VER2GO 

Kaj Korkea-aho

Jansku oli Jeren tyttöystävä. Riparilta Jeren katoamiseen asti. Eli mitä se tekee, neljä kuukautta? Onko teistä epäilyttävää, että mä juttelen Janskun kanssa? Me ei olla yhdessä. Tai saa nyt nähdä. Olisiko jotenkin laitonta olla?

Mutta mä tajuan! Sen takia mä olen täällä taas. Vaikka mä olen jo kertonut kaiken, mitä tiedän. Teillä on ne tilastot, miten se olikaan – kahdeksan kertaa kymmenestä? Niin usein syyllinen on joku, joka tunsi uhrin. Ja nyt te luulette, että olin mustasukkainen siiä, että Jere oli Janskun kanssa. Ja sen takia mä olen joku prime suspect?

No, kai te sitten olette kuulustelleet Juusoakin monta kertaa? Ja Danielia, oh my god. Juuso on Janskun exä, ja Daniel tykkäsi Janskusta niin paljon, että oli aivan romuna. Pääepäiltyjen listasta tulee pitkä, jos kriteerit ovat a) joku, joka on Jeren frendi ja b) joku, joka on tai on ollut kiinnostunut Janskusta. Ooetteko te edes tutkineet Jeren isää niin kuin mä sanoin? Entä VER2GO? Kuuntelitteko te yhtään, mitä mä viimeksi sanoin?

Se että Jere olisi käyttänyt huumeita on bullshitiä. Ei Jere ollut sellainen. Ei sen isä olisi antanut sen tapahtua. Ja oikeasti: miten sillä olisi edes ollut aikaa? Isompaa hikaria ei olekaan. Ysi
pilkku seiskan keskiarvo, ja se meinasi seota, kun sai ysin bilsasta ja äikästä. Tavoite oli kymppi kaikesta. Ja me skeitattiin joka päivä, ja se pelasi jääkiekkoa. Kuulostaako siltä, että se
narkkasi?

Jerestä tuli outo, se on totta, se tapahtui sen jälkeen kun ne muutti Mäkkylään, mutta ei siitä mitään narkkaria tullut. Sellaisen näkee silmistä. Niillä, jotka on aineissa on isot pupillit
ja ne käyttäytyy maanisesti tai menee ihan sekaisin. Jeren pupillit oli ihan tavalliset. Se oli vaan huonolla tuulella koko ajan. Ja sitten siitä tuli ilkeä. Sanoi Danielia minioniksi. Se on metri viisikymmentäkaksi. Ja epävarma siitä. Kaikki tietää sen. Silti Jere sanoi sen sille päin naamaa. Sen jälkeen Daniel lakkasi puhumasta sille.

Mutta Jere ei ollut oma itsensä ennen kuin katosi. Se näytti sairaalta, joskus sen naama näytti ihan pääkallolta. Ja se raivostui ihan pikkuasioista. Varsinkin jos me kyseltiin VER2GOsta, silloin se saattoi flipata ja sanoa meistä kaikkea nastya. Ja kun mä lopulta seurasin sitä, se löi mua ja haukkui saatanan pervoksi.

Miksi mä seurasin sitä? Mähän kerroin jo viime kerralla. Haluatteko te että mä kerron saman jutun monta kertaa, jotta te näette, muuttuuko mun tarina? Koska se muuttuu, jos valehtelee?
Vai toivotteko te että mä kerron tällä kertaa version, joka on vähemmän fucked up?

Mä kerron vain miten se oikeasti meni. Mä olin huolissani Jerestä. Me kaikki oltiin. Mutta muut ei halunneet sekaantua asiaan, koska Jere on sellainen, jota totellaan. Ja se oli niin
weird silloin lopussa. Pelästytti kaikki. Mutta mä en voinut antaa olla, mä halusin yrittää ymmärtää mitä Jerelle tapahtui. Siksi mä seurasin sitä

Jere oli kilpailuhenkinen. Oli jo ala-asteella. Mä pelasin jalkapalloa ja se jääkiekkoa, joten me ei oikeastaan nähty hirveästi koulun ulkopuolella. Mutta me kilpailtiin usein keskenämme. Kumpi juoksi nopeammin rappuset ylös? Kumpi söi enemmän kalapuikkoja? Kumpi rakensi hienomman talon Minecraftissä? Se oli meidän juttu. Mutta Jere oli kyllä paljon kilpailuhenkisempi kuin mä.

Se johtuu sen isästä. Ootteko te saaneet siihen yhteyden? Kunnon psyko. Seisoi katsomossa Jeren matseissa ja karjui niin kovaa, että valmentaja joutui komentamaan sitä. Se oli kotoisin Floridasta, sellainen todellinen MAGA-republikaani. Se varmaan vihasi asua Suomessa. Täällähän suurin osa on sitä mieltä, että urheilussa tärkeintä on se, että on hauskaa. Mutta Jeren isälle
oli tärkeintä, että Jere antoi koko ajan kaikkensa, jotta siitä tulisi niin hyvä kuin mahdollista. Sairainta taitaa olla, että se toimi.

Jere oli uskomattoman hyvä melkein kaikessa. Sai aina kymppejä kokeista, niin kuin mä sanoin. Ja se jääkiekko. Huhuttiin, että kykyjenetsijät kävi katsomassa sen treenejä. Mä
luulen, että sillä oli hyvä mahdollisuus tulla valituksi Pohjola-leirille. Sen isä varmaan hinkkasi MAGA-lippistään. The American dream!

Mutta sen vanhemmathan erosi. Ja sen isä muutti takaisin USA:han. Juuri silloin Jere alkoi muuttua, kun se muutti Mäkkylään äitinsä kanssa. Se pääsi käsiksi VER2GOon isänsä kautta, siitä mä olen varma. Sen isä on töissä yrityksessä, joka kehittää sitä. Niitä teidän pitäisi kuulustella. Ootteko kuulustelleet?

Oli traagista kaikille, kun Jere muutti. Jansku sekosi täysin. Se sanoi, että on raskasta olla kaukosuhteessa. Mä luulen, että sillä oli enimmäkseen ongelmia Espoon kanssa. On vaikea
päästä Mäkkylään Arabiasta, missä me asutaan. Jansku matkustaa vain metrolla ja niillä oransseilla busseilla, koska se sanoo, että ne on ilmaisia.
Paitsi että sitä mun ei kai pitäisi sanoa poliisikuulustelussa? Voinko mä perua tuon? Vaikka teillä kyllä toivottavasti on tärkeämpääkin tekemistä kuin jahdata pummilla matkustavia viisitoistavuotiaita.

Jere siis vaihtoi koulua, kun ne muutti Mäkkylään. Vaihtoi Mattlideniin. Se on Ison Omenan lähellä, eli tosi kaukana. Aika sairasta, että se vaihtoi. Se halusi
itse jäädä Åshöjdeniin kaikkien frendien kanssa, ja Janskun kanssa. Kenenkään muun kuin sen vanhempien mielestä ei ollut järkeä vaihtaa koulua kuukausi ysiluokan alkamisen jälkeen.
Mutta sen vanhemmilla oli kai joku Mattliden-fetissi. Ja kyllähän Mattliden onkin parempi koulu Jeren kaltaisille hikareille kuin Åshöjden. Mutta oli se aika devastating. Ei Jere tuntenut
sieltä ketään.

Ja meillä oli meidän porukka, joka skeittasi aina koulun jälkeen. Mä ja Jere ja Daniel ja Mike, joskus Jansku ja Tapio Nyholm ja Sakke Vikström. Seiskaluokalta lähtien me
ollaan skeitattu sillan alla Hermannin skeittipuistossa. Heti kun koulu loppuu, me mennään sinne. Kun Jere lakkasi tulemasta, se ei ollut enää sama juttu. Jere oli niin tärkeä osa porukkaa.

Me mietittiin paljon, miten me tehtäisiin. Voitaisiinko me vaihtaa paikkaa tai aikaa niin että Jere voisi vielä tulla mukaan. Mutta kaikilla oli niin paljon meneillään, niiden piti mennä kotiin
syömään ja sen jälkeen muihin menoihin. Eikä kukaan halunnut vaihtaa skeittipuistoa. Me oltiin käyty siellä niin kauan. Me tunnetaan siellä melkein kaikki. Oli vaikeaa edes ajatella vaihtamista. Joten Jere teki päätöksen: se tulisi sinne edelleen, ja me jatkettaisiin niin kuin ennenkin.

Se sanoi, että voisi tehdä läksyt metrossa, ja se oli kuitenkin tulossa parina iltana viikossa kaupunkiin jääkiekkotreeneihin. Joten se alkoi tulla Mattlidenistä meidän skeittipuistoon koulun jälkeen. Se tuli metrolla Kalasatamaan ja vaihtoi kolmentoista raitiovaunuun. Sillä oli mukana skeittilauta ja joskus kaikki lätkäkamat, näytti sairaalta, kun se kantoi niitä kaikkia hiestä märkänä. Me huomattiin pian, ettei se tulisi toimimaan. Tietenkin oli kiva nähdä, mutta Jereltä kesti ainakin viisikymmentä minuuttia tulla. Me ehdittiin skeitata vain hetki ennen kuin porukka alkoi lähteä kotiin

.Jere oli myös huonolla tuulella. Niin että piti varoa, ettei ärsytä sitä. Jansku ei jaksanut sitä. Ensin Jereä piti odottaa, ja sitten kun se tuli se oli vain kiukkuinen. Olin varma, että ne eroaisi.
Siitä tuli noidankehä. Jere tuli skeittipuistoon niin pian kuin pystyi, mutta se ei riittänyt, joten se turhautui. Sitten Janskukin turhautui. Ja Jere turhautui entisestään. Metro pysähtyy joka asemalla, se valitti. Kestää ihan helvetin kauan.

Mutta yhtenä päivänä se tuli yhtäkkiä skeittipuistoon skuutilla, aikaisemmin kuin yleensä. Se sanoi, että oli ajanut koko matkan Mattlidenistä ja että matka oli seitsemän minuuttia nopeampi kuin metrolla ja raitiovaunulla. Sillä oli outo ilme. Me luultiin, että se vitsaili. Se sanoi, että testasi uutta reittisuunnittelijaa, jonka parissa sen isä työskenteli. Se oli ensimmäinen kerta,
kun kuulin VER2GOsta. Se käyttää tekoälyä ja laskee vaihtoehtoisia matkustusreittejä. Jere väitti, ettei sen ollut tarvinnut pysähtyä kertaakaan, se oli seurannut ohjeita ja ajanut täysillä
koko matkan. Se kuulosti aika uskomattomalta. Mä en päässyt yli siitä.

Yritin koko illan laskea, miten Jere oli ajanut. Mattlidenistä skeittipuistoon noin neljässäkymmenessäkahdessa minuutissa. Matka on viisitoista kilometriä. Kävellen kestää kaksi ja puoli
tuntia, jos on nopea. Skuutilla Jeren on täytynyt ajaa keskimäärin 21 kilometrin tuntivauhtia ehtiäkseen. Se olisi mahdollista, jos tie olisi suora, ilman liikennevaloja, risteyksiä ja muuta liikennettä. Mutta Mattlidenistä tullessa pitää tulla Länsiväylää pitkin, ylittää Mannerheimintie, ajaa Pasilan läpi ja Mäkelänkatua pitkin. Ne on koko tämän maan ruuhkaisimpia paikkoja

En saanut sitä täsmäämään. Mutta seuraavana päivänä Jere tuli taas aikaisin skuutilla, sama outo ilme kasvoillaan. Matka oli kestänyt neljäkymmentäkaksi minuuttia. Se nauroi
oudoille jutuille, kun me skeitattiin, ihan kuin olisi ollut hermostunut.

Ja sillä oli earpodit korvissa, olin varma, että ne putoaisi, mutta niiden täytyi olla syvällä. Ennen kuin mä lähdin kotiin, kysyin, mitä kautta se oli ajanut Pasilan läpi. Se sanoi, ettei tiennyt teiden nimiä, mutta pilvenpiirtäjien välistä. Minkä pilvenpiirtäjien, mä kysyin, ja silloin se virnisti ja sanoi hitto sä kyselet paljon. Joten mä en tiedä mitä se tarkoitti.

Ajattelin että se valehteli. Tai oli lintsannut koulusta ja lähtenyt aikaisemmin, tai saanut kyydin joltain. Mutta sitten meni viikko ja me oltiin taas skeittipuistossa koulun jälkeen.
Jere tuli skuutilla skeittilauta jalan alla. Se oli ihan valkoinen naamasta ja näytti sairaalta. Sen leuka oli niin jännittynyt, että posket oli kuopalla, näytti että se puri hampaita yhteen
niin kovaa kuin pystyi. Se pysähtyi, ja hetken mä luulin, että se kaatuisi. Katsoin puhelinta. Se oli 15.34.

Se ei ole mahdollista. Oikeasti, I did the math. Sellainen skuutti ei kulje nopeampaa kuin 25 kilometriä tunnissa. Jeren koulu loppuu kolmelta joka päivä niin kuin meidänkin. 34 minuutissa lähteä koulusta, löytää skuutti ja ajaa 15 kilometriä kaupunkiliikenteessä. Vaikka ajaisi täysillä eikä pysähtyisi kertaakaan, matka kestäisi 36 minuuttia.

Jansku oli sinä päivänä paikalla. Se järkyttyi yhtä paljon kuin me muutkin, kun Jere tuli. Jere ei näyttänyt normaalilta. Tavallisesti Jansku olisi juossut sen luo ja suudellut sitä liioitellun
kauan. Tyypillistä Janskulle. Se tietää, että Daniel, Tapio ja ehkä mäkin ollaan oltu ihastuneita siihen. Mä luulen, että se tykkää tehdä meidät mustasukkaisiksi. Mutta nyt se epäröi, kuin olisi ollut epävarma siitä, että se todella oli Jere, joka siinä seisoi.

Hetken päästä Jere toipui. Väri palasi sen naamalle, sen selkä suoristui ja se liikkui rennommin. Se skeittasi melkein normaalisti, vaikutti vain vähän väsyneeltä. Sillä oli earpodit syvällä korvissa, ja välillä vaikutti siltä, että se kuunteli niistä jotain eikä kuullut mitä me sanottiin. Ja kaikki mitä me kysyttiin vaikutti ärsyttävän sitä. Mä yritin saada sen kertomaan, miten se oli ajanut ja miten se oli voinut olla niin nopea.

Se sanoi, että VER2GO oli ehdottanut vaihtoehtoista reittiä metsän läpi. Mä kysyin minkä metsän, mutta Jere vain kohautti olkapäitään ja lopulta näytti mulle keskaria.

Ne toiset poliisit näytti ihan samalta kuin te nyt. Siltä kuin mä olisin crazy. Mutta oottehan te nähneet ne kuvat?

Kysyin siis serkultani, joka käy Mattlideniä, voisiko se tsekata, että Jere todellakin käy normaalisti tunneilla. Joo, kyllä kävi. Kahdeksasta kolmeen joka päivä. Viikkoa ennen kuin Jere katosi serkkuni seurasi sitä viimeisen tunnin jälkeen ja otti kuvan, kun Jere avasi skuutin lukituksen.

Annoin teille sen kuvan. Se on otettu 15:10. Jere näyttää hermostuneelta. Ja kuvassa näkyy skuutin numero. Te saitte myös sen kuvan, jonka mä otin itse kaksikymmentäneljä minuuttia myöhemmin kun Jere oli perillä skeittipuistossa, 15:34. Siinä kuvassa näkyy myös aika hyvin, miten hullulta se näytti, niin kuin se olisi juossut myrskyn läpi

Epäilläänkö mua siis jostain? Kuulostanko mä teistä siltä, että mulla oli joku hyperfiksaatio? Yritin vain ymmärtää mitä oli meneillään, jotta oisin saanut selville, voisinko mä auttaa Jereä.
Muut olivat vain peloissaan. Mike ja Sakke ja Daniel ja Tapio ja Jansku, ne käyttäytyi kuin se olisi ollut painajaista ja kuvitteli kai heräävänsä kohta.

Jansku lakkasi tulemasta skeittipuistoon eikä vastannut munkaan viesteihin. Mä kirjoittelin tietysti myös Jerelle, mutta se ei edes aukaissut mun viestejä. Yritin saada lisää tietoa
VER2GOsta ja Jeren isän työstä. Se on kalifornialainen yritys, joka työstää AI 2.0:aa. Mutta VER2GOa ei ole saatavilla missään. Jeren täytyi käyttää jotain betaversiota jonka oli saanut isältään. Tai ehkä se varasti sen.

Tai sitten VER2GOa testattiin Jereen? Ihan sairasta että isä tekee sellaista lapselleen, mutta olisitte kuulleet, miten Jeren isä karjui jäähallissa. Get them! Come on! Jeremy, you’re fucking faster than that! You’ve got to be faster than that! Se on sellainen isä, joka ei ole tyytyväinen, vaikka lapsi olisi nopein kaikista.

Lopulta en keksinyt muuta kuin seurata Jereä. Joten lintsasin tunnilta ja menin metrolla Mattlidenin koululle, odotin rappusten luona, kun koulu loppui ja oppilaita alkoi virrata ulos. Jere yllättyi, kun näki mut. Näytti oikeastaan iloiselta. Mutta kun se tajusi, että mä olin siellä koska aioin vakoilla sitä, se suuttui.

Se oli jo aikoja sitten kyllästynyt kaikkiin kysymyksiin ja piti mua pakkomielteisenä. Silloin se sanoi mua saatanan pervoksi, ja kun mä lähdin sen perään ja laitoin käden sen olkapäälle se löi mua, tähän solisluun kohdalle. Se ei ole koskaan ennen tehnyt niin. Mutta se ei ollut enää oma itsensä, hulluus oli asettunut sen kasvoihin ja ottanut sen yhä enemmän valtaansa.

Mun mielestä Jere näytti vanhalta ja pelokkaalta. Kysyin, saanko tulla kyytiin. Niin kuin ennen, kun me oltiin pieniä ja ajettiin joskus kaks päällä Jeren pyörällä. Kun mä sanoin sen, tuntui kuin se olisi muistanut sen ajan ja sen ansiosta se näytti taas itseltään. Mä en tiedä miten muuten mä kuvailisin sitä. Jokin levottomuus hellitti hetkeksi ja Jere näytti taas samalta kuin ennen. Ja ehkä se tajusi silloin, että mä en ollut siellä koska halusin jotenkin häiritä sitä, vaan koska mä oikeasti välitin siitä. Ja se katsoi mua ja sanoi: Okei, tuu sitten.

Me löydettiin skuutti, jonka akku oli melkein täynnä. Näin kun Jere kirjoitti VER2GOon mihin me oltiin menossa ja katsoi jotain, mikä taisi olla kartta mutta oli punamusta eikä näyttänyt
miltään kartalta mitä mä olin koskaan käyttänyt. Sitten Jere työnsi earpodit korviin ja sanoi, että matka kestäisi kaksikymmentäneljä minuuttia. Pidä kiinni, se sanoi.

Mä olin aika hermona, mutta oli myöhäistä perua. Meillä oli skeittilaudat jalkojen alla ja mä seison Jeren takana skuutin kyydissä kädet sen olkapäillä. Me ajettiin pyörätietä. Ei kovin nopeasti. Mä ajattelin, että skuutti lagasi tai että Jere ajoi hiljaa mun takia. Sitten Jere kääntyi yhdelle parkkipaikalle. Siellä aukealla paikalla se teki muutaman nopean käännähdyksen. Se oli täysin keskittynyt eikä ne olleet mitään random käännöksiä, vaan vaikuttivat noudattavan jotain kaavaa.

Mä yritin rentoutua. Nopeita käännöksiä ei kuulu vastustaa, vaikka se siltä tuntuu, silloin kaatuu ihan varmasti. Kuulin että Jere mutisi jotain, ja sitten kuulin äänen ja naksahduksen, joiden täytyi tulla Jeren earpodeista. Jere kiihdytti skuutin maksimivauhtiin ja ohjasi takaisin pyörätielle. Jotain oli tapahtunut. Mä olin kadottanut suuntavaiston kokonaan. Tuntui kuin me oltaisiin ajettu väärään suuntaan.

Ensimmäinen asia minkä mä huomasin oli, että äänet oli outoja. Ihan kuin korviin olisi laitettu joku filtteri, niin että vaan korkeat äänet kuului selvästi ja kaikki muut äänet kuulosti
kaukaisilta. Kuulin selvästi hiekan rahinan skuutin renkaiden alla mutta en tuulta, en liikennettä. Sen sijaan Jeren earpodeista vuotava ääni oli nyt paljon kovempi. Sähisevä ääni vaikutti
huutavan ohjeita Jerelle. Kun katsoin ympärilleni, huomasin, ettei siellä ollut ketään muuta Pyörätie oli tyhjä eikä mikään liikkunut. Yhtäkkiä Jere kaarsi autotielle ja suuntasi erkanemiskaistalle. Silloin näin, ettei yhtään autoakaan näkynyt missään. Ajoimme Länsiväylää ja olimme siellä aivan yksin.

Kaikki kaistat kumpaankin suuntaan olivat tyhjiä silmänkantamattomiin asti. Se oli hurja näky. Where the fuck is everyone? huusin, mutta tajusin että Jere keskittyi täysin ajamiseen,
tai ehkä ohjeiden kuunteluun, joten sen jälkeen olin hiljaa. Se oli vaikeaa. Meinasin friikata jo silloin. Sydän hakkasi ihan hulluna. Kun meidän olisi pitänyt saapua merenrantaan ja nähdä Lauttasaaren silta, saavuimme sen sijaan kaupunginosaan, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ja silloin tajusin, ettei me oltu enää Helsingissä.

Me ajettiin korkeiden talojen välistä, niissä oli kymmeniä kerroksia, jotkut taisivat vielä korkeampia, ja ne peittivät taivaan melkein kokonaan. Eikä ketään näkynyt missään. Katu oli autio ja ikkunat pimeinä. Näin liikehuoneistoja, joiden lamput oli sammuksissa, mutta en tunnistanut kylttejä, vaikka ne vaikuttivat tutuilta. Ja joka puolella kadulla lojui jotain, joka näytti mustilta merilevävanoilta, ja skuutti töyssähti joka kerta kun ajoimme sellaisen yli. Siellä täällä vanat muodostivat möykkyjä, joita Jere väisteli.

Lopulta tulimme alueelle, joka vaikutti satamalta, mutta meren tilalla olikin autiomaan kaltainen maisema. Horisontissa näin jotakin mitä luulin ensin tummiksi pilviksi. Pian ymmärsin kuitenkin, että ne olivat vuoria. Vuoriketju kohosi siellä, missä Helsingin olisi kuulunut olla. Osa huipuista oli jyrkkiä ja piirtyi selkeästi taivasta vasten. Ja tie jatkui piikkisuorana eteenpäin, niin kauas kuin pystyin näkemään, poispäin taloista, autiomaan ja kaukaisten vuorten suuntaisesti.

Näin mustan läikän Jeren kaulassa, ihan naamani edessä. Se näytti vähän öljyltä, tai mönjältä, jota oli ollut kadulla, ja ajattelin että jotain on täytynyt roiskua Jeren päälle. Mutta
kun mä katsoin sitä mustaa läikkää, se liikkui äkkiä siksakkia Jeren kaulaa pitkin, ihan kuin olisi ollut elävä. Sätkähdin niin että skuutti horjahti, kun se musta juttu katosi Jeren paidan alle
ja Jere huusi Älä liiku! ja mä huusin Sulla on jotain kaulassa! ja Jere käänsi päätään ja oli ihan raivona ja huusi: Anna olla!

Samalla näin pari mustaa öljyläikkää mun omilla tennareilla ja sukilla ja menin paniikkiin. Koko keho reagoi ja yritin potkia ne pois. Jere karjui: Stand fucking still!

Luulen, että mussa aktivoitui joku survival instinct. Tajusin, että mun täyutyy luottaa Jereen. Missä ikinä me oltiinkaan, se oli ollut täällä aiemmin. Se tiesi enemmän kuin mä. Ja parhaassa
tapauksessa se hoitaisi meidät pois täältä. Joten mä pidin jalat paikoillaan ja silmät kiinni vaikka kroppa tärisi. Koko ajan tuntui siltä kuin jotain kylmää ryömisi jalkoja pitkin, mutta
en antanut reflekseille valtaa, puritin silmiä kiinni ja pakotin mun kehon pysymään paikallaan.

Mulla oli käsivarsien lihakset kipeänä monta päivää sen jälkeen, pidin niin kovaa kiinni Jeren olkapäistä. Ja vaikka skuutti tärisi pidin silmät kiinni, ja vaikka en oo uskovainen rukoilin Jumalalta, että me päästäisiin elävänä takaisin kotiin. Ainut kerta kun avasin silmät oli, kun joku kauhea meteli sai mun korvat lukkoon. Se alkoi ulinana, jonka luulin kuuluvan skuutin renkaista, mutta ääni voimistui ja voimistui ja muuttui kaoottisemmaksi, kunnes kuulosti esihistorialliselta, kuin hirmuliskon ääni jostain leffasta, mutta sekoittuneena hurinaan ja kivien rahinaan.

Mikä tuo on? mä huusin ja Jere vastasi: Se on kaukana! Vuorten toisella puolella! Mä katsoin ympärilleni. Autiomaa oli vaihtunut karuihin kallioihin, ja vuoret olivat osittain laihojen puiden peitossa. Se kauhea ääni kaikui kuin laivan sireeni merellä, ja kivien rahina jatkui. Suljin taas silmät, se oli ainoa tapa pysyä rauhallisena.

Vaatteet tuntuivat inhottavan märiltä. Jos niitä öljyläikkiä oli mun mahan päällä tai jaloissa, en halunnut nähdä niitä. Yhtäkkiä Jere kääntyi, ja kääntyi uudestaan, ja uudestaan, ja kuulin sen
laskevan jotain ja sitten pää täyttyi kohisevasta äänestä ja Jere huusi: Kakskytkaks minuuttia! Ja nauroi.

Mä avasin silmät. Kesti hetken tajuta, että me oltiin Vallilassa, lähellä skeittipuistoa. Se kohiseva ääni, jonka kuulin tuli liikenteestä. Autot oli tulleet takaisin. Kauempana edessä näkyi raitiovaunu. Ihmisiä käveli kadulla. Jere käänsi päätään ja nauroi. Rantatie oli paljon nopeampi! Mä tiesin sen! Ja vuorten välissä menee tie, joka on vielä nopeampi. Yhdeksäntoista minuuttia!

Se pysäytti skuutin skeittipuiston luokse. Mike ja Daniel ja Tapio tuijotti meitä. Mä en kestänyt sitä just silloin ja juoksin pois. Mitä mä voisin sanoa niille? Halusin mennä yksityiseen paikkaan missä mä voisin varmistua siitä, että olin taas todellisuudessa ja riisua kaikki vaatteet ja tarkistaa oliko mun kehossa mustia läikkiä. Juoksin koko matkan kotiin ja menin suihkuun.

Kaikki vaikutti normaalilta, mutta en päässyt eroon kamalasta hiipivästä tunteesta. Se tunne kesti monta päivää. Mä taisin olla jonkinlaisessa shokissa. Kävin suihkussa kerta toisensa
jälkeen. Isän ja äidin mielestä mä näytin sairaalta. Jäin kotiin koulusta.

Nyt mä olen aika oma itseni taas, mutta nukun edelleen valot päällä, muuten mä näen vain mustia läikkiä kiipeämässä seiniä ja kattoa pitkin.

Se oli viimeinen kerta, kun mä näin Jeren. Se oli koulussa vielä seuraavana päivänä, muttei tullut skeittipuistoon. On rekisteröitynyt, että se avasi skuutin iltapäivällä, mutta se skuutti
on kadonnut. Jeren äiti ilmoitti Jeren kadonneeksi kahdenkymmenenneljän tunnin jälkeen, ja nyt on mennyt melkein kuukausi. Sen enempää mä en tiedä.

Mä uskon, että Jere ehkä on elossa. Luultavasti se on jumissa siellä autiossa maailmassa. Ehkä skuuttiin tuli joku vika siellä. Ehkä Jere ajoi harhaan tai joutui onnettomuuteen? Kännykän ja
earpodien akun on täytynyt loppua aika pian. Pääseekö sieltä silloin edes pois? Mä oon yrittänyt olla optimistinen. Jere on vahva ja nopea. Jos siellä on ruokaa ja vettä, uskon että se löytää ne kyllä. Parhaassa tapauksessa se onnistuu pysymään erossa niistä mustista läikistä, ja jonain päivänä se löytää tien ulos ja tulee takaisin.

Mutta mä olen myös miettinyt paljon sitä miltä se näytti silloin viimeisellä kerralla kun näin sen, ennen kuin mä juoksin pois. Niiden viimeisten viikkojen aikana Jerestä ei vain tullut nopeampi ja nopeampi saapumaan skeittipuistoon. Se näytti myös aina vain pelottomammalta, ja se mitä mä näin sen kasvoissa silloin viimeisellä kerralla oli jotain mitä varmaan näkee
sellaisen ihmisen silmissä, joka on just hypännyt laskuvarjolla. Adrenaliinia ja dopamiinia. Se on sellaisen ihmisen katse, joka ei enää pelkää, joka luulee olevansa kuolematon ja uskaltaa
mitä vaan.

Joten jos VER2GOn mukaan oli olemassa vielä nopeampi reitti skeittipuistoon, luulen että Jere ei voinut vastustaa sen kokeilemista. Ja mä yritän olla ajattelematta sitä, koska se ääni on mahdotonta saada pois mielestä. Että Jere siis on mennyt niiden terävähuippuisten vuorten toiselle puolelle. Että se on kohdannut sen mikä ikinä niiden takana mylvikään. Ja että se joku on vienyt Jeren.

Täällä on aika pimeää, voitteko te laittaa lisää valoja päälle? Seinät liikkuu. Sori, mutta voitaisiinko ainakin pitää tauko.

Kysymyksiä

1. Mitä ajatuksia ystävyydestä teksti herättää sinussa?

2. Mitä tehdä, jos epäilee ystävän voivan huonosti?
3. Algoritmit tekevät käyttämistämme palveluista nopeampia ja tehokkaampia. Mutta millä hinnalla?
4. Kenen puolella teknologia on?
5. Mitä riskejä tekoälyyn luottamiseen liittyy?
6. Tarvitseeko ihminen myös low-tech-alueita tai -aikoja? Millaisia ne voisivat olla? Mikä niiden merkitys on?
7. Millaista riippuvuutta algoritmit ja tekoäly voivat aiheuttaa?