Minnesotan luterilainen piispa ratkoisi kirkon ongelmia uteliaisuuden kulttuurilla

Piispa Jen Nagel saapui SuomiAreenaan kirkon vieraaksi alueelta, jonka tapahtumat järkyttivät suomalaisiakin talvella. Minnesotan osavaltiossa maahanmuuttoviraston eli ICE:n joukot alkoivat pidättää maahanmuuttajia ja jopa surmasivat ihmisiä.

Pari vuotta Amerikan evankelisluterilaisen kirkon piispana Minnesotassa toiminut Nagel oli tapahtumien keskiössä. Hänen hiippakuntansa seurakunnista pidätettiin ihmisiä. Samalla hänessä kuitenkin heräsi toivoa.

”Oli voimakas kokemus nähdä, miten ihmiset tulivat yhteen elääkseen todeksi arvojaan. Aina emme sano ääneen sitä, että arvostan naapureitani enkä halua menettää häntä. Mutta kun joku kirjaimellisesti vie naapurin, ihmiset sanovat, ettei niin saa tehdä”, Nagel kertoo.

Nagelista oli liikuttavaa nähdä, miten tavalliset ihmiset lähtivät protestoimaan ja auttamaan pidätysuhan alle joutuneita. Mukaan liittyi sairaanhoitajia, lakimiehiä, vanhoja ja nuoria.

”Tilanne ei lisännyt toivoani hallituksemme suhteen. Sen suhteen minulla on vähemmän toivoa. Mutta se lisäsi toivoani suhteessa ihmisten yhteisöihin: kristillisiin yhteisöihin, uskonnollisiin yhteisöihin ja uskontojen väliseen yhteisöön. Juutalaiset, muslimit ja buddhalaiset olivat aktiivisesti mukana.”

Nagelin kirkko Minnesotassa liittyi mukaan oikeusjuttuun, jossa vaadittiin karkotettaville oikeutta pastoraaliseen hoivaan. Nagel kertoo tehneensä päätöksen yhdessä hiippakunnan johtoryhmän kanssa asialle ensin pohjaa Raamatusta, kirkon yhteiskunnallisista kannanottoista ja synodin päätöslauselmista.

”Kun kaikki nämä olivat taustalla, saatoin sanoa johtoryhmälle: tässä on kutsu, tällainen on taustamme, mitä ajattelette. He totesivat, että tämä sopii siihen, mitä olemme sanoneet. Olin iloinen, että saatoimme liittyä mukaan.”

Nagel uskoo, että kirkkojen, joilla on valtaa kuten luterilaisilla ja katolilaisilla Minnesotassa, on tällaisena aikana käytettävä valtaansa.

”Meidän täytyy auttaa hallitusta löytämään tiensä. Olisi helppo sanoa, että hallitus tekee kaiken oikein. Ehkä tekee, ehkä ei. Mutta jos omat ihmisemme sanovat, että heitä vahingoitetaan, kirkon täytyy löytää tapa käyttää ääntään. Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä. Se ei tarkoita, etteikö meidän pitäisi olla nöyriä. Meidän pitää kyetä sanomaan, että voimme olla väärässä. Mutta meidän pitää myös olla tarpeeksi vahvoja sanoaksemme, että kuulen miten minua ja meitä kutsutaan toimimaan.”

Toivosta kiinni pitäminen vaatii harjoitusta ja kurinalaisuutta

Minnesotassa talven kaoottinen tilanne on Nagelin mukaan nyt rauhoittunut, vaikka pidätyksiä yhtä tapahtuu.

”On vaikea saada tarkkaa kuvaa siitä, mitä tehdään ja missä. Se on osa hallituksen toiminnan salakavaluutta. Ihmisiä otetaan edelleen kiinni, mutta näyttää siltä, että viranomaiset ovat ehkä alkaneet ymmärtää, etteivät he voi ottaa kiinni ihmisiä, joiden pidättämiseen heillä ei ole perusteita.”

Osaa pidätyksistä käsitellään nyt oikeusasteissa. Nagelin mukaan monissa tapauksissa tuomioistuimet ovat todenneet hallituksen toimineen väärin.

”Se on ollut lohdullista. Jonkin aikaa en ollut varma, mihin suuntaan tuomioistuimet kääntyisivät. Nyt on vaikuttavaa nähdä tuomareiden tekevän työtään huolellisesti perustuslain ja oikeudenmukaisuuden pohjalta.”

Silti Nagel on huolissaan Yhdysvaltojen tulevaisuudesta paitsi meneillään olevalla Donald Trumpin kaudella mutta myös sen jälkeen.

”Vaikuttaa siltä, että konservatiiviset voimat ovat suunnitelleet tätä paljon pidempään kuin ymmärsimme. Olen huolissani maamme suunnasta, jakautumisesta ja jopa sisällissodan mahdollisuudesta.”

Hän toivoo, että löytyisi tapoja toimia yhdessä ja käyttää siinä järkeä, sydäntä ja sielua.

”Me voimme vajota epätoivoon hetkeksi. Ihmisinä me myös teemme niin. Mutta toivosta kiinni pitäminen vaatii harjoitusta ja kurinalaisuutta.”

Sinisiä ja violetteja seurakuntia

Minnesotan hiippakunta on Amerikan luterilaisen kirkon hiippakunnista suurin jäsenmäärällä mitattuna, vaikka maantieteellisesti osavaltio on pieni. Samanmielisiä sen seurakunnat eivät kuitenkaan ole.

”Osa seurakunnistamme, varsinkin jotkut suuremmat esikaupunkiseurakunnat, on sellaisia, joissa moni todennäköisesti äänesti Trumpia. Se ei tarkoita, että he olisivat kaikesta samaa mieltä Trumpin kanssa, mutta jostain syystä he tekivät tällaisen valinnan. Haluan kunnioittaa sitä, että valinnan taustalla on jokin syy.”

Pääosin hiippakunta kallistuu Nagelin mukaan siniseksi eli demokraattien puoleen vasemmalle. Joukossa on kuitenkin myös niin sanottuja violetteja seurakuntia.

”Haluan niiden tietävän, että niillekin on edelleen paikka kirkossa. En pidä hyvänä sitä, että ihminen joutuu kokemaan menettäneensä kirkkonsa. Jos joku päättää lähteä kirkosta, se tekee minut aina surulliseksi.”

Nagel toteaa kuitenkin samalla kunnioittavansa sitä, jos joku sanoo, ettei voi enää jäädä kirkkoon, koska se ei edistä hänen hyvinvointiaan. Minnesotassa syitä lähtöön voi olla monia. Voi olla kyse kirkon suhteesta maahanmuuttoon, seksuaalisuuteen tai joihinkin muihin kysymyksiin.

”Mutta en halua olla johtaja, joka karsii ihmisiä tai pakottaa heidät lähtemään. Se ei tunnu kirkolta.”

Nagel muistuttaa Raamatussa olevan paljon esimerkkejä siitä, miten erilaiset ihmiset kutsutaan olemaan yhdessä. Galatalaiskirjeessä puhutaan juutalaisesta ja kreikkalaisesta, miehestä ja naisesta.

”Meillä on monta tapaa yrittää olla yhdessä. En ole varma, käytämmekö aina tarpeeksi aikaa keskusteluihin, joissa todella pääsisimme ymmärtämään, miltä eri puolilla olevista ihmisistä tuntuu. Entä jos eri mieltä olemisen keskellä opimmekin kohtaamaan toisiamme? Eikö se olisi kaunista?”

Rohkeita, viisaita ja maltillisia pastoreita, diakoneja ja maallikkojohtajia, jotka eivät pelästy sitä, että ollaan eri mieltä – sellaisia Nagelin mielestä tarvitaan yhteyden rakentamiseen. Samoin yhdessä syömistä, joka tarkoittaa Nagelin kulttuurissa seurakuntalaisten yhteisiä nyyttikestiaterioita.

”Halpaa ja toimivaa”, hän sanoo.

Kirkossa voisi toimia uteliaisuuden kulttuuri

Nagel ottaa puheeksi arvon, josta suomalaisittain ei juurikaan puhuta eikä kirkossa oikeastaan lainkaan. Nagelin mielestä se on kuitenkin tärkeä arvo yhteyden rakentamisessa. Kyseessä on uteliaisuus. Se ei tarkoita toisten asioiden nuuskimista vaan avointa ja kiinnostunutta suhtautumista toisiin ihmisiin ja yhteisöihin.

”Uteliaisuus vaikuttaa mielestäni moneen asiaan. Se vaikuttaa siihen, miten luemme Raamattua, miten kohtaamme moninaisuutta ja miten olemme tekemisissä toistemme kanssa kahden kesken”, Nagel toteaa.

Häntä kiinnostaa myös, mitä uteliaisuus tarkoittaisi yhteisön kannalta. Voiko koko kirkko olla utelias suhteessa toiseen ryhmään?

”En vielä täysin tiedä, miten se käytännössä toimii, mutta uskon, että seurakunnassa tai kirkossa voisi toimia uteliaisuuden kulttuuri. Pidän sitä paljon parempana kuin tuomitsemisen kulttuuria. Tuomitseminen hiljentää helposti ihmisiä, jotka ovat erilaisia tai jotka eivät odota sopivansa joukkoon. Se myös rajoittaa Pyhää Henkeä, ja Pyhän Hengen rajoittaminen tekee minut surulliseksi.”

Seurakuntalaisiaan Nagel harjoittaa uteliaisuuteen pitämällä saarnoja, joissa hän lukee raamatunkertomusta hitaasti, ja hänet saa keskeyttää lauseella, joka alkaa joko ”Minua ihmetyttää…” tai ”Minä panin merkille, että…”.

”Joitakin se huvittaa, mutta minusta se on kivaa. Se toimii parhaiten evankeliumien kertomuksissa, joissa tapahtuu jotakin konkreettista. Jos lukisin esimerkiksi kertomusta siitä, kuinka Jeesus tulee järven rannalle, joku voisi sanoa: Minä ihmettelen, mikä järvi se oli. Joku voisi ihmetellä, miltä Jeesuksesta tuntui tai ketä hänen kanssaan oli.”

”Kyllä” kertoo identiteetistä enemmän kuin ”ei”

Identiteetti on toinen asia, josta Nagel mielellään puhuu. Jos kirkko aikoo olla olemassa jatkossakin, sen jäsenten on ymmärrettävä, keitä he ovat luterilaisina kristittyinä tässä ajassa.

”Meidän pitää olla nykyistä selkeämpiä siinä, keitä olemme, ja osata sanoittaa se.”

Identiteetin sanoittaminen on sitä, että tietää mille asioille sanoa ”ei” ja mille ”kyllä”. Nagelin mielestä ”kyllä” kertoo identiteetistä enemmän kuin ”ei”.

”Talven aikana Yhdysvalloissa oli paljon asioita, joille oli sanottava ei. Se oli tärkeää ja piti sanoa. Mutta sen rinnalla meidän täytyy tietää, mille sanomme kyllä. Se auttaa paitsi itseämme, mutta myös laajempaa kulttuuria näkemään, että kirkko on mukana asioissa, jotka koskettavat ihmisten sisintä.”

Nagel sanoo ”kyllä” laupeudelle, moninaisuudelle ja lähimmäisten kauneudelle. Hän arvostaa lähimmäisen rakkautta, armoa, anteeksiantoa, mahdollisuuksia kohdata ja olla mukana yhteisössä ja luomakunnan kallisarvoisuutta.

”Puhun mielelläni siitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Käytämme tätä kieltä seksuaalisuudesta, mutta voimme käyttää sitä myös maahanmuuttajista. Meidät kaikki on luotu Jumalan kuvaksi. Kukaan ei ole ulkopuolella, kaikki kuuluvat sisälle. Se on minulle tärkeä ”kyllä”.

Sidotulla omallatunnolla voi olla arvoa

Nagel arvioi vuosien varrella muuttuneensa rauhallisemmaksi omien näkemystensä kanssa.

”Piispan rooli on jopa pakottanut siihen. Tässä tehtävässä pitää yrittää olla ei-ahdistunut läsnäolo: ottaa vastaan, kuunnella ja pysyä tasapainossa, vaikka asiat herättävät myös omia tunteita.”

Merkitystä Nagelille on myös sillä, että hän on ELCA:n piispa ja samalla itse kuuluu seksuaalivähemmistöön. Hän oli mukana liikkeissä, jotka ajoivat seksuaalisuutta koskevan keskustelun muutosta ELCA:ssa, mikä johti kirkkopoliittisiin muutoksiin vuonna 2009.

”Minut vihittiin papiksi poikkeuksellisesti jo ennen kuin kirkon linja muuttui. Siinä prosessissa päädyin siihen tulokseen, että kirkko voi olla minusta eri mieltä, mutta Jumala ja kirkko eivät ole sama asia. Olin levollisempi Jumalan suhteen kuin kirkon”, Nagel kertoo oivalluksesta, jonka koki hyvin vapauttavaksi.

Nagel tunnistaa ELCAN keskusteluista saman omantunnon kysymyksen, joka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa leimaa keskustelua paitsi seksuaalisuudesta myös edelleen naisten pappeudesta.

”Naisten pappeus ei meillä enää juuri nouse esiin. Naisia on vihitty papeiksi ja diakoneiksi 1970-luvun alusta lähtien, joten siitä on pitkä aika”, Nagel toteaa.

Yksittäisiä ihmisiä, joille ajatus on vaikea, saattaa Nagelin mukaan kirkosta löytyä, mutta aiheesta ei juurikaan enää kuule. Tavalla tai toisella moni on saanut kokemuksen naisesta pastorina, johtajana tai diakonina.

Seksuaalisuuteen liittyen ELCA:ssa keskusteltiin vuoden 2009 ratkaisuissa käsiteestä sidottu omatunto.

”Ajattelen, että sidotulla omallatunnolla voi olla arvoa, vaikka en ehkä ymmärrä sitä samalla tavalla kuin kaikki muut. Jos joku sanoo, että hänen omatuntonsa on sidottu eikä hän voi pitää jotakin hyväksyttävänä, onko se välttämättä väärin? Ehkä hänellä saa olla se mielipide.”

Nagel ei näe sidottua omaatuntoa esteeksi pappeudelle. Ihmisellä voi olla vahva kanta, kunhan se ei estä toisen ihmisen kutsumusta ja palvelua.

”Jos sinä et voi vihkiä häntä, joku toinen voi. Jos et voi ottaa häntä pastoriksesi, joku toinen seurakunta tarvitsee ja arvostaa hänen johtajuuttaan ja pastoraalista hoivaansa.”

Teksti: Freija Özcan
Kuva: Jen Nagelin albumi

Artikkeli on julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.6.2026.