Surun kansa, varjoihmiset

Kuolemaa ja surevia läheisiä kohtaavat papit ovat kirjoittaneet kuoleman kohtaamisesta. Kirjoituksissa he pohtivat, mitä sanoa läheisensä menettäneelle, mitä ihmiset käyvät yleisesti läpi kuoleman tullessa lähelle sekä mikä tuo lohtua ja rauhoittaa, antaa voimaa.

Hän kuoli ja sinä jäit. Mutta sinusta tuntuu, että kuolit itsekin. Et ole enää elossa. Olet vain olemassa. Minä tiedän, sillä meitä on muitakin. Surun kansaa, varjoihmisiä, niin minä meitä kutsun. Olemme olemassa, suumme puhuu, jalkamme kävelevät ja suoritamme arkiset askaremme, mutta sisällämme on tyhjyys.

On myös niitä päiviä, kun todella haluaisit kuolla itsekin. Ajatukset lipuvat jonnekin pois, paikkaan jossa ei enää olla olemassa. Se ei välttämättä ole sitä, että haluaisit tappaa itsesi. Et vaan jaksaisi elää tätä elämää, jota on pakko elää sekunnista toiseen. Tahtoisit, että sisimmässäsi oleva kipu loppuu tai siitä saisi edes hetken tauon.

Fyysiseen kipuun voi ottaa särkylääkkeen. Suruun, katkeruuteen, pettymykseen ja ikävään, siihen ei ole mitään kemiallista lääkettä. Joskus suru hellittää unessa, mutta aina unikaan ei tuo rauhaa. Unta ei saa tai unen maailma on painajaisten riipimä. Voihan sitä ottaa monenlaisia lääkkeitä, voi ottaa viinaakin. Mutta vaikutuksen lakattua, surun kipu on entistäkin kovempi.

Hullu sinä et ole, vaikka et onnistu suremaan oikein, niin kuin julkkikset ovat lehdissä surreet ja kriisinsä voittaneet. Et ole päästäsi sekaisin, vaikka suru ei loppunutkaan hautajaisiin, ensimmäiseen jouluun tai syntymäpäiviin. Et ole hullu, vaikka suru iskee kipeänä miekkana joka kadunkulmassa, missä jokin muistuttaa surustasi. Et ole hullu, vaikka niitä kadunkulmia on enemmän kuin koskaan aiemmin. Et ole surrut väärin, vaikka vuoden kierto ei riittänyt selättämään surua. 

Kun katsot ihmisiä kadulla, et näe päällepäin toisia varjoihmisiä. Me olimme jo ennen kuin sinun surusi alkoi. Ehkä silloin sinä olit yksi niistä, joka ei osannut olla lähellämme. Me liikumme ihmisten keskuudessa niin kuin sinäkin. Emme itke tiellä suoraa huutoa, vaikka tahtoisimme. On toimittava. On suoriuduttava päivistä. Sitten menemme koteihimme ja hukumme välillä mustaan öljyyn. Surun öljyssä henkeä haukkoessamme emme voi uskoa, että kipu voisi koskaan loppua. Ja sitten huomaamme välillä, että hetkellisesti onkin helpompi hengittää.

Näet ihmiset, jotka eivät ymmärrä, mitä suru tarkoittaa. Suru on eloonjäämistaistelu, suru on kovaa työtä. Suru ei ole mielipaha, harmi tai murhe. Yhtäkkiä näet ne ihmiset, jotka eivät ymmärrä, miksi surusi ei ole jo loppunut, eivät jaksaisi enää jakaa pimeääsi. Älä huoli. Sure surusi kunnolla loppuun. Me varjoihmiset tiedämme, että surun tie on pitkä. Surua ei voi suorittaa käsikirjan mukaisesti. On vain mentävä läpi pimeän. 

Kenelläkään ei ole sinulle oikeita sanoja. Mitä se sellainen olisikaan, että joku osaisi sanoa hienon lauseen ja sen kuultuasi, et enää tuntisi kipua? Minä toivon, että et saa laihoja ohjeita siitä, kuinka kannattaa ajatella positiivisesti. Toivottavasti kukaan ei sano sinulle, että jokaisessa kriisissä on sisällään opetus. Ja pahoin pelkään, että olet kaiken tämän jo kuullut. Todella toivon, että lähellesi riittäisi ihmisiä, jotka eivät yritä täyttää kiusallista hiljaisuutta keinotekoisilla lauseilla, vaan kestävät olla kanssasi sanattomassa pimeässä. 

Ristillä myös Jeesukselle oli raskainta sanaton pimeys. Hän kysyi Jumalani miksi minut hylkäsit. Ja Jumala oli hiljaa.

Suru on rakkauden paino. Suru on henkilökohtainen. Sinun surusi on sinun hieno surusi. Suru on elämän päällystakki. Suru on elämän mielettömyyden nimi. Suru on elämän ainutkertaisuuden määre. Sama suru amputoi ja tuo toisinaan voiman lentää. Usko minua, olen liikkunut varjoissa, sinä pääset valoon joskus.

Pastori Nanna Helaakoski