Juha Tanska – Hiljaisuuden sanansaattaja

Hiljaisuuden Ystävät ry on viljellyt ja varjellut hiljaisuutta jo 40 vuotta. Lempeä hiljaisuus on tarjonnut toiminnanjohtaja Juha Tanskalle turvapaikan vielä sitäkin kauemmin. 

Hiljaisuudelle tuntuu olevan nykymaailmassa polttava tarve. Miksi se on nosteessa juuri nyt?

”Ehkä hiljaisuus on vastaliikettä tai korjaavan kokemuksen hakemista tässä ajassa, joka on niin täynnä huolta ja jossa elämänrytmi senkun kiihtyy”, sanoo pappi ja Hiljaisuuden Ystävien toiminnanjohtaja Juha Tanska.

Kyse saattaa tosin olla osin ihmisen ajattomasta kaipuusta.

”Jo satoja tai jopa tuhansia vuosia ihmiset ovat huokailleet, että onpas elämä meluisaa, ja halunneet vetäytyä rauhaan ja hiljaisuuteen.”

Ei mitään mykkää tyhjyyttä

Mitä sitten on se hiljaisuus, jota Hiljaisuuden Ystävät tahtoo edistää? Ei kai sentään täydellistä äänettömyyttä?

”Äänten vaimenemisella on toki paikkansa myös kristillisessä viitekehyksessä ja se saattaa auttaa löytämään sisäisen hiljaisuuden. Toisaalta on monia mietiskely- tai rukousperinteitä, joita voi harjoittaa vaikka bussipysäkillä”, Tanska sanoo.

Kristillinen hiljaisuus ei ole kylmää ja mykkää tyhjyyttä, vaan läsnäoloon asettumista. Silloin mieleen avartuu vähitellen tilaa, missä voi kuulla myös Jumalan äänen.

”On sanottu, että hiljaisuus on Jumalan äidinkieli. Kun mieli on oikein täynnä huolta, hälyä ja kiireen tuomaa kohinaa, on vaikea kuulla syvempiä ääniä tai tunnistaa ja aistia pyhyyttä.”

Tanska viittaa Vanhan testamentin profeetta Eliaan, joka pakeni masentuneena ja työhönsä tympääntyneenä Hooreb-vuorelle. Se ei ollut kuitenkaan silmitöntä pakoa, vaan ilmeisesti vanha pyhiinvaellusreitti. Siellä, myllerryksiä seuranneessa hiljaisuudessa tapahtui sitten Elian parantava kohtaaminen Jumalan kanssa.

Miten hälventää mielen hälinää?

Hiljentyminen vaatii usein aikamoista ponnistelua. Tanska opastaa lähtemään liikkeelle raivaamalla arkeen vähän tilaa. Aluksi voi pitää vaikka pienen hiljaisen hetken aamulla tai elvyttää iltarukouksen, jossa katselee kulunutta päivää ja päästää irti huolista.

Sisäinen melu saattaa vaimeta myös eri tekniikoilla, kuten keskittämällä huomio vaikkapa rukouslauseeseen tai ikoniin. Sydänrukouksen ajatuksena taas on irti päästäminen asettumalla 20 minuuttia hiljaa Jumalan läsnäoloon.

”Toki myös yhteisellä jumalanpalveluksella tai messulla on voimansa ja merkityksensä hiljaisuuden matkallakin. Hiljaisuuden jooga triggeröi osaa ihmisistä jooga-sanan vuoksi, mutta siinä vain yhdistyy lempeä kehollisuus Raamatun teksteihin ja hiljaisuuteen.”

Reflektoivan päiväkirjan kirjoittaminen on samaten oiva keino hiljentyä. Tanska on itse pitänyt päiväkirjaa 50 vuotta ja havainnut sen toimivaksi apuvälineeksi elämän tapahtumien tutkimisessa.

Ihmismieltä saattaa tyynnyttää myös yksinkertainen arkinen puuha, jossa keho pääsee töihin – vaikka haravointi, tiskaaminen tai polttopuiden pilkkominen.

Hälventääkö pyhiinvaelluksillakin liike ja fyysinen ponnistelu mielen hälinää?

”Pitemmillä vaelluksilla jotkin oman elämän perustavat kysymykset usein selkenevät tai seestyvät fyysisen rasituksen ohessa. Ne eivät välttämättä ratkea, mutta niitä pystyy katselemaan vähän etäämpää. Monesti myös sisäinen eheys vahvistuu tai korjaantuu.”

Yhteinen hiljaisuus kannattelee

Entä mitä ihmiset löytävät retriiteistä, joissa vetäydytään hiljaisuuteen ja rukoukseen?

”Jokainen retriitti tuntuu olevan osallistujalle omanlaisensa, riippuen vähän hänen elämäntilanteestaan. Ja vaikka retriitti ei rakennu vilkkaalle vuorovaikutukselle, osallistujat ja ohjaajat tuovat siihen aina osansa”, Tanska kertoo.

Retriitissä ihmisen hermosto rentoutuu, sykkeet yleensä laskevat ja uni voi vähän korjaantua. Retriittihiljaisuudessa ihminen saattaa myös olla tietoisempi siitä, mitä hänelle oikein kuuluu. Joskus rukoushetkessä kuulee Raamatun jakeen tai sanan, joka osuu omaan elämäntilanteeseen ja antaa kimmokkeen muutokseen.

Tanskan mukaan hiljaisuus on ylipäänsä keino kohdata omia tunteita, ajatuksia ja muistoja; tavoittaa aidompaa tai syvempää puolta itsestään.

Miten sitten retriittihiljaisuus eroaa vaikkapa hiljaisuudesta, jonka kokee vetäytyessään itsekseen mökille viikonlopuksi?

”Yksin koettu hiljaisuus saattaa olla hoitava ja merkityksellinen tila, mutta yhteisessä hiljaisuudessa on jotain ihmistä kannattelevaa. Vaikka hiljaisuuden retriitissä ei esittäydytä toisille ja keskustella, siellä tapahtuu vuorovaikutusta aterioilla, rukoushetkissä ja hiljaisessa saunassa. Lopussa tuntuu, että ollaan tultu tutuiksi jollain sanoja syvemmällä tasolla.”

Tarvitsevatko kaikki ihmiset hiljaisuutta? Voiko se olla vaikkapa ääriekstroverteille ylivoimaisen vaikeaa?

Tanska myöntää, että joitakin ajatus vaikkapa retriitistä saattaa aidosti ahdistaa. Yksi kristillinen hyve onkin kohtuullisuus – eli ei kannata yrittää työntää kaikkia samaan muottiin.

Toisaalta vieroksunnan taustalla voi olla pelkoa siitä, mitä minulle tapahtuu hiljaisuudessa omien tunteitteni, muistojeni ja ajatusteni kanssa.

”Niiden kohtaaminen voi kuitenkin olla hedelmällistä. Retriitissä on aina mahdollista keskustella ohjaajien kanssa, jos esiin nousee jotain hyvin kipeää, ja purkaa sitä yhdessä.”

Ikiaikaisia perinteitä ja uusia käyttöliittymiä

Hiljaisuuden Ystävät perustettiin 22.10.1986 edistämään juurikin retriittitoimintaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkosta. Meille oli tullut siihen jo pitkään virikkeitä muun muassa Ruotsin kirkosta ja merimiespappien kautta Britanniasta.

”Retriittitoiminta voimistui 1970-luvulla ja piispainkokouksen asettama työryhmä selvitteli, onko se soveliasta luterilaisuudessa. Kun esteitä ei ilmennyt, perustettiin Hiljaisuuden Ystävät ry edistämään etenkin retriittiohjaajien koulutusta. Alussa retriitit oli tarkoitettu vain kirkon työntekijöille, mutta vähitellen hoksattiin, että niihin voivat tulla seurakuntalaisetkin.”

Koronarajoitusten jälkeen yhdistyksen koulutustoiminta on hiljalleen laajentunut. Se kattaa nyt muun muassa hengellisen ohjauksen, luontohengellisyyden ja meditatiivisen valokuvauksen.

Osassa toiminnasta sanoitus on hyvin perinteinen, kuten ignatiaanisessa retriitinohjaajakoulutuksessa. Osassa taas ”käyttöliittymä” on ehkä helpommin lähestyttävä varsinkin nuorille aikuisille. Tanska arvelee, että jos esimerkiksi hiljaisuuden jooga kulkisi termillä kristillinen syvävenyttely, se ei houkuttelisi juuri ketään.

Sanojen merkitykset avautuvat hänen mukaansa ihmisillä yllättävän eri tavoin. Jollekin yksittäisen sanan kautta kirkkoon tunkeutuu jotain vaarallista tai epäilyttävää, kun taas toiselle kyseessä on pelkkä tekninen termi.

”Samaa keskustelua käydään muuallakin maailmassa. Osan mielestä meidän pitäisi tuoda 1500 vuoden takaiset luostarikilvottelun perinteet sellaisenaan tähän hetkeen. Toiset ajattelevat, että käyttöliittymää voi tuunata aikaamme sopivaksi, vaikka ydin pysyy samana.”

Yhdistyksen jäsenlehdessä on ollut alusta asti rinnakkain tekstejä, jotka kumpuavat katolilaisuudesta, ortodoksilaisuudesta, anglikaanisuudesta ja luterilaisuudesta. Yhdistys on siis ekumeenisesti avara, vaikka se toimii Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen pohjalta.

”Lisäksi kristilliseen hiljaisuudenliikkeeseen sisältyy diakoninen ulottuvuus: toiminta oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan puolesta.”

Kotisatama Poitsilan kartanossa

Hiljaisuuden Ystävien tukikohtana toimii tätä nykyä Poitsilan kartano Haminassa.

”Haminaan tuli sotien jälkeen evakkoon Karjalan rukoilevaisuutta edustanut Karjalan Evankelinen Seura, joka piti kansanopistoa Poitsilan kartanossa. 2010-luvulla opiston ylläpito kävi seuralle yhä haastavammaksi. Niinpä se teki muutaman vuoden yhteistyötä yhdistyksemme kanssa tilojen ja henkilöstön osalta”, Tanska kertoo.

Kun seuran toiminta päättyi vuoden 2022 lopussa, se lahjoitti kartanon Hiljaisuuden Ystäville. Samaan aikaan vihittiin Hiljaisen rukouksen luostariyhteisö Via Silentii, joka toimii osana yhdistystä luterilaiselta pohjalta mutta ekumeenisesti avarana.

”Vapaaehtoiset vastuunkantajat sitoutuvat viikoksi kerrallaan ohjaamaan rukouselämää. Vieraat voivat tulla luostariin vaikka vuorokaudeksi tai kahdeksi viikoksi ympäri vuoden.”

Turvapaikkana hiljaisuuden liike

Millainen oli Juha Tanskan oma tie hiljaisuuteen?

”Koin nuoruudessa viidesläisen herätyksen. En kuitenkaan pärjännyt siinä, lukio jäi kesken ja päädyin rakennusapumieheksi paperitehtaalle Kotkaan. Työmaamontun pohjalta hain loppukesällä 1980 evankelisen kansanopiston musiikkilinjalle, mutta ei minusta evankelistakaan tullut, vaikka siinä vaiheessa valoisa kristillisyys teki hyvää.”

Lopulta Tanska sai käytyä koulun loppuun ja suuntasi opiskelemaan teologiaa. Vaikka hän nautti opintojen älyllisyydestä, jotain puuttui.

”Kaksikymppisenä lähdin Anna-Mari Raittilan ohjaaman ryhmän kanssa Taizé-yhteisön uudenvuoden kokoukseen Pariisiin. Rukoushetkissä huomasin, että on tällainenkin tapa lähestyä kristinuskoa: hiljaisuus, laulu ja rukous. Kukaan ei seisonut edessä ja sanonut, että näin sun pitää tietää, ajatella ja uskoa.”

Taizén henki kosketti Tanskaa. Kokemus siitä, että on olemassa lempeämpi tie ankaran älyllisyyden ja vähän alistavan hengellisen prässäämisen välissä, on kulkenut hänen matkassaan siitä lähtien.

”Hiljaisuuden liike on ylipäänsä ollut turvapaikkani vaativaa tietämistä ja liioiteltua iloitsemista vastaan. Elämä kun on aika traagista ja se saattaa olla monella tosi surkeaa.”

Tanskalta vierähti vuosikymmeniä kirkon töissä. Välillä hän poikkesi yliopistolla, teki väitöskirjan ja uurasti merimiespappina Haminan satamassa.

”Elämän sattumukset ja törmäykset vain ovat tuupanneet minua milloin mihinkin. Viimeisessä kirkkoherran paikassa ajattelin, että tässä minä harmannun eläkkeelle asti. Mutta sitten tuli tämä Hiljaisuuden Ystävien toimi vähän yllättäen. Nyt on kuudes vuosi menossa.”

Kahvipöydästä viljelyoppiin

Hiljaisuuden ohessa Tanska viljelee heinää ja maatiaisruista sukutilallaan.

”Mietin jo nuorena miehenä, voisinko yhdistää papintyön maatalouteen ja ekologisemman elämäntavan etsimiseen. Sitten kotipitäjäni pappi kuoli yllättäen ja tulin hänen tilalleen.”

Samoihin aikoihin Tanskan isä joutui sairauseläkkeelle. Perheessä mietittiin, mitä tehdä tilalla, joka oli kulkenut suvussa satoja vuosia. Sattumoisin Tanska osui paikallisen maatalousoppilaitoksen kevätjuhlaan pitämään puhetta.

”Kerroin kahvipöydässä rehtorille, että mulla olisi kotitalo jäämässä tyhjilleen mutta ei mitään ammattitaitoa. Hän kehotti hakemaan monimuoto-opiskeluun ja käymään siellä mitä töiltäni pystyin”, Tanska selittää.

”Ei tässä ole mitään menestystä ole tullut, mutta jatkan niin kauan kun terveyttä riittää. Muutimme tilan heti luonnonmukaiseen viljelyyn silloisen puolison kanssa. Se ei ole enää virallisessa tarkkailussa, mutta jatkamme samalla menetelmällä.”

Kompostiheiveröisen ja lammaskatraan varjelija

Vaikka tila tuottaa aika ajoin huolta ja harmia ja vanhat koneet tahtovat hajota, luonnossa työskentelyssä on Tanskan mielestä jotain rauhoittavaa ja hoitavaa.

”Naapurit laittoivat vireille kosteikkoaltaan rakentamisen, joka ulottuu meidänkin puolelle ja tuo vähän lisää luonnon monimuotoisuutta. Tuntuu masentavalta lukea ilmastonmuutos- ja luontokatouutisia ja oloa helpottaa, jos voi tehdä jotain asian eteen.”

Myös lammaskatras hoitaa niin maata kuin paimenen mieltä.

”Joku vuosi sitten tänne tuli nuori lantakuoriaistutkija, joka halusi ottaa niityltä lampaaan papanoita näytteeksi. Osoittautui, että siellä eli monia kuoriaislajeja, joista kaikkein harvinaisin oli kompostiheiveröinen. Aina kun pohdin lammashomman lopettamista, mietin miten sille heiveröiselle sitten kävisi.”

Tanskasta tuntuu yhä enemmän siltä, että olemme kaikki samaa elonkehää ja ero vaikkapa ihmisen ja lampaan välillä on pienempi kuin voisi luulla. Hän on myös huomannut, miten tarkkoja havaintoja lampaasta Raamattuun sisältyy.

”Joku on oikeasti tarkkaillut niitä kirjoittaessaan vaikka Jeesuksen sanat ’minä tunnen omani ja minun omani tuntevat minut’ ja ’Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani.’. Jokaisen lampailla on omanlainen ääni ja pässikaritsalle tulee äänenmurros”, Tanska kertoo.

”Varsinkin jos ne tottuvat saamaan leipää, ei tarvitse kuin huutaa pellon laidalla, että hei lampaat ja sieltä ne tulevat tukka putkella.”

Teksti: Sinimaaria Kangas
Kuva: Johanna Tanska