Täydellisiä suorituksia 

Vehka Kurjenmiekka

”Ei se näytä ihmissudelta”, kuiskaan Aadalle. ”Eikö niiden pitäny olla karvaisempia?”
Aada tökkää minua kylkeen. ”Shh! Et sä voi puhuu tolla tavalla toisesta leiriläisestä. Tai kenestäkään muustakaan.”
En vastaa mitään, mutta tuijotan edelleen viimeisenä esittäytynyttä Marttia, joka on juuri kertonut olevansa kotoisin Joensuusta mutta asuvansa nykyään Manchesterissa, soittavansa harmonikkaa, ja olevansa ihmissusi.
Ikään kuin siinä ei olisi mitään kummallista.
Martti kohtaa katseeni ja hymyilee minulle ujosti. Toiseen pisamaiseen poskeen painuu pieni hymykuoppa.
Käännän katseeni pois.

Leirikeskuksen riihikirkossa haisee pölyltä ja mehiläisvahakynttilöiltä ja pitkien kesäpäivien auringolta. Hirsilattia on täynnä syviä naarmuja ja siellä täällä steariinitahroja. Seinät ovat noesta mustuneet.
Istumme tyynyillä lattialla ensimmäisen illan hartaudessa. Aada laulaa uusia lauluja rohkeasti, minä pysyn hiljaa. Kun leirin pappi puhuu siitä, että ripari on huikea mahdollisuus oppia tuntemaan sekä Jumalaa että itseään ihan uudella tavalla, se tuntuu pelkältä vitsiltä. Tiedän kyllä tarkalleen, millainen tyyppi Jumala on, eikä me olla kovin hyvissä väleissä.
Illan lopuksi nousemme seisomaan piiriin, otamme toisiamme käsistä ja lausumme yhteen ääneen Herran siunauksen. Vieressäni seisovan pojan käsi on hikinen. On ahdasta, tuntuu hankalalta olla niin lähellä muita.
Hengittämisestä tulee helpompaa, kun pääsen ulos.

Leirin toisena päivänä istun laiturilla ja huljutan jalkoja vedessä. Meidät on lähetetty ulos miettimään suhdettamme luomakuntaan ja kaiken kauneutta. Aurinko viskoo glitteriä järvenselälle.
”Saanko mie istua tähän?” tunnistan äänen jo. Se on vähän käheä, ja murteesta huolimatta sanoissa on myös vieras aksentti, päivittäisen englanninpuhumisen tuoma korostus.
”Kuhan annat mun jatkaa luomiskertomuksen pohtimista syvällisesti.”
”No, mitä sä oot pohtinu?” Martti istuu viereeni. Hän riisuu kengät jaloistaan ja huokaa tyytyväisenä upotettuaan varpaansa veteen. Martin sääretkin ovat pisamaiset.
Kohautan olkiani.

”Mie oon aatellu, että Jumala teki kyllä huonon päätöksen antaessaan just meiän hommaks varjella ja viljellä maailmaa”, Martti sanoo, kun en vastaa. ”Et vaikka haikarat tai puput ois ehkä onnistunu siinä paremmin.”
”Kai sä tiiät, et pupuilla on paha tapa lisääntyy niin nopeesti, et se kuormittaa ekosysteemiä ihan liikaa, kunnes tulee joku kanirutto tai muu romahdus?” En malta olla kysymättä.
Martti nauraa. ”No, okei, ehkei sit kanit”, hän myöntää. ”Mut ne haikarat.”
”En mä ylipäätään tajuu, miks Jumala halus antaa sen homman ihmisille”, sanon. ”Ensin se loi kaiken. Sit se jätti sen tyypeille, joilla ei ollu vielä mitään kokemusta, viisautta tai muutenkaan yhtä paljon kykyä siihen ku Jumalalla. Mikä homma?”
”Ehkei Jumalan ollu tarkoitus jättää sitä ihmisille”, Martti vastaa. ”Vaan hoitaa hommaa heidän kanssaan yhdessä. Ihminenhän se oli, joka päätti, ettei Jumalaa tarvitse kuunnella.”
”No mut oli musta Jumalalta aika kelju temppu asettaa houkuttimeks sellanen puu, josta ei saanutkaan syödä, vaikka kaikista muista sai. Kyllähän semmoseen lankeaa kuka vaan ennemmin tai myöhemmin.”
”Syytitkö sie just Jumalaa syntiinlankeemuksesta?” Martti kysyy.
”No sanonpahan vaan, et jos joku on muka äärettömän hyvä ja äärettömän täydellinen, eikö se oo vähän epäreilua vaatia samaa olennolta, joka ei oo? Joka ei tiedä kaikkea, mitä Jumala tietää?”
”Miusta tuntuu, että toi on just se kysymys, jota Eevakin mietti”, Martti sanoo hiljaa.
”Ja mikä on vastaus?”
”Niinpä. Sano sie, sit kun keksit”, Martti sanoo ja nousee. ”Mut kyllä sie selvästi täällä sitä tehtävänantoa toteutat.”

”Tuuks sie tänään bändiin?” Martti kysyy, kun jonotamme hakemaan ruokaa.
”En mä oikein tiiä. En oo kovin hyvä soittaan yhessä muiden kanssa”, vastaan.
”Terho on ihan sairaan kova pianisti”, Aada puuttuu avuliaasti keskusteluun. Mulkaisen häntä. ”Sitä vaan jännittää.”
”Te ette vaan pysyis mun tahdissa”, vastaan.
Martin suupielet hypähtävät. ”Kokeillaanko?” hän kohottaa minulle haastavasti toista kulmaansa.

Leiribändin harjoitukset eivät ala vielä varttiin, joten suostun seuraamaan Marttia saliin. Siellä nostaa harmonikan syliinsä ja asettelee hihnat huolellisesti paikalleen ennen kuin alkaa soittaa. Hän soittaa Saarenmaan valssin rennosti hymyillen, mutta katse keskittyneenä, ja kumartaa lopuksi pienesti harmonikkansa kanssa.
”Siun vuoro”, hän sanoo ja nyökkää kohti pianoa.
Puren huultani. ”Emmä oikein tiiä.”
Avaan pianon kannen ja katson hetken koskettimia. Ajattelen kevään matineaa, paria aiempaa tutkintokonserttia, virheettömiä suorituksia. Marttia soittamassa harmonikkaa huolettomasti, ikään kuin pelkoa lipsahduksista tai vääristä sävelistä ei olisi olemassakaan.
”Ei musta nyt tunnu siltä”, sanon ja suljen pianon kannen.

”Mie luulen, että se viljelemisen ja varjelemisen pointti ei ollu siinä, että Jumala halus laittaa hommaan parhaat mahdolliset tyypit, jotka tekis sen täydellisesti ja kaikkien säädösten mukaan”, Martti sanoo, kun kävelemme viidentenä aamuna messuun Riihikirkkoon. Aamu on usvainen, horsmanlehdissä kastehelmiä. ”Vaan siinä, että Jumala halus jakaa kaiken tekemänsä meidän kanssa. Että Jumala halus ja haluu luottaa meihin, vaikkei me pystytä samaan mihin Hän pystyy. Ei se pointti ollu siinä, että meillä oli vapaus valita väärin, vaan siinä, että meillä on vapaus valita. Jotta voidaan valita oikein, jotta voidaan valita Jumala tai hyvyys tai toinen toisemme, on oltava mahdollisuus oikeesti valita.”
”Mut miks joku haluis tehdä mieluummin jotain epätäydellistä kuin täydellistä?”
”Koska rakkaudessa ei oo kyse täydellisyydestä vaan jakamisesta”, Martti sanoo.


”Millaista se on? Olla ihmissusi?” kysyn. On leirin kuudes ilta, hartauteen vielä parikymmentä minuuttia. Me makaamme nurmikolla ja katselemme pilviä.
Martti nyhtää hajamielisenä ruohoa. ”Vähän sama ku jos sulla ois absoluuttinen sävelkorva tai keliakia. Vaikuttaa joihinkin juttuihin enemmän ja toisiin vähemmän.”
”Ei se oo kyl yhtään sama”, puuskahdan. ”Keliakia ei tee susta vähemmän ihmistä. Sudeksi muuttuminen tekee.”
”Tekeekö? Mie oon ihan sama Martti myös sillon kun oon susi”, Martti sanoo. Taivas heijastuu hänen vihreänharmaista silmistään.
”Muttet voi soittaa harmonikkaa tai leikkiä ponileikkiä.”
”En ainakaan yhtä hyvin”, Martti myöntää. ”Mutta juoksen aika hiton kovaa.”
”Sattuuks se?”
”Mikä? Muuttuminen?”
”Nii.”
”Ei juurikaan. Lapsena sattui, kun keho vasta oppi muuttamaan muotoaan. Mut ei nykyään.”
”Entä –”
”Ei se tartu. Jotkut ihmiset vaan syntyy ihmissusina, ei siinä oo sen kummempaa. Aivan kuten jotkut syntyy silleen, et silmät on siniset tai korvissa on nipukka.”
”En mä ollu kysymässä sitä. Vaan että oisitko sä – oisitko sä mieluummin ihan vaan ihminen?”
”Mie oon”, Martti sanoo. ”Ihan vaan Martti. Mut tiiäks.”
”No?”
”On kyllä yks juttu, mikä on sutena hankalampaa.”
”Mikä?”
”Tää”, hän sanoo ja ottaa varovasti kädestäni kiinni.
En päästä irti.

Leirin kahdeksantena päivänä, lounasvapaalla, soitan Martille Riihikirkossa. Yhden kappaleen vaan, ja minua jännittää, ja teen pari ihan typerää virhettä, mutta Martti taputtaa silti ja hurraa, aivan kuin soittamani etydi olisi ollut jotenkin erityisen hieno.
”Ensi vuonna sie tuut leiribändiin”, hän sanoo. ”Ja sit me voidaan soittaa yhdessä.”
”Ensi vuonna?”
”Niinku isoseks. Tullaan molemmat.”
”En mä kyl oo aatellu –”
”Ehdit vielä aatella”, Martti sanoo. ”Mut ei paineita. Miusta ois vaan kiva nähdä sut vielä uudelleen.”
”On elämää muuallaki ku täällä Päiväkummussa”, sanon. ”Kyllä me voidaan nähdä muuallakin.”
”Haluisiks sie?” Martti kysyy. Hän katsoo minun sijastani varpaitaan.
Tällä kertaa se olen minä, joka kurkottaa ottamaan Marttia kädestä kiinni. ”Tietty mä haluun.”

Rippileiri loppuu, Martti palaa sinne Manchesteriinsa, kesäloma hujahtaa ohi, ja kaikki on kuten ennen eikä kuitenkaan ihan.
Syksyn ensimmäisellä pianotunnilla kysyn opettajalta, voitaisiinko me harjoitella klassisen musiikin lisäksi myös vapaata säestystä. Hän kohottaa minulle kulmiaan.
”Miksi? Luulin, että pidit klasarista.”
”Rakastan sitä, ja rakastan musiikkia. Mut just siks musta tuntuu, että mä haluisin oppia soittamaan myös muiden kanssa.”

Kysymyksiä:

1. Mikä tuntuu olevan Terholle vaikeaa? Osaatko kuvitella, miksi?
2. Martin ihmissuteus ja siihen liittyvät ennakkoluulot voidaan nähdä vertauskuvana monenlaisille asioille. Millaisia asioita ne voisivat esimerkiksi olla?
3. Mitä itse ajattelet syntiinlankeemuskertomuksesta? Miksi ihminen ei noudattanut Jumalan antamaa käskyä syödä hyvän ja pahan tiedon puusta, ja miksi Jumala antoi käskyn ylipäätään? (Syntiinlankeemuskertomus 1.mos2)
4. Entä Jumalan käsky viljelemisestä ja varjelemisesta? Miksei Jumala hoitanut hommaa itse? (tähän raamatunkohta)

5. Millaisten asioiden jakaminen voi olla ihmisille vaikeaa? Entä sinulle?
6. Mitä ajattelet, että Martille ja Terholle lopulta tapahtui?

7. Miksi Terho pyytää, että hän voisi harjoitella myös vapaata säestystä?