Joulupäivä: Valon tarina

Joh. 1:1–14

Joulukalenterin luukut ovat kaikki apposen auki. Jokunen kalenteri on jo päätynyt taloyhtiön täpötäyteen kartonkiastiaan, vaikka on vasta joulupäivän aamuvarhainen.
Rappukäytävässä leijuu vielä eilisaamun joulukinkun paisto. Seinien muistoissa voi kuulla haaleina lasten jännittyneet tirskahdukset, keikkapukin raskaita imitoivat askeleet sekä vanhempien huokaukset, kun taas on eletty tämäkin joulu. Onnesta. Tai uupumuksesta.

Idyllissä, perinteen mukaan eletyssä joulutarinassa, taivaalla tuikkivat ikiaikaiset tähdet niin kuin kauan sitten. Siinä tarinassa ei ole koditonta sillan alla tai väkivaltaa ulos paennutta pilttiä; laps´ hankeen hukkuu, unhoittuu. Ei huku. Siinä idyllissä ei ole köyhyyttä, sairautta ja yksinäisyyttä. On raukea helpotus, kun käsikirjoitus on tuonut raamit ja turvan jälleen yhteen näytökseen. Rakkaaseen, läheiseen, tuoksuvaan ja lämpimään. Tärkeään.

Vaan mikään joulun tarina – se kauneinkaan – ei pääty aattoiltaan ja joulupyhiin. Ehkä se tarina ei löydykään uinuvasta rappukäytävästä jouluntuoksuineen. Ehkä se ei löydy myöskään sillan alta tai leipäjonosta. Ehkä se ei löydy lopulta mistään inhimillisestä.
Ja samalla mitä syvimmin kaikesta siitä.
Koska joulun tarinan ydin on Valo.
Valo, joka oli jo ennen kuin oli mitään muuta.
Ennen kuin oli planeetat, universumit, dinosaurukset ja jääkausi. Ennen kuin oli paratiisin hedelmät ja tiedon puu. Ennen kuin oli heiveröinen uskon kieli, sivilisaatiot ja ihmisen taju omasta itsestään. Ennen kuin oli perinteet ja nuuttipukki ja ikkunoista kurkkivat tontut muistikirjoineen täynnä hyvää ja pahaa.

”Valo loistaa pimeydessä,
pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
Ei ole saanut ennen, ei nyt, ei tulevina aikoina.
Valo ei sammu elämämme joulunäytelmän esiripun laskeuduttua ja arjen koittaessa.
Valo, joka on Jumalan loppumaton rakkaus meitä kohtaan.

Katja Kangas
Kirjoittaja on espoolainen hoiva- ja yhteisömuusikko, joka pyrkii katsomaan maailmaa luovuuden ja lempeyden linssien läpi