Portista sisään 

Juuli Niemi

On monta tapaa vältellä asioita. Tänään päätin, että olen kokeillut jo jokaista niistä.

Avasin silmät aamulla tajutakseni, että on taas ehtinyt jo tulla päivä. Äiti oli lähtenyt töihin monta tuntia sitten ja naapurin itkeskelevä vauva käy parvekkeella päivän toisille päiväunilleen. Kesä on vielä kirkkaanvihreä, eikä minulla ole tänäänkään mitään erityistä tekemistä.

Enää en välttelisi sitä. Sen vaan tiesi, heti silmien avautuessa. Tänään menisin katsomaan isää.

Raitiovaunussa valitsen paikan, jossa on tilaa istua, eikä kukaan lähellä istuvista kanssamatkustajista haise liikaa vanhalta viinalta tai hieltä. On lämmin päivä ja takaosassa joku spurgu ottaa hänkin päiväunta. Kukaan ei katso toisiinsa, kaikilla on puhelimet edessä tai katse vähintään ikkunasta ulos.

Isä sanoi joskus minulle, että rasittavinta maailmassa on, kun kaikki tuijottavat puhelimiinsa koko ajan. Nyt se tuntuu jotenkin viattomalta ajatukselta. Että joku niin vähäpätöinen asia voisi olla rasittavinta maailmassa.

Minä puristan Alepasta hakemaani kukkakimppua kädessäni. Otin halvimman kimpun, mutta muistelen, että joskus isän ja Marian keittiönpöydällä on ollut samanlainen puska. Ehkä nämä ovat Marian tai isän lempikukkia. Ainakin jonkun lempikukkia ne varmaankin ovat.

Joskus taaperona Saimi kurotti maljakkoa kohti ja heitti sen yhdellä liikkeellä alas pöydältä. Maria katsoi pieniä lasinsiruja ympäri huonetta, oli pienen hetken ihan hiljaa ja sanoi sitten hämmästystä äänessään: Ai se osaa jo tehdä noin.

Minun piti pidellä rimpuilevaa Saimia sylissä sen aikaa, kun Maria siivosi sirut pois. Muistan, kuinka valitin asiasta isän tullessa töistä. Oonko mä joku vitun palkaton lastenvahti, minä huusin, ja isä meni hetkessä punaiseksi ja Maria kantoi mietteliään näköisen Saimin toiseen huoneeseen, pois huudon alta.

Jään raitiovaunusta pois. Olen katsonut jo kotona googlemapsista mihin pitää mennä.

Portista sisään ja sitten vasemmalle. Niin Marian viesti sanoo, mukana on kartta, johon paikka on merkitty pienellä punaisella pisteellä. Sitten on kysymys, koska tulisin käymään, Saimia katsomaan.

Ei, Maria ei kirjoita ”Saimia”. Hän kirjoittaa ”pikkusiskoa” katsomaan. Viestin voisi alleviivata kokonaisuudessaan tai kirjoittaa isoin kirjaimin. Että sisältö tulee varmasti perille. Peukutin viestin, mutten vastannut kysymykseen mitään.

Seison portilla. Astun sisään. Käännyn vasemmalle.

Maria ei tiedä, että eksyn lähes mihin vaan. Ei me koskaan opittu tuntemaan niin hyvin. Sitten kuitenkaan.

Nyt minä haluan pois. Minä haluan vaan pois. Tämä on kuin sellainen uni, jossa tulee omaan kotiinsa, mutta kaikki siellä on väärin ja harmaata ja ahdistavaa ja tajuaa, ettei olekaan mitään paikkaa enää missä olisi hyvä olla.

Mutta. On monta tapaa vältellä asioita ja olet kokeillut jokaista niistä. Portista sisään ja vasemmalle. Nyt vaan etit sen paikan luuseri.

Aamu voisi sanoa niin. Nyt vaan etit sen paikan luuseri. Ja nauraa päälle. Niin ettei sanat tuntuisi sitten yhtään pahalta.

Lukion ekalla en edes huomannut Aamua. Mutta ehkä en huomannut juuri mitään silloin. Isän paino oli pudonnut yhtäkkiä ja siitä se alkoi. Huolella kuntosalilla hankitut lihakset haihtuivat, vaikka isä oli herännyt viideltä, ennen kuin edes Saimi heräsi, jotta ehti töitä ennen salille.

Teki sen varmasti Saimin takia. Että olisi hyväkuntoinen isä, vaikka oli jo niin vanha, neljäkymmentäkuusi.

Ei se auttanut mitään, paino putosi ja pian tiedettiin mikä sairaus sen aiheutti. Maria itki niin kovaa kerran, että se oli oikeastaan vaan huutoa. Oli pakko mennä viereen, rauhoitella. Isä oli liian heikko jo silloin auttaakseen.

Maria pyyteli sitä anteeksi monta kertaa myöhemmin, mutta en silti halunnut mennä sinne enää yöksi. Äiti katsoi pitkään, mutta ei pakottanut. Mietin vaan sitä Saimia, äiti huokaili. Ihan kuin kaikki ei olisi miettinyt tietenkin juuri Saimia.

Se oli silloin kolmevuotias. Tuntui, että se katsoi aina vain Ryhmä hauta, kun kävin isää katsomassa. Marian oli kai pakko keskittyä isän hoitamiseen suurimman osan aikaa.

Kävelen leveää hiekkatietä pitkin ja katson korkeita puita, jotka kohoavat tien kumminkin puolin. Isä sanoi aina, ettei voisi asua sellaisella alueella, jossa puut on vasta istutettu, hän halusi puilta pituutta.

Viihtyykö isä nyt siis täällä?

Aamun hiusväri muuttui 16-vuotiaana kuulemma monta kertaa, mutta en huomannut sitä, koska yritin vain muistaa, miltä isän kasvot näytti ennen laihtumista, ennen värin kasvoilta vieviä lääkkeitä.

Maria puhui, että on pakko ehkä kohta luovuttaa kotona hoitamisen kanssa ja hankkia laitospaikka. Kun kotona oli pieni lapsikin.

Mutta ei se sitten kuitenkaan luovuttanut.

Isä yritti aina hymyillä, kun näki minut ovella. Se oli ehkä kauheinta. Miten isä vaan aina yritti, ettei meille tulisi niin kauhea olo.

Vaikka kyllä isä välillä myös raivostui. Jostain mitättömästä ja ihan yhtäkkiä. Ei minulle, ehkä en vain ollut tarpeeksi paikalla, että olisi kannattanut raivostua minulle. Marian silmistä näki, ettei se ollut kuitenkaan tavatonta. Maria selitti vaisusti, että kipu ja kaikki tämä tekee isän välillä sellaiseksi.

Kaikki tämä.

Olen sittenkin jatkanut liian pitkään tähän suuntaan, ei isä löydy tältä käytävältä. Puristan kukkakimppua liian kovaa ja yksi varsi katkeaa.

Voi nyt vittu tätä symboliikkaa, Aamu voisi sanoa.

Pari kuukautta hautajaisten jälkeen, kun koulu taas alkoi, näin äkkiä Aamun samalla bussipysäkillä koulupäivän päätteeksi. Muistan, että Marialta tuli silloinkin viesti, missä se pyyteli taas Saimia katsomaan, sanoi Saimin kertovan päiväkodissa kaikille, että hänen isoveli on niin vahva, että nostaa vaikka auton ylös.

Mietin, että hei pliis Saimi. En käy edes salilla koskaan.

Silloin Aamu tuli juttelemaan. Se oli sellainen kuin se on, kun hermostuu. Puhui vähän liian nopeasti ja liikaa ja hymyili koko ajan, silmät hyppi sinne tänne. En oikeasti saanut varmaan yhtäkään sanaa väliin.

Aamu selitti yhdestä kaveristaan, Tolosesta, joka oli samalla psykan kurssilla kuin me Aamun kanssa ja kai sen takia Aamu puhui Tolosesta, kuin minäkin olisin sen tuntenut. Aamu kertoi, että Tolonen, joka on siis oikeasti muunsu, oli saanut hänet jo yläasteella tajuamaan, että hän, Aamu, ei siis sittenkään ollut muunsukupuolinen, vaan ainoastaan vitun kyllästynyt näihin tyttöyden malleihin, joita hänelle tuputetaan. Joten oikeastaan hän sai kiittää kaikesta vähäisestä itsetuntemuksestaan Tolosta, of all people, joka oli silleen hassua, koska kuten tiedät (en siis todellakaan tiennyt), niin Tolonen ei nyt ole mikään avautuja tyyppi vaan enemmänkin sellainen mysteeri ihmiseksi.

Bussi tuli. Olin yhä hiljaa. Aamu tuntui yhtäkkiä tajuavan, ettei hänen puhetulvassaan ollut mitään järkeä, tai varsinkaan mitään normaalin pysäkkikeskustelun piiriin kuuluvaa. Aamu astui ennen minua bussiin, koska muistin siinä, miten isä oli aina sanonut, että herrasmies antaa muiden mennä ensin. Aamu oli siinä vaiheessa jo aika punainen ja tuskainen ja hän vain kääntyi vielä sanomaan minulle olan yli, että tuli vain mieleen siitä kaikesta mitä psykassa tänään puhuttiin.

En yhtään muistanut, mitä psykassa oli puhuttu, olin miettinyt muita asioita.

Mutta menin sitten kuitenkin Aamun viereen istumaan, ihan perälle, mihin se luikki häpeämään sitä, ettei omien sanojensa mukaan osannut siis koskaan ei koskaan pitää turpaansa kiinni ja kysyin missä päin Aamu oikein asuu.

Siitä se sitten lähti.

Ensin, kun isä sairastui, se tuntui täysin käsittämättömältä. Sitten vähitellen siitä kaikesta tuli oudon arkista, melkein tavallisen tuntuista. Purin Marian kanssa isän ja Marian parisängyn sairaalasängyn tieltä Saimin päiväkotipäivän aikana ja isä kyseli liian innokkaasti, miten lukiossa oli alkanut sujumaan, oliko löytynyt uusia ystäviä Niilon lisäksi?

Kohautin olkia ja sanoin sitten, että täytyy mennä.

En kertonut, etten puhunut juurikaan enää Niilolle. En kertonut, miten Niilo oli halunnut kysellä loputtomiin siitä, onko jollain isän suvussa esiintynyt samaa sairautta, onko otettu selvää tuoko se minun kohdalla minkälaista taudin riskin kohoamista, onko lääkäri suostunut kertomaan mitään varmaa ennustetta?

Varmaa ennustetta, niin Niilo sanoi.

Ja vaikka tiesin, ettei se tarkoittanut pahaa, että se oli vain oma vähän ehkä nepsy itsensä, niin silti suutuin. Niilo halusi saada vain tietoa, jolla olisi voinut rajata kaiken kauheutta. Että syy olisi isän elintavoissa tai perimässä. Ja että kuolemaan voisi jotenkin valmistautua.

En jaksanut olla se, joka breaks the news pikku Niilolle.

Ei ole mitään varmaa, pelkkää vapaapudotusta.

Niilo vihasi pienestä asti kaikkia kiipeilypuistojakin. Putoamisen pelosta.

Joskus kun kaikki oli vielä hyvin, vaikkei sitä silloin tietenkään edes tajunnut, miten hyvin, niin Marialla meni hermot, kun en tehnyt jotain mitä olin luvannut. Silloin isä saattoi ottaa naureskellen minua olkapäistä kiinni ja sanoi, että kundi tekee vaan prokrastinaatiosta taidetta, isäänsä tullut.

Ärsytti, että isä käytti niin typerää sanaa kuin kundi ja piti tarkistaa puhelimelta, mitä prokrastinaatio tarkoitti.

Prokrastinaatio. Asioiden lykkääminen tai viivyttely tekemisen aloittamisessa.

En tiedä olisiko tämä isän mielestä minun suurin taideteokseni.

Kuinka kauan tänne tuleminen kesti.

Seison nyt oikealla paikalla, oikean hautakiven edessä. Maria ja isä olivat sopineet kaiken valmiiksi, tänne Marian ja Saimin olisi helppo tulla käymään kotoaan. Jouluisin tai ehkä muulloinkin, koska ihmiset nyt haudoilla kävivätkään.

Maria oli laittanut hyvissä ajoin päivämäärän, jolloin he veisivät uurnan. Isäsi viimeinen matka. Niin Maria kirjoitti. Yritti varmaan vedota minuun.

Sitä päivää Maria ei minulle ilmoittanut, koska isä tuhkattaisiin. Tajusi, etten halunnut tietää. Ehkä se sittenkin tunsi jo minut aika hyvin.

En ollut hautajaisten jälkeen vastaillut mitään viesteihin. Maria liitti vielä mukaan kuvan Saimista likaisessa Ryhmä hau-lippiksessä ainainen unilelu Puppis kädessään. Sitä Saimi puristi sylissään aina telkkarin ääressä istuessaan edellisen vuoden aikana. Sillä Saimi pyyhki hätääntyneenä Marian kyyneleitä siunaustilaisuudessa.

En vain pystynyt katsomaan.

Enkä minä sitten mennyt mukaan. Isän viimeiselle matkalle. Maria laittoi myöhemmin kuvan, jossa Saimi oli polvillaan isän hautakiven edessä. Puppis kädessään.

Nyt minä seison tässä. Nyt minä. Seison. Tässä.

Väärät kukat mukana, olisi pitänyt ostaa joku ruukkukukka eikä tätä kuihtunutta halpaa kukkapuskaa.

Äiti on neuvonut, että pitää hengitellä, kun ahdistaa.

Mutta joskus tuntuu paremmalta vain miettiä kaikkea muuta.

Niin kuin että vuoden päästä me Aamun kanssa aiotaan lähteä junalla Etelä-Ranskaan. Tai Italiaan tai Espanjaan, Aamu vaihtaa mieltään koko ajan. Ei sen ole niin väliä. Mutta kun ajattelen, mihin kaikkialle menen alkaa tuntua paremmalta, eikä tarvitse enää rauhoitella itseään hokien nyt minä seison tässä.

Jos Aamu seisoisi tässä se pyyhkisi kyyneleeni pois ja sanoisi jämäkästi ei haittaa. Ei haittaa.

Mutta tänne oli tultava yksin.

Isä kun olin pieni ajattelin, että olit oikeasti vahvin maailmassa. Kerroin päiväkodissa, että pystyt nostamaan vaikka auton.

Saattohoitokodissa itkit vaan niin paljon jo isä. Olisi pitänyt ottaa Puppis mukaan, pyyhkiä kyyneleesi pois.

Isä sinä olit hyvä isä. Vaikka oli se ero, ja kaikki, tuli Maria ja sitten Saimi. Kyllä sinä olit aina hyvä isä.

Anteeksi isä, etten tullut viimeiselle matkalle mukaan. Mutta itsekin olit sellainen, tiesit miten monta tapaa on vältellä asioita.

Isä nyt minä kuitenkin tulin portista sisään ja seison tässä.

Kun kävelen takaisin kohti raitiovaunupysäkkiä, vastaan tulee väsyneen näköinen nainen, joka työntää lastenrattaissa rääkyvää pikkutyttöä. Tyttö heittää pehmolelunsa kohdallani maahan ilman, että äiti huomaa. Mietin ihan pienen hetken. Sitten nostan lelun ja harpon naisen perään, ojennan lelun lapselle ja saan hänen äidiltään hymyn kiitokseksi.

Istun pysäkille ja laitan Marialle viestin. Ensin vain kuvan isän hautakivestä ja kukkapuskasta. Sitten hetken mietittyäni laitan vielä perään:

Voisin tulla Saimia kattoo joku päivä.