7. Sunnuntai helluntaista

Luuk. 6:27–31

Vihan ja vihollisuuksien kieltä kuuli lähinnä elokuvissa ja historiankirjoissa kunnes Venäjä aloitti sotansa Ukrainassa. Yhtäkkiä olikin normaalia kuulla puhetta vihollisista, joiden kärsimys ja kuolema ei olekaan historian pelinappuloiksi joutuneiden yksilöiden kaamea tragedia, vaan jotain juhlimisen arvoista.

Sodasta puhutaan voiman, voittamisen, häviämisen, nujertamisen ja nöyryyttämisen käsitteillä — ja se lienee sitä todellisuutta, jossa joudutaan väistämättä elämään kun sotaa joudutaan käymään. Sodista kerrotaan sankaritarinoita, mutta niissä ei tietenkään ole mitään normaalia tai tavoiteltavaa. Kestävää rauhaa ei voi saavuttaa sellaisen kanssa, johon suhtautuu vihollisena.

Rippikoulussa opittu kristillisen etiikan keskeinen periaate, kultainen sääntö “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” on vastavuoroiselta rakenteeltaan aika samanlainen kuin Hammurabin periaate “silmä silmästä, hammas hampaasta”, mutta siltikin logiikaltaan täysin käänteinen. Kristinuskon etiikassa kultainen sääntö itse asiassa on enemmän kuin vastavuoroinen: ihmistä kehotetaan toimimaan muita kohtaan paremmin kuin he ansaitsisivat — rakastamaan vihollisia, toivomaan pahantahtoisille ihmisille hyvää, jopa antamaan varkaalle vähän ekstraa.

Kuulostaa absurdilta, naiivilta, typerältä ja mahdottomalta.

Silti siinä taitaa olla kestävää viisautta: vihollisuuden kieli johtaa vain syvempään vihan kierteeseen, ja kierteen voi katkaista vain sellainen, joka ei enää toivo vihaajiensa saavan ansionsa mukaan, vaan kaikesta huolimatta vähän parempaa kuin ansaitsisivat. Sellainen saattaa tuntua jopa vähän vaaralliselta ajatukselta.

Lari Lohikoski
Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa