää.
Muistatko vielä, kun rippikoulussa opetettiin armo-sanan alkukirjainten muodostavan lauseen ”ansioton rakkaus minun osakseni”? Tämä ei ole Raamatun jae, mutta Raamatusta tämä on. Kristinuskon ydin. Itse haluan heijastaa ympärilleni hyvää. Rakastava Jumala minua siinä auttakoon.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Mark. 1:29–39
Oletko koskaan miettinyt, kuinka nerokkaan tarkasti ihminen on rakentunut? Oletko koskaan pohtinut, mikä tuntemaamme maailmaa pitää kasassa? Maapallon pyörimisnopeus, sijainti ja koko ovat kaikki sopusoinnussa universumin kanssa. Järjestelmä on niin hiuksenhienon tarkka, että pienikin muutos siihen todennäköisesti romahduttaisi kaiken jollain aikataululla.
Me ihmiset etsimme elämälle tarkoitusta monista asioista. Monet ovat alkaneet etsiä vastauksia omiin kysymyksiinsä erilaisten kristinuskon ulkopuolisten suuntauksien opeista ja ajatuksista. Jeesus ei riitä meille. Meille ei riitä Raamatun lupaukset, muiden ihmisten todistus, rukousvastaukset tai se, että maapallo pyörii keskellä avaruutta, pitää sisällään elämää ja asiat toimivat kuten toimivat. Haluamme nähdä lisää konkreettisia asioita ja todisteita Jumalan olemassaolosta. Suorastaan janoamme lisää näyttöä.
Minä haluan uskoa, että Jeesus toimii tänäänkin ihmisten kautta, vaikuttaa maailmassa ja on antanut meille mahdollisuuden valita hyvän ja pahan välillä. Se, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita, ei oikeastaan kerro siitä, että Jumalaa ei ole tai että hän olisi paha.
Jeesuksen voima piilee osaltaan siinä, ettemme voi täysin ymmärtää Häntä tai hänen tarkoitusperiään. Jos kuljemme laput silmillä, meiltä jää huomaamatta paljon hienoa ja kaunista. Paljon sellaista, jota ei voi selittää, mutta joka on välttämätöntä maailman toimimiseksi.
Jeesus haluaa herättää meissä uskon ja kutsuu meitä Taivaan kotiin. Hän ei kuitenkaan halua tehdä sitä väkisin. Virsikirjan synnintunnustus 706 antaa meille hienot sanat lähestyä Jeesusta yksinkertaisessa rukouksessa:
“Anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaassa iankaikkisesti.”
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen
Luuk. 4:16-21
Miltä tuntuu, kun odotus päättyy? Riippuu tietenkin asiasta, ja siitä, kuinka pitkään on odottanut.
Elämämme aikana on lukuisia erilaisia odotuksen aiheita – kipeitä ja kepeitä. Riippuen asiasta, odotus voi päättyä hyvin monella eri tavalla aina riemullisesta ilosta karvaaseen pettymykseen. Monet odotuksistamme liittyvät itseemme ja muihin ihmisiin – joku odottaa sopivan kumppanin löytymistä, toinen mykkäkoulun päättymistä, kolmas apua työuupumukseen.
Raamatussa kerrotaan, miten oman kylän poika, Jeesus, tuli kerran kotikaupunkiin Nasaretiin vierailulle. Hän suuntasi synagogaan, jossa hän pääsi lukemaan koolla olevalle ihmisjoukolle kirjakääröstä profeetta Jesajan kirjaa. Teksti oli ennustus tulevasta Messiaasta. Siis Jumalan lupaamasta kuninkaasta, jolla olisi erityinen valta tässä maailmassa. Ja hän luki:
”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Kun Jeesus sulki kirjakäärön, hän alkoi puhua. ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
Jeesuksen sanoja ei ollut varmasti helppo ottaa vastaan. Monelle tuttu ”naapurin poika” käytännössä ilmoitti olevansa tuo juutalaisen kansan hartaasti odottama Pelastaja. Häntä oli odotettu vuosisatojen ajan, milloin uskossa lujina, milloin epäuskon vallassa.
Ihmisten reaktiot vaihtelivat; joku iloitsi, joku oli kiinnostunut, jotakuta ei voinut vähempää kiinnostaa, ja jotkut olivat raivoissaan. Aivan kuten nykyäänkin, kun Jeesuksesta on puhe.
Tämän odotuksen päättymisessä ei tosin ollut kyse vain noista, nasaretilaisessa synagogassa koolla olleista ihmisistä, vaan aivan jokaisesta ihmisestä – maailman alusta sen viimeiseen päivään asti. Odotus on päättynyt, ja on meistä kiinni, miten siihen reagoimme.
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat
Luuk. 3:15–18, 21–22
Tämän sunnuntain aiheena kirkon vuosikalenterissa on Jeesuksen kaste, mutta ajatus Jeesuksen kasteen äärellä kääntyy luontevasti kasteeseen yleensä.
Kaste on kaunis ja voimallinen sakramentti. Kun ajattelen kastetta, näen mielessäni puhtaan valkoisen kastemekon. Kastemekko on symboli sille, että ihminen saa päälleen tuon valkoisen asun – kaiken sen mitä Kristus edustaa.
Kristusasu on aina, sitä ei oteta pois, kun se on kerran annettu. Ihminen saa Kristus-asunsa alla olla ihminen: inhimillinen ja erehtyväinen. Valkoinen asu on kuin taikavaate – sen kun antaa vaikuttaa itseensä, alkaa tapahtua: rakkaus itsessä lisääntyy, totuudellisuus alkaa kasvaa ja anteeksi antamisesta tulee tärkeä asia. Kunpa vain useammin muistaisimme, mihin vaatteeseen meidät on puettu. Arjessa taikavaate helposti unohtuu ja sekin on inhimillistä. Ja sitä paitsi tuo vaate on, vaikkei sitä muistaisi – yhteys on, vaikkei sitä keskity muistamaan.
Minusta on ihana ajatus se, että kasteen kautta meillä on ikuinen sopimus ja sitoumus johonkin hyvin pyhään ja merkitykselliseen. Tuo liitto ei horju eikä käsi irtoa Kristuksen kädestä, vaikkemme itse niin kovin lujaa puristaisi. Usein kun kriisi yllättää ja elämä pistää monella tavalla polvilleen, omakin ote helpommin hakeutuu Korkeamman käteen ja pyytää turvaa. Onneksi silloin on käsi, johon tarttua.
Hyvää ja siunattua alkanutta uutta vuotta Sinulle.
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä
Raamattu kertoo, kuinka tähti johdatti Itämaan tietäjät Jeesuksen luokse. Tämä tähti oli todennäköisesti aivan todellinen ilmiö. On esitetty, että tietäjät näkivät yötaivaalla Jupiterin ja Saturnuksen konjunktion, eli planeetat vierekkäin. Jupiteria pidettiin kuninkaan merkkinä ja Saturnus taas kuvasti juutalaisia.
Emme tiedä varmasti, toiko juuri tämä näky tietäjät katsomaan Jeesusta, juutalaisten ja koko maailman pelastajaa, kuningasten kuningasta. Mutta tiedämme, että he antoivat Jeesus-lapselle lahjoja, jotka sopivat kuninkaalle, kultaa, mirhaa ja suitsukkeita.
Jouluseimi, jonka ympärille on kokoontunut pyhä perhe, tietäjät ja paimenet, kuvastaa paljon muutakin. Voimme jopa ajatella, että siinä kokoontuivat ensimmäiset kristityt. Marialle oli enkeli Gabriel kertonut, että Jeesus olisi Jumalan poika. Tämän oli myös Joosef hyväksynyt. Enkeli oli ilmoittanut paimenille, että heille oli syntynyt vapahtaja. Ja nyt saapuivat tietäjät kunnioittamaan tähtimerkkien heille ilmoittamaa kuningasta.
Emme tiedä, oliko tämä porukka koolla samaan aikaan, Raamattu (Matt. 2:1–12) ei ajoita tietäjien saapumista sen tarkemmin. On jopa epäilty, että he tulivat tuomaan lahjojansa vasta muutama vuosi Jeesuksen syntymän jälkeen.
Mutta tärkeää on, että he tulivat. Tänä loppiaisena voimme seurata tietäjien jalanjälkiä. He löysivät tien Jeesuksen luo, vaikkemme tarkalleen ymmärrä, miten. Yrittäkääpä itse suunnistaa tähtien avulla oikean talon luokse. Voi olla vaikeaa.
Moni meistä kyselee Jumalalta merkkiä. Jos olet olemassa, paranna minut. Jos todella olet Jumala, anna minulle työpaikka. Jumala joko antaa merkin, tai sitten ei. Jumala ei näytä meille tulevaisuuttamme tähtimerkkien avulla.
Mutta sittenkin osamme on helpompi kuin tietäjillä. Toisin kuin tietäjien, meidän ei tarvitse etsiä merkkiä taivaalta. Meillä on kirkko, jumalanpalvelukset ja Raamattu. Meille on annettu iso määrä rukouksia ja hengellisiä lauluja. Meillä on käytössämme kirkon koko rikas traditio.
Voimme tänä loppiaisena hiljentyä rukoukseen ja pyytää siunausta tulevalle vuodelle. Voimme luottaa siihen, että Jumala kantaa, vaikkemme osaisi lukea kaikkia hänen merkkejään.
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys
Matt. 4:12–16
Vuosi on vaihtunut, ja hetken ajan olemme vanhan ja uuden välissä. Mielellä kestää hetki tottua uuteen vuosilukuun, uuden vuoden suunnitelmiin ja haaveisiin. Somen käyttäjät ovat ehtineet summata ja jakaa päättynyttä vuotta kuvin ja ajatuksin.
Tämä päivä, vanhan ja uuden välissä, on eräänlainen liminaalitila. Se on se paikka, missä hetken viivähdät, kun olet lähtenyt jostain ja olet siirtymässä eteenpäin jonnekin muualle. Sitä voisi arkisesti verrata lentokentän odotustilaan tai oviaukossa seisomiseen. Liminaalitilaan ei jäädä pitkäksi aikaa, vaan siinä viivytään vain hetki.
Eilen illalla vuoden vaihtumista on juhlittu, ja tämä päivä on monilla vapaapäivä työstä ja opiskelusta, ja tuntuukin aivan sunnuntailta. Olo voi olla hieman epämääräinen. Se on liminaalitilan merkki. Se on ennen kaikkea mahdollisuus pysähtyä omien ajatusten ja toiveiden äärelle. Mitä tuleva vuosi sinussa herättää? Mistä olet tulossa ja minne olet menossa? Jos elämäsi olisi kirja, alkaisiko tästä uusi luku vai onko tämä vain yksi maanantai muiden joukossa?
Nykyihmiselle liminaalitilassa oleminen voi olla haastavaa. Tunnemme olomme rauhalliseksi usein vain silloin, kun tiedämme asioiden menevän eteenpäin. Siedämme huonosti odottavaa tunnelmaa, pysähtyneisyyttä ja epävarmuutta. Minua puhuttelee Egotripin ”Matkustaja”-kappaleen sanat: ”Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain.”.
Niin… vaikka kuinka kiirehtisimme ja suorittaisimme, niin pääsemmekö perille koskaan tässä elämässä vai olemmeko aina puolitiessä. Perille pääseminen voi toki tarkoittaa ihmisille eri asioita. Jollekin ”perillä” on Taivaan koti, jollekin toiselle se voi merkitä jotain maallisempaa etappia, kuten perheen perustamista, vakituisen työpaikan saamista tai eläkkeelle pääsemistä. Emme aina tiedä milloin perille pääsemme, mutta matkallakin on aivan hyvä olla.
Uuden vuoden kunniaksi pyydän sinua rukoukseen kanssani.
Armollinen Jumala, kiitos päättyneestä vuodesta, ja kaikista tärkeistä opeista ja muistoista, joita se antoi. Kiitos siitä, että sain herätä tähän aamuun ja uuteen vuoteen. En tiedä vielä mitä se tuo tullessaan. Auta minua hyväksymään se, ettei tarvitsekaan tietää. Kuljethan vierelläni epävarmuuden hetkillä ja tuo minulle lohtua sinun Sanasi kautta. Korkeimman kädet minua kannatelkoot. Aamen.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi
Tänään juhlitaan uuden vuoden aattoa, kurotetaan kuohuviinilaseja kohotellen toiveikkaina kohti jotain parempaa. Kirkon kalenterissa tämän päivän kohdalla lukee ”ensimmäinen sunnuntai joulusta”.
Joulutietoisimmat eivät vielä olekaan riisuneet kotia joulukoristeista, sillä edessä on loppiainen ja jopa nuutinpäivä. Joulun moninainen valo loistaa vähintään noihin päiviin asti ja siksi koti saa olla juhlapuvussa vielä joulu-alkuisten päivien jälkeenkin.
Ensimmäisenä joulun jälkeisenä sunnuntaina kirkoissa luetaan evankeliumiteksti, missä Jeesus-vauva vietiin kahdeksan päivää syntymänsä jälkeen temppeliin. Kaksi vanhempaa ihmistä, Simeon ja Hanna tunnistivat heti Jeesuksen lupausten lapseksi. Jeesuksen vanhemmat, Joosef ja Maria saivat näiden erittäin hengellisinä pidettyjen vanhusten puheista vahvistusta sille, että he ovat vastuussa aivan erityisestä vauvasta.
Vauvahan on aina erityinen. Suuri ihme. Yleensä tuoreet vanhemmat tuijottavat vastasyntynyttä täynnä tunnetta. Kun aikuisen ja vauvan katse kohtaavat, ilmaan piirtyy yhtä aikaa suuri rakkaus ja suuri tuntematon.
Jeesuksen vanhemmille tehtiin selväksi alusta alkaen, että ”sinun lapsesi ei ole sinun”. Meille muille vanhemmille sama asia selviää vähän myöhemmin. Jokaisella on oma polku kuljettavana, sanoi mummini matkaevääksi aikoinaan, kun elämä kulki yllättäviin suuntiin.
Viikon vanha Jeesus saa kylpeä vielä pitkään vanhempiensa rakkaudessa. Vuosien karttuessa Jeesuksen oma polku kulkeutui suuntaan, joka ensin särki vanhempien sydämet. Mutta joka sen jälkeen avasi elämään jotain aivan uutta.
Ylösnoussut Jeesus, Kristus, on jokapäiväinen rakkauden lupaus. Syntien – pahojen tekojemme ja ajatustemme, kyvyttömyyksiemme anteeksiantaja katsoo meitä kuin vanhemmat vastasyntynyttä: suurella rakkaudella.
Valoa, armoa ja iloa päiviisi! Erityisesti sinulle, joka tunnet kulkeneesi pimeässä. Valo voittaa. Juuri nyt.
Matt. 23:34–39
Ei taida olla kovinkaan trendikästä tunnustautua kristityksi. Jos kerron uudelle tuttavalle, että uskon Jeesukseen, keskustelukumppani menee monesti aika vaikean näköiseksi ja ehkä alkaa räplätä levottomasti puhelintaan tai kiirehtii vaihtamaan puheenaihetta. Voisi olla helpompaa kertoa, että uskoo vaikkapa jälleensyntymiseen tai että ei usko mihinkään. Se ei ehkä herättäisi kuin olankohautuksen. Monesti onkin kiusaus olla puhumatta omasta uskostaan – joskus jopa silloin kun siitä kysytään.
Miksi juuri Jeesus on niin vaikea sana ja nimi? Jos kristinusko on menettänyt merkityksensä, kuten monesti sanotaan, luulisi, että Jeesus-nimen kuuleminen ei myöskään saisi ihmisiä vaivaantuneiksi.
Tapaninpäivä on marttyyrien muistopäivä. Päivä muistuttaa kiusallisesti siitä, että moni on joutunut jopa menettämään henkensä uskonsa vuoksi. Eikä tämä ole vain historiaa: Edelleen eri puolilla maailmaa on ihmisiä, jotka joutuvat pelkäämään turvallisuutensa puolesta ja kokevat vainoa sen vuoksi, että tunnustautuvat Jeesuksen seuraajiksi. Toki uskonsa takia voi menettää myös ystäviä, suosiota, mahdollisuuksia.
Jeesus-nimessä, kuoleman vallan voittajan nimessä, on silti yhä edelleen myös ihmeellinen voima. Se on jo rukous itsessään. Olen monesti kokenut itse hädän hetkellä, että tuskaisena soperrettu rukous ”Jeesus, auta” on kuultu. Apu on tullut.
En halua hävetä ihmisten edessä nimeä, jossa on lopulta minulle pelastus ja elämä. Nimeä, joka on oman elämäni perusta ja ankkuri. Jeesus, pidä minut omanasi. Ethän sinä häpeä minun nimeäni.
Elina Vaittinen Kirjoittaja on innostuksen kipinöitä vaaliva ja gospelkuorolaulua harrastava tuottaja-toimittaja ja pappi, joka työskentelee Kirkon viestinnässä
Jokainen meistä tietää, millainen voima sanoilla on. Sanan voimalla me ihmiset satutamme, rikomme ja tuhoamme – mutta myös korjaamme, rakennamme ja rakastamme. Yksi sana voi murtaa yhden ihmiselämän, tai jättää vuosikymmenten ajaksi vuotavan haavan sydämeemme. Mutta yksi sana voi myös sytyttää toivon kipinän, ei vain silmiin, vaan myös sinne sydämeen.
Jos ihmisen sanalla on näin suuri voima, niin entäpä sitten Jumalan sanalla? Johannes kirjoittaa evankeliuminsa alussa, että ”kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Jokaisella meillä on siis tarkoitus. Kukaan meistä ei ole syntynyt sattumalta, vaan Jumalan hyvästä tahdosta, hänen sanansa voimalla.
Ensimmäisenä jouluna Jumalan Sana tuli lihaksi. Se tuli todelliseksi ihmiseksi, seimessä makaavaksi pieneksi pojaksi. Pojaksi, joka kasvoi kuin kuka tahansa meistä. Nähden ihmiselämän kipuineen, kärsimyksineen, kuin myös iloineen. Seimen lapsi todisti ja todistaa yhä Jumalan sanan voimaa. Jumalalla oli ja on suunnitelma meidän ihmisten pelastamiseksi. Kyse ei ole sattumalta jaettavista pelastusrenkaista, vaan rakkaudella tehdystä suunnitelmasta, joka mahdollistaa jokaiselle meille pääsyn taivaaseen.
Joulun sanoma havahduttaa näkemään, mihin Jumala on valmis pelastaakseen meidät. Hän on valmis lähettämään Poikansa kulkemaan kivisen, kärsimysten tien, jotta me saisimme vapauden meitä sitovista kahleista, ja jotta me saisimme elämän. Jumalan olemuksen ytimessä on läpitunkeva, täydellinen rakkaus sinua ja minua kohtaan. Rakkaus, joka kutsuu jättämään tänäänkin elämän taakat ristin juurelle, vetämään keuhkot täyteen happea ja muistamaan, mitä joku on ollut valmis tekemään puolestamme.
”Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10)
Luuk. 2:1–14
Tarkoittaako joulun aika sinulle lepohetkeä arjesta, aikaa läheisten kanssa, loputtomalta tuntuvaa yksinäisyyttä, kiirettä, rauhaa? Millaisen syksyn läpi olet kulkenut tähän hetkeen, seimen lapsen luo?
Minkä äärelle pysähdyt, kun seisahdut seimen äärelle?
Kurkistetaan yhdessä vastasyntynyttä, joka näyttää ihan tavalliselta vauvalta. Kapaloiden kätköissä on tosi ihminen, mutta myös tosi jumala, jolla on valtava tehtävä – opettaa tämä maailma avaamaan sydämensä ja rakastamaan.
Joulun lapsen olemuksessa on valkoista ja valoa – kaiken paljastavaa ja puhdistavaa. Seimessä makaa ihme, suuri ihme, jolla on toisessa kädessään vapauden avain – totuus. Hänen käsissään on toinenkin vapauden avain – anteeksianto, josta puhutaan erityisen paljon pääsiäisen aikaan.
Totuus vapauttaa, niinhän sitä sanotaan. Joulusiivous voisi tarkoittaa tänä vuonna sitäkin, että katselemme kodin pölyjen lisäksi oman sisimpämme siivoamattomia nurkkia ja päästämme valoa sinne, missä vielä on pimeyttä ja putsattavaa. Totuuden läpivalaisemat sisimmän huoneet ovat täynnä iloa ja valoa eikä pelko asu niissä.
Millaiset ovat sinun syntymälahjasi? Jeesus palveli tätä maailmaan totuuden ja anteeksiannon lahjoilla. Mitä lahjoja sinulle on annettu, jotta voisit valjastaa ne rakkauden palvelukseen? Ei ainoastaan jouluna vaan joka päivä.
Hyvää ja siunattua joulunaikaa sinulle.
Joh. 1:19–27
Kannattaa opetella Raamatun henkilöitä kuvaavat symbolit. Kirkkotaide muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun tietää, kuka on kuvassa. Esimerkiksi Pyhä Pietari on helppo tunnistaa avaimista – Jeesus tunnetusti antoi hänelle taivasten valtakunnan avaimet.
Apostoli Paavali puolestaan kantaa mukanaan miekkaa. Symboli ei viittaa sotaisuuteen, vaan Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Paavali kehottaa kristittyjä pukemaan ylleen osana Jumalan taisteluvarustusta hengen miekan eli Jumalan sanan. Miekka voi kuvata myös Paavalin kuolintapaa, jossa hänen päänsä katkaistiin.
Moni apostoli ja pyhimys tosiaan kantaa taideteoksissa mukanaan marttyyrikuoleman toteuttamisen välineitä. Apostoli Andreaksen taustalla on rastin muotoinen, ns. Andreaan risti, jolle hänet ristiinnaulittiin. Simon Kiivailijalla puolestaan on usein mukanaan saha, jolla hänet perimätiedon mukaan halkaistiin kahtia.
Johannes Kastajakin koki kauhean kuoleman; häneltä katkaistiin pää. Siitä huolimatta Johanneksen tunnistaa kirkkotaiteessa siitä, että hän on kaikkein huonoiten pukeutunut henkilö. Johanneksella on kuvissa yllään resuinen kamelinkarvavaate.
Raamattu ei ihmettele juuri kenenkään muun hahmon ulkonäköä samoin kuin Johanneksen. Matt. 3:4 kertoo, että ”Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.” Mutta hän ei ollut kuka tahansa hyönteisiä syövä resupekka. Hänen vaatteensa toivat mieleen itsensä profeetta Elian, jonka eriskummallista vaatetusta 2 Kun. 1:8 kuvailee: ”Hänellä oli talja yllään ja vyötäisillään nahkavyö.”
Tämä selittää, miksi jerusalemilaiset papit ja leeviläiset kysyvät Johannekselta (Joh. 1:19–27) miksi hän kastaa ihmisiä ja kuka hän oikein on, onko hän Elia? Johannes vastasi: ”Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.”
Johannes halusi pienentää itsensä ulkoisesti arvottomaksi, jotta Jeesuksen asema korostuisi. Mikä esikuva se onkaan! Löytäisimmekö me nyt joulun alla itsestämme samanlaisen roolin? Haluammeko itse paistatella valokeilassa, vai onko vierellämme joku, jonka voimme nostaa esiin?
Luuk. 17:20–24
Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Joulu tulee, sen olet varmasti jo huomannutkin. Muistelen, että tänä vuonna ensimmäiset joulusuklaat ja -kalenterit ilmestyivät kauppoihin jo syyskuun alkupuolella. Se lienee ollut ilouutinen heille, jotka aloittivat joulutunnelmoinnin heti kun mahdollista. Joulusesongin aikainen ilmestyminen tuntui oudolta, koska syyskuu oli myös lämmin ja aurinkoinen, ja jouluun tuntui olevan vielä pitkä aika. Nyt kuitenkin vihdoin olemme jo todella lähellä, toisen adventin kohdalla.
Adventin ajassa piilee ajankäytöllinen ristiriita. Kristityn pitäisi osata laskeutua joulun rauhaan ja odottaa Jeesus-vauvan syntymäjuhlaa hiljentäen arjen tavanomaista hälinää. Helpommin sanottu kuin tehty. Monelle meistä joulun odotus on täynnä kiireitä. Esimerkiksi jokainen seurakunnan työntekijä tietää, että joulukuu on se kiireisin kuukausi töissä. On adventtijuhlaa, pikkujoulua, joulumyyjäisiä, jouluaskarteluja, puurojuhlaa, jouluaterioita, Kauneimmat joululaulut, avustuspyyntöjen tulva diakoniatyössä, koulujen joulukirkot, laitosvierailut ja varmaan paljon muutakin. Toki siitähän meille maksetaan palkkaa ja työssämme olemme hyviä, joten ei passaa valittaakaan. Hengellinen työ antaa useita mahdollisuuksia kokea Pyhää työn tiimellyksessä, mutta vauhdin hiljentäminen joulun alla on hyvin harvalle mahdollista.
Tämä joulu on minulle erityinen, sillä en olekaan kiireinen diakoni, vaan sohvan pohjalla rauhalliseen tahtiin hengittelevä äiti. Meille on juuri syntynyt pieni vauva ja joulua saa odotella hänen kanssaan aivan hissukseen. Repaleiset yöunet, pätkivä muisti, ja vauvan säännöllisen epäsäännöllinen vuorokausirytmi antaa luvan sille, että joulua kohti ei ole tarvetta kiihdyttää tahtia. Voi ottaa juuri niin iisisti kuin haluaa, päivä kerrallaan. Ajatukset vievät vuosituhansien taakse toiseen äitiin, Mariaan, joka tässä vaiheessa on ollut raskauden loppumetreillä, ja odottanut monenlaisin tuntein ja tuntemuksin tulevaa koitosta. Viimeisillään raskaana olevan tahti hidastuu luonnostaan ja vauvan synnyttyä koittaa aivan uudenlainen elämä. Syntymän ihmeen ja uuden elämän läheisyydessä voi kokea sitä maadoittavaa, rauhoittavaa Pyhää.
Onko jotain mistä sinä voisit höllätä näin joulua odotellessa? Mihin asioihin sinä haluaisit keskittyä tulevien viikkojen aikana?
Toivotan samaa kuin alussa, mutta nyt pontevammalla (kuvitteellisella) äänenpainolla: Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Joh. 8:31–36
On tunne köyhä, siksi jää
”Ethän, Isä taivaan, unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta. Siunaa koko maailmaa”. Tämä Jaakko Löytyn suomeksi sanoittama virsi 501 on soinut mielessäni Martti Ahtisaaren hautajaisista lähtien.
Koko virsi on valoisa, sanat ovat helposti ymmärrettäviä, katse on omaa napaa kauempana, horisontin takana asti.
Vuonna 2021 itsenäisyyspäivää vietettiin kynttilöitä ja seppeleitä sankarihaudoille laskien ja juhlapuheita pitäen. Vuotta 2022 vietettiin aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisissa aktivoitui kollektiivinen kauhun tunne. Sukupolvitrauma tuli näkyväksi. Syttyykö sota?
Kaikenikäiset pohtivat mitä pitäisi tehdä, minne mennä – selviämmekö me? Selviänkö minä? Entä lähtemään kykenemättömät sairaat? Vanhukset? Synnyttämäisillään olevat äidit? Uutiskuvat Ukrainasta näyttivät rauhan aikaa eläneelle ihmiselle, ettei kukaan ole turvassa. Sota tulee keskelle tavallisen ihmisen tavallista elämää.
Sotatrauman aktivoituminen paljasti miten paljon käsittelemätöntä, sukupolvissa eteenpäin siirrettyä pelkoa, rakkaudettomuutta ja ahdistusta suomalaiseen yhteiskuntaan yhä mahtuu. Siksi meidän ei pitäisi edes ihmetellä tätä armotonta nykymenoa, missä menemme milloin mihinkin vastakkainasettelun poteroihin huutamaan. Rakkautta ja hyväksyntää kokematon huutaa aina, tavalla tai toisella.
Kristitty tietää, että laulaja Juha Tapion lisäksi on olemassa Yksi, joka sanoo sinulle aina: ”Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan.” Kaikki maailman rauha lähtee tästä, rakastetuin silmin katsotusta ihmisestä. Jos sitä ei tee sinulle lähellä oleva ihmisesi, sen tekee Jumala.
Rauha alkaa lähempää kuin moni enää muistikaan – rakastavasta, sinut kokonaan hyväksyvästä katseesta. Virren rukouksen pyyntöihin vastataan; Lapsi ei jää yksin, saa ruokaa, pääsee sodan jaloista, sammuttaa vihan ja siunaa koko maailmaa.
Rakkautta ja rauhaa!
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan vs. viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Luuk. 19:28–40
”Siellä ne taas huutavat kadulla ja toreilla. Ihmisiä on paljon liikkeellä. Kuningas? Mikä ihmeen kuningas? Tuntuu, että ihmiset eivät taas muusta puhukaan. Koettaisivat keksiä jotain uutta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset vouhkaavat sellaisesta, mitä eivät ole omin silmin nähneet. Haluaisin ymmärtää, mutta se on vaikeaa. Pitäisikö minun mennä katsomaan, mistä ne ihmiset oikein puhuvat? Pelottaa – entä jos joku näkisi minut? Tuolla ne huutavat hoosiannaa ja puhuvat sanoja, joita en ymmärrä. Pysyn täällä. En mene mihinkään.”
Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ihmiset tulivat riemuiten häntä vastaan. Jollakin saattoi kuitenkin olla edellä mainitun kaltaisia ajatuksia. Jeesuksen merkitys ei ehkä ollut tuttu tai häntä ei koettu niin läheiseksi, että häntä olisi halunnut mennä katsomaan. Kuitenkin sisällä paloi pieni uteliaisuus.
Samanlaisia ajatuksia ja tunteita meillä voi olla myös tänään. Joku voi ajatella, ettei voi mennä kirkkoon, koska on jotenkin “vääränlainen” tai että ei kuitenkaan ymmärrä, mitä kirkossa puhutaan.
Kukaan ei ole vääränlainen kirkkoon. Kirkkojen ovet ovat auki kaikenlaisille ihmisille. Toivon sanoma on tänäkin sunnuntaina läsnä kirkoissa ympäri maailmaa.
Voisiko tämä olla se joulu, kun sinäkin menet katsomaan ja kuuntelemaan, mistä kirkossa puhutaan?
Hyvää tuomiosunnuntaita itse kullekin!
Anteeksi millaista sunnuntaita?, moni ehkä miettii.
Eräänlainen tuomiopäivän puhe on hiljalleen tullut varsin arkiseksi osaksi niin uutisotsikoita, kuin tavallisia kahvipöytäkeskusteluja. Sen sijaan, että puhuttaisiin Jeesuksen toisesta tulemisesta, käydään keskusteluja sodista, väkivallasta, suursodan uhasta, tai vaikkapa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon elämään. Tai siitä, miten maapallo ei kestä tällä menolla loputtomiin. Puhutaan siis ihmiskunnan tuomiosta.
Kirkkoa on menneinä vuosikymmeninä syytetty helvetillä ja tuomiolla pelottelusta, ja jatkuvasta puheesta synnistä. Ja usein ihan syystäkin. Ylilyöntejä on tullut, ja tulee varmasti edelleen. Edellä mainitut aiheet kun ovat olennainen osa kristinuskoa. Ne eivät ole kristinuskon ydinviesti, mutta taustoittavat oleellisella tavalla tuota ydintä. Nimittäin, jos kuvitellaan että helvettiä ei olisi, eikä tuomiota, eikä liioin syntiä, niin tämä ympäröivä maailmahan olisi paratiisi. Toisaalta kritiikkiä kuulee nykyään yhä useammin myös siitä, että tämänkaltainen puhe on kirkossa ajautunut aivan marginaaliin, eikä enää puhuta muusta kuin rakkaudesta.
Mikä sitten on se uskon ydin? Se on sanoitettu vaikkapa pienoisevankeliumissa, ja uskontunnustuksessa. Se, että kaiken sekasorron, ahdistuksen, pelon, kärsimyksen ja epätoivon keskelle, tähän maailmaan syntyi kerran Jumalan Poika, Jeesus. Hänen tehtävänsä oli kertoa toivosta, joka ulottuu sinne pimeimpäänkin risukasaan. Hän kuoli, jotta me saisimme elää. Hän kuoli, jotta tuomiopäivänä meidät vapautettaisiin syytteistä, ja me pääsisimme taivaaseen. Siis ihan oikeaan paratiisiin, missä kuolemaa ei enää ole, ei itkua, eikä parkua. Eikä niitä jatkuvia toinen toistaan masentavampia uutisia. Hän tuli maan päälle kerran, mutta eräänä päivänä hän tulee takaisin. Sillä ihan kuten me tiedämme, ei tämä maailma yksinkertaisesti voi kestää ikuisesti.
Tuomiosunnuntai herättelee pysähtymään oman elämän äärelle, katselemaan ympärillä olevia, ja ennen kaikkea suuntaamaan katseen ristin mieheen, Jeesukseen.
Mark. 13:33–37
Valvomisen sunnuntain teksteissä mainitaan uusi taivas ja uusi maa.
Uudella taivaalla ja uudella maalla tarkoitetaan usein jotain sellaista, joka saavutetaan, kun lähdemme tästä elämästä. Minä haluaisin ajatella, että voimme tavoitella uutta taivasta ja uutta maata täällä, tässä ajassa, arjen keskellä.
Uudella taivaalla ja uudella maalla voidaan tarkoittaa rakkauden valtakuntaa. Jumalan eli rakkauden valtakunta voi olla sisäisesti meissä ja meidän keskellämme. Uskon vahvasti siihen, että Jeesus puhui rakkaudesta siksi, että hän halusi luoda uuden maailman meidän keskellemme.
Vanha maailma on paikka, jossa vallitsee esimerkiksi kilpailu, vastakkainasettelu, oma etu, pinnallisuus, toisista hyötyminen ja toisten ihmisten tuomitseminen. Tämä on meille jokaiselle tuttu maailma.
Meidän jokaisen tehtävä on avata sydäntämme – opetella rakastamaan sekä itseä että toisia. Ajattelen niin, että uusi taivas ja uusi maa saavutetaan sillä, että kukin tekee oman osuutensa rakkauden valtakunnan luomisessa. Aina voi valita sen, suhtautuuko itseen ja toisiin vaativasti, ankarasti, rankaisevasti vai jollain muulla tavalla. Arjen pienissä jutuissa voi valita näpäyttää, satuttaa, lytätä ja antaa toisen tuntea nahoissaan, miten huono ja kelpaamaton hän on.
Rakastava sydän toimii ja haluaa toimia toisin: se näkee itsensä ja toiset ihmiset empatian, myötätunnon ja hyväksynnän kautta ja valitsee kohdella itseä ja muita sillä tavalla kuin meitä Raamatussa kehotetaan kohtelemaan.
Luuk. 12:4–7
Päivän evankeliumitekstissä Jeesus muistuttaa, että Jumala on laskenut jokaisen hiuskarvamme. Jumala siis tuntee meidät läpikotaisin.
Hiuksiin liittyy paljon sanontoja. Kaljuuntuvia on lohdutettu sanomalla, että hiukset ja järki eivät mahdu samaan päähän. Huonolle parrankasvulle vastaavaa lohtua ei erikoista kyllä heru – pahoilla ei tunnetusti parta kasva.
Hiusten halkominen on kielikuva, joka kuvaa mitättömien asioiden vatvomista. Niin pienen asian halkaisu tuntuu lähes mahdottomalta teolta. Mutta niin vain jo edesmennyt lontoolainen Alfie West onnistui jakamaan oman hiuskarvansa terävällä veitsellä peräti 18 osaan.
Erikoinen harrastus. West teki halkaistuista hiuksistaan taideteoksia ja muotoili niitä esimerkiksi auringon, lehmuksen lehden ja salaman muotoon. Teosten taiteellinen arvo taitaa olla vähäpätöinen, mutta ne ovat osoituksia ihmiskunnan rajattoman kauniista outoudesta.
Tuulenvireessä lainehtivat hiukset herättävät ihailua, mutta väärässä paikassa hius muuttuu ällöttäväksi. Tuntemattoman ruuanlaittajan hiussuortuva keiton mausteena tappaa ruokahalun tehokkaasti.
Montako hiusta meillä sitten on? Ilmeisesti keskimäärin 100 000 – 110 000 kappaletta. Tuskin kukaan on omiaan sen tarkemmin laskenut.
Mutta Jumala siis on sen tehnyt meidän kaikkien kohdalla. Jeesuksen sanat kuvastavat, että olemme Jumalalle äärettömän tärkeitä. Hän tietää meistä kaiken, jopa hiustemme määrän.
Jeesuksen puhe ei ole hiusten halkomista, vaan hän johdattaa kuulijan miettimään omaa rooliaan Jumalan lapsena. Meidän tulee pelätä sitä, joka johtaa meidät eroon Jumalasta ja rohkeasti tunnustautua Jeesuksen omiksi ihmisten edessä.
Matt. 18:15–22
Leikki-ikäinen lapsi opettelee ikätovereidensa kanssa tärkeää asiaa: anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista. Anteeksipyytämisen vaikeus näyttää riippuvan siitä, että oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko. Jälkimmäinen aiheuttaa enemmän häpeän tunteita, ja siksi anteeksi pyytämisen sanoja on joskus kovin vaikea saada suusta ulos. Me aikuiset usein kiirehdimme lapsia, että anteeksi täytyisi pystyä pyytämään välittömästi. Samalla unohdamme sen, että myös anteeksi antamista täytyy opetella ja sille pitäisi antaa aikaa. Sekään ei ole nimittäin aina ihan helppoa.
Tämän päivän evankeliumissa puhutaan anteeksiannosta. Pietari ihmettelee, että kuinka monta kertaa voi antaa anteeksi, jos joku aina vaan uudestaan tekee väärin? Jeesus tuumaa, että anteeksi annetaan tarvittaessa vaikka 77 kertaa. Vaatii aika pitkää pinnaa, tuumailen minä takaisin evankeliumille. Joskus nimittäin se yksikin anteeksianto on työn ja tuskan takana, jos loukkaus on ollut vakava. Meille kaikille lienee elämänpolulla tullut vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei haluaisi olla enää nykypäivänä missään tekemisissä. Ihmisiä, jotka ovat satuttaneet syvästi ja perusteellisesti. On sivaltavia sanoja, jotka jäävät ilkkumaan ajatuksiin koko loppuelämäksi. On tekoja, jotka jättävät pysyvät jäljet kehoon ja mieleen.
Miten anteeksianto toimii? Meneekö se niin, että kun lausuu ne maagiset ”saat anteeksi” –sanat ääneen, niin homma on ok ja eteenpäin mennään? Mitä jos siitä huolimatta jää jotain hampaankoloon? Entäs jos anteeksianto ei olekaan pelkkää sananhelinää – mistä tietää, että on valmis antamaan anteeksi? Onko olemassa asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi? Joskus täytyy antaa anteeksi, vaikkei kukaan sitä pyydäkään. On ihmisiä, jotka toimivat väärin aivan tarkoituksella eikä heillä ole aikomustakaan pyytää anteeksi.
Olen huomannut, että jos olen jollekin vihainen siitä, kuinka ikävästi hän on kohdellut minua, olen lisäksi vihainen itselleni: miten saatoin antaa jonkun kohdella minua noin? Miksi ihmeessä en asettanut selkeämpiä rajoja? Miksen laittanut tilanteelle stoppia? Anteeksianto itselle onkin yksi vaikeimmista anteeksiannon muodoista. Toisen ihmisen törppöily on helpompi erottaa itse ihmisestä, mutta itselle ollaan usein ankaria hyvin pienistäkin mokista.
Kaunaisena, joko itseä tai muita kohtaan, on raskasta elää. Anteeksianto suo keveämmän olon, ja armo on siinäkin aivan ytimessä. Joten Jeesus oli oikeassa – tälläkin kertaa.
Matt. 5:1–12
Olen saanut kunnian ja etuoikeuden olla saattamassa läheistä ihmistä rajan yli. Tiedämme kaikki, saattajat ja saatettu, että ovi on jo auki. Silti viimeisiin päiviin ja öihin sisältyy paljon kipua, pelkoa ja surua. Samalla Jumala on kauttamme läsnä: Auttavina ja silittävinä käsinä. Rauhoittavissa sanoissa ja teoissa. Hoitotahdon toteutumisen valvomisessa. Keskinäisissä hymyissä, puheissa, rakkaudessamme.
Kuolemaa ei voi kiirehtiä eikä hidastaa. ”Ennen kuin olin elänyt yhtäkään päivää, olivat kaikki päiväni jo luodut”, sanotaan Raamatussa, Psalmissa 139. Laki ja evankeliumi yhdessä lauseessa. Elämän mittaa me emme voi määrätä. Yhden ihmisen jokainen sydämenlyönti ja hengenveto on kirjoitettu Jumalan kirjaan.
Erityisesti pyhäinpäivänä mieli hakeutuu edesmenneiden rakkaiden luo. Mitä teimme yhdessä, miltä hän näytti, miltä tuntui tai tuoksui. Ikävä voi olla valtava, pakahduttavan suuri. Se voi olla myös muuttunut osaksi itseä, silloin tällöin itsestään vihlaisuna muistuttavana arpena. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on ikävä.
Pyhäinpäivänä tuhannet ja taas tuhannet kynttilät syttyvät hautausmaille. Ne syttyvät elämän muistoille. Kuoleman puutarhat täyttyvät valolla. Lämpö leviää. Emme ole suruissamme yksin. Kynttilöiden meri hehkuu ikäväksi muuttunutta rakkautta.
Mitä suurempi suru, sitä lähempänä Kristus, kuoleman voittaja on sinua. Siitä kristinuskossa on kyse: kuolema on voitettu. Edessä on jotain, mitä ei järjellä tarvitse yrittää ymmärtää. Kuoleman puutarhoissa ja kodin pöydällä syttyvät valot kurottavat sinne, minne me emme vielä näe. Kynttilän liekki kantaa sanattomat ajatuksemme ja rukouksemme Jumalan luo silloinkin, kun emme muuhun pysty.
Tänään kirkoissa sytytetään kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakunnan jäsenelle. Nimi lausutaan ääneen. Rukoillaan, muistetaan. Kiitetään ja kaivataan.
Uskomme, vaikka emme tiedä. Toivomme, vaikka emme ymmärrä. Koska rakastamme.
Vieraita tulossa ja kodissa sekasotku – pitäisikö äkkiä muodon vuoksi hieman siivota? Kuin silmänlumeeksi kerätään vähän sukkia pois lattialta, suoristetaan verhot, pyyhkäistään leivänmurut ja kerätään lautaset pöydiltä. Pian voi huomata, että se pöytä olikin ihan hieno ilman niitä lautasia ja muruja. Ne eivät kuulu siihen.
Kirkko elää säännöllisesti tietynlaista uskonpuhdistuksen aikaa, jolloin ihmisiä nousee esiin ottamaan kantaa ja rakentamaan. Vaikka asiat tuntuvat muuttuvan, tietyissä asioissa palataan aina perusasioiden äärelle:
Tänäänkin monen olisi hyvä miettiä: “Mitä Jeesus tekisi?”
Loppujen lopuksi siivousta tai puhdistusta ei tehdä siksi, että saataisiin jotain muuttumaan silkasta muuttumisen ilosta tai näyttämään paremmalta, vaan siksi että alkuperäinen loisto ja tarkoitus säilyisivät.
Luuk. 10:1-12
Murhia, tappoja, koulukiusaamista, rasismia, syrjintää, yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta, jengiytymistä, väkivaltaa, sotia, ydinaseuhkaa… Uutisotsikoista välittyvää surullista listaa voisi jatkaa loputtomasti, tai siltä ainakin tuntuu. Välillä ympäröivä maailma näyttäytyy uutisissa suorastaan toivottomana paikkana. Mutta jos ottaa vertailukohdaksi yhdenkin positiivisen kohtaamisen, sen mitä ihminen voi toiselle ihmiselle pelkällä hymyllä tai yhdellä pienellä eleellä tehdä, näkökulma muuttuu.
Maailmassa on läpi vuosituhansien ollut toivottoman tuntuisia tilanteita – niin isossa kuvassa kuin yksittäisten ihmisten elämässä. Mutta niin vain elämä on jatkunut ja uutta on syntynyt.
Eivät maailman raakuudet vieraita ole Raamatussakaan. Sieltä löytyy lähes kaikkea edellä kuvattua, kertoohan se vahvasti myös ihmisistä, ja ihmisyyden kivuista. Yksi Raamatun keskeisimpiä hahmoja on Mooses – Egyptin prinssi, joka johdatti israelilaiset pois Egyptin orjuudesta matkalle kohti luvattua maata. Jo pelkästään tämä prosessi piti sisällään jos jonkinlaista epäonnistumista, epäuskoa ja epätoivoa.
Mooses ei itse edes päässyt koskaan luvattuun maahan. Tästä huolimatta hänen sanoissaan seuraajalleen Joosualle on kuultavissa jotain aivan muuta kuin turhautumista.
”Herra kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”
Siinä on väkevä viesti noin 120-vuotiaalta Moosekselta myös meille tämän ajan murheiden kanssa painiville. Rakkauden ja hyvyyden voima on aina pimeyttä ja pahuutta suurempi.
Tämän sunnuntain teksteissä puhutaan uskosta ja epäuskosta.
Aiheen äärellä jäin pohdiskelemaan sitä, mihin ihminen ylipäänsä uskoo tai mihin ei usko. Mitä elementtejä tarvitaan siihen, että ihminen pystyy ylipäänsä uskomaan johonkin – rakkauteen, toisiin ihmisiin, Jumalaan?
Alkaako ihminen siis uskoa johonkin sillä, että hänet ylipuhutaan, käännytetään tai pelotellaan uskomaan? Näitä keinoja on kyllä meihin ihmisiin käytetty ja käytetään edelleen.
Mitä enemmän ihmistä on elämässä kohdeltu huonosti, sitä enemmän hänessä on epäluottamusta ja turvattomuutta. Tuo epäusko saattaa ulottua Jumalaan saakka – Jumalankin saattaa tuntua pelottavalta ja rankaisevalta. Kuka voisi tällaisen Jumalan käsiin antautua?
Uskoon tarvitaan luottamusta ja turvaa. Juuri tuo on se, mikä monelta meistä puuttuu. Lähes kaikki inhimillinen kipu juontaa juurensa syvällä ihmisen sisällä olevaan turvattomuuden kokemukseen.
Pakottaako, ylipuhuuko tai pelotteleeko Jumala sitten uskomaan itseensä? Vai houkutteleeko uskomaan?
Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että elämä on rakkauskoulu – meille rakkaudesta annettu ja tarkoin suunniteltu matka. Tällä matkalla sydäntä avataan monin tavoin: rakkaudellisten asioiden kautta, mutta myös niiden aikojen kautta, jotka särkevät sydäntä. Särjetyssä sydämessä piilee usein uskon mahdollisuus: kun oikein sattuu, nostaa ihminen kädet pystyyn ja antautuu ikiaikaisten käsien varaan, saa kokemuksen kannattelusta ja turvasta. Ja alkaa luottaa eli uskoa.
”Mikä on suurin käsky?” kysytään päivän evankeliumissa. Jeesus vastaa tähän viisastelevaan kysymykseen tavalla, joka tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Me tunnemme sen hyvin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tämä kehotus tunnetaan rakkauden kultaisena sääntönä ja löytyy lähes samanlaisena monesta muustakin uskonnosta. Tuskin kukaan pitää sitä huonona ideana. Vaikka joku muuten vastustaisi kristinuskon opetuksia, tämä sentään on helppo sulattaa.
Kehotus lähimmäisen rakastamiseen on mukavaa tekstiä ja tuntuu kiteyttävän koko kristinuskon idean. Ja lisäksi, tätä kehotusta todella tarvitaan näinä aikoina.
Me puhumme toistemme ohi ja pidämme toisia itseämme vähempiarvoisina. Pidämme huolta vain omata hyvinvoinnistamme – muut pärjätkööt omin päin. Vaikka toisten rakastamista on meille vuosituhansia tolkutettu, viesti ei vaan mene perille.
Mutta luetaanpa tuo kaksoiskäsky uudestaan. Sieltä löytyy muutakin. Ennen kuin Jeesus kehottaa rakastamaan lähimmäistä, hän käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Kun häneltä kysytään suurinta käskyä, Jeesus antaa siis vastaukseksi kaksi käskyä, jotka ovat samanarvoiset.
Nyt tuo mukava teksti muuttuu hankalammaksi. Kuka meistä todella rakastaisi Jumalaa yli kaiken? Enemmän kuin itseään? Enemmän kuin omaa perhettä? Enemmän kuin omaa työpaikkaa, harrastuksia tai omia paheitaan? Olisimmeko todella valmiita jättämään kaiken kuten Jeesuksen kutsumat apostolit (jotka hekään eivät tätä käskyä kunnolla kyenneet täyttämään)?
Voisiko Jeesus tällä tarkoittaa, että lähimmäisen rakastaminen on jo itsessään niin vaikeaa, että se on mahdollista vain, jos arvojärjestyksemme radikaalisti muuttuu?
Jos kykenemme rakastamaan Jumalaa yli kaiken, silloin emme rakasta itseämme yli kaiken. Ja kun pääsemme irti itserakkaudesta, näemme helpommin lähimmäisemme hädän.
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys.
Tämä päivä on enkelten päivä. Sen alkuperä menee 400-luvulle, jolloin tähän aikaan syksystä alettiin muistaa erityisesti ylienkeli Mikaelia ja hänen käymäänsä taistelua pimeyden valtoja vastaan. Myöhemmin Mikkelinpäivän merkitys on laajentunut kaikkiin enkeleihin, joiden tehtävänä on suojella ja opastaa meitä maan päällä matkaavia ihmisiä.
Heti alkuun myönnän, että päivän nimikkohenkilö, arkkienkeliksikin kutsuttu, Pyhä Mikael ei ole minulle erityisen tuttu hahmo. Siispä suoritan ”täysin pätevän” teologistieteellisen pikatutkimuksen eli kirjoitan hänen nimensä googlen hakulaatikkoon ja alan tutkailla tuloksia. Nopeasti hahmottuu kuva enkelistä, joka on tunnettu ja arvostettu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Mikael on ikään kuin taivaallisten sotajoukkojen superstara.
Siirryn Mikaelia kuvaavaan taidegalleriaan ja pysähdyn äkisti. Mikael on kuvattu Ukrainan pääkaupungin, Kiovan vaakunaan. Vaakunassa ei ole mitään muuta kuin uhmakkaan näköinen Mikael taisteluvarustuksineen. Hänen ilmeensä on vakava, suu tiukkana viivana. Olemus tuntuu viestittävän: ”Jos tätä kaupunkia uhmaatte, saatte minut vastaanne.”
Ajatukset menevät Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka tuo sinnikäs kansa on taistellut olemassaolonsa puolesta jo yli 1,5 vuotta. Haluan uskoa, että heidän suojanaan seisoo järkkymättömänä Mikael ja kokonainen enkelten armeija.
Sota on vaikea pala ihmismielen ymmärtää. Se sisältää niin paljon kärsimystä ja tuhoa. Sen lisäksi, että empatiamme ja rukouksemme ovat sodan uhrien puolella, monen eurooppalaisen huolena on sodan laajentuminen ja sen vaikutukset tulevaisuuteemme.
Kun tällaisen tavallisen tallaajan ahdistus ja maailmantuska uhkaa lähteä laukalle, hyvä yleisohje rauhoittumiseen on: keskity siihen, mihin voit itse vaikuttaa. On vain armollista, ettemme tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään. Voimme vain keskittyä tekemään sellaisia asioita, joilla toivomme olevan hyvä vaikutus tulevaisuuteemme.
Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, idealistiselta ja ympäripyöreältä, mutta siinä piilee totuus ja viisaus. Rauhaa ja rakkautta voi viljellä omassa lähipiirissään. Pidetään huoli läheisistämme, lähimmäisistämme, ympäristöstämme – näin jokainen voi olla oman lähipiirinsä ark(k)ienkeli.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi.
Vantaan ev.lut. seurakunnat halusivat muutama vuosi sitten tavoittaa aivan tavallisen kaupunkilaisen, keskellä elämää ja arkea. Julkisilla mainospaikoilla nähtiin silloin myös lause, jota olen kantanut mukanani ensikohtaamisestamme alkaen: ”Uskalla elää. Ja kuolla.”.
En keksi parempaa kiteytystä sille, mistä kristittynä elämisessä on kyse. Ja mikä tekee siitä koko elämää kantavan, positiivisen voiman.
Elämänuskallus puuttuu silloin, kun kahlehtii itsensä – ja samalla yleensä vieruskaveritkin – käskyihin ja kieltoihin. Kun säännöt ovat vapautta tärkeämmät. Kun rakkaus hukkuu Raamatulla hutkimisen alle.
Kuolema taas on karkaamassa ihmisten elämästä yhä kauemmas, vaikka oikeassa elämässä kuoleman läheisyys kasvaa jatkuvasti suurten ikäluokkien vanhetessa. Pandemia toi äkillisen pahan kuoleman mahdollisuuden niin lähelle, että sen olemassaolon moni olisi suorastaan halunnut kieltää.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, sanotaan Raamatun Galatalaiskirjeessä. Siinä tärkein elämänuskalluksen ohje.
Jobin kirjassa taas uskallutetaan kuolemaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää.” Tämä vahvistuu itselleni joka kerta, kun kuulen saman sävellettynä, G. F. Händelin Messias-oratorion osan “I know that my Redeemer liveth”. Kun melkein valssin kepeydellä saa astella elämässä eteenpäin täydellistä valoa vasta aavistellen.
Koska Jeesus uskalsi elää ja kuolla, meillä on mahdollisuus valita usko, toivo ja rakkaus jo nyt. Siksi toivon sinullekin uskallusta. Juuri siihen, mikä elämässäsi sinua tänään kutsuu.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija.
Meillä ihmisillä on monenlaisia käsityksiä ja kokemuksia siitä mitä on huolenpito. Eri ikäisille se tarkoittaa myös eri asioita.
Raamatussa ja kirkossa puhutaan paljon siitä, että Jumala pitää huolta. Mitä se tarkoittaa? Viimeisin tilanne, jossa itse koin Jumalan huolenpitoa, tapahtui niinkin arkipäiväisessä tilanteessa kuin lenkillä. Kävelin kaupungin läpi virtaavan joen rantaa kuunnellen musiikkia satunnaistoistolla. Eräs sateenvarjojen käyttämättömyyteen kehottava yhtye alkoi soida. Kyseessä oli heidän ensimmäisen pitkäsoittonsa viimeinen kappale.
Kappaleen jälkeen tuli hiljaista. Istuin läheiselle penkille. Ajatukset alkoivat pyöriä monen asian ympärillä heittelehtivästi, ja tämä synnytti epämääräisen ahdistavan tunteen. Tuntui, että oma akku oli lopussa. Yhtäkkiä, muutamien minuuttien jälkeen, levyn piiloraita lähti soimaan ja jäin kuuntelemaan. Kappaleen sanat ja viesti latasivat minuun ihan uutta virtaa ja tuntui, että sain kosolti rohkaisua.
Uskon, että tässä on yksi tapa, miten Jumala hoitaa meitä.
Kun kulkee avoimin mielin, silmin, käsin ja korvin, voimme kuulla rohkaisun sanoja monessa paikassa. Se voi olla jotain, mitä kuulemme jonkun meille sanovan, tai mitä olemme joskus ehkä lukeneet tai kuulleet, mutta jonka olemme ehkä jo unohtaneet.
Pyhän kokeminen pysäyttää. Yleensä sen jälkeen virtaa on taas 100%.
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen.
Tapasin hiljattain ihmisen, joka rankoista kokemuksistaan huolimatta suorastaan säteili kiitollisuutta. Fakta on, että elämä oli kohdellut ja kohteli häntä edelleen usein kaltoin, mutta päällimmäisenä ajatuksena hänellä oli kiitollisuus. Ilo siitä, että elämän peruspalaset ovat kohdallaan. On katto pään päällä, ruokaakin on ja jokunen tärkeä ihminen ympärillä.
Pieni kohtaaminen herätti tärkeän teeman äärelle: Miten helposti me länsimaiset kristityt ajaudumme kiittämättömyyden suohon. Elämästä on niin helppo kaivaa esiin ne kaikki ongelmat ja puutteet, olipa tilanne millainen hyvänsä. Itselläni yksi tällainen haaste on hyvän palautteen vastaanottaminen. Positiivisen kommentin kuullessani mieleeni nousee usein joukko asioita missä jäi parannettavan varaa. Kiitoksen vastaanottajan sisäinen kiittämättömyys on suoraan sanottuna ihan hölmöä. Paavalikin muistuttaa efesolaiskirjeessä, että ”teidän suuhunne sopii kiitos”.
Teema toistuu myös Jeesuksen puheissa ja kohtaamisissa. Miten jotkut ottivat iloiten ja kiittäen Jeesuksen sanat tai ihmeteot vastaan, mutta monet eivät. Yksi tällainen tapaus oli, kun Jeesus kohtasi kymmenen spitaalia sairastavaa ihmistä (Luuk. 17:11-19). Hän paransi heidät kaikki, mutta ainoastaan yksi tuosta parantuneiden joukosta palasi kiittämään Jeesusta. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?”, Jeesus kyseli. Ehkä heillä oli jo muuta murehdittavaa ja mietittävää. Ehkä he ajattelivat kohdanneensa vain onnekkaan sattuman.
Itse haluan uskoa, että kiitollisuutta voi opetella ja oppia läpi elämän. Psalmissa 103 tämä kaipaus on punottu rukouksen muotoon: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt”.
Kun me ei unohdeta sitä kaikkea hyvää, mitä olemme saaneet, ehkä tuo kiitollisuuskin voi tarttua aivastuksen tai hymyn tavoin meidän ympärillä oleviin.
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat.
Uusi testamentti on rakkauskirja. Jeesus itse oli rakkauden opettaja, hän oli Rakkaus. Jeesus opetti sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan sitä, mitä on rakkaus. Hän välitti Jumalan rakkautta, joka on puhdasta, ehdotonta, anteeksi antavaa ja tuomitsematonta – täydellistä.
Elämä opettaa rakkautta monella eri tavalla. Elämä ottaa ja antaa. Se laittaa sydämen laulamaan ja myös kärsimään. Saatamme säännöstellä rakkautta, koska pelkäämme sen menettämistä. Rakkaus on valtavan iso voima – se on oikeastaan ihan kaikki: me haavoitumme rakkaudettomuudesta ja voimme hyvin, kun rakkaus on läsnä ja paikalla. Enkä tällä tarkoita parisuhderakkautta vaan sitä elämänvoimaa, joka elävöittää ja läpivalaisee kaiken.
”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on tärkeä lause. Usein lähimmäisen rakastaminen on jotenkin ymmärrettävää – se on kauniita sanoja, tekoja, kaikkea hyvää mitä voimme toisille ihmisille antaa. Itsensä rakastaminen onkin sitten vaikeampi laji. Saatetaanpa sanoa niinkin, ettei kristityn sovi rakastaa itseään. Kuitenkin on niin, että ihminen, joka ei välitä itsestään, ei hyväksy itseään eikä tunne itseään kohtaan myötätuntoa, ei pidä itseään ja omia tarpeitaan tärkeinä, voi usein aika huonosti ja tuntee jossain syvällä itsessään syvää häpeää. Rakkaus on häpeän vastalääke.
Voisiko elämän tarkoitus olla sitä, että raivaamme itsessämme olevia rakkauden esteitä ja kasvatamme sydäntämme niin paljon, että se pystyy rakastamaan esteettä ja ehdoitta sekä itseä että toisia?
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä.
Sanat erottavat meitä. Yksi valittaa, ettei enää saa sanoa mitään. Kaikesta suututaan. Toisen mielestä vihapuhe on isompi ongelma kuin koskaan.
Poliitikkojen vanhat somekirjoitukset kaivetaan esiin vuosikausien jälkeen. Toiset tyrmistyvät kirjoituksista, toiset niiden tonkimisesta. Huudamme toistemme ohi, emmekä edes yritä ymmärtää toistemme näkökantoja.
Sanat tekevät meistä sen mitä me olemme. Ja nyt ne repivät kansaamme rikki.
Jeesus ei säästellyt sanojaan Matteuksen evankeliumin 12. luvussa:
“Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”
Tiukkaa tekstiä. Varsinkin kun muistamme kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin kukaan hän oli Sana, joka tuli lihaksi.
Meillä kaikilla on hyvyyden ja pahuuden varasto. Kummasta haemme sanamme? Pahuuden varaston saranat taitavat kulua nopeasti.
Mutta keitä nämä Jeesuksen sanat koskevat? Varmaan sitä toista, sitä joka puhuu eri tavoin kuin minä?
Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, jotka syyttivät, että Jeesus paransi ihmisiä Itsensä pääpaholaisen avulla. Jeesus sanoi heille paljon muutakin, esimerkiksi:
“Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat.”
Hyvän puhumista ei ole se, että julistautuu repivien riitojen voittajaksi. Hyvän puhuminen on yhteyden etsimistä. Miten sinä voisit yrittää ymmärtää häntä, jonka juuri tuomitsit?
Milloin olet viimeksi katsellut itseäsi peilistä? Nyt en tarkoita sellaista kriittistä pinnan tarkastelua ja vikalistan tekemistä, vaan uteliasta ja lempeydellä toteutettua oman nassun havainnointia. Kenen nenän olet perinyt? Keneltä olet oppinut tuollaisen tavan kurtistaa kulmia närkästyneenä? Mikä sai tuon arven aikaan? Mitä kasvosi kertovat? Peilin edessä tulee helposti kiusallinen olo, jos siihen ei liity selkeä arkinen toimenpide: hiusten harjaaminen, hampaiden peseminen, finnin puristaminen, meikkaaminen jne. Miksi omia kasvoja on hankalaa pysähtyä katselemaan ja sisäinen puheemme muuttuu peilin edessä usein kovin kriittiseksi, ankaraksi ja lähes täydellisyyttä vaativaksi?
Asiat, joita meidän olisi syytä peilata itsessämme (enemmän kuin vaikkapa ikääntymisen merkkejä) ovat arkiset tekomme, valintamme ja niiden seuraukset. Meillä on siihen ”peilejä” joka puolella, nimittäin koko muu luomakunta, eli muut ihmiset, eläinkunta ja ympäristömme. Arjen kiireiden keskellä olemme usein harmillisen sokeita sille, miten valintamme, sanamme ja tekomme vaikuttavat ympärillämme.
Ympäristöteema on puhutellut varmasti monia meistä menneen kesän aikana. Olemme seuranneet uutisista (kenties joku paikan päältäkin), kuinka maastopalot ja ennätyskorkeat lämpötilalukemat ovat aiheuttaneet kärsimystä ja tuhoa eri puolilla palloa. Kenties oletkin jo punninnut, millaisia ympäristöystävällisempiä valintoja arjessa voi tehdä. Näin isosta teemasta voi tulla helposti sellainen olo, että eihän yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa! Vakuutan, että jokaisella ekologisesti kestävämmällä teolla ja valinnalla on perhosvaikutuksensa. Konkreettisen vaikutuksen lisäksi se toimii hyvänä esimerkkinä ympärilläsi oleville ihmisille, jotka saattavat rohkaistua tekemään saman valinnan. Näin peilaamme myös toisiamme ja ennen kaikkea opimme toisiltamme.
Päivän teeman kautta Jumala kutsuu meitä tarkastelemaan itseämme, arvioimaan tekojamme ja elämäntapaamme. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä ankarilla äänenpainoilla, etusormea heristellen ja täydellisyyttä vaatien. Oman toiminnan ja sen seurauksien tarkastelun voi tehdä samalla uteliaisuudella ja lempeydellä kuin omien kasvojen tarkastelun. Tärkeää on tiedostaa, että me ihmiset erehdymme jatkuvasti, ja se on täysin ok, sillä oppimistahan ei muuten tapahtuisi. Oppimisen edellytyksenä on juuri se oman toiminnan tarkastelu. Jos ei suostu katsomaan peiliin, niin oppiminen jää väliin. Peiliin katsominen voikin joskus olla todella kivuliasta.
Seuraavan kerran kun huomaat, että jokin meni pieleen: ota peili käteen. Kysy itseltäsi kuin rakastava ja lehmänhermot omaava vanhempi lapseltaan: ”Tässä kävi nyt näin, mutta mitä tästä voi oppia, että jatkossa menisi paremmin?”. Anna vastaukselle aikaa, se tulee kyllä. Kädetkin voi laittaa ristiin odotellessa.
Kirjoittaja on espoolainen hoiva- ja yhteisömuusikko, joka pyrkii katsomaan maailmaa luovuuden ja lempeyden linssien läpi. “Olen työskennellyt yli 20 vuotta muusikkona kirkon erityistyömuodoissa, nykyään sairaalasielunhoidossa ja erityisdiakoniassa. Itselleni on tärkeää jokaisen ihmisen luovuttamaton ihmisarvo sekä hengellisyys, joka ei sulje ketään ulos. Olen myös kahden nuoren äiti, muusikkomiehen vaimo ja tassuterapeutin palvelija.” Kuva: Esko Jämsä/ Kirkko ja kaupunki mediat.
Merimieskirkon pappi. Koti-ikävän ja kaukokaipuun kokemusasiantuntija. Johtava pastori Suomen Merimieskirkosta. Viisikymppinen pappi Tampereelta. Työ vie ympäri maailmaa virtuaalisesti ja livenä. Sitäkin tärkeämpää on soittaa pianoa, hoitaa vanhaa hirsitaloa, katsella lasten aikuistumista ja istua illalla vaimon viereen sohvalle.
Kirjoittaja on forssalainen perheneuvoja, jonka arkea maustavat länsiafrikkalaiset sävyt. Kirkon perheneuvoja ja sivutoiminen maanviljelijä. ”Harjoittelen elämässäni pysähtymistä, turhasta luopumista, aistien herkistämistä ja Jumalan puoleen kääntymistä.”
Kirjoittaja katselee maailmaa papin, metsässä liikkujan ja ikuisen oppijan silmin. “Olen metsissä viihtyjä, hengästymisestä ja itseni haastamisesta nauttiva ikuinen uuden opiskelija. Töitä olen tehnyt ev.lut. kirkossa nuorten ja opiskelijoiden kanssa. Matkan varrella olen saanut kuunnella ja puhua, johtaa ja ohjata, seurata ja oppia.”
Helsinkiläinen sairaalapappi, parineuvoja ja joitakin kurssikertoja vaille valmis lyhytterapeutti sekä ikuinen elämäntarinoiden ja mielenmaisemien tutkimusmatkailija.
Aviomies, isä, nuorisotyön asiantuntija, jalkapallovalmentaja ja keskustelun fani . Kuva: Antti Rintala/Kirkko ja kaupunki.