Kirjailija Juuli Niemi: ”Oma kieli on minulle yhtä suunnaton asia kuin avaruus”

Kuinka sytyttää palo kirjallisuuteen rippikouluikäisissä? Kirkon 750-vuotisjuhlavuosi ja Lukukeskus vastaavat haasteeseen syksyllä julkaistavalla lukupaketilla, johon on tilattu novelli viideltä suomalaiskirjailijalta. Yksi heistä on Juuli Niemi.

Kirjallisuus on pelastanut Juuli Niemen monet kerrat. Hän toivoo, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet kokea ja luoda taidetta.

Kuinka sytyttää palo kirjallisuuteen rippikouluikäisissä? Kirkon 750-vuotisjuhlavuosi ja Lukukeskus vastaavat haasteeseen syksyllä julkaistavalla lukupaketilla, johon on tilattu novelli viideltä suomalaiskirjailijalta. Yksi heistä on Juuli Niemi.

”Kirjoittaminen on ollut minulle onnellisin paikka nuoresta asti. Ilmoitin jo kahdeksanvuotiaana, että minusta tulee kirjailija ja kirjoitin paljon varsinkin päiväkirjaa. Luimme yhdessä isosiskoni kanssa ja suosittelimme kirjoja myös kavereiden kesken”, kertoo Niemi, jonka nuortenromaani Et kävele yksin sai vuoden 2016 lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Niemi hyppäsi itse Viisikko-vaiheen jälkeen suoraan aikuisten kirjoihin ja luki esimerkiksi L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan vasta aikuisena.

”Jotkut kirjastonhoitajat olivat lainauksistani kauhuissaan, mutta vanhemmillani oli ajatus, että me lapset saamme lukea mitä haluamme. Olin kiinnostunut taiteilijaelämästä ja löysin Anaïs Ninin tuotannon jo 14-15 -vuotiaana. Myös Peter Høegin romaanit ja Arundhati Royn Joutavuuksien jumala ovat jääneet vahvasti mieleeni.”

Kirjoittaminen on tapa hengittää

Juuli Niemi julkaisi esikoisteoksensa, runotarina Taran vasta 22-vuotiaana. Hän oli opiskellut kirjoittamista Oriveden opistossa ja taisteli itsensä myös yleisen kirjallisuustieteen kandiksi Helsingin yliopistossa, vaikka hän halusi palavasti vain kirjoittaa.

”Nuorempana mietin hetken sosiaalityöntekijän uraa, mutta ei minulla ole koskaan ollut muuta todellista intohimoa kuin kirjoittaminen.”

Unelman toteutuminen niinkin nuorena voi Niemen mukaan olla aika kova tie, koska ihminen ei ole vielä ehtinyt kasvattaa kuorta.

”Oli haastavaa löytää usko itseensä: Riittääkö tämä? Onko kirjoittamisellani mitään arvoa? Olin vereslihalla ja pelkäsin valtavasti kritiikkiä. Neljännen kirjani jälkeen selvitin itselleni, miksi haluan kirjoittaa ja löysin jonkun rauhan tekemiseen.”

Juuli Niemi kirjoittaa, koska se on hänen tapansa hengittää, olla maailmassa ja pysyä elossa. Hänen motiivinsa teosten julkaisulle on puolestaan yhteyden löytäminen muihin ihmisiin. 

”Taide on monin tavoin konkreettisesti pelastanut minut. En yhtään viihtynyt lapsuudessa ja teini-iässä ja taide tarjosi minulle väylän olla olemassa. Tuntuukin aina valtavan arvokkaalta, jos joku nuori vastaavasti löytää jotain minun teoksistani.”

Nuorten kirja ei mahdu muottiin

Juuli Niemi ajatteli pitkään, ettei hän osaa kirjoittaa nuorille. Romaanista Et kävele yksin (WSOY 2016) tuli kuitenkin merkittävä kohta hänen taiteilijan tiellään.

”Päästin siinä täysin irti ajatuksesta, miten ja mitä nuorille kirjoitetaan. Se oli ihanan vapauttavaa ja vähän kapinallistakin. En kirjoita tietoisesti eri lailla nuorille kuin aikuisille, mutta ehkä minulla on silloin automaattisesti lempeämpi katse ihmiseen ja ihmisyyteen. Luulen sen perustuvan vahvaan merkityksellisyyden tunteeseen.”

Nuoret ovat Niemen mielestä valtavan vastaanottavaisia ja tarkkoja – niin lukijat kuin esimerkiksi Niemen käsikirjoittaman ja Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaaniin perustuvan Valoa valoa valoa -elokuvan katsojat. He pystyvät usein kohtaamaan vaikeat ja suuret tunteet isommin kuin aikuiset. Juuli Niemi sanoo puhuvansa aina ylpeästi ja vahvasti siitä, että nuorten romaanin kirjoittaminen oli hänelle monin tavoin suurinta ja vaativinta. 

”Onneksi meillä aletaan nähdä nyt laajemminkin nuortenkirjallisuuden arvo, koska nuorten lukutaidosta ja sen haasteista puhutaan niin paljon.”

Joka lukijalla on oma juttunsa

Juuli Niemi odottaa innolla sitä, että Suomesta ja suomalaisuudesta alkaa ilmestyä esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden teoksia. Siihenkin täytyy löytyä tukea ja tilaa.

”Meillähän on taiteen tekemiselle valtavan erilaiset lähtökohdat. Itse tulen niin sanotusta kulttuurikodista ja isäni on elokuvaohjaaja. Kasvoin ympäristössä, jossa ei pidetty outona sitä, että haluaa kirjoittaa. Meillä oli myös aina paljon kirjoja kotona ja kävimme usein kirjastossa”, Niemi kertoo.

Kirjojen saatavuus onkin hänestä olennainen tekijä sille, innostuuko lapsi tai nuori lukemaan. Ala-aste- ja päiväkoti-ikäisten lasten äitinä hän on myös huomannut, kuinka erilaisia lukijoita jo vauvat ovat katselukirjoista lähtien. Niinpä lapsille ja nuorille tulisi olla tarjolla kirjallisuutta joka lähtöön.

”Esikoistani ei alkuun innostunut lukeminen yhtään, mutta tuen myötä hänestä tuli kova lukija. Lapsi lähtee lukemisen polulle usein muiden kiinnostuksen kohteiden myötä; esimerkiksi meillä on ollut suosiossa jalkapalloon ja muuhun urheiluun liittyvät kirjat.” 

Juuli Niemi toivoo, että kirjallisuus saavuttaisi mahdollisimman monet eikä jäisi marginaaliin, koska silloin tietyt lieveilmiöt ja pahoinvointikin kasvavat. Kaikista ei tarvitse tulla himolukijoita, mutta lukutaidon merkitys tuskin vähentyy yhteiskunnassa. Informaatiotulvan ja vaikuttamisen pyörteissä sillä on päinvastoin yhä enemmän merkitystä.

”On kauhea ajatus, että vain tietyllä eliitillä olisi kohta lukutaito. Silloin palaisimme jälleen todella epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan”, Niemi sanoo.

”Olisikin supertärkeää, että esimerkiksi kouluissa nuorille tarjottaisiin paljon ja monipuolisia mahdollisuuksia tutustua kulttuuriin. Ei voi olla niin, että vain tietynlaisessa ympäristössä kasvaneet nuoret voivat lähteä vaikkapa kirjailijan polulle.”

Myös sattumanvaraisuus vaikuttaa siihen, löytääkö nuori lukemisen. Juuli Niemi toivookin, että esimerkiksi tubettajat tai harrastusten parista löytyvät esikuvat toisivat yhä vahvemmin esiin lukemista ja kirjoja.

Ihminen on aina tarvinnut tarinoita

Juuli Niemi uskoo, että ihmiset tiedostavat kyllä tarvitsevansa lukemista. Kirjaan keskittymistä häiritsee kuitenkin se, että elämme niin informatiivisessa ja hektisessä maailmassa.

”Vanhempana huomaa, että lukemisen suojaaminen vaatii tekoja. Välillä jatkuva rajaaminen on tosi väsyttävää: että nyt pois se laite ja kiinni se ruutu ja luetaan.”

Niemi arvelee, ettei vähän vanhempien lasten kohdalla vielä nähty älylaitteiden ja informaatiotulvan vaikutusta. Onneksi kadonneen keskittymiskyvyn voi löytää uudelleen. Lukeminen on siihen täydellistä, koska siinä on pakko keskittyä ja syventyä. Se on meditaatiota ja hiljentymistä jo itsessään. Elämä ilman kirjoja tai kirjoittamista olisi Juuli Niemelle painajainen.

”Uskon, että tarvitsemme tarinallistamista, jotta ymmärrämme omaa elämänkulkuamme. Jo kauan ennen kirjoitettua tekstiä on kerrottu tarinoita suullisesti. Sen takia en ole huolissani siitä, että kulttuuri tai kirjallisuus ovat katoamassa. Silloin ihmisyyskin katoaa.”

Niemen mielestä ihmisenä olemiseen kuuluu jonkinlainen kosketus omaan luovuuteen. Hän toivookin, että yhteiskunnassa nähtäisiin edelleen se, että ihminen elävänä olentona tarvitsee kulttuuria joko vastaanottajana tai tekijänä.

”Vaikka elämme taloudellisesti tiukkoja aikoja, meidän pitäisi tiedostaa, että kulttuuriin panostaminen vaikuttaa valtavan moneen asiaan. Kulttuuri peilaa ympäröivää todellisuutta. Jos peilit katoavat, saatamme sokeutua sille, millaisessa maailmassa elämme.”

Mitä meillä olisi ilman omaa kieltä ja kulttuuria?

Omalla kielellä kirjoittaminen ja oman tunnekielen käyttäminen ovat Juuli Niemelle yhtä iso asia kuin avaruus: jos sitä ajattelee liikaa, pää meinaa räjähtää.

”Ja kuinka monta maata ja kulttuuria maapallolla onkaan, joille kaikille oma kieli on yhtä perustavasti olemassaoloon liittyvä asia?”

”Olemme eläneet hurjia vuosia sotien ja muun maailmanmyllerryksen keskellä. Ehkä siksi on jälleen sisäistetty, että kielen ja kulttuurin säilyttäminen on suomalaisten olemassaololle elinehto. Jos meillä ei ole omaa kieltä ja kulttuuria, mitä meillä on? Mitä me silloin puolustamme?” 

Sivistys merkitsee Juuli Niemelle kuuntelemista ja uteliaisuutta sekä sallivaa tai uteliasta katsetta itselle vieraisiinkin asioihin. Se on myös tietoisuutta oman tietämyksen rajoista sekä sinnikkyyttä ja nöyryyttä oppimisen tiellä. Suomalaisuus taas tarkoittaa hänelle katsetta omaan kulttuuriin ja kansaan.

”Mitä pidempään elän, sitä enemmän tunnen tiettyä armoa ja lempeyttä Suomea kohtaan: että tällainen pieni kansa me olemme. Kasvoin 1990-luvulla, jolloin maailma alkoi avautua ja meillä oli hirveä tarve lähteä ulkomaille ja oppia muita kieliä. Suomi ei ollut silloin kauhean cool.”

”Vaikka Suomi ja varsinkin kotikaupunkini Helsinki ovat niistä päivistä muuttuneet, esimerkiksi tietty kansan luonne tuntuu säilyvän ennallaan. Toisaalta olen nähnyt eriytymistä, joka surettaa minua. Toivoisin voivani taiteilijana edistää sitä, hyväksyisimme toistemme erilaisuuden mutta näkisimme samalla sen, mikä meille on yhteistä.”

Taide pyrkii selittämään selittämätöntä

Juuli Niemen mielestä kaunokirjallisuus voi ehdottomasti parantaa maailmaa.

”Ehkä se on minulle itsestäänselvää, koska olen kokenut taiteen niin vahvasti pyhänä kokemuksena, johon tukeutua ja jolla pelastautua. Vahvassa taide-elämyksessä on aina läsnä jotain, joka ei ole mitattavissa tai selitettävissä. Siitä syntyvät tunteet ja seuraamukset ovat kuitenkin hyvin tosia ja niillä on vaikutusta.”

Vaikka Niemi ei ole itse koskaan kuulunut kirkkoon, hän on pienestä pitäen ollut vahvasti kiinnostanut uskonnoista ja hengellisyydestä. Hän sanoo käsittävänsä hengellisyyden aika laajasti eikä juuri erota sitä ja taidetta toisistaan. Hengellisyyden kysymykset voivat myös näyttäytyä eri kohdassa elämää hyvin erilaisina.

”Meillä Suomessa etenkin kristinusko on iso osa historiaa ja kulttuuria. Välillä olen vähän kadehtinutkin niitä, jolla on siitä paremmat perustiedot. Esimerkiksi mieheni kuuluu kirkkoon, on ollut uskonnonopetuksessa ja tuntee hyvin Raamatun. Hän pystyy heittämään tuosta vaan jonkun sen tarinoista, jotka lapsemmekin osaavat jo minua paremmin.”

Toisaalta Niemi arvelee katseensa ehkä pysyneen avarana ja uteliaana, koska hänellä ei ole taustansa puolesta vahvaa kytköstä kirkkoon tai uskontoon.

Pyhää ja sen kokemusta on Niemen mielestä todella vaikea sanoittaa, vaikka esimerkiksi taide pyrkiikin siihen loputtomasti.

”Itselleni on selvää, että maailmassa on todella paljon selittämätöntä. Olen kiitollinen tunteesta, että on olemassa myös pyhyyttä. Vaikeuksien, luopumisen ja surun syvimmissä kohdissa pyhyyden kokemus sekä armo itseä ja muita kohtaan voivat olla ainoita asioita, jotka pitävät ihmistä pinnalla.”

Niemi ei usko, että ihmisten tarve pyhyydelle, toivolle tai armolle katoaa koskaan kokonaan.

”Ihmiset ovat toki tässä suhteessa erilaisia. Jotkut eivät ehkä koskaan koe näihin kysymyksiin kutsua, kun taas toisille ne voivat välillä olla ainoa tapa jatkaa elämää vaikeimpina hetkinä.”

Onko se koskettava kirja, äiti?

Juuli Niemi sanoo olevansa taiteen suhteen kaikkiruokainen, mutta kirjallisuuden lisäksi tärkeintä on ehkä musiikki. Jokin tietty kappale saattaa viedä hänet aina kohti tiettyä teosta – tai käsikirjoittaessa kohti tiettyä henkilöhahmoa. Niemi on päässyt myös sirkustaiteen maailmaan ystävänsä kautta, joka on Ranskassa asuva ilma-akrobaatti.

”Lisäksi rakastan kuvataidetta, jonka suhteen olen täysin vastaanottajan roolissa. Yksi aikuisuuden hienoimpia puolia on koti, jossa näen taidetta.”

Viime aikojen lukuelämyksistä Juuli Niemi poimii Jo Ann Beardin novelli- ja esseekokoelman Juhlapäiviä, joka oli hänelle vavahduttava kokemus.

”Se auttoi minua siinä kohtaa elämää monissa kysymyksissä. Kun luin nimitekstiä Juhlapäiviä, aloin itkeä. Lapset lopettivat paininsa siinä vieressä ja kysyivät, että onko se koskettava kirja. Vastasin, että on se, tosi koskettava. Ajattelin kirjaa lukiessani monta kertaa, että jos joku osaa kirjoittaa näin, maailma riittää minulle.” 

Teksti: Sinimaaria Kangas.

Juuli Niemen kuva: Mitro Härkönen.

Tutustu 750-vuotisjuhlavuoteen:

750-vuotisjuhla