Kadotus

Kadotus oli alun perin juutalaisen apokalyptiikan käsite, joka sisältyi myös alkukristilliseen julistukseen pelastuksesta. Se esiintyy ensimmäisen kerranRaamatussa Danielin kirjassa, Dan. 12:2.

Kadotukselle rinnakkaisia käsitteitä ovat helvetti ja Tuonela. Tuonela viittaa myös mytologisiin kuolleiden asuinsijoihin – sana esiintyy muun muassa Kalevalassa. Kadotus tai helvetti mielletään vastakohtana taivaalle.

Kristillisen uskon mukaan ihminen on luotu elämään rakkauden yhteydessälähimmäisiinsä ja Jumalaan. Luodessaan olevaisen Jumala kuitenkin antoi mahdollisuuden siihen, ettei hänen hyvää tahtoaan noudateta, vaan ihminen voi valita toisenkin tien.

Kadotus merkitsee sen tien loppuun saattamista, missä ei noudateta rakkautta, hyvää tahtoa, elämän perimmäistä tarkoitusta eikä hyväksytä Jumalan armoa. Kadotus kohtaa niitä, jotka eivät ota vastaan sitä armoa, jonka Jumala Kristuksen sovitustyössä lahjoittaa.

Kadotus on Kristuksen julistuksen peruskäsitteitä hänen opetuksessaan viimeisestä tuomiosta (Matt. 25). Se merkitsee eroa Jumalasta, rakkauden lähteestä. Pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16), jota pidetään kristillisen uskon ydinesityksenä Raamatussa, ilmaistaan, kuinka Kristus on ainoa tie kadotuksesta pelastukseen. Tähän pelastuksen ihmeeseen saadaan yhteys armonvälineiden kautta.

Koska kadotus on iankaikkisuudessa, siihen ei liity aika-avaruudellisia käsitteitä. Kadotus merkitsee eroa Kristuksesta. Tässä pimeydessä ovat jo Saatana ja hänen enkelinsä.