Pitkäperjantai: Ei ketään meistä

Luuk. 23:32–46

Hän, joka pelkää mennä aamulla kouluun, koska tavarat hajotetaan, päälle syljetään ja lopuksi suljetaan vessaan solvausten säestyksellä. Hän, jota kukaan ei pidä minään, ja ne, jotka pitävät, eivät tiedä kuinka yksin hän on. Ja jos tietävätkin, ovat keinottomia auttamaan, vaikka pahantekijätkin ovat lapsia vasta.

Hän, joka on unohdettuna sänkyynsä päivästä toiseen, ja odottaa ihmistä, joka pysähtyisi hetkeksi ja silittäisi otsaa. Hän, joka ei ole sen arvoinen, että pääsisi suihkuun kerran viikossa tai ulos kerran vuodessa katsomaan, kun kevät herää siinä maailmassa, johon häneltä ovi on jo sulkeutunut.

Hän, joka tuli vieraaseen maahan. Ympärillä oudot hajut ja tavat. Kieli, josta ei vielä vuosienkaan jälkeen tule saamaan kunnolla otetta. Ilmeet, jotka näyttävät kovilta ja katsovat pois. Hän, jota haukutaan väärän ihonvärin ja ominaistuoksun takia tyhmäksi, vaikka olisi miten koulutettu tai vain lapsi vailla turvaa ja suojaa.

Hän, joka on ihan tavallinen ihminen tavallisessa arjessa. Ehkä sellaisessa, joka on lähellä luisua mahdottomuuteen. Kun liikkuvia osia on vain kerta kaikkiaan liikaa, ja voimia siihen kaikkeen liian vähän. Hän, joka ei uskalla luottaa, että joku muu kantaisi hetken tai että apua saa, jos sitä osaa pyytää.

Hän, joka oli Jumala ja ihminen, ja ihmisenä haukuttu, halveksittu, ihailtu ja seurattu. Oman aikansa somepersoona, josta jokaisella oli jokin mielipide. Ja siellä hän roikkui ristillä kaikkien katseen kohteena, kaikesta luopuneena ja kaikille pettymyksen tuoneena. Hänkin huusi ”Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Vaikka tiesi, ettei Jumala hylkää. Ei, vaikka ihmiset tekivät niin ja tekevät yhä. Ei pahimmallakaan hetkellä. Ei häntä, ei sinua, ei minua. Ei ketään meistä.

Katja Kangas
Kirjoittaja on espoolainen hoiva- ja yhteisömuusikko, joka pyrkii katsomaan maailmaa luovuuden ja lempeyden linssien läpi.