VER2GO 

Kaj Korkea-aho

Jansku oli Jeren tyttöystävä. Kirjoittajaleiriltä asti, siihen saakka kunnes hän katosi. Mitä siitä tulee, neljä kuukautta? Onko teidän mielestänne epäilyttävää, että puhun hänen kanssaan? Me emme seurustele. Tai katsotaan nyt. Onko se muka jonkin lain vastaista, jos alkaisimmekin seurustella?

Mutta minä ymmärrän! Siksi minä olen täällä taas. Vaikka olen jo kertonut kaiken, mitä tiedän. Teillä on niitä tilastoja, miten se tavallisesti meneekään, kahdeksassa tapauksessa kymmenestä? Syyllinen on joku, joka tunsi uhrin. Ja nyt te luulette, että olin mustasukkainen, koska Jere oli Janskun kanssa. Ja se tekee minusta jonkinlaisen pääepäillyn?

No, siinä tapauksessa olette kai kuulustelleet Juusoakin monta kertaa? Ja Danielia, voi hyvä luoja. Juuso on Janskun exä, ja Daniel piti hänestä niin paljon, että oli aivan rikki. Pääepäiltyjen listasta tulee aika pitkä, jos kriteerit ovat a) joku Jeren kaveri ja b) joku, joka on ollut tai on kiinnostunut Janskusta. Oletteko edes selvittäneet Jeren isää, kuten sanoin? Entä VER2GO? Kuuntelitteko lainkaan, mitä kerroin viime kerralla?

Se väite, että hän olisi käyttänyt huumeita, on täyttä paskaa. Jere ei ollut sellainen. Hänen isänsä ei olisi antanut sen tapahtua. Ja oikeasti, mistä hän olisi edes löytänyt aikaa? Isompia nörttejä saatte etsiä. Keskiarvo 9,7, ja hänen ysinsä äidinkielessä olivat tehdä hänet hulluksi. Tavoitteena oli kymppi kaikesta. Lisäksi skeittasimme joka päivä, ja hän pelasi jääkiekkoa. Kuulostaako se huumeidenkäyttäjältä?

Hän muuttui oudoksi, se on totta. Se alkoi sen jälkeen, kun he muuttivat Mäkkylään, mutta narkkaria hänestä ei tullut. Sen näkee ihmisen silmistä. Päihtyneen pupillit ovat suuret, ja hän käyttäytyy maanisesti tai menee aivan sekaisin. Jerellä oli ihan normaalit pupillit. Hän oli vain jatkuvasti huonolla tuulella.

Ja hänestä tuli ilkeä. Hän kutsui Danielia kätyriksi. Daniel on metri viisikymmentäkaksi pitkä. Ja hänellä on komplekseja sen takia. Kaikki tietävät sen. Silti Jere sanoi sen suoraan hänen kasvoilleen. Daniel lopetti puhumisen hänen kanssaan sen jälkeen.

Mutta Jere ei ollut oma itsensä ennen katoamistaan. Hän näytti sairaalta. Joskus hänen kasvonsa olivat kuin pääkallo. Ja hän raivostui pienimmästäkin asiasta. Varsinkin jos kysyimme VER2GO:sta. Silloin hän saattoi täysin menettää malttinsa ja haukkua meidät mitä hirveimmillä nimillä. Ja kun lopulta seurasin häntä, hän löi minua ja kutsui saatanan pervoksi.

Miksi seurasin häntä? Kerroin sen jo viime kerralla. Haluatteko, että kerron saman asian monta kertaa nähdäksenne, muuttuuko tarinani? Sillä niin tehdään, jos epäillään jonkun valehtelevan? Vai toivotteko, että tällä kertaa kertoisin vähemmän sekopäisen version?

Minä kerron vain, miten asiat olivat. Olin huolissani hänestä. Olimme kaikki. Mutta muut eivät halunneet puuttua asiaan, koska Jere oli sellainen ihminen, jonka sanomisia toteltiin. Ja hän oli lopussa niin outo. Pelotti kaikkia.

Mutta minä en voinut vain antaa asian olla. Halusin yrittää ymmärtää, mitä hänelle tapahtui. Siksi seurasin häntä.

Hän oli kilpailuhenkinen tyyppi. Olimme olleet ystäviä jo alakoulusta asti. Minä pelasin jalkapalloa ja hän jääkiekkoa, joten emme oikeastaan nähneet kovin paljon koulun ulkopuolella. Mutta kilpailimme jatkuvasti keskenämme.

Kuka juoksee portaat nopeimmin ylös? Kuka syö eniten kalapuikkoja? Kuka rakentaa hienoimman talon Minecraftissa?

Se oli tavallaan meidän juttumme.

Mutta Jere oli paljon kilpailuhenkisempi kuin minä. Se johtui hänen isästään. Oletteko saaneet häneen yhteyttä? Mikä sekopää. Hän seisoi katsomossa ja huusi Jeren otteluissa niin paljon, että valmentajan piti huomauttaa hänelle.

Hän oli Floridasta, sellainen oikea MAGA-republikaani. Luulen, että hän vihasi Suomessa asumista. Suurin osa ihmisistä täällä ajattelee, että urheilussa tärkeintä on pitää hauskaa. Mutta Jeren isän mielestä tärkeintä oli, että Jere antoi aina kaikkensa tullakseen mahdollisimman hyväksi.

Kaikkein hulluinta ehkä oli, että se toimi.

Jere oli poikkeuksellisen hyvä melkein kaikessa. Kokeista tuli aina kymppejä, kuten sanoin. Ja jääkiekossa hän oli loistava. Liikkui huhuja, että kykyjenetsijät kävivät katsomassa hänen harjoituksiaan. Luulen, että hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä Pohjola-leirille.

Jeren isä varmaan hieroi MAGA-lakkiaan tyytyväisenä.

Amerikkalainen unelma.

Mutta hänen vanhempansa erosivat. Ja hänen isänsä muutti takaisin Yhdysvaltoihin.

Silloin Jere alkoi muuttua.

Kun hän muutti äitinsä kanssa Mäkkylään.

Olen varma, että hän sai VER2GO:n isältään. Hänen isänsä työskentelee sitä kehittävässä yrityksessä. Teidän pitäisi kuulustella heitä. Oletteko tehneet niin?

Jeren muutto oli surullinen juttu meille kaikille.

Jansku oli siitä erityisen harmissaan.

Etäsuhde oli raskas, hän sanoi. Luulen myös, että hänellä on jonkinlainen ongelma Espoon kanssa. Me asumme Arabianrannassa, ja sieltä on hankala päästä Mäkkylään.

Jansku kulkee kuulemma vain metrolla ja niillä oransseilla busseilla, koska ne ovat ilmaisia, kuten hän väittää.

Tosin ehkä sitä ei pitäisi sanoa poliisikuulusteluissa?

Voinko perua sen?

Toisaalta teillä on varmasti tärkeämpää tekemistä kuin jahdata viisitoistavuotiaita pummilla matkustajia.

Jere vaihtoi myös koulua muuton yhteydessä.

Hän siirtyi Mattlideniin, sinne Iso Omenan lähelle. Todella kauas.

Oli aika järjetöntä, että hän vaihtoi koulua. Hän olisi itse halunnut jäädä Åshöjdeniin kaikkien kavereidensa luokse. Ja Janskun.

En usko, että kukaan muu kuin hänen vanhempansa piti järkevänä vaihtaa koulua kuukausi yhdeksännen luokan alkamisen jälkeen.

Mutta hänen vanhemmillaan taisi olla jokin Mattliden-pakkomielle.

Tosin se koulu sopi ehkä paremmin sellaiselle nörtille kuin Jere kuin Åshöjden.

Silti se oli musertavaa.

Hän ei tuntenut siellä ketään.

Meillä oli oma porukkamme, joka skeittasi koulun jälkeen. Minä, Jere, Daniel ja Mike, joskus myös Jansku, Tapio Nyholm ja Sakke Vikström.

Olimme skeitanneet Hermannin sillan alla seitsemännestä luokasta lähtien.

Heti koulun jälkeen menimme sinne.

Kun Jere lakkasi tulemasta, mikään ei ollut enää entisellään.

Hän oli niin tärkeä osa porukkaa.

Mietimme paljon, mitä voisimme tehdä.

Voisimmeko vaihtaa paikkaa tai aikaa, jotta Jere voisi jatkaa mukana?

Mutta kaikilla oli omat menonsa. Piti mennä kotiin syömään ja sitten muihin harrastuksiin.

Eikä kukaan halunnut vaihtaa skeittipuistoa.

Olimme olleet siellä niin kauan.

Tunsimme siellä melkein kaikki.

Ajatuskin muuttamisesta tuntui vaikealta.

Niinpä Jere teki päätöksen.

Hän jatkaisi tulemista sinne, ja me jatkaisimme kuten ennenkin.

Läksyt voisi tehdä metrossa, hän sanoi, ja pari kertaa viikossa hänen olisi joka tapauksessa tultava kaupunkiin jääkiekkoharjoituksiin.

Niin hän alkoi kulkea Mattlidenista skeittipuistolle koulun jälkeen.

Hän tuli metrolla Kalasatamaan ja vaihtoi sieltä raitiovaunuun numero 13.

Mukanaan hänellä oli skeittilauta ja joskus vielä kaikki jääkiekkovarusteetkin.

Se näytti aivan hullulta, kun hän saapui kantaen kaikkea sitä tavaraa, hiestä märkänä.

Huomasimme nopeasti, ettei järjestely toiminut.

Totta kai oli mukavaa tavata häntä, mutta hänen matkansa kesti vähintään viisikymmentä minuuttia.

Ehdimme skeitata vain vähän aikaa ennen kuin ihmiset alkoivat lähteä kotiin.

Myös hänen mielialansa oli huono.

Sellainen, että piti olla varovainen, ettei suututtaisi häntä.

Jansku ei jaksanut sitä.

Ensin piti odottaa häntä, ja sitten kun hän vihdoin saapui, hän oli vain pahalla tuulella.

Olin varma, että Jansku jättäisi hänet.

Se muuttui noidankehäksi.

Jere tuli skeittipuistoon niin nopeasti kuin pystyi, mutta sekään ei riittänyt, joten hän turhautui.

Se puolestaan turhautti Janskun.

Ja silloin Jere turhautui vielä enemmän.

”Metro pysähtyy joka pysäkillä”, hän valitti.

”Siihen menee helvetisti aikaa.”

Mutta eräänä päivänä hän saapui yhtäkkiä skeittipuistoon sähköpotkulaudalla, tavallista aikaisemmin.

Hän kertoi ajaneensa koko matkan Mattlidenista asti ja että se oli ollut seitsemän minuuttia nopeampaa kuin metro ja raitiovaunu.

Hänen ilmeensä oli aivan outo.

Luulimme hänen pilailevan.

Hän kertoi kokeilevansa uutta reittiopasta, jonka parissa hänen isänsä työskenteli.

Silloin kuulin ensimmäisen kerran VER2GO:sta.

Sen sanottiin käyttävän tekoälyä ja laskevan vaihtoehtoisia reittejä.

Jere väitti, ettei ollut joutunut pysähtymään kertaakaan. Hän oli vain seurannut ohjeita ja pystynyt ajamaan täyttä vauhtia koko matkan.

Se kuulosti melko uskomattomalta.

En saanut sitä pois mielestäni.

Koko illan yritin selvittää, mitä reittiä hän oli kulkenut.

Mattlidenista skeittipuistoon noin neljässäkymmenessäkahdessa minuutissa.

Matkaa oli viisitoista kilometriä.

Kävellen siihen menisi kaksi ja puoli tuntia, jos kulkee nopeasti.

Sähköpotkulaudalla hänen olisi täytynyt ajaa keskimäärin 21 kilometrin tuntivauhtia ehtiäkseen niin nopeasti.

Se olisi mahdollista suoralla tiellä ilman liikennevaloja, risteyksiä tai muuta liikennettä.

Mutta Mattlidenista tullessa täytyy ylittää Länsiväylä, Mannerheimintie, kulkea Pasilan läpi ja ylittää Mäkelänkatu.

Ne ovat maan vilkkaimpia liikennealueita.

En saanut yhtälöä toimimaan.

Seuraavana päivänä hän tuli jälleen aikaisin sähköpotkulaudalla.

Sama outo ilme kasvoillaan.

Neljäkymmentäkaksi minuuttia, hän sanoi.

Hän nauroi omituisille asioille meidän skeitatessamme, aivan kuin olisi ollut hermostunut.

Hänellä oli kuulokkeet syvällä korvissaan.

Olin varma, että ne putoaisivat, mutta hän oli tunkenut ne todella syvälle.

Ennen kotiin lähtöä kysyin, mitä reittiä hän oli ajanut Pasilan läpi.

Hän sanoi, ettei tiennyt katujen nimiä, mutta että oli kulkenut pilvenpiirtäjien välistä.

”Mitä pilvenpiirtäjiä?” kysyin.

Silloin hän virnisti.

”Hitto, sinä kyselet paljon.”

En tiedä, mitä hän tarkoitti.

Ajattelin hänen valehtelevan.

Tai ehkä hän oli lintsannut koulusta ja lähtenyt aikaisemmin.

Tai saanut joltakulta kyydin.

Mutta viikkoa myöhemmin olimme taas skeittipuistossa koulun jälkeen.

Jere saapui sähköpotkulaudalla, skeittilauta jalan alla.

Hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

Hän näytti järjettömältä.

Leuka oli niin kireällä, että poskiin oli muodostunut kuoppia, aivan kuin hän olisi purrut hampaitaan yhteen niin kovaa kuin pystyi.

Hän pysähtyi, ja hetken ajan luulin hänen kaatuvan.

Katsoin puhelimestani kellonajan.

15.34.

Se ei ollut mahdollista.

Oikeasti, laskin sen.

Sellaiset sähköpotkulaudat eivät kulje yli 25 kilometriä tunnissa.

Jere pääsi koulusta joka päivä kolmelta, aivan kuten mekin.

Koulusta ulos pääseminen, potkulaudan löytäminen ja viidentoista kilometrin matka kaupungin liikenteen läpi 34 minuutissa…

Vaikka ajaisi täydellä nopeudella pysähtymättä kertaakaan, siihen menisi 36 minuuttia.

Jansku oli paikalla sinä päivänä.

Hän järkyttyi aivan yhtä paljon kuin me muutkin, kun Jere saapui.

Jere ei näyttänyt normaalilta.

Tavallisesti Jansku olisi juossut hänen luokseen ja suudellut häntä ylitsevuotavan pitkään.

Se oli ihan hänen tapaistaan.

Hän tiesi varmasti, että Danielilla, Tapiolla ja ehkä minullakin oli joskus ollut ihastus häneen.

Luulen, että hän piti meidät tahallaan mustasukkaisina.

Mutta nyt hän epäröi.

Ikään kuin ei olisi ollut varma, oliko siinä todella Jere.

Jonkin ajan kuluttua hän toipui hieman.

Väri palasi kasvoihin. Selkä suoristui, ja liikkeet näyttivät vähemmän jäykiltä.

Skeittilaudalla hän oli lähes oma itsensä, vain vähän tavallista väsyneempi.

Kuulokkeet olivat yhä syvällä hänen korvissaan, ja välillä vaikutti siltä kuin hän kuuntelisi niistä jotakin eikä kuulisi, mitä me sanoimme.

Ja kaikki kysymykset tuntuivat vain ärsyttävän häntä.

Yritin saada hänet kertomaan, mitä reittiä hän oli kulkenut ja miten hän oli voinut olla niin nopea.

Hän sanoi, että VER2GO oli ehdottanut vaihtoehtoista reittiä metsän kautta.

Kysyin, minkä metsän kautta.

Hän vain kohautti olkapäitään.

Lopulta hän näytti minulle keskisormea.

Muut poliisit näyttivät aivan samalta kuin te nyt.

Ikään kuin minä olisin hullu.

Mutta olettehan te nähneet ne kuvat?

Pyysin serkkuani, joka käy Mattlidenia, tarkistamaan, oliko Jere todella koulussa normaalisti.

Kyllä oli.

Joka päivä kahdeksasta kolmeen.

Viikkoa ennen katoamistaan serkkuni seurasi häntä viimeisen tunnin jälkeen ja otti kuvan, kun hän avasi vuokrasähköpotkulaudan lukituksen.

Annoin sen kuvan teille.

Se on otettu kello 15.10.

Jere näyttää siinä hermostuneelta.

Ja potkulaudan tunnusnumero näkyy kuvassa.

Saitte myös toisen kuvan, jonka otin itse kaksikymmentäneljä minuuttia myöhemmin, kun Jere oli jo saapunut skeittipuistoon.

Kello oli silloin 15.34.

Siinäkin näkyy hyvin, miten hullulta hän näytti.

Ihan kuin olisi juossut myrskyn läpi.

Epäilläänkö minua siis jostakin?

Kuulostanko teistä pakkomielteiseltä?

Yritin vain ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, jotta voisin auttaa häntä.

Muut olivat vain peloissaan.

Mike, Sakke, Daniel, Tapio ja Jansku käyttäytyivät kuin eläisivät painajaisessa ja odottaisivat heräävänsä siitä minä hetkenä hyvänsä.

Jansku lopetti skeittipuistoon tulemisen.

Hän ei vastannut viesteihinikään.

Tietenkin kirjoitin myös Jerelle.

Mutta hän ei edes avannut viestejäni.

Yritin selvittää lisää VER2GO:sta ja siitä, mitä Jeren isä teki työksensä.

Yritys sijaitsi Kaliforniassa ja työskenteli niin sanotun ”AI 2.0:n” parissa.

Mutta VER2GO:ta ei saanut mistään.

Sen täytyi olla beetaversio, jonka Jere oli saanut isältään.

Ehkä hän oli varastanut sen.

Tai ehkä häntä käytettiin testihenkilönä.

Olisi aika sairasta tehdä niin omalle lapselleen.

Mutta teidän olisi pitänyt kuulla, miten hänen isänsä huusi jäähallissa.

”Get them! Come on! Jeremy, you’re fucking faster than that! You’ve got to be faster than that!”

Sellainen isä ei koskaan ole tyytyväinen.

Ei vaikka hänen lapsensa olisi maailman nopein.

Lopulta keksin vain yhden asian.

Seuraisin häntä.

Jätin yhden oppitunnin väliin, menin metrolla Mattlideniin ja odotin koulun portaiden luona oppilaiden tullessa ulos.

Hän yllättyi nähdessään minut.

Itse asiassa hän näytti hetken jopa iloiselta.

Mutta kun hän ymmärsi, että olin tullut vakoilemaan häntä, hän suuttui.

Hän oli saanut tarpeekseen kysymyksistäni jo aikoja sitten.

Hän piti minua pakkomielteisenä.

Silloin hän kutsui minua saatanan pervoksi.

Ja kun tartuin häntä olkapäästä, hän löi minua solisluuhun.

Sitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt.

Mutta hän ei ollut enää oma itsensä.

Se jokin hulluus oli vallannut hänen kasvonsa yhä enemmän.

Minusta hän näytti vanhalta.

Ja pelokkaalta.

Kysyin, saisinko tulla mukaan.

Niin kuin ennen, kun olimme lapsia ja ajoimme joskus kaksin hänen polkupyörällään.

Kun sanoin sen, jokin muuttui hänessä.

Ikään kuin hän olisi muistanut sen ajan.

Hänen kasvonsa näyttivät taas hetkeksi omiltaan.

En oikein osaa kuvailla sitä muuten.

Jokin häntä vaivannut asia hellitti otteensa hetkeksi.

Ehkä hän silloin ymmärsi, etten ollut tullut kiusaamaan häntä.

Että välitin hänestä oikeasti.

Hän katsoi minua.

Ja sanoi:

”Okei. Tule sitten mukaan.”

Löysimme sähköpotkulaudan, jonka akku oli melkein täynnä.

Näin, kun Jere syötti VER2GO:hon määränpään.

Vilkaisin myös jotakin näkymää, joka saattoi olla kartta.

Mutta se oli punainen ja musta eikä muistuttanut mitään koskaan käyttämääni karttaa.

Sitten hän painoi kuulokkeet korviinsa ja sanoi:

”Matka kestää kaksikymmentäneljä minuuttia.”

”Lukittaudu sisään.”

Olin aika hermostunut.

Mutta enää ei voinut perääntyä.

Skeittilaudat olivat jaloissamme, ja minä seisoin hänen takanaan potkulaudalla kädet hänen hartioillaan.

Ajoimme pyörätietä pitkin.

Vauhti ei ollut erityisen kova.

Ajattelin, että potkulauta pätki tai että Jere ajoi hitaasti minun takiani.

Sitten hän kääntyi parkkipaikalle.

Avoimella alueella hän teki muutaman nopean väistöliikkeen.

Hän oli täysin keskittynyt.

Liikkeet eivät olleet satunnaisia, vaan näyttivät seuraavan jotakin tarkkaa kaavaa.

Yritin rentoutua.

Tiesin, ettei äkillisiä käännöksiä vastaan saanut jännittää tai tasapaino menisi varmasti.

Kuulin Jeren mutisevan jotakin.

Sitten kuului ääniä ja naksahduksia, jotka tulivat varmasti hänen kuulokkeistaan.

Hän kiihdytti potkulaudan huippunopeuteen ja ohjasi takaisin pyörätielle.

Ja silloin jokin muuttui.

Kadotin täysin suuntavaistoni.

Tuntui kuin olisimme ajaneet väärään suuntaan.

Ensimmäiseksi huomasin äänet.

Ne kuulostivat oudoilta.

Ikään kuin korvieni eteen olisi asetettu suodatin.

Vain korkeat äänet kuuluivat selvästi.

Kaikki muu kuulosti kaukaiselta, kuin toisesta kerroksesta.

Kuulin tarkasti hiekan rahinan renkaiden alla.

Mutta en tuulta.

En liikennettä.

Sen sijaan Jeren kuulokkeista vuotava ääni oli yhtäkkiä paljon voimakkaampi.

Sihisevä ääni tuntui antavan hänelle ohjeita.

Kun katsoin ympärilleni, huomasin ettei ketään muuta ollut missään.

Pyörätie oli tyhjä.

Mikään ei liikkunut.

Yhtäkkiä Jere ohjasi potkulaudan autotielle ja liittymäkaistalle.

Silloin huomasin, ettei autojakaan ollut.

Ajoimme Länsiväylälle.

Olimme siellä täysin yksin.

Kaikki kaistat molempiin suuntiin olivat tyhjiä niin kauas kuin näin.

Näky oli järkyttävä.

”Missä helvetissä kaikki ovat?” minä huusin.

Mutta Jere keskittyi ajamiseen.

Tai ehkä kuulokkeista tuleviin ohjeisiin.

Sen jälkeen olin hiljaa.

Sydämeni hakkasi hallitsemattomasti.

Kun meidän olisi pitänyt saapua meren rannalle ja nähdä Lauttasaaren silta, päädyimmekin kaupunginosaan, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.

Silloin ymmärsin, ettemme olleet enää Helsingissä.

Ajoimme korkeiden rakennusten väliin.

Niissä oli kymmeniä kerroksia.

Jotkut olivat vieläkin korkeampia.

Ne peittivät lähes koko taivaan.

Eikä missään näkynyt ketään.

Kadut olivat autioita.

Ikkunat pimeitä.

Näin liiketiloja, joiden valot olivat sammuksissa.

Kyltit näyttivät tutuilta, mutta en tunnistanut niitä.

Ja kaikkialla tiellä lojui jotakin mustien merilevän kaltaisten suikaleiden näköistä.

Potkulauta hypähteli aina niiden yli ajaessamme.

Paikoin suikaleet muodostivat paksuja mustia kimppuja.

Jere väisteli niitä tarkasti.

Lopulta saavuimme paikkaan, joka muistutti satama-aluetta.

Mutta siellä missä meren olisi pitänyt olla, alkoi aavikkomainen maisema.

Horisontissa näkyi jotakin tummaa.

Ensin luulin niitä pilviksi.

Sitten tajusin niiden olevan vuoria.

Vuorijono nousi siellä missä Helsingin olisi pitänyt olla.

Osa huipuista oli teräviä ja piirtyi selvästi taivasta vasten.

Tie jatkui suoraan eteenpäin.

Pois rakennusten luota.

Kohti aavikkoa.

Kohti kaukaisia vuoria.

Silloin näin jotain Jeren niskassa.

Mustan läiskän.

Se oli aivan kasvojeni edessä.

Se näytti öljyltä.

Tai samalta mustalta aineelta, jota tiellä oli ollut.

Ajattelin jonkin roiskuneen hänen päälleen.

Mutta kun katsoin tarkemmin…

Musta läiskä alkoi liikkua.

Se kiemurteli siksakkia pitkin hänen kaulaansa.

Ikään kuin se olisi ollut elossa.

Säpsähdin niin voimakkaasti, että potkulauta horjahti.

Musta läikkä katosi Jeren paidan alle.

Jere huusi:

”Pysy paikallasi!”

Ja minä huusin:

”Sinulla on jotain niskassasi!”

Jere käänsi päätään.

Hän oli raivoissaan.

”Anna sen olla!” hän karjui.

Samalla huomasin mustia öljymäisiä täpliä omissa lenkkareissani ja sukissani.

Panikoin välittömästi.

Yritin potkia niitä pois.

Jere huusi:

”Stand fucking still!”

Luulen, että jokin selviytymisvaisto aktivoitui minussa.

Ymmärsin, että minun täytyi luottaa Jereen.

Missä ikinä olimmekaan, hän oli käynyt siellä ennen.

Hän tiesi enemmän kuin minä.

Ja parhaassa tapauksessa hän osaisi myös pois sieltä.

Niinpä pidin jalkani paikoillaan.

Suljin silmäni, vaikka koko vartaloni vapisi.

Tuntui jatkuvasti siltä kuin jokin kylmä ryömisi pitkin sääriäni.

Mutta en antanut refleksien ottaa valtaa.

Puristin silmäni kiinni ja pakotin itseni olemaan liikkumatta.

Monena päivänä sen jälkeen käteni olivat kipeät.

Puristin Jeren hartioita niin kovaa.

Vaikka potkulauta tärisi allamme, pidin silmäni suljettuina.

Ja vaikka en ole uskonnollinen, rukoilin Jumalaa, että pääsisimme elossa takaisin kotiin.

Avasin silmäni vain kerran.

Silloin kuului niin hirvittävä ääni, että korvani menivät lukkoon.

Aluksi se muistutti ulvontaa.

Ajattelin sen ehkä tulevan potkulaudan renkaista.

Mutta ääni kasvoi.

Yhä korkeammaksi.

Yhä sekavammaksi.

Lopulta se kuulosti esihistorialliselta.

Kuin jonkin jättimäisen pedon karjunnalta vanhasta hirviöelokuvasta.

Mutta samalla siinä oli surinaa.

Ja kivien ratinaa.

”Mikä tuo on?” huusin.

Jere vastasi:

”Se on kaukana! Vuorten toisella puolella!”

Katsoin ympärilleni.

Aavikko oli vaihtunut karuksi kalliomaisemaksi.

Vuoret näkyivät enää osittain.

Niiden edessä kasvoi kituliaita puita.

Tuo kauhea ääni kaikui maisemassa kuin sumutorvi merellä.

Ja kivien ratina jatkui.

Suljin jälleen silmäni.

Se oli ainoa tapa pysyä rauhallisena.

Vaatteeni tuntuivat epämiellyttävän märiltä.

Jos niitä mustia läikkiä oli vatsassani tai jaloissani, en halunnut nähdä niitä.

Sitten Jere teki yhden käännöksen.

Ja toisen.

Ja kolmannen.

Kuulin hänen laskevan jotakin.

Sitten pääni täyttyi kohisevasta äänestä.

Ja hän huusi:

”Kaksikymmentäkaksi minuuttia!”

Sitten hän nauroi.

Avasin silmäni.

Kesti hetken ennen kuin ymmärsin olevamme Vallilassa.

Lähellä skeittipuistoa.

Kohiseva ääni olikin liikenteen melua.

Autot olivat palanneet.

Kauempana näkyi raitiovaunu.

Ihmisiä käveli jalkakäytävällä.

Jere käänsi päätään ja nauroi.

”Strandvägen oli paljon nopeampi! Minähän sanoin!”

”Ja vuorten kautta kulkee vielä nopeampi reitti.”

”Yhdeksäntoista minuuttia!”

Hän pysäytti potkulaudan skeittipuiston luokse.

Mike, Daniel ja Tapio tuijottivat meitä.

En pystynyt käsittelemään tilannetta.

Juoksin pois.

Mitä olisin voinut heille sanoa?

Halusin johonkin yksityiseen paikkaan.

Paikkaan, jossa voisin varmistua siitä, että olin todella takaisin todellisuudessa.

Ja jossa voisin riisua vaatteeni ja tarkistaa, oliko kehossani mustia läiskiä.

Juoksin koko matkan kotiin.

Menin suihkuun.

Kaikki näytti normaalilta.

Mutta en päässyt eroon siitä inhottavasta tunteesta.

Tuntui kuin jokin edelleen ryömisi ihollani.

Se jatkui useita päiviä.

Olin varmaan jonkinlaisessa shokissa.

Kävin suihkussa yhä uudelleen.

Isä ja äiti sanoivat, että näytin sairaalta.

Jäin pois koulusta.

Nyt olen kai melko lailla oma itseni taas.

Mutta nukun edelleen valot päällä.

Muuten näen vain mustia läiskiä, jotka liikkuvat seinillä ja katossa.

Se oli viimeinen kerta, kun näin Jeren.

Hän oli vielä seuraavana päivänä koulussa, mutta ei tullut skeittipuistoon.

Tietojen mukaan hän avasi iltapäivällä yhden sähköpotkulaudan lukituksen.

Mutta sitä potkulautaa ei ole koskaan löydetty.

Hänen äitinsä ilmoitti hänet kadonneeksi vuorokauden kuluttua.

Ja nyt siitä on kulunut melkein kuukausi.

En tiedä enempää.

Minä kyllä uskon, että hän saattaa vielä olla elossa.

Todennäköisesti hän on jäänyt loukkuun siihen autioon maailmaan.

Ehkä potkulauta hajosi siellä.

Ehkä hän eksyi.

Tai joutui onnettomuuteen.

Ja puhelimen sekä kuulokkeiden akut ovat varmasti tyhjentyneet jo ajat sitten.

Pääseekö sieltä edes pois ilman niitä?

Olen yrittänyt olla optimistinen.

Hän on vahva.

Ja nopea.

Jos siellä on ruokaa ja vettä, uskon hänen löytävän niitä.

Parhaassa tapauksessa hän onnistuu pysymään erossa niistä mustista olennoista.

Ja jonain päivänä hän löytää takaisin.

Palautuu tänne.

Mutta olen myös ajatellut paljon sitä, miltä hän näytti viimeisellä kerralla, kun näin hänet ennen kuin juoksin pois.

Niiden viimeisten viikkojen aikana Jere ei ollut vain tullut yhä nopeammaksi matkallaan skeittipuistoon.

Hän näytti myös koko ajan vähemmän pelokkaalta.

Ja se, mitä näin hänen kasvoissaan sillä viimeisellä kerralla…

Se muistutti sellaista ilmettä, jonka varmaan näkee ihmisellä, joka on juuri hypännyt laskuvarjolla.

Adrenaliinia.

Dopamiinia.

Se oli ihmisen katse, joka ei enää pelkää.

Joka uskoo olevansa kuolematon.

Joka uskaltaa tehdä mitä tahansa.

Jos VER2GO siis laski, että skeittipuistoon oli olemassa vieläkin nopeampi reitti…

Niin epäilen, ettei Jere pystynyt vastustamaan kiusausta kokeilla sitä.

Ja sitä yritän olla ajattelematta.

Koska sitä ääntä on mahdoton saada pois mielestä.

Ajatusta siitä, että hän todella jatkoi niiden terävien vuorten toiselle puolelle.

Että hän kohtasi sen, mikä siellä karjui.

Ja että se sai hänet kiinni.

Huoneessa on aika pimeää.

Voisitteko sytyttää vielä yhden lampun?

Seinät liikkuvat.

Anteeksi.

Mutta voisimmeko pitää edes pienen tauon?