Metsä mielessäni ilman minua

Paloma Hannonen, suojeluasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto

Puilla ja metsällä on vahva yhteys siihen keitä olemme. Olemme kysyneet kuuselta, mihin koti kannattaa rakentaa ja suojanneet eläimiämme pihlajalla. Metsä on muokannut kieltämme ja puhettamme. Olenkin joskus miettinyt, että jos kadotamme metsistämme jotain oleellista, kadotammeko samalle omaa historiaamme, kieltämme ja tapaamme ajatella.

Oma metsäsuhteeni on vaeltanut pitkän kierroksen. Lapsena metsä oli osin oikeaa maailmaa osin mielikuvitusta; siinä missä todellisuuden rajat lakkasivat, alkoivat kirjojen hahmot ja maailmat elää. Opiskellessa luonnontieteitä yritin karistaa itsestäni tunteet luontoa kohtaan. Kuvittelin, että ollakseni uskottava, on osattava suhtautua metsäänkin lähinnä numeroina, tilastoina, korrelaatioina ja tuloksina. Kadotin ilon luonnosta moneksi vuodeksi.

Nykyinen työni on auttanut minua palaamaan metsän äärelle myös omana kokemuksena. Metsässä ei aina tarvitse edes kulkea, havainnoida ja lajitella, vaan voi myös pysähtyä olemaan. Se itsessään on arvokasta. Kesäinen päivä sammaleisessa notkelmassa, niska sammalikossa, kasvot kuusen oksien läpi siivilöityvässä valossa, korvissa koko metsän touhukas pörinä ja rapsahtelu.

Töissäni yritän tehdä Suomesta parempaa paikkaa metsien eliöille. Lasken tähän mukaan myös meidät ihmiset, vaikka elinympäristömme ovatkin moninaiset. Metsälajien uhanalaisuus jatkuu edelleen. Metsät ovat yhä pienempiä laikkuja maisemassa ja lajien liikkuminen metsästä toiseen hankalampaa. Metsistä on vähentynyt hälyttävästi oleellisia asioita, kuten maahan lahoavia puita ja kookkaita vanhoja runkoja.

Vielä jäljellä olevia luonnonmetsiä tulisi suojella huomattavasti nykyistä enemmän, jotta emme kadota suomalaista luontoa. Sen voimme suojella ja säästää vain täällä meillä. Emme missään muualla. Euroopan unioni on asettanut tavoitteeksi suojella vähintään kymmenen prosenttia kaikista elinympäristöistä. Eteläisessä Suomessa metsiä on suojeltu vasta kolme prosenttia, joten tekemistä riittää.

Usein ajattelen itselleni rakkaita metsiä kuten Korpilahden Vaarunvuorta, Kainuun Ärjänsaarta tai Luoston lahopuuta pullollaan olevia rinteitä nimenomaan ilman itseäni. Ilman ihmisiä ylipäätään. Siellä ne metsät ovat. Kurottavat kohti avaruutta ja maan uumenta, huojuvat talvella lumen alla, ovat täynnä elämää. Aivan ilman minua.