Oivallus 

Jyri Paretskoi

Löysin oman guruni vahingossa. Kävelin metsäpolkua pitkin, kun näin rennosti puuhun nojailevan pienen ukkelin. Myönnän, että luulin sitä ensin tontuksi, mutta se oli hupsu ajatus. Tarkemmin katsottuna äijä näytti juuri siltä kuin olin aina kuvitellut gurujen näyttävän. (Tosin tämä veijari oli todella pieni, arvioni mukaan vain noin 65 senttimetriä paljaista varpaista päälaen pyöreään kaljuun laikkuun asti.) Sen pitkät hiukset olivat yhtä valkoisenharmaat kuin napaan asti roikkuva partakin. Ainakin luulen, että sillä oli napa. En tietenkään voinut olla varma, koska se oli pukeutunut pitkään, valkeaan kaapuun.

– Saatat luulla, että sinä valitsit tämän polun, guru sanoi, kun pysähdyin sen kohdalle. – Mutta oikeasti tämä polku valitsi sinut.

– Mutta eihän minulla ollut valinnanvaraa, vastasin. – Tämä oli ainoa polku.

– Nimenomaan, guru sanoi ja myhäili tyytyväisenä partaansa sivellen. – Sinä olet kehityskelpoinen. Minulla on ilo ilmoittaa, että olet juuri löytänyt itsellesi oppaan.

– En minä tarvitse opasta, tästä on ihan lyhyt matka kotiin, vastasin hämilläni. – Yksi ainoa polku, joka johtaa suoraan perille.

– On vaikea sanoa, milloin on perillä, guru vastasi ja heristi luisevaa etusormeaan.

– Ei kai se nyt niin…

– Kerropa minulle jotain, guru sanoi ja piti dramaattisen tauon. Ensin se katsoi jonnekin kauas kaukaisuuteen mutta käänsi sitten yhtäkkiä pistävän katseensa minuun. – Haluatko sinä löytää täydellisen rauhan ja levollisuuden? Haluatko päästä käsiksi omaan rajattomaan potentiaalisi? Haluatko jättää tietoisuuden ja maailmankaikkeuden rajat ja oppia olemaan vapaa, todella vapaa, ehyt ja kokonainen? Haluatko ymmärtää kaiken tarkoituksen? Haluatko tavoittaa tavoittamattoman?

– No joo. Tietysti, sanoin.

– Onneksi olkoon! Minun ansiostani sinä et enää koskaan joudu eksyksiin. Minä olen valo pimeässä. Minä olen majakka myrskyn keskellä. Minä olen sinun karttasi ja kompassisi, guru sanoi itsevarmasti.

– Mitä sinä oikein tarkoitat? kysyin.

– Minä olen tästä lähtien sinun henkilökohtainen gurusi. Minä johdatan sinua. Minä opetan sinua. Minä näytän sinulle tien.

En ollut koskaan ajatellut, että tarvitsisin omaa henkilökohtaista gurua, mutta kieltämättä ajatus oli kiehtova. Olin aina ollut jossain määrin, ainakin ajatuksen tasolla, kiinnostunut itseni kehittämisestä, mutta hektisen elämän ristiaallokossa itsetutkiskeluun ja henkiseen hyvinvointiin panostaminen oli vähintäänkin haastavaa. Oma henkilökohtainen guru muuttaisi tilannetta varmasti suotuisammaksi.

– Miten tämä homma sitten oikein toimii? kysyin mielenkiintoni herättyä.

– Minä annan sinulle vastauksia kysymyksiisi, guru sanoi. – Sinä kysyt ja minä vastaan. Minun vastaukseni kumpuavat ikuisuuden viisaudesta, ja ne ovat tosia. Minä olen opettaja ja sinä olet oppilas. Kun olet valmis, kun olet perillä, olet saavuttanut jotain, minkä vain hyvin harva voi saavuttaa.

– Mitä se jokin on? kysyin, vaikka olin jo täysin myyty.

– Jotkut kutsuvat sitä valaistumiseksi, jotkut jumalallisen todellisuuden oivaltamiseksi. Myös täydellisen ykseyden tunteminen, totaalinen vapautuminen kaikesta tai korkeimman mahdollisen viisauden saavuttaminen ovat ilmaisuja, joita olen kuullut käytettävän. Mutta ne kaikki ovat vain sanoja. Sinä voit kutsua sitä miksi ikinä haluat. Se on päämäärä, mutta yhtä tärkeää on matka.

Mieleeni nousi heti valtava määrä kysymyksiä. Guruni toden totta oli vakuuttava, ja olin varma, että se osaisi vastata kaikkeen, mitä ikinä keksisinkään kysyä. Maanläheisenä ihmisenä halusin silti varmistua ensin käytännön järjestelyistä.

– Tulenko minä siis aina tähän samaan paikkaan, kun haluan kysellä sinulta asioita?

– Luuletko todella, että voit itse vaikuttaa siihen, milloin mieleesi nousee kysymys? guru kysyi. – Ehkä en juuri silloin olisi täällä. Eikö sinustakin olisi parempi, jos olisin enemmän läsnä ja tavoitettavissa?

– Totta.

– Se on sitten sovittu. Muutan luoksesi. Minulle riittää noin yhden neliömetrin tila. Ruoaksi en tarvitse paljon, sillä mieleni ravitsee minua. Yksi hasselpähkinä ja puoli desiä vettä päivässä on riittävästi.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, guru hyppäsi reppuselkääni ketterästi kuin apina.

– Mennäänpäs sitten, guru sanoi ja piti minua tiukasti kiinni korvalehdistäni.

Vaikka tilanne oli hämmentävä, olin iloinen löydettyäni ihan ikioman gurun. Sen pitäminen ei olisi mitenkään ylivoimaisen vaikeaa, eihän se syönyt juuri mitään. Pussillinen pähkinöitä riittäisi pitkälle, ja sille riittävä tila löytyisi helposti vaikkapa vaatekomerostani.

– Mikä on elämän tarkoitus? kysyin, kun kuljimme polkua pitkin gurun ohjastaessa minua korvalehdistäni.

– Mielenkiintoista, että aloitit näin suurella kysymyksellä, guru sanoi, – mutta olen iloinen siitä. Sinun tulee ymmärtää, että joihinkin kysymyksiisi minä vastaan kysymyksillä, jotka toivon mukaan syventävät sinun ymmärrystäsi ja siten johdattelevat ajatustesi kulkua oikeaan suuntaan.

– Sopii oikein hyvin, vastasin.

– Ensinnäkin on syytä pohtia, miksi haluat tietää elämän tarkoituksen? Miksi se on tärkeää? Mikä muuttuu, jos tiedät vastauksen? Onko kaikkein ihmisten elämän tarkoitus sama, vai onko jokaiselle varattu oma polkunsa?

Pohdiskelimme kysymyksiä yhdessä, ja olin iloinen gurun lähestymistavasta. En ole varma, johtuiko se keskustelustamme vai gurun viisaudesta ja läsnäolosta, mutta tunsin pitkästä aikaa olevani olennaisen ja tärkeän äärellä. Tunsin, kuinka ymmärrykseni ja tietoisuuteni laajeni kohisten. Halusin kuitenkin täsmällisempiä, oikeita vastauksia enkä vain keskustelua ja omien ajatuksieni selkiytymistä.

– Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus? kysyin. Guru olisi taatusti selvittänyt vastauksen aikapäivää sitten.

– Olet viisas, ystäväni, guru sanoi. – Minä lupasin sinulle vastauksia, ja sinä haluat tietää, voitko luottaa sanaani. Olen iloinen, että teit tämän kysymyksen. Minun totuuteni voi olla myös sinun totuutesi, mutta en ole varma, oletko valmis siihen.

– Kyllä, olen valmis, vastasin. – Sinun totuutesi on minun totuuteni.

– Hyvä on sitten, guru sanoi. – Elämän tarkoitus on kärsimyksen välttäminen.

– Mitä tarkoitat? kysyin ihmeissäni.

– Ihminen haluaa aina jotain, ja haluaminen on tyytymättömyyttä nykyhetkeen. Haluamme muuttaa jotain, haluamme lopettaa jotain, haluamme päästä eroon jostain tai haluamme saada jotain. Haluaminen merkitsee kärsimystä. Ihminen takertuu haluihin, on tyytymätön – ja siksi kärsii.

Mietiskelin gurun sanoja. En ollut koskaan ajatellut asioita noin. Nyt kun ajattelin, kaikki tuntui yhtäkkiä selvältä. En vielä tiennyt, miten haluamisesta pääsisi eroon, mutta gurun opastuksella se varmasti onnistuisi.

Kului tunteja, sitten päiviä. Olin loputtoman utelias ja kyselin gurultani jatkuvasti jotain. Varmistin, että olin ymmärtänyt oikein, tein tarkentavia lisäkysymyksiä ja lopulta kokeilin, koin ja elin neuvoja todeksi. Minusta tuli levollinen. Opin hengittämään oikein. Opin tyhjentämään mieleni. Opin olemaan läsnä tässä hetkessä.

Sitten koitti se päivä, kun avasin vaatekomeroni, mutta guru ei ollutkaan siellä. Hätäännyin, ehkä eniten itseni puolesta, sillä pelkäsin menettäneeni oppaani matkalla kohti korkeinta viisautta.

Lopulta, kaksi päivää myöhemmin, guru palasi.

– Kas niin. Täällä sitä ollaan, guru sanoi välinpitämättömänä ja heilautti minulle kättään. – Saisinko pähkinän ja puoli, korjaan, kokonaisen desin vettä.

En sanonut sanaakaan, toin vain gurulle syötävää ja juotavaa. Se mutusti pähkinäänsä hitaasti ja keskittyen ja kulautti lopuksi kokonaisen desin vettä kerralla kurkkuunsa. Sinä iltana emme keskustelleet.

Sama kaava alkoi toistua yhä useammin. Joskus guru oli poissa päiviä, joskus viikkoja. Ajan kuluessa se viipyi reissuillaan yhä kauemmin, ja lopulta se saattoi olla vuodenkin teillä tietymättömillä. Se ei koskaan kertonut, mitä teki silloin, kun ei ollut luonani. Sen sijaan sain kuulla, että kaikki tämä kuului opetukseeni. En ole varma, oliko niin tarkoitus, mutta opin olemaan välittämättä.

Omistauduin täysin gurun minulle viitoittamalle polulle, olkoonkin, että se ei kenties ollut sama polku, jota se itse kulki. Luotin sen sanoihin, suorastaan heittäydyin viisauden hellään syleilyyn. Minulla oli selvä suunta ja päämäärä, ja se tuntui hyvältä.

– Mistä tiedän, milloin olen perillä? kysyin silmät yhä suljettuina. Istuin mietiskelyasennossani, ja tämä kysymys oli vastusteluistani huolimatta hiipinyt yhä uudelleen tajuntaani.

– Mmhhm, guru vastasi.

Avasin silmäni ja huomasin, että gurulla oli suu täynnä jotain. Sen posket pullottivat räjähdyspisteessä, ja katsoin, kuinka se alkoi kummastuneen katseeni huomattuaan plumpsautella pähkinöitä suustaan yöpöydällä olevaan kulhoon. Pähkinöitä oli laskujeni mukaan 28. Luulen, että gurullani oli ADHD tai jotain vastaavaa. Se tylsistyi helposti ja keksi milloin mitäkin itsensä viihdyttämiseksi.

– Yritin uutta ennätystä, guru sanoi saatuaan viimeisetkin pähkinät suustaan. – Oli tosi lähellä. Jonain päivänä vielä saan 30 täyteen. Mitä sinä kysyitkään?

– Mistä tiedän, milloin olen perillä? toistin kysymykseni.

– Sen vain tietää, guru sanoi. – Jos sinua yhtään epäilyttää, et ole siellä vielä lähellekään.

– Miltä se tuntuu? kysyin.

– Täydelliseltä. Se on ensin puhdasta iloa ja mielihyvää. Sitten nekin menettävät merkityksensä ja olet yhtä kaiken kanssa. Olet samaan aikaan kaikki ja ei mitään. Sitä on vaikea kuvailla sanoin, mutta kun koet sen, tiedät kyllä. Alkuun se on vain hetkellinen oivallus, mutta on myös mahdollista, että se jatkuu loputtomiin.

– Onko myös mahdollista, että en koskaan pääse sinne? kysyin.

– Epäilys on kärsimystä, lapseni, guru sanoi. – Sinun on päästettävä irti sellaisesta.

– Minä yritän, vastasin nolona. – Minä epäilen yhä paljon.

– Se on ihan normaalia, kaikille käy niin, guru sanoi ja taputti minua päälaelleni. Se menee kyllä ohi.

– Minä uskon ja luotan sinuun, sanoin hiljaa, – mutta olen luopunut paljosta, ja se saa minut epäilemään. Ennen kuin tapasin sinut, halusin opiskella, halusin hyvän ammatin, halusin rakkautta ja parisuhteen, halusin lapsia, halusin oman talon, halusin matkustella ja nähdä maailmaa. Halusin kokea kaiken, suorastaan janosin elämää.

– Mutta sitten teit valinnan ja halusit päästä eroon kärsimyksestä, guru sanoi. – Kaikki miellyttäväkin on aina vain väliaikaista ja ohimenevää, ja siksi lopulta syy kärsimykseen. Mikään ei ole pysyvää. Sinun on noustava sen yläpuolelle.

– Miten? kysyin nyt jo vähän tuskaisena.

– Mietiskele. Hengitä. Tyhjennä mielesi. Keskity, guru sanoi ja näytti mallia.

Henkilökohtainen guruni saattoi olla samassa asennossa liikkumatta tuntien ajan. Sen kasvoilla oli usein tyyni ja rauhallinen, jopa onnellinen ilme. Olin kateellinen sille.

Vanhenin, mutta opin olemaan välittämättä siitä. En surrut sitä, en iloinnut siitä. Vuosikymmenten kuluessa mukaan tuli myös kipuja ja sairasteluita, mutta hyväksyin ne, en halunnut epätoivoisesti niiden poistuvan. En palannut ajatuksissani menneeseen enkä miettinyt tulevaa. Olin niin läsnä tässä hetkessä kuin pystyin, ja ainakin omasta mielestäni olin hyvä siinä. Saatoin viettää mietiskelyasennossani loputtoman pitkiä aikoja, sillä kehoni ja mieleni olivat tottuneet meditointiin. Silti en kokenut, että olisin saavuttanut tai oivaltanut sitä, mitä olin jahdannut kaikki nämä vuosikymmenet. Keksin jopa, että minun olisi lakattava haluamasta täydellisen rauhan, ykseyden ja kirkkauden saavuttamista, mutta sekään ei auttanut.

Guruni neuvojen ja ohjauksen ansiosta elin vanhaksi. Terveelliset elämäntavat ja ruokavalio pitivät kehoni suhteellisen hyvässä kunnossa aina 99-vuotiaaksi asti. Sitten minut vietiin sairaalaan. En olisi halunnut lähteä, mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja. En enää päässyt itse liikkumaan, joten minut kannettiin paareilla.

– Näytät rauhalliselta, guru sanoi. Se istui sairaalavuoteeni vierellä jakkaralle kokoamansa tyynypinon päällä.

– Minä olen rauhallinen. En pelkää kuolemaa. En toivo sitä, mutta en toivo kuolemattomuuttakaan.

– Oikein hyvä, guru sanoi, – oikein hyvä.

– Kerrohan minulle jotain, sanoin kuiskaukseksi hiipuneella äänelläni. – Olen tehnyt kaiken niin kuin sinä olet opettanut. En silti ole oivaltanut tai saavuttanut sitä, minkä vuoksi olen tälle matkalle lähtenyt. Mitä minä olen tehnyt väärin?

– Palataanpa nyt tavoistamme poiketen hetkeksi menneeseen, guru sanoi. – Oletetaan, ettet olisi koskaan tavannut minua. Miten sinä olisit siinä tapauksessa elänyt elämäsi?

– Olisin varmasti elänyt enemmän, vastasin. – Olisin etsinyt ja kokeillut. Olisin ollut epävarma. Varmasti olisin epäonnistunut monessa asiassa, mutta takuulla onnistumisiakin olisi tullut. Olisin kuunnellut enemmän itseäni, uskonut itseeni ja siihen, että valintani olisivat oikeita tai ainakin sellaisia, että ne lopulta johdattaisivat minut oikeaan. En olisi janonnut täydellistä viisautta, kirkkautta, rauhaa ja levollisuutta. Olisin toivottanut ne tervetulleiksi elämääni, mutta en olisi tehnyt niistä päämäärää ja tavoitetta. Olisin rakastanut. Olisin oppinut. Olisin iloinnut kaikesta siitä, mitä minulla on ja haaveillut kaikesta siitä, mikä joskus olisi voinut olla mahdollista.

– Ystäväni, guru sanoi ja silitti otsaani, – sinä olet juuri oivaltanut kaikkein tärkeimmän. Sinä olet perillä.

Hieman liian myöhään, oli ensimmäinen ajatukseni, mutta annoin sen lipua pois mielestäni. Olin levollinen ja rauhallinen. Kaikki oli selvää ja kirkasta. Suljin silmäni ja hymyilin. Vedin syvään henkeä ja hengitin viimeisen kerran ulos, hitaasti ja rauhallisesti.