1.10.2026

Me ei todellakaan oteta sen kenkiä

Tunne teksti -novelli

Juhani Karila

Linnea nyökkäsi kohti miestä, joka astui ulos apteekista.

– Miten olisi tuo?

– Liian köyhä.

– Köyhä?

– Tsekkaa sen kengät.

Ne olivat Prismasta.

– Totta.

Viiteen minuuttiin ei tullut yhtäkään hyvää. Seuraavaksi Linnea osoitti naista, joka meni sisään Mustiin ja Mirriin.

– Entä tuo?

– Liian vahva. Näyttää ihan vapaapainijalta.

He istuivat kauppakeskuksen aulassa. Selasivat puhelimiaan ja katsoivat ihmisiä. Kului vielä vartti. Sitten ravintolamaailman suunnasta lähestyi täydellinen kohde: viisikymppinen kiltin näköinen mies, joka käveli hitaasti. Sillä oli vaalea kalliin näköinen takki ja ennen kaikkea kallis laukku.

– Tuo, Siru sanoi ja nousi seisomaan.

Linnean päässä soi hälytyskello, mutta Siru käveli jo miehen vierellä.

– Hei, Siru sanoi.

Mies vilkaisi tyttöä hämmästyneenä. Ei sanonut mitään.

Siru sanoi, että hänen piti tavata kaverinsa Laakatien uloskäynnillä. Voisiko setä näyttää reitin? Mies ei vastannut. Jatkoi vain kävelyä. Siru sanoi, että oli vieraassa kaupungissa, eikä hänen puhelimessaan ollut akkua. Mies äännähti myötätuntoisesti. Hienoa, Siru sanoi. Hän katseli ympärilleen ja arvuutteli oikeita suuntia. Ehkä tuolla, hän sanoi ja osoitti kohti liukuportaita. 

Mies seurasi Sirua kuin koira. Linnea tuli viiden metrin päässä perässä ja ajatteli, että tässä oli nyt jotain outoa.

Mies ja Siru menivät liukuportaat alas ja ovista ulos. He kääntyivät oikealle metrosillan alle. Siellä oli työmaa, joka oli rajattu aidoilla. Tässä oli muutaman metrin katve, jota yksikään valvontakamera ei kuvannut. Siru jättäytyi miehen taakse, katsoi ympärilleen ja lopuksi Linneaan, joka nyökkäsi. Siru pani kätensä hupparin taskuun, tarttui siellä olevaan leikkipyssyyn ja tökkäsi piipun miehen ristiselkään. Mies värähti. Siru oli aivan miehen selässä kiinni ja sanoi, että tämän piti jatkaa kävelyä. He menivät aitojen väliin jääneestä raosta sillan alle.

Linnea jäi pitämään vahtia.

Linnea kuuli, miten Siru neuvoi miestä tottuneesti. Ensin tämän piti antaa puhelimensa ja sitten avata laukku.

Hetken kuluttua:

– Lini tule katsomaan!

Linnea meni sillan alle.

– Älä sano minun nimeä.

– Katso.

Siru piti toisessa kädessä pyssyä ja toisessa nahkalompakkoa. Tyrkytti sitä Linnealle.

– Tsekkaa. Siellä on monta sataa!

– Tosi hyvä.

Linnea palasi asemapaikalleen. Kaksi järjestyksenvalvojaa käveli ohi ja vilkaisi häntä, jatkoi matkaa. 

Sillan alla Siru komensi miestä riisumaan kellon ja rannekorun. Linnea tiesi, että Siru oli laskenut maahan reppunsa ja ohjeisti miestä sullomaan tavarat sinne.

– Sitten vyö, Siru sanoi.

Linnea palasi sillan alle.

– Älä viitsi. Mitä me tehdään jollain vyöllä?

– Myydään.

Siru hengitti nopeasti.

– Tällä äijällä on vaikka mitä.

Mies ei ollut sanonut koko aikana sanaakaan. Hän irrotti vyön, vyyhti sen nätiksi kiepiksi ja pani reppuun. Siru katsoi miehen jalkoja. Laadukkaan näköisiä kapeakärkisiä nahkakenkiä.

– Ja kengät.

– Me ei todellakaan oteta sen kenkiä.

– Pois vaan, Siru sanoi ja sohi pyssyllä.

Mies katsoi jalkoihinsa kuin ei olisi ymmärtänyt.

– Pois, Siru toisti. Hän tökkäsi miehen kenkää omallaan.

Mies tepasteli paikallaan ja hymisi. Linnea ja Siru vilkaisivat toisiaan. Mitä hittoa? Lopulta mies kumartui, avasi kauniisti solmitut nauhat ja astui vastahakoisesti ulos kengistään. Seisoi sukkasillaan tupakantumppien täplittämällä työmaalla ja katsoi alta kulmain Sirua. Siru määräsi miehen panemaan kengät reppuun. Mies ei tehnyt niin: sen sijaan hän kyykistyi ja otti repusta sinne aiemmin laittamansa tavarat: kellon, rannekorun, puhelimen ja vyön.

– Hei! 

Siru heristi pyssyä kohti miestä ja sanoi, että pane ne heti takaisin. Mies kallisteli päätään puolelta toiselle. Hän näytti siltä, että alkaa kohta itkeä. Hän avasi repun etutaskun.

– Lopeta! Siru huusi.

Linnea sanoi, että ole nyt jumalauta hiljempaa. Mies pani korun, kellon ja puhelimen repun etutaskuun ja veti vetoketjun kiinni. Sitten hän tarttui kenkiin ja asetteli ne vierekkäin repun pohjalle. Kenkien päälle hän laski vyön hellästi kuin käärmeen, joka nukkui.

Siru oli vihainen. Hän halusi, että mies irrottaa seuraavaksi paitansa kalvosinnapit, mutta Linnea sanoi, että nyt riittää. He juoksivat pois. Linnea katsoi taakseen. Mies seisoi sillan alla liikkumatta kädet sivuilla ja katsoi heidän peräänsä.

Viisi minuuttia myöhemmin he olivat metrossa.

– Minusta sillä ei ollut kaikki kunnossa, Linnea sanoi.

Siru kirjoitti puhelimella viestejä asiakkaille.

– Sillä oli Ralph Laurenin laukku. Sillä todellakin oli kaikki kunnossa. Ehkä se oli vetänyt liikaa kokaiinia.

He tulivat kotiin. Olohuoneesta kuului meteliä, kun kaksoset pelasivat Mario Kartia.

Siru kysyi, oliko äiti käynyt.

– Joo. Se otti pyörän avaimet ja sanoi, että menee yöksi Leksalle.

– Katsoitteko, että se ottaa kypärän?

– Mitä?

Linnea löysi äidin kypärän eteisen ylähyllyllä ja puisti päätään Sirulle. Tämä pyöräytti silmiään.

Sirun puhelin kilahti.

– Jess. Pasi ostaa takin kahdella sadalla.

Siru huusi kaksosille, että tänään tilataan ravintolasta. Se sai kaksosiin vauhtia. He pudottivat ohjaimet ja hyppivät sohvalla ja kysyivät, että voidaanko ottaa kotiinkuljetuksena. Siru sanoi, että voidaan. Jee, kaksoset huusivat ja jatkoivat pelaamista.

Linnea tutki miehen lompakon. Ei ajokorttia. Kela-kortti oli, ja nippu mustia luottokortteja ja lentoyhtiöiden kortteja. Melkein kaikissa luki platinum.

Linnea googlasi miehen nimen, mutta ei saanut järkeviä osumia.

Hän otti miehen kengät repusta ja sanoi, että menee kävelylle. Siru ei vastannut; hän istui keittiönpöydän ääressä ja teki ruokatilausta.

Mies oli sillan alla yhä. Hän oli löytänyt pienen palan pahvia ja istui sen päällä jalat koukussa rintaa vasten, kädet kiedottuna säärien ympäri.

He olivat ryöstäneet miehen yli kaksi tuntia sitten.

Mies nousi hädissään seisomaan, kun näki Linnean.

– Ei hätää, Linnea sanoi.

Hän otti muovipussista miehen kengät.

– Minä toin nämä takaisin.

Mies pani kädet korvilleen.

Linnea puhalsi ilmaa ulos. Mitäs ajattelit sitten tehdä, hän kysyi itseltään.

Siru avasi oven. Hänen silmänsä levisivät. Hän paiskasi oven kiinni ja huusi sen läpi ei.

Linnea seisoi miehen kanssa portailla. Naapurissa naukaisi kissa, ja mies hätkähti.

– Sillä ei ole mitään paikkaa, minne mennä, Linnea sanoi. – Ei me voida jättää sitä.

Hänen puhelimensa piippasi. Siru kirjoitti, että ymmärsikö Linnea, että he joutuvat vankilaan.

Vartin päästä he söivät ruokaa yhdessä. Kaksoset olivat tehneet hampurilaisista pyramidin keskelle pöytää, ja mies valitsi keosta juustohampurilaisen. Hän kuori sen käärepapereistaan, viikkasi paperit siististi lautasen viereen ja katsoi sen jälkeen ruokaansa neuvottomana. Mies piristyi, kun Linnea toi hänelle haarukan ja veitsen. Mies purki annoksen huolellisesti osiinsa; juusto, sipuli ja suolakurkkusiivut olivat kukin omassa pinossaan, ja mies söi pinot yksi kerrallaan.

Siru ryysti kokista pillillä ja katsoi Linneaa murhaavasti.

Kaksoset tuijottivat miestä suu auki.

– Se ei jää tänne yöksi, Siru sanoi.

He tekivät miehelle pedin olohuoneeseen. Kun kaksoset näkivät patjan lattialla, he kiljaisivat ilosta ja halusivat nukkua siinä itse. Mies sai kaksosten sängyn. Linnea kävi ostarilla hankkimassa hänelle hammasharjan ja uudet alushousut.

Mies asui heillä kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä hän lähinnä katseli, kun kaksoset pelasivat Mario Kartia. Hän ei vieläkään puhunut mitään. Hän ei pelännyt enää Linneaa mutta nosti kädet silmilleen, jos Siru tuli samaan huoneeseen.

Kerran äiti kävi ovella ruinaamassa rahaa. Siru antoi hänelle viisikymppisen ja pakotti hänet ottamaan kypärän mukaansa.

Äidin käynnin jälkeen Siru oli huonolla tuulella ja halusi mennä miehen kanssa pankkiautomaatille. Hänen mukaansa äijän piti kustantaa ylöspitonsa. Linnea muistutti, että he kaikki elivät nyt miehen rahoilla.

Linnea kummeksui, miksei kukaan kysellyt miehen perään. Hän luki uutisia ja seurasi Facebookin puskaradioryhmiä, mutta missään ei näkynyt ilmoitusta kadonneesta henkilöstä. Kun Linnea yritti kysyä mieheltä itseltään, mistä tämä oli tullut tai oliko tällä perhettä, mies vain huokaili ja näytti mietteliäältä.

Toisena päivänä kaksoset antoivat miehen kokeilla Mario Kartia. Mies halusi pelata pelkästään Yoshilla eikä suostunut kilpailemaan; hän halusi ajaa omassa tahdissaan pitkin ratoja ja katsella maisemia. Jos hän jäi jumiin aitaan tai jokeen, kaksoset auttoivat hänet takaisin reitille.

Kolmantena aamuna talon eteen pysäköi musta kiiltävä auto. 

Ovikello soi. Sisällä Siru ja Linnea katsoivat toisiaan kasvot valkeina. Kerrankin myös kaksoset olivat hiljaa.

Linnea meni avaamaan.

Ovella seisoi iso hymytön mies tummassa puvussa. Tyyppi, joka toi elokuvissa aina huonoja uutisia. Mies kysyi, oliko asunnossa Olavi-nimistä henkilöä. Linnea myönsi. Hän odotti, että mies astuisi sisään ja työntäisi hänet tieltään, mies näytti tottuneelta toimimaan myös sillä tavoin, mutta mies pysyi paikallaan. Hän kutsui Olavia nimeltä. Tämä vastasi olohuoneesta. Kun Olavi tuli eteiseen, kynnyksellä seisovan miehen kasvoilla käväisi nopea ja helpottunut hymy. Sitten hän vakavoitui taas, katsoi Linneaa ja kohotti toista kulmakarvaansa. Miehellä oli hyvin ilmaisuvoimaiset kasvot. Linnea ymmärsi heti, mitä tämä tarkoitti, ja kääntyi kohti Sirua, mutta vähemmän yllättäen tämäkin osasi lukea elekieltä. Siru meni kaksosten huoneeseen. Kohta hän palasi Ralph Lauren mukanaan. Mies avasi laukun ja tutki sen sisällön. Otti esiin Olavin lompakon ja katsoi sen sisään. Katsoi Linneaa, sitten Sirua. Heidän takanaan seisovia kaksosia. Toinen kaksosista sanoi ”bujaa”. Mies hymyili. Hän sulki lompakon ja pani sen takaisin laukkuun, nyökkäsi Olaville ja lähti kävelemään autolle. Olavi seurasi. Siru kysyi Linnealta, olikohan Olavin varmasti turvallista mennä korston mukaan. Matkalla autolle Olavi vilkaisi taakseen. Kaksoset vilkuttivat. Auton luona mies avasi Olaville takaoven, odotti, että tämä pääsi sisään, sulki oven ja kiersi kuljettajan paikalle.

Mutta auto ei lähtenyt liikkeelle. Nyt auton toinen takaovi avautui.

Sieltä astui ulos tyylikäs herra vaaleissa housuissa ja taivaansinisessä takissa. Keltainen huivi kaulassa. Kaikesta näki, että hän oli satumaisen varakas. Sen vain näki. Herra näytti etäisesti Olavilta mutta oli jonkin verran tätä vanhempi.

Ovella herra tarttui molemmin käsin Linnean käteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

– Kiitos.

Sitten herra pani käden taskuunsa ja otti sieltä seteliklipsin.

Linnea kuuli, miten Siru henkäisi hänen takanaan.

Herra laski Linnean käteen sileän 500 euron setelin. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja vielä neljännen setelin, minkä jälkeen herra sanoi uudestaan kiitos. Linnea laski nopeasti päässään, paljonko he olivat käyttäneet Olavin rahoja. Hän antoi takaisin yhden setelin. Siru äännähti hätääntyneenä, herra yllättyneenä. Linnealle tuli mieleen, että Siru oli ehtinyt myydä Olavin takin ja puhelimen. Hän palautti toisenkin setelin. Mutta sitten hän tuli katumapäälle, nappasi sen takaisin ja kääntyi ja puoliksi hätisteli, puoliksi työnsi muut sisään ja sulki oven hämmentyneen herran nenän edestä. 

Linnea pudotti kolme seteliä keittiönpöydälle kuin ne olisivat polttaneet. Siru ei saanut sanaa suustaan. Hän osoitteli viisisatasia, Linneaa ja ovea ja aukoi suutaan. Sitten hän juoksi huoneeseensa itkemään. Kaksoset alkoivat pelata Mario Kartia.

Linnea istui pöydän ääreen ja katsoi rahoja. Hän mietti äitiä ja kaksosia ja kaksosten tulevaisuutta. Omaa tulevaisuuttaan. Sirun. Kaikkia niitä hänelle vielä tuntemattomia lakeja, joiden mukaan aikuisten maailmassa toimittiin.

Toinen kaksosista huusi, että äiti oli tulossa: olohuoneesta näki hyvin keskustaan päin vievälle tielle. Kamala aavistus valtasi Linnean. Hän juoksi ulko-ovelle. Herra autoineen oli poissa, mutta viimeinen seteli oli laskettu portaille, ja sen päälle oli pantu pieni kivi, ettei tuuli lennättäisi rahaa pois. Äiti oli sadan metrin päässä. Hän polki pyörää työläästi, ilman kypärää, ja näinkin kaukaa Linnea pystyi sanomaan, mitä tämä oli ottanut.

Linnea poimi setelin portaalta taskuunsa, potkaisi kiven pois. Sitten hän nosti kätensä tervehdykseen.

KYSYMYKSET