Pyhäinpäivänä

Matt. 5:1–12

Tänä pyhäinpäivänä sytytän jälleen neljä kynttilää.

Ensimmäisen kynttilän sytytän heille, jotka pääsivät pois vanhoina ja väsyneinä. Muistan heitä kaikkia, joita olen saattanut hautaan elämästä kylliksi saaneina.

Erityisen ajatukseni omistan hänelle, jolta opin niin paljon. Hänelle, minua 69 vuotta ennen syntyneelle, joka rakasti niin, että se tuntui sydämessä saakka. Näen hänen silmänsä, jotka katsoivat niin lempeästi. Haluaisin sen katseen itselleni, että voisin katsoa toista ihmistä yhtä rakastaen, yhtä hyväksyvästi niin, että toinen tuntee olonsa maailman tärkeimmäksi.

Toisen kynttilän sytytän heille, joiden elämä loppui aivan liian aikaisin.

Erityisen ajatukseni, yhä viiltävän surun ja kipuni omistan hänelle, jonka kanssa jaoin lapsuuden ja nuoruuden. En niinkään itke sitä mitä minulta jäi puuttumaan. Itken sitä kaikkea, mitä hän ei saanut kokea. En itke kuolemaa vaan itken elämätöntä elämää. Kaikkea sitä, mitä tämä maailma ja ihmiset eivät saaneet häneltä, kun sairaus vei mennessään. Kaikkea sitä puuttumaan jäänyttä ja jäävää itken. Siitä on jo melkein kolmekymmentä vuotta, mutta edelleen muistan hänet joka päivä.

Tiedän, että tänäänkin maailmassa liian moni nuori elämä jää kesken julmasti ja turhaan. Herra, kuinka kauan vielä meiltä kestää oppia elämään sovussa ja rauhassa? Vai olisiko sinun jo aika puuttua tähän?

Kolmannen kynttilän sytytän meille, jotka täällä elämme ja kaipaamme.

Sen liekki on elämän liekki. Elämä on kaipaamista, se on tänne jäämistä muiden lähtiessä ensin. Ehkä se on omankin vuoron odottamista ja toivoa siitä, että omat päivät kuluisivat oikein. Että rakastaisin. Tekisin oikeita ja hyviä asioita. Ja sitä, että kun oma aika koittaa, minut muistettaisiin hyvällä ja kaipauksella. Haluan jättää hyvän jäljen tähän maailmaan niiden kautta, jotka jäävät tänne jälkeeni. Samalla toivon ja pyydän, että päiviä olisi vielä paljon edessä. Että pääsisin siihen joukkoon, joka lähtee täältä elämästä kaiken saaneena ja kaiken sille antaneena.

Neljännen kynttilän sytytän toivolle.

Muistaminen ja kaipaaminen pitävät menettämämme ihmiset lähellä. He elävät edelleen sydämessä, ajatuksissa ja siinä jäljessä, jonka he meihin ovat jättäneet. Toivon, että jaksan pitää heistä kiinni tunteillani ja ajatuksillani. Toivon, että voin jakaa sitä rakkautta, jota olen kokenut heidän kanssaan eteenpäin niin, että aikani koittaessa päädyn osaksi sitä sukupolvien ja rakkauden ketjua, jossa muistot elävät. Ja samalla toivon, että elämä ei jatku pelkästään muistoissa, että on olemassa toinen todellisuus, sanotaan sitä vaikka Jumalaksi. Että elämä jatkuu ja voin vielä kertoa heille kaipauksestani. Sanotaan sitä vaikka taivaaksi, siellä kerran tapaamme. Siitä toivosta kertoo se rakkaus, joka tänäänkin kulkee kuoleman rajojen yli.

Jussi Laine
Merimieskirkon pappi. Koti-ikävän ja kaukokaipuun kokemusasiantuntija.