Avoimen taivaan alla – haastattelussa yhteisöpappi Jenni Tuulensuu

Pastori Jenni Tuulensuu työskentelee asunnottomien ja päihderiippuvaisten kanssa.

”Kirkko puhuu haavoista sujuvasti, mutta entä kun puhe loppuu ja mennään elämään?”, kysyy asunnottomien ja päihderiippuvaisten kanssa työskentelevä Jenni Tuulensuu.

Kristillisperustainen Sininauhasäätiö-konserni toimii asunnottomuuden poistamiseksi ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten auttamiseksi. Erityisenä kohderyhmänä ovat asunnottomuutta kokevat tai asunnottomuusuhan alla olevat ihmiset, joilla on myös päihderiippuvuus ja mielenterveyshaasteita.

Sininauhasäätiön yhteisöpappi Jenni Tuulensuu on tottunut siihen, että päihdetyö herättää monenlaisia mielipiteitä. Moni tuntuu ajattelevan, että päihderiippuvaisten kanssa työskentelevän papin asiakaspinta muodostuu yhteiskunnan ”pahnanpohjimmaisista”.

”Joskus kuulee että ’miksi heitä pitäisi auttaa, itsepä käyttävät!’” hän harmittelee vallitsevia asenteita, joihin törmää sekä laajemmin yhteiskunnassa että usein myös kirkossa.

”Hengellisissäkin porukoissa minua joskus syytetään hyysäämisestä tai kohdellaan kuin olisin kontaminoitunut”, Tuulensuu kertoo.

Kukaan ei ole vain rikollinen

Tuulensuu huomauttaa asunnottomuus- ja kodittomuustilanteen näyttävän yleisesti Suomessa taas heikkenemisen merkkejä, eikä päihdeproblematiikan voida ajatella olevan kaikille missään määrin päällimmäisin huolenaihe. Hän korostaa, että kodittomien palveluita tulee olla tarjolla kaikille, oli ihmisellä päihdeongelmaa tai ei.

”Kodittomuus saattaa kuitenkin nopeasti altistaa päihteiden käytölle, kun monet suojaavat tekijät poistuvat tai näitä ei yksinkertaisesti ole”, Tuulensuu kertoo.

”Jokainen voi kuvitella, miten rankkaa on kodittomana kulkea tuolla päivä toisensa jälkeen, yrittää pysytellä hereillä, levätä välillä jossain ja saada myös ravintoa. Jos kuvioon vielä ilmestyy päihteiden käyttöä, niin moni ajautuu tätä rahoittaakseen tekemään erinäisiä asioita ja usein myös rikollisia tekoja”, hän avaa.

”Mikään tästä ei kuitenkaan määritä sitä kaikkea, mitä ihminen on. Kukaan ei ole esimerkiksi vain rikollinen.”

Tuulensuu kokee, että monesti päihderiippuvaisiin kohdistuvat tuomitsevat tai paheksuvat asenteet nousevat siitä, että toisesta kyetään näkemään vain pinta.

”Jos miettii tavallista normatiivista elämää, jossa ’kunnon ihminen’ näyttää tietynlaiselta ja toimii tietyllä tavalla, niin nämä ihmisethän uhmaavat tätä kaikkea. Tämä voi jo itsessään aiheuttaa vierautta tai pelkoja”, hän ajattelee.

Samalla hän korostaa ymmärtävänsä, jos esimerkiksi toisen akuutti päihtymys ja tästä nouseva arvaamattomuus horjuttavat kokemusta turvallisuudesta.

”En halua osoitella, että olisi jotenkin raukkamaista pelätä. Se on jo yhdenlaista viisautta, jos tämän osaa itsessään tunnistaa, koska yleensä sille, minkä tunnistaa, voi myös tehdä jotakin”, Tuulensuu ajattelee.

”Ehkä se myös järkyttää perusturvallisuuttamme, jos ihmisen tarina sisältää liian rankkoja asioita. Itse näen tämän työnä turvallisemmaksi koettavan elämän eteen.”

”Jumalan sylistä tulee abstraktio”

Tuulensuun omat juuret Sininauhan toiminnassa kurottavat jo 17 vuoden taakse, jolloin hän teki projektityötä teologipohjalta ilman pappisvihkimystä.

”Silloin jo kyseltiin, että voitaisiinko vihkiä papiksi tällaiseen työhön, mutta eipä onnistunut. En päässyt käymään tästä tuolloin edes keskustelua piispan kanssa”, hän muistelee.

Asennemuutosta vaikuttaa hänen silmiinsä tapahtuvan yhä edelleen varsin hitaasti.

”Kirkossa päihdetyö tuntuu tapahtuvan enemmän osana diakoniatyötä, mikä tapahtuu hiljaisesti ja sammutetuin lyhdyin – se ei helposti näy eikä kuulu”, Tuulensuu avaa.

Jo seurakuntapappina työskennellessään Tuulensuu koki päihdeproblematiikan olevan niin yleistä, ettei se missään tapauksessa saisi ulkoistua vain diakoniatyölle.

”Kirkossa tämän tulisi olla kaikkien yhteinen kysymys, koska se haastaa myös kysymään keitä me olemme hengellisessä työssä”, hän ajattelee.

Tuulensuu muistelee erästä tuettavaa, joka oli väsynyt tulemaan joka paikassa kohdatuksi rankan päihdetaustan omaavana ”sosiaalitapauksena”.

”Tämä ihminen olisi halunnut tavata seurakunnan papin, mutta kirkkoon vaivalla päästyään olikin tiedusteltu psykiatrista kontaktia. Minusta tämä on huolestuttavaa ja kirkon ydinolemuksen kanssa ristiriidassa. Jumalan sylistä tulee abstraktio”, Tuulensuu harmittelee.

”Minulle tämä ihminen oli täydessä kontaktissa, verbaalisesti lahjakas ja hauska. Keskustelimme kuukausien ajan säännöllisesti.”

Tuulensuu toivoisi enemmän käytännön ymmärrystä siitä, miten todellisuus ja toinen ihminen kutsuvat meitä aina dialogiin, jossa tulee eteen myös vaikeita, epämiellyttäviä sekä ei-toivottuja ajatuksia ja tunteita.

”Kirkko puhuu haavoista sujuvasti, mutta entä kun puhe loppuu ja mennään elämään?” hän kysyy.

Hyvällä tavalla riippuvainen

Vuoden alussa 2025 Tuulensuu vastaanotti Kirkon tasa-arvo ja yhdenvertaisuuspalkinnon työstään erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ihmisarvon puolustajana. Hän kertoo palkinnon tulleen täysin yllätyksenä, jonka merkitystä hän ei koe täysin vieläkään sisäistäneensä.

”Olin liikuttunut ja iloinen, vähän hämmentynytkin. Hienoa, että järjestöissä tehtävä työ on nähty”, hän kertoo.

Hämmennystä tieto palkinnosta herätti muun muassa siksi, ettei Tuulensuu ollut itse osannut ajatella työnsä menevän mihinkään tiettyyn kategoriaan. Henkilökohtaisesti hän toivoisi näkevänsä yhä enemmän yhteistä vastuunottoa ja kiinnostusta päihderiippuvaisten auttamiseksi.

”Välillä kuulee sitä, että ’kiva kun sinä hoidat!’, mutta edelleen ajattelen, että mitäs jos me tehtäisiin tätä yhdessä. Aletaan kuunnella näitä tarinoita ja muistetaan jo siinä kohdatessa, että tämä sisältää paljon. Meidän ei tarvitse edes ymmärtää kaikkea, mutta me voimme olla kiinnostuneita siitä, mitä tämä toiselle ihmiselle merkitsee”, Tuulensuu pohtii.

Työnsä hän kokee opettaneen, miten ihmisten kannattaa ylipäätään tarvita toinen toisiaan.

”Yleensä on tarve vain pärjätä, mielellään yksin ja apua pyytämättä. Hyvälle keskinäisriippuvaisuudelle olisi suuri tilaus. Ei tarvitse esimerkiksi olla ammattilainen tuolla ja asiakas tuolla, vaan me tarvitsemme toinen toisiamme”, hän ajattelee.

Omassa yhteisössään Sininauhasäätiön pappina Tuulensuu kokee päässeensä osalliseksi harvinaislaatuisesta keskinäisen riippuvuuden voimasta.

”Jos minäkin olen sairaana tai poissa, niin asiakkaat kyselevät: ’Mikä Jennillä on? Kai sinä olet ok, me on kannettu sinusta huolta’. Siis meidän asiakkaamme puhuvat näin!”, hän huudahtaa.

”Siinä usein ajattelen, että ’Voi hyvä Jumala, kiitos!’ En ala sanomaan, että älkää minusta välittäkö, vaan kerron miten tämä lämmittää minua – että ihan pakahdun siitä, miten he välittävät ihmisistä ja toisistaan”, hän kuvaa liikuttuneena.

Teksti: Mikko Kurenlahti
Kuva: Sininauhasäätiö